TTT: LUULOSAIRAS

Avainsanat

, , , , ,

Komedia on vaikea laji. Kai satiiri, joka Molièren Luulosairaskin on, on jonkinlaista komediaa myös. Katsotaan, mitä wikipedia sanoo (https://fi.wikipedia.org/wiki/Satiiri):

Satiirista teosta läpäisee kriittinen, pilkallinen tai aggressiivinen asenne, pureva iva. Satiirin päätarkoitus on poliittinen, yhteiskunnallinen tai moraalinen. Satiiriin kuuluu kuitenkin myös hauskuus, sillä se esittää kritiikkinsä naurua herättäen ja koomisin keinoin, tekemällä kohteestaan naurettava. Satiiri onkin joskus luettu huumorin lajiksi. Mutta siinä kun huumori ymmärretään yleensä hyväntuuliseksi ja kujeelliseksi leikinlaskuksi, jossa naurettaviin elämän ilmiöihin suhtaudutaan myötätuntoisesti, satiiri on harvemmin tällä tavoin myötätuntoista. Satiirissa kohteen naurettavuus voidaan osoittaa ilman myötäelämisen signaaleja.

Luulosairas on tarina iäkkäähköstä miehestä, joka antaa lääkäreiden ja apteekkareiden pitää itseään sairaana erilaisin lääkesekoituksin nyhtäen häneltä enemmän ja enemmän rahaa. Sehän sopii hänen uudelle vaimolleen, joka on suhteessa ”perintöä odotellessa”-teemalla. Luulosairas on niin innostunut omasta sairaudestaan, että haluaa jopa naittaa lapsensa lääkärin pojalle, että saisi perheeseen oman lääkärin. Tytär on jo kuitenkin rakastunut toisaalle ja lupautunut toiselle pojalle. Satiirimaisesti tästä saadaankin hauska soppa, jota sitten keitellään yhdessä lukuisien hahmojen kanssa.

Luulosairas kauniin ja petollisen vaimonsa kanssa valmiina petkutettavaksi. Kuva: Kari Sunnari / Tampereen Työväen Teatteri

En tiedä, mikä on näytelmän kohderyhmä, mutta sen havaitsin, että katsojakunnan keski-ikä oli melko korkea. Se on toki tavallista yhdessä jos toisessakin teatterikappaleessa. Koska näytös vaikutti loppuunmyydyltä, on nähtävästi tämä tyylisuunta se, jolla salit täytetään. Teatterin tulevaisuuden kannalta se tuntuu minusta kammottavalta.

Kuten sanoin aluksi, komedia on vaikea laji. Myös komedian katsominen on vaikea laji. Minulle ainakin. Minä, kuten seurueenikin, katsoimme esityksen kiusaantuneisuuden ja pienen pöyristyksen vallassa. Pyrin kuitenkin löytämään näytelmästä kuin näytelmästä jotain hyvää ja syyn katsoa sitä. Koska itseäni näytelmä vaivaannutti, kiinnitin huomiota yleisöön.

Luulosairas lääkärinsä kanssa. Kuva: Kari Sunnari / Tampereen Työväen Teatteri

Näytelmässä ei mitään jätetä arvailujen ja oman mielikuvituksen varaan, vaan jokainen pieru töräytetään alleviivatusti ja peräruiskeen anto näytetään suurennellen. Minusta tärkeämpää olisi antaa mielikuvituksen tehdä työnsä. Hauskimmat, noloimmat ja kamalimmat asiat tapahtuvat parhaiten katsojan omassa päässä. Vinkkauskin riittää, kaikkea ei tarvitse näyttää.

Kun Luulosairas pyllistää perä paljaana apteekkaria kohti, joka tuikkaa häntä jättiruiskeella, olen kuolla kohtauksen epämiellyttävyyteen. Samalla suuri osa yleisöstä räjähtää huutonauruun ja kikatukseen. Vanhempi rouva edessäni toteaa tämän olevan aivan mahtavaa, nuoremmat opiskelijat takanani ovat hämmästelleet jo aiemmin esityksen tarkoitusta.

Kenelle tässä nauretaan? Näyttelijöille vai heidän esittämilleen hahmoille? Yleisölle itselleen omine reaktioineen? Tällaisille umpimielisille, jotka eivät ole innoissaan alapäähuumorista eivätkä jaksa innostua myöskään nuoremman lääkärin puntista pilkottavasta hervottomasta elimestä, jolle vanhempi rouva kumppaneineen nauraa vedet silmissä ja takanani olevat opiskelijat kommentoivat lakonisesti sanoin:”No mä sanon sille opettajalle, että tää oli tässä parasta.”

Teatterin ei tarvitse olla aina mukavaa ja miellyttävää. Siinä Luulosairas onnistuu. Tärkeintä on, että se vaikuttaa. Olemme valmiit lähtemään pois väliajalla, mutta päätämme antaa mahdollisuuden lopullekin. Hyvä että tulee katsottua loppuun, loppu on vähän rauhallisempi kuin alku, mutta hyvin tasapainossa alun kanssa kuitenkin. Näytelmä onnistuu myös siinä, että se herättää keskustelua. Keskustelemme siitä seurueeni kanssa huomattavasti enemmän kuin viikko sitten nähdystä Tampereen Teatterin Huojuvasta talosta, joka oli enemmän meidän makuumme. Ja ei, näitä kahta ei voi verrata millään tasolla.

En ole nähnyt Luulosairasta ennen, joitain muita satiireja kyllä. En siis tiedä poikkeaako ohjaus ja sovitus muista vai meneekö se aina näin. Näyttelijöitä mietin myös siinä missä yleisöäkin. He tekivät varmasti parhaansa. Heitä nauratti jossain vaiheessa itseäänkin ja olisikin hyvin kiinnostavaa tietää oliko se siksi, että näytelmää on hauska esittää vai siksi että se on niin kauheaa. Erityismaininnan annan tuoreelle näyttelijäkiinnitykselle Verneri Liljalle, jonka vanhempana lääkärinä esittämä monologi oli hekotuksineen päivineen varsin taidokas suoritus. Ja mikä ääni. Onko hänellä oikeasti sellainen ääni?!

Lukemiini muihin arvosteluihin omia tuntojani peilaten olin Luulosairaalle aivan väärä katsoja. Muut ovat jakaneet viisiä tähtiä. Minä en jaa tähtiä näytelmille, mutta olen hyvin hämmentynyt niistä viisistä tähdistä. Se kohderyhmä, niin. Yleisön ikäjakaumasta ja reaktioista päätellen reilusti keski-iän ylittäneet, alleviivaavasta pieruhuumorista pitävät.

Mutta sitä minä vieläkin mietin, että nauraako yleisö, koska sen pitää nauraa ja koska muutkin nauravat. Nauraako se vapautuneesti siksi että se on niin vapautunut ja ohittanut jo sen iän, jonka pitää paheksua tällaista sekoilua vai siksi, että se luulee, että sen pitää, ettei se osoitteisi olevansa ahdasmielinen.

Kenen: Molière
Mikä: Luulosairas
Missä: Tampereen Työväen Teatteri, ensi-ilta 2.9.2017
Keitä siinä oli: Auvi Vihro, Miia Selin, Teija Auvinen, Heidi Kiviharju, Maija Lang, Tommi Raitolehto, Janne Kallioniemi, Verneri Lilja, Mika Honkanen ja Jukka Saikkonen
Kuka ohjasi: Otso Kautto
Kuka koreografioi:
Tykkäsinkö: Sanotaanko niin, että odotin enemmän.
Menisinkö uudestaan: Vaikea keksiä syytä miksi.

Tampereen Teatteri: CATS

Avainsanat

, , , , , , ,

Ensimmäinen kokemukseni Catsistä on Lontoosta vajaa 30 vuotta sitten. Olihan se elämys pienelle tamperelaislikalle. Seuraavan kerran Cats osui kohdalle Helsingissä jäähalliesityksenä engelskaksi edelleen. Ja nyt, voi nyt Tampereen Teatterissa.

Eihän silloin vajaa 30 vuotta sitten ihmisellä montaa CD-levyä ollut, joten kun Lontoosta ostettiin Catsin levy niin sitä myös kuunneltiin. Kaikki kappaleet ovat tuttuja, vaikka niiden sanoma on täysin pimennossa. TT:n Catsiin valmistautuminen aloitettiin perheen piirissä paria viikkoa aiemmin kun vanha CD kaivettiin esille. Voi sitä muistojen tulvahdusta, minkä musiikki sai aikaan. Miltähän tämä vaikuttaisi suomeksi?

Kissanristiäisissä kissat kuiskaavat yhdessä äänessä pitkän litanian kissojen nimiä. Hykerryttävää. Kuva: Harri Hinkka / Tampereen Teatteri

Sen verran olin antanut itseni tutustua TT:n versioon etukäteen, että tiesin siihen kirjoitetusta rotasta. Rotan rooli oli paikoittain ihan huvittava ja Risto Korhonen rottana mitä oivallisin. Maskeeraus ja puvustus oli todella hienot, mutta silti rotan osan tarpeellisuus jäi minulle vähän epäselväksi. Ehkä olen tässä perinteiden kannalla ja pitäisin näytelmän mahdollisen alkuperäisessä muodossaan.

Olipa kerran rotta, joka tahtoi olla kissa. Kuva: Harri Hinkka / Tampereen Teatteri

Sitähän se suurimmaksi osaksi olikin ja hyvä niin. Lavastusta oli alkuperäisestä roskiskansisekaisuudesta karsittu. Kun väkeä on lavalla parikymmentä kerrallaan eikä TT:n päänäyttämö ole kauhean suuri, ei lavastuksenkaan tarvitse olla kauhean rönsyilevä.

Catsin tarina perustuu T. S. Elliotin kissarunoihin kirjasta ”Old Possum’s Book of Practical Cats”. Näytelmässä ei varsinaisesti ole juonta vaan se kertoo erilaisista kissoista, joista yksi on junakissa ja toinen hyvästä ruoasta pitävä hienostokissa. Aleksi Seppäsen maaginen Mister Mistofeli esittää ehdottomasti näyttävimmän numeron. Siinä yhdellä jos toisellakin tippuu leuka lattiaan kun Mister Mistofeli tekee taikojaan. En muista, millaisia ne temput olivat alkuperäisessä esityksessä, mutta sen tiedän, että oma alle kymmenvuotiaani tulee tämän muistamaan. Liikuttavin esitys on vanhan teatterikissa Gusin laulu, jossa hän muistelee, millaista teatteri oli ennen vanhaan. Kuinka hellästi Helena Rängmanin Jellimaari vanhusta ohjaakaan istumaan. Kohtaus on niin aito että itkettää. Vaikuttavin kaikista on se, jota kaikki tarinan tuntevat kai eniten odottavatkin…

Meidän näkemässämme versiossa hurmaavaa Grizabellaa, alkuperäisessä versiossa glamour cat, esittää Ritva Jalonen. Voi luoja, ei paljon muuta voi sanoa. Jalonen aloittaa Muiston vähän epävarmasti ja laulun voimistuessa liimaa minut tuoliini. Niin suurella vaikuttavuudella ja voimalla eletyn elämän ilo ja tuska vyöryvät päälle, että luulen rikkovani tukevan istuimen. Voi olla, että kyseessä on yksi vaikuttavimmista teatterihetkistä ikinä!

Ritva Jalosen laulu Grizabellana saattaa olla yksi vaikuttavimmista teatterielämyksistä koskaan. Kuva: Harri Hinkka / Tampereen Teatteri

Andrew Lloyd Webberin näytelmät ovat yleensä paikkaan sitomatta aina samanlaisia. Kuulin, että Jukka Virtasen suomennos käännettiin takaisin englanniksi, jotta sen oikeellisuus voitiin tarkastaa. Mitä tarkoittaa Jellicle cat? Se oli suomennettu Jellikki, joka tarkittaa luultavasti yhtä paljon kuin alkuperäinenkin versio. Seurueeni jäsenet keksivät, että Jellikki voisi olla jellonan ja lemmikin välimuoto. Aika hyvä. Aivan kaikki sanat eivät olleet kääntyneet ihan selkeäksi suomeksi, mutta sitäkin hienompi oli maagisen Mister Mistoffelin kertosäkeen suomennos: niin maagillista taikomista… IHANA!

Kaiken kaikkiaan koko tuotanto on hillitön. Musiikki on mukaansatempaavaa ja monipuolista. Lavasteet, vaatteet, turkit, maskeeraus, valaistus, koreografia, ohjaus, taitava orkesteri, tanssijat ja näyttelijät yhdessä luovat upen kokonaisuuden. Tanssijaa ei erota näyttelijästä eikä toisnpäin, niin upeaa on liike ja laulu. Iloisia kasvoja katsoessa itsekin ilostuu. Jos teatterinkatsojana kaipaa syvällistä tarinaa ja puheteatteria, ei tämä vastaa toiveeseen, mutta kaikessa muussa vastaa. Tämän musikaalin jälkeen on pehmoinen, pörröinen ja hyvä mieli monta päivää. Leppoisa kissamusiikki pyörii päässä. Lipulla on hintaa, kyllä, mutta näin suurella porukalla ja LLoyd Webberin musikaalilla kustannuksia syntyy. Tampereen teatterin Catsissä jokaiselle kulutetulle eurolle saa hyvässä fiiliksessä ainakin kaksi takaisin.

Mene katsomaan, mene! Jos olet onnekas ja saat vielä lipun. Mau!

Tanssijaa ei erota näyttelijästä eikä päinvastoin. Kaikki laulavat taidokkaasti ja mahtavasti. Kuva: Harri Hinkka / Tampereen Teatteri

Kenen: T. S. Elliotin kissarunot ja Andrew Lloyd Webberin musiikki
Mikä: Cats
Missä: Tampereen Teatteri, ensi-ilta 8.9.2017
Keitä siinä oli: Risto Korhonen, Ritva Jalonen/Irina Milan, Lari Halme, Tero Harjunniemi, Helena Rängman, Pia Piltz, Elisa Piispanen, Elina Rintala, Matti Hakulinen, Martti Manninen, Heikki Mäkäräinen, Aki Haikonen, Ville Mäkinen, Katra Salopuro, Sonja Pajunoja, Ulriikka Heikinheimo, Pyry Smolander, Mikko Nuopponen, Jukka Wennström, Wilhelm Blomberg, Maria Påhls, Raisa Kekarainen, Jaakko Mölsä, Hanna Mönkäre, Aleksi Seppänen, Heikki Järvinen ja Suvi Salospohja
Kuka ohjasi: Georg Malvius
Kuka koreografioi: Adrienne Åbjörn
Tykkäsinkö: Tykkäsin, nautin, suorastaan kehräsin.
Menisinkö uudestaan: Jos vain tilaa on keväälle niin kyllä!

Tampereen Teatteri: HUOJUVA TALO

Avainsanat

, , ,

Huojuva talo kertoo Eerosta, joka rakastuu väärään naiseen, vaikka oikeakin olisi saavutettavissa. Tarina kertoo siitä, kuinka pienillä valinnoilla on suuria vaikutuksia. Se kertoo siitä, kuinka yhden illan aikana elämä voi mennä kohti onnea tai onnettomuutta.

Yhtenä iltana… Kuva: Harri Hinkka / Tampereen Teatteri

Vaikkei Huojuva talo olekaan tuttu teos, kiinnostuin sen näytelmän teemasta. Maria Jotunin alkuperäisen teoksen roolit on käännetty ylösalaisin. Heikoista naisista on tullut heikkoja miehiä ja perheiden päitä ovat vahvat naiset. Eikä tässä yhteydessä sanaa ”vahva” käytetä hyvässä tarkoituksessa.

Molemmat pääosan esittäjät, Arttu Ratinen Eerona ja Anna-Maija Tuokko Leana, tekevät hurjan hienot roolisuoritukset. Siitä on ruvettu puhumaan viimeaikoina, että mitä tapahtuu naisnäyttelijän mielessä kun hänet ilta toisensa jälkeen näytelmässä hakataan tai raiskataan. Kun uudestaan ja uudestaan pitää uskottavasti esittää kärsivää, loukkaantunutta, menettää lapsensa, kuolla…

Antti Mikkolan Huojuvassa talossa tätä tulee pohtineeksi ehkä vieläkin enemmän juuri siksi kun asetelma on niin toinen. Joutuu haastamaan itsensä ajattelemaan, onko kummankin kärsimys samanlaista. Siis sekä oikea että näytelty. Tuleeko itsekin ajateltua Eeron hahmosta, että onpa siinä heikko mies, miksei hän ota kimpsujaan ja lähde? Niinkuin voi mies sitoa naisen perhehelvettiin, voi sen tehdä nainenkin. En tiedä, miten alkuperäisessä tarinassa on käsitelty lapsilla pelaaminen, mutta näin päin se on ainakin helppoa… Jos nainen sanoo, että mies lyö ja mies sanoo, että nainen lyö, niin kumpaa uskotaan enemmän? Kumpi saa lapset?

Tämä kuva kuvastaa koko näytelmää. Jotankin tässä piilee tarinan ydin. Näytteleminen, mitä se on? Tämä on jotain pelottavan aitoa. Kuva: Harri Hinkka / Tampereen Teatteri

Näytelmä on järkyttävä ja sen jälkeen on paha mieli. Toki se on mielestäni hyvän teatterin merkki. Ei sen tarvi mukavaa olla eikä varsinkaan hauskaa. Tärkeintä on, että se jättää jäljen ja herättää tunteita, hyviä tai huonoja. Lavastus on yksinkertainen ja pienieleisyydessään tarinaan sopiva. Jos pienen kritiikin sanan sanon, on se liiallinen taustakuvan käyttö. Alussa se on vaikuttava, mutta sitä on liikaa. Joko sillä tahdotaan alleviivata jotain, mikä tulisi selville muutenkin tai sitten sitä halutaan käyttää tehosteena, en tiedä. Taustakuvan käytön kanssa sanoisin, että vähemmän olisi lopulta enemmän.

Kun Lea heilui näytelmässä veitsen kanssa miestään uhaten, edessäni istunut rouva painoi katseensa alas. Vaikeita aiheita, kuten perheväkivaltaa, käsittelevissä näytelmissä on aina se riski, että tarina jollakin katsojalla liippaa liian läheltä. Ja se on osa teatterin hurjuutta, karuutta ja no, kauneuttakin. Se, kun joku lähtee itkien kesken esityksen pois. Ei siksi, että näytelmä olisi huono vaan siksi, että se on liian hyvä.

Mikä kuva!!! Tätä kuvaa olen tuijottanut useamman kerran. Katso sitä tarkasti. Aivoihin sattuu, kun katsoo. Kuva: Harri Hinkka / Tampereen Teatteri

Kenen: Marja Jotunin tarina, Antti Mikkolan dramatisointi
Mikä: Huojuva Talo
Missä: Tampereen Teatteri, ensi-ilta 31.8.2017
Keitä siinä oli: Arttu Ratinen, Anna-Maija Tuokko, Anna Tiensuu, Mari Turunen, Ville Majamaa, Ella Mettänen, Aliisa Pulkkinen ja Markku Thure
Kuka ohjasi: Antti Mikkola
Kuka koreografioi:
Tykkäsinkö: Sen verran ahdisti, että tykkäsin kyllä.
Menisinkö uudestaan: Ehkä tämä oli yhdellä kerralla katsottu, mikä ei todellakaan tarkoita sitä, etteikö se olisi ollut hyvä. Kyllä oli!

TTT: Viulunsoittaja katolla

Avainsanat

, , , , , ,

Ensimmäinen kokemukseni Viulunsoittaja katolla -näytelmästä on Seinäjoen kesäteatterista kauan aikaa sitten. Olin silloin sekä tarinasta että ympäristöstä hyvin vaikuttunut. Siinä oli myös elementtejä, joiden kuvittelin kuuluvan perinteisesti jokaiseen viulunsoittajaan. Pienen pettymyksen siis koin kun TTT:n versiossa se olikin toteutettu toisin.

Kuva: Kari Sunnari / Tampereen Työväen Teatteri

Teatterin taiteellinen johtaja Maarit Pyökäri totesi jossain haastattelussa taannoin, että viulunsoittajan teema on tänäkin päivänä hyvin ajankohtainen. Moni muu on todennut, että viulunsoittaja on aikalailla jo nähty. Eräs tuttava totesi, että tämä oli kenties hienointa, mitä TTT:n lavalla on koskaan nähty. Minä totean, että tarina on ajankohtainen, toteutus oli varsin komea ja Viulunsoittaja katolla kuuluu yleissivistykseen.

Satuin seurueineni ennakkonäytökseen, joka taisi olla hienojen omaisten illan ja ensi-illan välinen matalikko. Aistimani perusteella työryhmä oli tuolloin vähän väsynyt hurjan harjoittelujakson jälkeen ensi-iltaa odottaessa. Eikä ihme. Kaikista muista näytöksistä lukemani arvosteluthan ovat olleet silkkaa kultaa ja energisyyden ylistystä. Sen vuoksi haluaisinkin nähdä TTT:n Viulunsoittajan nousevan uudelleen katolle, koska haluaisin kokea sen hypen, joka tämän version ympärillä pyörii.

Muutamista laulu- ja näyttelijäsuorituksista mainitakseni sanon, että Ola Tuomisen, jota ei kuulemma niin laulumiehenä pidetä, laulu oli minusta mitä mainiointa. Pidin kovasti Rikas mies jos oisin -laulun tulkinnasta. Maria Lundin lauluäänestä pidän kovasti, mutta myös pidän hänestä enemmän laulajana kuin näyttelijänä. Petra Karjalaista kuulisi kovin mielellään enemmänkin. Juha Junttu oli jäätävintä, mitä voi olla. Vähän pelotti katsoa niin julmaa viileyttä. Jos Jari Aholan hahmossa olikin miehittäjän itsekritiikkiä ja ymmärtäväistä pehmeyttä, oli Junttu aivan toiselta planeetalta. Erinomainen suoritus.

Kuva: Kari Sunnari / Tampereen Työväen Teatteri

Lavalla on porukkaa kuin pipoa, välillä vähän liiankin kanssa. Näytelmän aikana ehdin miettiä, että usein tulee valitettua lippujen hinnoista, myös minun, koska käyn teatterissa paljon. Miksi musikaali maksaa niin paljon? Kun katsoos itä väkeä, joka nousee lavalle illasta toiseen elämään aitoine tunteineen muutamatuntisen näytelmän meidän katsojien vuoksi, voi sitä hintaakin hyvin perustella. Eikä ollenkaan koko henkilökunta ole näkyvillä siinä lavalla. Hienoon teokseen tarvitaan hurjan paljon väkeä.

Kuva: Kari Sunnari / Tampereen Työväen Teatteri

Niinkuin laulussakin sanotaan, niin ”PERINTEET” ja perinteinen tarinahan Viulunsoittaja on. Se tekee tarinasta ehkä myös paikoin pitkäveteisen ja ennalta arvattavan kun sama toistuu uudelleen ja uudelleen kun tiukan isän taipuessa tyttäriensä uuden ajan kotkotuksiin. Hienosti kuitenkin nykyaikaankin sulautuu se, että jokaiselle ikäpolvelle uusi sukupolvi on perinteitä rikkova, uudistuva, villi ja edistyksellinen. Jokaisessa sukupolvessa on niitä, jotka eivät hyväksy uutta, mutta myös niitä, jotka oppivat uutta ja uskovat, ettei kaikki uusi ja tuntematon ehkä olekaan pahasta. Tunnen itsekin sellaisia jälkimmäisiä. Ne ovat minun vanhempani.

Tähän tulee pieni spoilaus näytelmän lopusta. Jos vaikka muuten tarina onkin perinteinen ja tasapaksu, niin loppukohtaus singauttaa näytelmän aivan eri sfääriin. Se, miten muuten vanhassa ajassa kylpevä näytelmä liu’utetaan nykypäivään, saa vedet silmiin ja sydämen pakahtumaan.

Kenen: Käsikirjoitus Joseph Stein, Musiikki Jerry Bock
Mikä: Viulunsoittaja katolla
Missä: Tampereen Työväen Teatteri, ensi-ilta 1.9.2017
Keitä siinä oli: Ola Tuominen, Petra Karjalainen, Petra Ahola, Maria Lund, Miia Virtanen, Idalilja Raipia, Helmi Holmström, Ansa Ahola, Karoliina Tapala, Anna Pukkila, Juha-Matti Koskela, Jari Ahola, Antti Lang, Minna Hokkanen, Jari Leppänen, Kake Aunesneva, Pentti Helin, Jyrki Mänttäri, Juha Junttu, Henna Wallin, Annina Rubinstein sekä paljon tanssijoita ja 8-henkinen orkesteri
Kuka ohjasi: Miika Muranen
Kuka koreografioi: Petri Kauppinen
Tykkäsinkö: Olisin luullut tykkääväni vieläkin enemmän.
Menisinkö uudestaan: Menisin, koska haluaisin nähdä sen uusin silmin ja myöhemmän esityksen.

Christian Rönnbacka: Kävikö käry

Avainsanat

, , ,

Tiedätkö jonkun, joka on petkuttanut vakuutusyhtiötä? Onko matkalla rikkoutunut pokkarikamera tullut kirjoitettua korvaushakemukseen järjestelmäkameraksi tai onko varastettu polkupyörä ollutkin Yosemite ilmoitetun Cannondalen sijaan? Kiva tapa saada harmille vähän lisää korvausta, mutta tapa, joka maksaa kaikille muille vakuutuksenottajille.

Christian Rönnbacka: Kävikö käry?

Kävikö käry on kirja vakuutusetsivien kokemuksista. Tarinat ovat tosia, vaikka osin väritettyjä muutettuine nimineen ja paikkakuntineen. Kirjassa kerrotaan vakuutusten historiasta ja esitellään vakuutusetsivän työtä muutaman sivun juttujen muodossa.

Christian Rönnbacka on entinen poliisi, nykyinen vakuutusetsivä. Hän on kirjoittanut aiemmin dekkareita ja tämä on ensimmäinen tietokirja. En tunne hänen tyyliään, mutta tietokirjaksi osa esimerkeistä on kirjoitettu hämmentävän vitsailevalla tavalla. Toki tekstiin on haettu dramatiikkaa ja väriä, mutta alleviivatun hauskaksi kirjoitetut jutut tuntuvat jopa vähän kiusallisilta.

Kirja on helppo ja nopea luettava ja siinä esitellään tosi kekseliäitä tapoja yrittää huijata vakuutusyhtiötä. Rönnbacka toki toivoo, ettei kirjaa pidettäisi oppaana vakuutuspetostelun ihmeelliseen maailmaan. Hän toivoo sen olevan enemmänkin varoittava esimerkki siitä, että valheella on lyhyet jäljet.

Vakuutuspetosta valmistellessa on hyvä suunnitella asiaa hetken. Lisäksi internetistä voi saada hyviä vinkkejä siitä, miten helpot massit kietaistaan. Tiedonhakuun netistä panostetaan paljon. Vauva.fi ja kaksplus.fi -sivustoilta löytyy keskustelua sen ympäriltä, onko jokin vahinko korvattava vai ei. Siinä sitten ruoditaan usean henkilön voimalla, mikä vakuutusyhtiö korvaa ja kuinka toinen jättää maksamatta, kunnes jollekulle iskee perusteltu ahdistus ja hän kertoo keskustelijoille vastauksen löytyvän vakuutusehdoista, ja mikäli ehdot ovat epäselvät, soittamalla siihen omaan vakuutusyhtiöön.

Minusta kirja oli kiinnostava. Lukemani jälkeen näen vakuutusyhtiöt jotenkin erilailla. Tuntuu aina, että kauheasti sinne koko ajan maksaa, mutta koskaan ei mitään saa. Eihän se vakuutusyhtiö tosiaankaan mikään sijoitusrahasto olekaan. Vakuutus on tarkoitettu korvaamaan tapahtunut vahinko tai onnettomuus. Siis sitä tyytyväisempi pitäisi olla, mitä vähemmän joutuu vakuutusyhtiön puoleen kääntymään.

Kirjailija: Christian Rönnbacka
Kirja: Kävikö käry
Alkuperäinen teos:
Kustantaja:
Bazar
Suomentaja:
ISBN: 978-952-279-343-0
Sivuja: 239
Mistä: Arvostelukappale kustantajalta.
Kestäisikö toisen lukemisen: Jotain herkullisia kohtia voisi lukea uudelleenkin, mutta tuskin koko kirjaa tulee luettua.
Haluaisinko nähdä tästä elokuvan: Ei pystyisi tekemään. Sketsisarjan korkeintaan.
Montako tähteä: ***- (ei mikään kirjallisuuden merkkiteos, mutta ihan hauskaa ja nopeaa luettavaa. Antaa myös aihetta ajatteluun.)

Riad Sattouf: Tulevaisuuden arabi 3

Avainsanat

, , ,

Tulevaisuuden arabi 3 on, kuinka yllättävää, kolmas osa sarjasta, jonka nimi on Tulevasuuden arabi. Se on tositarina, joka kertoo vaalean, puoliksi ranskalaisen pojan ja hänen perheensä elämästä Syyriassa 80-luvun alkupuolella. Kolmososa kertoo vuosista 1985-1987.

Tulevaisuuden arabi 3: etukansi.

Sarjakuva on minulle vähän vieras laji. Tämän olen tainnut tulla sanoneeksi jo aiemminkin. Itse kirjahan on hyvin nopeasti luettu, vaikka isvuja on 150. En tiedä, millaisia ovat yleensä, mutta tämä kyseinen sarja on hyvin selkeälukuinen hyvine piirroksineen. Hahmot jatkavat kirjasta toiseen samankaltaisina ja kulttuuri tuodaan hyvin esiin ilmeissä ja eleissä.

Tällast tää on.

Ensimmäinen kirjoista oli monipuolinen, nopeatempoinen ja kiinnostava. Toinen tuntui jo vähän jahkailulta ja minusta tämä kolmas alkaa jo hyvinkin vaikuttaa siltä, että sarjaa halutaan vain jatkaa mahdollisimman pitkäksi.

Kiinnostavaa on kuitenkin syyrialaisen ja ranskalaisen koulun erot, kun Riad käy koulua hetken aikaa Ranskassa. Kirja(sarja) ei varsinaisesti hälvennä Lähi-itään liittyviä ennakkoluuloja ja oletuksia, mutta ehkä se antaa viitteitä siihen käytökseen, tapahtumiin ja erilaisuuteen, mitä täällä Euroopassakin nyt näemme ja koemme. Se vahvistaa käsityksiä siitä, mikä on (ja on ollut, tuleeko olemaan?) naisen asema perheessä ja miten mies sekä kantaa vastuun että myös päättää asioista. Ei se oikein innostavalta vaikuta.

Tulevaisuuden arabi 3: takakansi.

Vaikken kolmannesta niin innoissani ollutkaan, odotan silti neljättä kirjaa, koska sitten ilmestyykään. Kyllä tähänkin koukku jätettiin ja taas on mitä odottaa. Ehkä joskus valmistuessaan koko kokonaisuus on komea, vaikka nyt se tuntuu osittain puuduttavalta. Riad Sattouf on syntynyt vuonna 1978. Mihinkähän asti kirjasarja jatkuu? Kyllä minua kiinnostaa tietää, millainen se tulevaisuuden arabi sitten oikein on.

Aiemmat arvosteluni:
Tulevaisuuden arabi 1
Tulevaisuuden arabi 2

Kirjailija: Riad Sattouf

Kirja: Tulevaisuuden arabi 3 – Lapsuus Lähi-idässä (1985-1987)
Alkuperäinen teos: L’arabe du futur 3. une jeunesse au moyen-orient (1985-1987)
Kustantaja: WSOY
Suomentaja: Saara Pääkkönen
ISBN: 978-951-0-42526-8
Sivuja: 150
Mistä: Arvostelukappale kustantajalta.
Kestäisikö toisen lukemisen: Joo kyllä joo, kunhan ovat ilmestyneet kaikki, saatan lukea koko sikermän putkeen.
Haluaisinko nähdä tästä elokuvan: Haluaisinpa hyvinkin.
Montako tähteä: ** (aihe on varsin kiinnostava ja avartavakin, mutta jotenkin tuntuu, että tarinaa on nyt pitkitetty, että saataisi enemmän osia. Ykkönen oli paras, kakkonen tuntui jo venytetyltä ja samoin nyt kolmonen. Toivottavasti nelonen on jämäkämpi).

Tulevaisuuden arabi 3 muualla:
Oksan hyllyltä
Kirjavinkit
Tuijata

Pyynikin kesäteatteri: Niskavuoren nuori emäntä

Avainsanat

, , , , , , , ,

Aina käy niin, että kun kuulee teatteristaelokuvastakirjastasarjasta paljon hyvää, odotukset kasvavat. Vaikka kuinka yrittäisi hangoitella vastaan, ne vain jatkavat paisumistaan. Sitten käy niin, että itse elämys jää latteaksi.

MUTTA nyt tuli poikkeus.

Kävelen usein Pyynikin kesäteatterin toimiston ohi. Kun näin ikkunassa julisteen Niskavuoren nuoresta emännästä, totesin ensisilmäyksen jälkeen, että siinäpä jälleen kesäteatteriesitys, jota ei tarvitse nähdä. Väärin.

Pyynikin kesäteatteri: Malviina, Loviisa ja Juhani Elina Keinonen, Maria Pere ja Mikko Nousiainen KUVA: Harri Hinkka

Ensi-illasta asti on esityksestä kuulunut ja näkynyt pelkkää hyvää. Facebooksyöte on pullollaan ”Vaikuttava/upea/koskettava/mieletön Niskavuori ät paikassa Pyynikin kesäteatteri”-päivityksiä ja arvosteluissa ei pahaa sanaa näy.

Kovasti olivat siis odotukset korkealla, vaikken olisi sitä halunnut myöntääkään. Ja nyt, kaksi tuntia esityksen päättymisestä teen saman kuin niin monet muutkin ja ylistän Niskavuoren nuorta emäntää. Kehu on pahin spoilaus. Samalla toivon, että se ei vähääkään vähennä kenenkään teatterielämyksen upeutta.

Niskavuorisaaga ei ole minulle tuttu muuta kuin käsitteenä, en siis tiennyt, mitä juonen puolesta odottaa. Kaikki muut sen kai tuntevat, että jääköön se referoimatta. Paljon olen lukenut, mutta suomalaista vanhempaa kirjallisuutta hyvin vähän. Nyt syttyi palo.

Pyynikin kesäteatteri: Niskavuoren naisenergiaa KUVA: Leena Klemelä

Minusta näytelmä oli ylistys suomalaiselle naiselle ja suomalaisuudelle. Suomalaiselle sisulle, niin paljon kuin sitä toiset jo haluaisivat heittääkin romukoppaan. Minulle syntyi ajatus, että onkohan minun sukupolveni (+/-40-vuotiaat) viimeinen, joka ymmärtää sellaisen suomalaisen periksiantamattomuuden ja tuskaisen vahvuuden? Jonkun sellaisen sinivalkoisen metsäntuoksuisen kansallistunteen, jossa on vielä muutamilla säikeillä kiinni jotain siitä, mitä isovanhempamme ovat rakentaneet.

Ymmärtävätkö meidän lapsemme enää sitä, kuinka lähellä vielä on aika, jolloin naiset eivät saaneet äänestää, jolloin tilalliset eivät naineet piikoja ja renkejä tai päinvastoin, jolloin puolisot valittiin sen mukaan, mikä on talolle ja suvulle parhaaksi… Oma alakouluikäiseni oli katsomassa näytelmää ja näistä asioista kun jälkeenpäin puhuimme, hänellä tippui leuka lattiaan, kun kerroin, ettei siihen aikaan olisi voinut nainen mennä naimisiin naisen tai mies miehen kanssa. Eli ei, he eivät enää ymmärrä. Onko se hyvä vai huono asia, ehkä molempia. Juurensa tulisi toki tuntea, mutta enää ei ole ketään, joka niistä osaisi kertoa. Kun historian unohtaa, se alkaa toistaa itseään.

Johonkin tähän kaihoon pohjautuu se, että Niskavuoren nuori emäntä iski suoraan sydämeen. Tai sieluun. Molempiin. Se oli vaikuttava ja käyttäisin sanaa väkevä, ellen kammoksuisi sitä niin kovasti. Se loi samalla jotain kaukaisista korpimaista kumpuavaa epätoivon ja ylpeyden tunnetta. ”Kyllä me Niskavuorelaiset aina vedämme yhtä köyttä muuta maailmaa vastaan!”-toteamus menee vähän samaan sarjaan kuin viime talvena TTT:llä nähdyn Mielensäpahoittajan lausahdus:”Vaikka mikä olisi niin kahveet keitetään.” Niin on pärjätty, yhtä köyttä vetämällä ja kahvia juomalla. Miten tulevaisuudessa?

Pyynikin kesäteatteri: Kustaava (Ronja Alatalo), Juhani (Mikko Nousiainen) Saaroisten isäntä (Puntti Valtonen, Heta (Petra Karjalainen) ja Antti Niskavuori (Olli Riipinen) KUVA: Leena Klemelä

Ohjaus oli onnistunut nappiin, samoin laulut ja lavasteet puvustuksesta puhumattakaan. Kaikki oli sujuvaa ja ennen kaikkea näyttelijät, joka ikinen, tekivät hienoa työtä myös silloin kun eivät olleet parrasvaloissa, vaan jossain sivussa. Alussa jotenkin lässyltä ja, anteeksi ilmaukseni, vitun ihanalta tuntuneesta Loviisasta sukeutui jämäkkä ja paikoin jäätävä Niskavuoren emäntä. Näyttelijäntyönä siis aivan loistosuoritus Maria Pereeltä (minulle ennalta tuntematon). Loviisan alku kun tuntui jotenkin ohuelta ja hennolta, mutta loppua kohden ymmärsi, että kyse oli nimenomaan taidosta, ei taitamattomuudesta.

Haluan nähdä näytelmän uudestaan. Se oli upea. Haluan myös, että kaikki muutkin näkevät sen. Olen nähnyt elämäni aikana paljon teatteria, hyvää ja huonoa. Siihen, että vaikutun, vaaditaan nykyään aika paljon. En muista, koska olisin viimeksi ollut vastaavan tunnekuohun vallassa teatterin jälkeen. En muista, koska olisin viimeksi kuvannut teatteriesitystä sanalla upea.

Pyynikin kesäteatteri: Heta Niskavuori, piiat ja rengit (Petra Karjalainen) KUVA: Leena Klemelä

Kenen: Hella Wuolijoki
Mikä: Niskavuoren nuori emäntä
Missä: Pyynikin kesäteatteri, ensi-ilta 16.6.2017
Keitä siinä oli: Maria Pere, Mikko Nousiainen, Elina Keinonen, Petra Karjalainen, Sari Havas, Ronja Alatalo, Olli Riipinen, Puntti Valtonen,  Heidi Kirves, Kake Aunesneva, Anna Pukkila, Anssi Valikainen, Jenni Nikolajeff, Teemu Koskinen, Laura Hänninen, Jani Rasimus, Annina Rubinstein, Henna Wallin ja Miikka Wallin.
Kuka ohjasi: Miika Muranen
Kuka koreografioi: Jenni Nikolajeff
Tykkäsinkö: Haluamattani odotin paljon, mutta paljon enemmän sain.
Menisinkö uudestaan: Vaikka heti huomenna.

John Williams: Augustus

Avainsanat

, , , ,

Voi nyyh, etten sanoisi.

Luettuani John Williamsin Stonerin, olin aika vaikuttunut ja jäin kovasti odottamaan Butcher’s Crossingia. Sama homma: vaikuttunut.

Butcherin lukemisen jälkeen tiedustelin kustantajalta, onko Williamsin kolmaskin kirja, Augustus, ehkä joskus kääntyvä suomeksi. Silloin oli liian aikaista saada vastausta, mutta sain sen aikanaan ja se oli kyllä. Jäin innolla odottamaan.

John Williams: Augustus

Harmittaa ihan älyttömästi sanoa, että Augustus oli yksi niistä hyvin harvoista kirjoista, joiden suhteen olen joutunut antamaan periksi. Olen pitänyt rajana 100 sivua. Jos sitten ei ota tuulta purjeisiinsa, saa lopettaa. Usein en ole kuitenkaan lopettanut, mutta nyt luovutin sivulla 108. Nynny, mammari, luovuttaja!!!

Augustus voitti alkuperäisen julkaisunsa (1972) jälkeen National Book Awardsin, koska se tarjoili Rooman ajan kuvausta niin vaikuttavasti, kerrotaan kirjan takakannessa. Haluan siis uskoa, että kirja on hyvä, mutta lukijassa on tässä tapauksessa vika.

Minun on vaikea niellä tekstiä historiallisista tapahtumista, jotka ikäänkuin ovat totta, mutteivät sitten kuitenkaan. Sen totesin jo lukiessani Paulo Coelhon viimeisintä kirjaa Vakoojaa. Kirjan on oltava joko faktaa tai fiktiota, ei jotain siltä väliltä – minun mielestäni siis. Koska olen nukkunut aikanaan kaikki muut historian (ja monien muiden aineiden) tunnit kuin antiikin Kreikkaa käsittelevät, en pysty hahmottamaan ketkä tässä kirjassa esiintyvät henkilöt ovat ja miten he liittyvät toisiinsa.

Kirjan alussa on saate kirjailijalta itseltään, jossa hän kertoo, ettei kirja kokonaisuudessaan ole totta, vaan:

     …osa tämän kirjan asiavirheistä on tahallisia. Olen vaihtanut useiden tapahtumien järjestystä; olen keksinyt omasta päästäni siellä, missä historiallinen tieto on ollut epävarmaa tai puutteellista; ja olen antanut identiteetin muutamalle henkilölle, joita historia ei mainitse – – – Muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta tämän romaanin asiakirjat ovat minun sepittämiäni – – – mutta jos tässä kirjassa on totuuksia, ne ovat fiktion eivätkä historian totuuksia.

Kirja on kirjoitettu kirjemuodossa. Siinä milloin kukakin Rooman hahmo kirjoittaa toiselle kirjettä ja siitä tulisi muodostua itse tarinan juoni. Henkilöhahmoja on paljon ja nimet ovat vaikeita. Lisäksi kirjeet ovat ajallisesti epäjärjestyksessä. Toki niiden ajassa hyppiminen tukee (tukenee) tarinaa, mutta minulle se on liian vaikea. Ennustan ja tunnustan, että en olisi päässyt juoneen kiinni myöhemminkään.

Melkoinen murska-arvio lähinnä itselleni. Josko joku historiasta kiinnostunut haluaa ottaa haasteen vastaan, lainaan kirjaa ilomielin. Siksi ehkä vain lainaan, että saatan joskus vielä itse ottaa haasteen vastaan uudestaan, jos siltä tuntuu. Saa sen mieluusti omaksikin hankkia vaikka Bazarin verkkokaupasta. Minun mielestäni kirja tulee omistaa, siksi e-kirja tuntuu niin vieraalta.

Jos lupaat kohdella kirjaa yhtä kauniisti kuin silloin kun luet sellaista salaa kaupassa tai olet ostanut jollekin lahjaksi, mutta päätät lukea varovaisesti itse ensin, ota yhteys kulttulinaristi(at)gmail.com.

Kirjailija: John Williams
Kirja: Augustus
Alkuperäinen teos: Augustus
Kustantaja: Bazar
Suomentaja: Ilkka Rekiaro
ISBN: 978-952-279-399-7
Sivuja: 429
Mistä: Arvostelukappale kustantajalta.
Kestäisikö toisen lukemisen: Kyllä haluaisin tavoitella yli 108 sivuun. Ehkä toiste.
Haluaisinko nähdä tästä elokuvan: Ymmärtäisinköhän sitten?
Montako tähteä: * (se tulee aikaisemmista kirjoista ja siitä, että tämä varmaan on aivan merkittävä teos, palkinnot ja kaikki kuitenkin…)

Erik Bertrand Larssen: PARAS

Avainsanat

, , , , ,

Nykyään herään useimpina aamuina mielessäni kysymys: Mitähän mukavaa tänään tapahtuu?

Kun heräät huomenna, älä torkuta, vaan ala pohtia, mitä mukavaa päivän aikana mahtaa tapahtua. Jos haluat saada päivästä kaiken irti, älä mieti, että pitäisiköhän sinun lähteä lenkille vai vielä köllötellä. Mukavuudenhalusi saa sinut vastaamaan köllöttelyn puolesta. Sen sijaan mieti, miltä sinusta tuntuu lenkin jälkeen.

Mikään oppi ei tule ilmaiseksi eikä luonnonlahjakkuutta ole olemassakaan. On vain kovaa harjoittelua. Kaiken uuden oppiminen vaatii toistoa ja treenausta, on kyse sitten torven soitosta, shakin peluusta tai uuden aamukysymyksen opettelusta.

Nämä ovat tärkeimmät opit, mitkä olen sisäistänyt norjalaisen mentaalivalmentajan Erik Bertrand Larssenin kirjasta Paras. Siinä on paljon muitakin huippuoppeja, jotka voisi tiivistää muutamaan lauseeseen. Sellaisenaanhan ne eivät mitään kenellekään opeta, mutta kirjassa kerrottujen esimerkkien avulla kyllä.

Paras ensin.

Larssen on koulutukseltaan upseeri, laskuvarjosotilas ja taloustieteilijä, joka on siirtänyt oppejaan kaikilta aloilta mentaalivalmennukseen. Hän on valmentanut huippu-urheilijoita ja yritysjohtajia ja lopulta koonnut oppinsa kirjaksi. Kirjassa on paikoittain vähän ahdistavan innokas amerikkalainen kerrontatyyli, mutta sen kun pystyy ohittamaan, itse sanoma on älyttömän hyvä.

Mokani kirjan kanssa oli se, että aloin lukea sitä innolla, mutta puuduin jossain vaiheessa ja aloitin samaan aikaan toisen (tosin tylsän) kirjan lukemisen. Jäivät sitten molemmat ja tauko kesti liian kauan. Oli vaikea päästä uudelleen kirjaan kiinni, mutta lopulta sekin onnistui ja taas innostuin.

Seuraavaksi pitäisi tarttua Larssenin seuraavaan kirjaan. Sen nimi on kevyesti Helvetinviikko. En ole uskaltanut kirjaa vielä avata, koska uskon sen olevan helvetillinen kirja. Se opastaa Helvetinviikkoon, jolloin kaikki tehdään Larssenin oppien mukaan. Se sairaalla tavalla kiehtoo minua ja siksi en ole sitä avannutkaan, kun mietin, että onko se sitten mentävä heti se viikko itsekin vai pitääkö lukea ensin. Vähän pelottaa myös, että siinä on ylipaljon urheilua ja että se siihen sitten kaatuu koko viikko tällaiselta kirjan ja pelikonsolin ääressä viihtyvältä plösöltä. No joo ehkä olen nynny. Tai laiska. Laiska nynny!

Miltähän mahtaisi tuntua sen viikon jälkeen kun olisi itsensä vetänyt ihan piippuun?

”Ihminen ei yleensä kadu valintojaan. Sen sijaan hän katuu usein niitä valintoja, joita ei tehnyt.”

Kirjailija: Erik Bertrand Larssen
Kirja: PARAS
Alkuperäinen teos: Bli best med mental trening
Kustantaja: Bazar
Suomentaja: Päivi Kivelä
ISBN: 978-952-279-422-2
Sivuja: 248
Mistä: Arvostelukappale kustantajalta.
Kestäisikö toisen lukemisen: Tämä suorastaan pitää lukea toistamiseen.
Haluaisinko nähdä tästä elokuvan: No ei tämmösestä pysty tekemään.
Montako tähteä: **** (se oli paikoittain pikkuisen tylsä ja siitä lähtee yksi tähti, kokonaisuudessaan varsin kiinnostava kirja)

Bazarin uutuudet

Avainsanat

, ,

Kirjakauden kohokohtia on se, kun uutuuskatalogit alkavat putkahdella postilaatikkoon. Pari viikkoa sitten kävin keräilemässä koko viikon postit kerralla ja siellähän oli seassa Bazarin syysmallisto. Kuvasto löytyy tästä linkistä.

Bazarin kirjakuvaston kansi on melko monitulkintainen… tai oikeammin Eowyn Iveyn kirjan kansi, mutta kuitenkin!

Jos ehtisin, haluaisin lukea ehkä kaikki uutuuskirjat, mutta nostan tässä omaksi TOP3-listakseni:

Alaskalaissyntyisen Eowyn Iveyn kirjan Maailman kirkkaalle laidalle, joka yllättäen sijoittuu Alaskaan. Sanovat, että tarina on kiehtova ja samalla hyytävä tarina rakkaudesta, seikkailusta ja selviytymisestä. Tarkoitetaankohan hyytävällä tässä talvisen kylmää vai viiltävää kauhua…?

Irlantilaisen John Boynen Poika vuoren huipulla tuntuu sopivan ahdistavan hyvin nykypäivään. Se sijoittuu ajallisesti toiseen maailmansotaan kertoen pariisilaispojasta, joka joutuu orpona muuttamaan Saksaan tätinsä luokse, jossa muuttuu arasta poikasesta unformua kantavaksi sotilaaksi.

Aivan ykkösodotuskohde on kuitenkin Yuval Noah Hararin teos Homo Deus – huomisen lyhyt historia. Se on tietokirja, joka kurkistaa tulevaisuuteen. Hararin edellinen kirja Sapiens (linkissä arvosteluni) oli niin uskomattoman hyvä kirja, että tämän seuraavan ei luulisi olevan kovinkaan huono.

Kivoja kirjoja kaikille kuille.