Bazarin uutuudet

Avainsanat

, ,

Kirjakauden kohokohtia on se, kun uutuuskatalogit alkavat putkahdella postilaatikkoon. Pari viikkoa sitten kävin keräilemässä koko viikon postit kerralla ja siellähän oli seassa Bazarin syysmallisto. Kuvasto löytyy tästä linkistä.

Bazarin kirjakuvaston kansi on melko monitulkintainen… tai oikeammin Eowyn Iveyn kirjan kansi, mutta kuitenkin!

Jos ehtisin, haluaisin lukea ehkä kaikki uutuuskirjat, mutta nostan tässä omaksi TOP3-listakseni:

Alaskalaissyntyisen Eowyn Iveyn kirjan Maailman kirkkaalle laidalle, joka yllättäen sijoittuu Alaskaan. Sanovat, että tarina on kiehtova ja samalla hyytävä tarina rakkaudesta, seikkailusta ja selviytymisestä. Tarkoitetaankohan hyytävällä tässä talvisen kylmää vai viiltävää kauhua…?

Irlantilaisen John Boynen Poika vuoren huipulla tuntuu sopivan ahdistavan hyvin nykypäivään. Se sijoittuu ajallisesti toiseen maailmansotaan kertoen pariisilaispojasta, joka joutuu orpona muuttamaan Saksaan tätinsä luokse, jossa muuttuu arasta poikasesta unformua kantavaksi sotilaaksi.

Aivan ykkösodotuskohde on kuitenkin Yuval Noah Hararin teos Homo Deus – huomisen lyhyt historia. Se on tietokirja, joka kurkistaa tulevaisuuteen. Hararin edellinen kirja Sapiens (linkissä arvosteluni) oli niin uskomattoman hyvä kirja, että tämän seuraavan ei luulisi olevan kovinkaan huono.

Kivoja kirjoja kaikille kuille.

Hugh Howey: Hiekka

Avainsanat

, , ,

Mikä on paras ikinämilloinkaan lukemasi kirja -kysymykseen vastaan kyllä että Hugh Howeyn Siilo, vaikka jalompaa olisi vastata vaikka Seitsemän veljestä tai Sota ja rauha. Nooh, rehellisyys maan perii.

Siilo-sarjaan kuului kolme kirjaa, joista ensimmäinen oli siis paras ikinä, toinen (Siirros) vähän vaikeaselkoinen ja kolmas (Kohtalo <-linkistä arvosteluuni) taas oikein hyvä. Siksi meinasin mennä sijoiltani koko ihminen kun jonkun kirjabloggarin instagrammissa näin kuvan Howeyn uudesta kirjasta.

Kun olettaa luvassa olevan jotain upeaa, haluaa elämystä lykätä. Olisin toisaalta halunnut lukea kirjan heti saatuani sen käsiini, mutta toisin kävi ja odottelin ja vartoilin. Kun aloitin, oli kirja muutaman illan urakka, niin helppoa luettavaa se kuitenkin oli.

Hugh Howey: Hiekka

Kuten Siilo-trilogiassakin, saa Hugh Howey maalattua Hiekan maiseman tarkasti mieleeni. Näen sen aavikoituneen maiseman, jossa tulevaisuuden ihmiset yrittävät elää ja selviytyä. Kaikki on kadonnut aikojen kuluessa hiekkaan, ei ole kuin tuuli ja tuiverrus ja jostain kaukaa kuuluva jyske.

     Aurinko porotti hiekkapilvien väistyessä. Koko päivän joko paistoi tai satoi hiekkaa. Öisin oli kylmä ja pedot ulvoivat. Elämän piinat seurasivat toisiaan vuoroissa, joten jokin niistä päivysti aina. Ihmisestä nyhdettiin kurjuutta päivin ja öin samalla tavalla kuin vettä ja öljyä pumpattiin maan uumenista. Se vero perittiin jokaiselta, joka oli tahtomattaan syntynyt tähän maailmaan.

Siinä, missä Siilo on moniulotteinen ja pikkutarkka, tämä Hiekka jotenkin tuntuu menevän sieltä, mistä aita on matalin. Siilon alussa jaetut pelikortit menevät kohta alun jälkeen uuteen jakoon, mutta kaikki tuntuu järkevältä ja perustellulta. Hiekka taas on jotenkin kevyt rakennelma tai ohut. Sen maisema ja maailma ovat mielenkiintoiset samoin kuin ensin vähän ufolta tuntuva hiekkasukellus. Se on kuitenkin kuvailtu niin hienosti, että se tuntuu aivan mahdolliselta ja todelliselta. On luotu uskottavasti jotain, mitä ei (ainakaan vielä) ole olemassa.

Hugh Howey: Hiekka

Mutta itse tarina, se on se, mikä on liian helppo. Kyse on perheestä, jossa isä on lähtenyt livohkaan ja perhe sittemmin hajonnut ympäriinsä, kuitenkin samaan kylään tai kaupunkiin, paikan kokoa on vähän vaikea hahmottaa. Toisaalta ollaan pienessä piirissä, toisaalta kuitenkin suuressa kaupungissa. Aivoissa tuntuu samalta kuin Paulo Coelhon Vakoojassa, jossa ei pysty päättämään, onko tarina satua vai totta tai silmälaseissa, jotka tarkentavat väärin. Vaikka kuinka yrität, et saa tarkennettua kuvaa teräväksi. Mikä tekee tarinasta liian helpon on se, että kaikkialle hajaantuneen perheen jäsenet saattavat aivan yhtäkkiä, tosta noin vain tavata toisensa keskellä aavikkoa juuri, kun toinen on nääntymässä janoon ja kuumuuteen. Jos tämä kävisi edes vain kerran, mutta kun se käy jonkunkin kerran. Hiekkasukellus, sellaisena kuin se tähän on keksitty, tuntuu tarinaan kuuluen suorastaan järkevältä, mutta tyhjyydessä kohtaamisen mahdollisuus on jotenkin liian suuri sattuma.

Vai miltä tuntuu, jos olet vaeltanut ilman karttoja ja kompasseja reilun viikon aavikolla ja muistanut, millä puolella näkymää täytyy suurta hiekkakasaa pitää ja sitten, PIM vain, saavut juuri oikealla hetkellä oikeaan paikkaan, jossa et ole koskaan käynytkään? Käyttäisin tähän sellaista valtamerilaivavertausta, että jos lähtösatamassa lähtee metrin verran sivummalle, mitä on ollut aikomus ja koko matkan menee luotisuoraan, niin maapallon toisella puolella perille saavutaan kovin eri kohtaan, mihin oli tarkoitus.

Minä en ole mikään pikalukija, joten tulen lukeneeksi lauseet tarkkaan. Siksi harmittaa ihan hurjasti, jos tekstiin on päässyt kirjoitusvirheitä. Yksi tai kaksi on ihan ookoo, mutta suurempi määrä alkaa vaivata. Tai väärät sanamuodot eli huono suomi. Häpeän vähän itsekin tätä pilkunnu…viilaajamaisuuttani, mutta on vaikea kestää kieleemme hiipivää amerikkalaistumista, joka tähänkin käännökseen on päässyt livahtamaan (s. 173) ”En voi käydä toisen kerran suihkussa vain siksi…” Oikeampi muoto lienee ”toista kertaa”. Pikkujutt, pintahaava, mutta silti.

Millä lie lukmisharrastuksen vasemmalla jalalla olen tähän vuoteen herännyt, ja vieläpä näin tolkuttoman myöhäisessä vaiheessa, kun mitään oikein innostavaa ei ole vielä osunut kohdalle? Toki mitä enemmän lukee, sitä enemmän saa vertailupohjaa ja varmasti sitä kriittisemmäksi lukijaksi muuttuu. Kun on kerran saanut maistaa jotain hyvää, haluaa sitä toiste ja kun sitä on saanut tarpeeksi monta kertaa, täytyy päästä maistamaan jotain vieläkin makeampaa.

Kohtako sitten ollaan jo muinaisen Levottomat-elokuvan teemassa, että kun mikään ei tunnu miltään?

Kirjailija: Hugh Howey
Kirja: Hiekka
Alkuperäinen teos: Sand
Kustantaja: Like
Suomentaja: Einari Aaltonen
ISBN: 978-952-01-1467-1
Sivuja: 351
Mistä: Arvostelukappale kustantajalta.
Kestäisikö toisen lukemisen: Emmä taida. Siilon sen sijaan kyllä.
Haluaisinko nähdä tästä elokuvan: Vaikka, sehän voisi näyttää ihan hienolta.
Montako tähteä: ***- (jos odotukset eivät olisi olleet niin korkealla, olisi arvosana taatusti ollut parempi)

Paulo Coelho: Vakooja

Avainsanat

, , , ,

Sain Paulo Coelhon varmasti tunnetuimman teoksen, Alkemistin, kaverilta joululahjaksi joskus nuorena. Kävimme silloin joka joulu Oulussa ja matkalla kotiin oli aikaa lukea. Jotenkin näen mielessäni sen hetken, kun isän vieressä etupenkillä (äiti unessa takana) luin kirjan loppuun ja kuinka itkin, itkin ja itkin. Mitä siinä tapahtui, en muista, mutta jotenkin se oli ihan hirmuisen vaikuttavaa.

Kirjahyllystäni löytyy lähes kaikki Coelhon teokset… Tsekkasin tässä välissä Paulo Coelho -Wikipedian ja joudunkin korjaamaan: reilu puolet Coelhon suomennetuista teoksista. Alkemistin jälkeen nimittäin olin siinä ajatuksessa, että tuon symboliikan viljelijän kirjojen on kaikkien oltava hyviä. Olen lukenut niistä lähes kaikki, muttei mikään niistä ole yltänyt sellaisiin sfääreihin kuin se ensimmäinen. Olen jututtanut joitakin muitakin Coelhonsa lukeneita ja kyllä ovat kaikki yhdessä tuumin samaa mieltä kanssani. Jopa jossain vaiheessa kylläsyin siihen kun ei vain edes lähelle yhtä hyvää löytynyt.

Kun nyt sain tilaisuuden lukea Coelhon uusimman kirjan, Vakoojan, päätin antaa taas mahdollisuuden.

Vakooja vehkan alla.

Kirjan alussa lukee:

Perustuu tositapahtumiin.

Perustuu. Jos elokuva perustuu tositapahtumiin, voi kuvitella, että pohjalla on totuus, mutta sitä on elokuvan vuoksi vähän maustettu. Sen jotenkin tietää olevan väritettyä totuutta. Kun kirja perustuu tositapahtumiin, voi kai ajatella sen olevan myös väritetty tarina. Mutta missä menee toden ja sadun raja?

Kirjassa Mata Hari, sekä arvostusta että pahennusta herättänyt, tasan sata vuotta sitten kuollut näyttelijä, kurtisaani ja tanssija, vakoojakin(ko?) kirjoittaa kirjettä vankilassa vapauttavaa päätöstä odotellessaan. Kirjeessä hän käy läpi elämäänsä ja kokemuksiaan.

Ongelmani tässä perustuu tositapahtumiin -asiassa on se, että mistä ja miksi juuri Paulo Coelho on saanut tämän kirjeen käsiinsä. Hänhän on yksi maailman tunnetuimmista kirjailijoista, joten kai hän yhden kirjeenkin on voinut tulla saaneeksi, mutta miksi se ei olisi tullut julki aiemmin ja kun nyt kerran on, niin miksi hän, joka muuten kirjoittaa eteerisiä, moniuloitteisia ja -tulkintaisia symboliikkakirjoja, kirjoittaisi puhtaaksi yhden vanhan kirjeen omalla nimellään. Tätä minä sitten pohdin koko kirjan lukemisen ajan, joka tosin on aika lyhyt aika, koska kirja on nopeasti luettavissa. Kenen sanoja ja ajatuksia oli hieno kohta, jossa nuori Margaretha Zelle sai äidiltään kukansiemeniä pienessä pussukassa saatesanoin

     ”Kukat opettavat meille, että mikään ei ole pysyvää, ei kauneus eikä kuihtuminen, sillä ne antavat uusia siemeniä. Muista tämä, kun tunnet iloa, surua tai tuskaa. Kaikki muuttuu, vanhenee, kuolee ja syntyy uudelleen.” – – –
     ”Korkeimmatkin puut kasvavat samalaisista pienistä siemenistä. Muista se, äläkä yritä saada aikaa kulumman nopeammin.”

Onko tämä totta? Onko tämä tapahtunut? Onko Margaretha saanut mukaansa pussukan, siemenet ja nuo sanat vai onko tämä Coelhon sanomaa, vaikkakin hienoa sellaista?

Poiketen tavoistani, aion tehdä pienen paljastuksen, koska olisin itsekin tällaisen paljastuksen halunnut lukea. En kursivoi sitä, ettei se tätä alustusta lukematta hyppää tahattomasti silmiin. Se ei mielestäni spoilaa mitään, siksi sen rohkenen tehdä. Jälkisanoissa Coelho kirjoittaa kirjan tapahtumien olevan totta, mutta että hän on joutunut luomaan dialogit, yhdistämään tapahtumia, muuttelemaan tapahtumien järjestystä ja poistamaan merkityksettömiksi kokemiaan asioita. Hän painottaa, että kirja ei ole Mata Harin elämäkerta. Ei kai totuutta ja täyttä totta ole mahdollistakaan taltioida muiden kuin Karl Ove Knausgårdin, tuon oman norjalaisuutensa dokumentoijan (yritin lukea, en toisaalta kestänyt liikaa totuuttakaan). Haluaisin kuitenkin voida luottaa lukemaani ja kaipaisin jonkinlaisen tiedon totuuden määrästä ennen teoksen lukemista.

Onkohan muilla tätä samaa vikaa kuin minulla vai olenko vain jotenkin liian suoraviivainen? Ei tämä Vakooja ole ollenkaan ainoa, jossa olen samoja asioita joutunut pohtimaan.

Kirjailija: Paulo Coelho
Kirja: Vakooja
Alkuperäinen teos: A Espiã
Kustantaja: Bazar
Suomentaja: Jarna Piippo ja Sanna Pernu
ISBN: 978-952-279-392-8
Sivuja: 190
Mistä: Arvostelukappale kustantajalta.
Kestäisikö toisen lukemisen: Nopsaanhan tämän luin, mutta tokkopa toistamiseen.
Haluaisinko nähdä tästä elokuvan: Miksikäs en.
Montako tähteä: **+ (voisikohan se olla enemmän, jos olisin tiennyt alusta asti sen, mikä lopussa kerrottiin?)

Karu Izakaya, Turku

Avainsanat

, , , , , , , , ,

Vihdoinkin.

Pari vuotta olemma olleet menossa turkulaisten, syvästi kulinaristisoituneiden ystäviemme kanssa heidän suosittelemaansa ravintolaan Karu Izakayaan. Aina on tullut joku este vaan nyt ei.

Ystävien suosituksesta päädyimme maistelumenuun ja se oli satavarmalla nappi valinta. Jos olisin oikea ravintolakriitikkoarvostelija, olisin kirjoittanut kaikkien ihanuuksien ainekset ylös, ne meille kuitenkin seikkaperäisesti (muttei liian) kerrottiin. Kerron ne nyt vain vähän yksinkertaisemmin esim. että kalapallero.

Annan kuvien kertoa puolestaan, mutta sen vain sanon, että paikka on miellyttävä ja aika pieni, pöytävaraus varmastikin tarvitaan. Tavallisena torstai-iltana ravintola oli täynnä. Maistelumenu on rahansa väärti (48€/hlö, tarjoillaan koko pöydälle). Annokset eivät ole suuria, mutta määrä ja makujen kirjo on mukava. Vettä kannetaan pöytään pyytämättä, joten kerrankin sitä on riittävästi.

Alkupala.

Pehmoiset höyrytetyt sämpyläiset taskuraputäytteellä. Pehmoinen pulla, rapea ja maukas sisus, ah.

Suussa sulavia kalapalleroita päällä ilmassa väreilevää tonnikalalastua.

Kalan palasia.

Mehukasta broileria ihanan tulisessa kastikkeessa.

Maukkaita, vähän vain turhan kuivia, ribsejä.

Ällistyttävän herkullista, suussa sulavaa sashimia.

Hyvät ja laadukkaat sushit.

Jälkkäriäkin kahta sorttia.

Usein tämän tyyppisissä ravintoloissa suositellaan ottamaan ”paljon pieniä annoksia ja sitten jakamaan”. Se on kamalaa, koska aina joku on se, joka syö kaiken ja joku se, joka ei kehtaa ottaa.  Karu Izakayassa sanoivat myös tämän ahdistusta aiheuttavan ohjeen, mutta kaikeksi onneksi maistelumenu oli rakennettu nerokkaasti niin, että kaikkea oli sopivasti tasamäärät kullekin syöjälle hienosti ja kauniisti laitettuna.

Vanha sanonta ”kyllä hyvää kannattaa odottaa” piti jälleen paikkansa. Erinomainen ravintolareissu!

Ravintola: Karu Izakaya
Missä: Aurakatu 3, Kauppatorilta Aurajokea kohti vasemmalla
Vinkki: Ensimmäisellä kerralla ehdottomasti maistelumenu, se pidempi! Mene arkena, se on edullisempaa.
Palvelu: Leppoisaa.
Tykkäsinkö: Todella paljon.
Oliko kallis: Maistelumenun hinta ei ainakaan ollut paha. Annoksia saa alkaen muutamista euroista (kimchi 5 €), mutta ne ovat toki pieniä. Paljon erilaisia menuja ja lajitelmia. Ottaisin jonkun sellaisen.
Menisinkö uudestaan: Ehdottomasti!
Montako tähteä (1-5) kokonaiselämykselle: 5
Montako tähteä (1-5) ruoalle: 5
Seuralaisen, ensikertalainen myös, tähdet kokonaiselämykselle:
4,5 (vois sille kyllä vitosenkin antaa… mietin että mikä muu ois saanu vitosen… mutta annetaan nyt se 4,5)
Seuralaisen tähdet ruoalle: 4,5 (oli tosi hyvää)

TTT: Mielensäpahoittajan Suomi

Avainsanat

, , , , , ,

Teatterissa tulee käytyä melko usein, mutta arvioita kirjoitettua liian harvoin. Nyt olen varannut lippuja teatteriin niin Tampereelle kuin Turkuunkin niin, että joka kuukausi on ainakin jotain.

Kevätkausi alkoi Tampereen Työväen Teatterissa Mielensäpahoittajan Suomi -näytelmällä, joka on samalla TTT:n kunnianosoitus 100-vuotiaalle Suomelle.

Kuva: Kari Sunnari / Tampereen Työväen Teatteri

Kuva: Kari Sunnari / Tampereen Työväen Teatteri

En osaa sanoa, mitä odotin, mutta jälkikäteen ajatellen näytelmä ei vastannut odotuksia. Mielensäpahoittajahan on Tuomas Kyrön luoma hamo. Iäkkäämpi suomalaismiehen jörrikkä, joka asuu itse omaa taloa jossain korvessa syvällä Sysi-Suomessa. Olen lukenut kaikki aiemmin kuin viimeisen vuoden sisällä ilmestyneet Mielensäpahoittajat, katsonut TTT:llä Mielensäpahoittaja ja poika -näytelmän ja minulla oli Mielensäpahoittajan joulukalenteri. Kuvittelen siis olevani kartalla siinä, millaisesta tarinasta tulisi olemaan kyse.

Odotin jotain isänmaallista syvällisehköä hauskuutta, mutta sitä enemmän mentiinkin siihen syvällisyyteen. Näytelmä olikin yllättävän vakava. Hän ken odottaa nauravansa silmät kyynelissä, saattaa hämmästyä kun kyyneleitä ei aiheutakaan nauru.

Näytelmässä käydään läpi Suomen historiaa. Siinä peilataan hienosti nykyaikaa ja nykyisiä tapahtumia vanhaan aikaan. Kuljetaan päällekkäin menneessä ja nykyisyydessä. Lavalla saattaa yhtä aikaa olla kolmen eri ikäpolven Mielensäpahoittaja. Huomattavaa on, että kyseessä nimenomaan on hän eri ikävaiheissaan, ei hän ja hänen lapsensa ja lapsenlapsensa. Toki heitäkin näkyy. Vaikuttaako sekavalta?

Porukkaa lavalla on melkoinen määrä, mutta mielestäni kaikesta monitasoisuudesta ja moniaikaisuudesta huolimatta paketti pysyy hyvin kasassa. Alku tuntuu jotenkin sekavalle ja saarnaavalle, sitä ei jaksa kuunnella, mutta kun vauhtiin päästään, niin sitten mennään myös. Osan historiallisista tapahtumista voisi jättää vähemmälle. Ensimmäisestä näytöksestä saisi hyvinkin nipistää jonkun kohtauksen pois. Näytelmä on nimittäin aika pitkä. Niinkuin satavuotias Suomikin, tottakai.

Kaikki näyttelijät tekevät työnsä hyvin ja jokainen on rooliinsa sopiva. Tunnelma näyttelijöiden tilassa vaikutti seesteiseltä ja vasta ollaan näin alussa esityskautta. Erityismaininnan ansaitsee nuorinta Mielensäpahoittajaa esittävä lapsi. Kuinka luontevasti ja sujuvasti hän suurella näyttämöllä onkaan. Hattua nostan ihmisen taimelle. Raimo Grönberg on mitä mahtavin Mielensäpahoittaja. Hän osaa kyräillä kulmiensa alta, mutta näyttelee myös hienosti oman elämänsä sivustaseuraajaa. Jotenkin ihan toista kaliiperia kuin Mp ja pojassa nähty Esko Roine. Toki tuolloin rooli olikin erilainen, hauskempi. Tämä Grönbergin versio oli todellisempi. Huumoriannoksia tarjoilivat Pentti Helinin esittämä naapurin setä ja Janne Kallioniemen rooli Mielensäpahoittajan epävarmana poikana.

Kuva: Kari Sunnari / Tampereen Työväen Teatteri

Kuva: Kari Sunnari / Tampereen Työväen Teatteri

Eihän se Suomen historia ihan kevyttä ole, mutta jos olisin tiennyt, kuinka tarkasti sitä käydään läpi, olisin jättänyt alle kymmenvuotiaani kotiin. Eihän kyseessä toki mikään lastennäytelmä ole ja hyvä toisaalta lastenkin on historiaansa tuntea, mutta teatterissa se tarjoillaan niin kovin konkreettisesti räjähdyksineen ja selostuksineen. Lapsikatsojan mukaan mikään ei häntä kuitenkaan jäänyt mietityttämään ja kovasti hän esityksestä piti. Niin pidimme me aikuisetkin.

Ja se onkin sitä, mikä ei ehkä vastannut odotuksia. Se, että näytelmästä olisi pitänyt niin paljon kuin siitä piti. Pääsi yllättämään nimittäin.

Sinä ken ihmettelet isovanhempiesi käyttäytymistä ja erilaista suhtautumista elämään, Mielensäpahoittajan Suomi on sinulle!

Kenen: Tuomas Kyrö
Mikä: Mielensäpahoittajan Suomi
Missä: Tampereen Työväen Teatteri, Suuri näyttämö, kantaesitys 2.2.2017
Keitä siinä oli: Raimo Grönberg, Jyrki Mänttäri, Niila Nousiainen/Sisu-Petteri Haraholma, Chike Ohanwe, Teija Auvinen, Auvo Vihro, Jaana Oravisto, Suvi-Sini Peltola, Pentti Helin, Vesa Kietäväinen, Janne Kallioniemi, Severi Saarinen, Mika Piispa.
Kuka ohjasi: Tiina Puumalainen
Kuka koreografioi:
Tykkäsinkö: Paljon enemmän kuin olisin ajatellut tykkääväni.
Menisinkö uudestaan: Oikein mielelläni.

J.K. Rowling, John Tiffany, Jack Thorne: Harry Potter ja kirottu lapsi

Avainsanat

, , , , , ,

Piti sekin päivä vielä nähdä, että sai käteensä uunituoreen Harry Potterin.  Siitä on toki tovi aikaa. Se oli 8.11.2016. Valehtelisin, jos väittäisin, että luin sen yhdeltä istumalta. Sen sijaan sanon, että olisin voinut lukea sen yhdeltä istumalta.

Kirottu lapsi, etukansi.

Kirottu lapsi, etukansi.

Kirottu lapsi, takakansi.

Kirottu lapsi, takakansi.

Olisin siis halunnut lukea koko tarinan kerralla, mutta ensimmäisenä iltana ilmestymisen jälkeen puolen yön maissa sain komennettua itseni sulkemaan kirjan ensimmäisen näytöksen loppuun. Näytöksiä on kaksi, joten loppuun sain lukea kirjan seuraavana päivänä.

Kyseessähän on kahdeksas Harry Potter -kirja, joka kertoo Albus Severuksesta, Potterin pojasta. Se on kirja juu, mutta se on samalla näytelmän käsikirjoitus. Kyseistä näytelmää esitetään Lontoossa loppuunmyydyille saleille. Mietin, miten jouheva tarina voi olla, kun se on kirjoitettu näytelmän muotoon. Kerronta jää vähemmälle ja tilaa annetaan enemmän dialogille.

Suurena Harry Potter -fanina, kaikki kirjat heti ilmestymisen jälkeen luettuani en uskaltanut toivoa, että vielä saisin joskus sen kokemuksen. Siksi hengähdinkin hetken ensilehdillä, enne kuin uppouduin itse tarinaan.

Hengitys sisään, hengitys ulos. Ja toisto. Ja siitä se lähtee...

Hengitys sisään, hengitys ulos. Ja toisto. Ja siitä se lähtee…

Ja näytelmämuodosta viis, tarina tempaisi minut välittömästi tuttuihin tunnelmiin ja maisemiin ruuhkaiselle King’s Crossin rautatieasemalle, josta juna on juuri kotvan kuluttua lähdössä kohti Tylypahkan noitien ja velhojen koulua. Minkä vaikutuksen kirjat ovatkaan aikoinaan tehneet, kun kaikki piirtyy mieleen sellaisena kuin silloinkin. Mielikuvitus, se on niin paljon parempi maisemamaalari kuin elokuva hienoimmillakaan tehosteilla. Onneksi sain aikanaan lukea kirjat ennen elokuvia.

Kuten en yleensäkään, en nytkään tee paljastuksia. Minusta on hienoa, että tarina kertoo seuraavasta sukupolvesta Harry Potterin sijaan. Harryn tarina lienee jo koluttu. Olisi voinut olla tylsääkin palata Harryn keski-ikäisiin seikkailuihin, toki häntä ja muitakin hänen aikalaisiaan tarinassa sivutaan.

En tiedä, miten itse näytelmä toimii (muuta kuin takuuvarmasti hienosti ja upeasti, mutta tarinana) sellaiselle, joka ei ole lukenut kirjoja tai edes nähnyt elokuvia. Varmasti näyttää hienolta, miltä sitten näyttääkin, mutta tarina voi olla historiaa tuntemattomalle sekava. Mutta hän ken on Potterinsa kunnolla opiskellut, nauttii teoksesta varmasti.

Oliko ne kirjalliset Potter-elämykset sitten tässä? Vai vieläkö saa joskus yllättyä?

Jaa-a, Professori McGarmiwan sanoin: ”Urheus ei oikeuta tyhmyyttä. Aina pitää ajatella. Ajatella mikä on mahdollista.

Kirjailija: J.K. Rowling, John Tiffany & Jack Thorne
Kirja: Harry Potter ja kirottu lapsi
Alkuperäinen teos: Harry Potter and the Cursed Child, Parts One and Two
Kustantaja: Tammi
Suomentaja: Jaana Kapari-Jatta
ISBN: 978-951-31-9276-1
Sivuja: 446
Mistä: Arvostelukappale kustantajalta.
Kestäisikö toisen lukemisen: Kyllä. Joskus vieä luen kaikki Potterit putkeen. Ehkä.
Haluaisinko nähdä tästä elokuvan: Elokuvat alkuperäiskirjoista ovat olleet paikoin onnistuneita ja paikoin keskinkertaisia. Ehkä ensimmäisten aikaan tekniikka ei vielä ollut riittävä. Loppua kohti paranivat, kuten varmasti budjetitkin. Ehdottomasti haluaisin nähdä tämän elokuvana myös. Ja teatterina ennen kaikkea.
Montako tähteä: *****

Kirja vs. sarja vs. peli

Avainsanat

, , , , , , , , ,

Kirjoittaminen on jäänyt alkuvuodesta vähälle ja se siksi, kun on tullut paljon iltapuuhaa. Joulupukki toi Play Station 4 -pelikonsolin ja alennusmyynneistä tuli hankittua siihen liikaa hienoja pelejä.

Olen myös saanut aimo pinkan erittäin mielenkiintoisia kirjoja, joita haluaisin lukea kaikkia erikseen ja yhtäaikaa. Eikä siinä vielä kaikki, HBO ja Netflix ovat pullollaan huippusarjoja, joita haluaisin katsoa.

Nämä kaikki sitten vievät aikaa illan viimeisiltä tunneilta, jolloin kirjoittaminen olisi mahdollista. Miten ihmisillä riittää aikaa kaikkeen mukavaan?

KIRJOJA, jotka tahdn ensi tilassa lukea:
Konmarin uusi kirja
Paulo Coelhon Vakooja
Steven Lee Myersin Uusi tsaari, tiiliskivi, joka kertoo Putinista
Ashlee Vancen kirja Elon Muskista
Vege-kirja
Virtaa superfoodeista
Elena Madyn Vaihdokas ja sen jatko-osa, jonka nimeä en muista
Steven Rowley: Lily ja mustekala
Mihaly Csikszentmihalyin Flow, jota joskus luin ihan flowssa ja sitten se jäi jostain syystä kesken
Paul Kalanithin postuumisti julkaistu Henkäys on ilmaa vain
Erik Bertrand Larssenin Paras ja siihen perään Helvetinviikko, joissa opitaan hyvällä tavalla tehokkaiksi. Parasta olen jo aloitellut
Ja sokerina pohjalla, ehkä seuraavana luvussa, uskomatonta mutta totta, jostain syystä ohi vilahtanut, Siilo-kirjailija Hugh Howeyn Hiekka.

Entä se SARJAT sitten?
HBOlta pitäisi katsoa
Continuumin (aikamatkustusta) uusin tuotantokausi
The Mindy Projectia lisää; erittäin hupaisa lääkärisarja
The Magicians, jota on kovasti mainostettu
Real L-word
Big Little Lies
Better things
Divorce
Casual
Vice Principals
Supergirl
Strike Back
…ja koko ajan tulee lisää.
NETFLIXISTÄ kiinnostavat
Downton Abbey, joka joskus jäi kesken
Breaking bad, jota kehuvat
Better Call Saul
The 100
Isänmaan puolesta
Pirunpelto
Matkustajat
24
Call the Midwife
Chef’s Table
3%
Please like me
Under the Dome
Blacklist
Outlander
Lilyhammer

Ja vielä on boxillekin tallennettuna
Elossa24
Blindspot
js
Solsidan

ELOKUVISSA pitäisi käydä, samoin TEATTERIssa ja lukuisissa uusissa ja vanhoissa RAVINTOLOISSA.

PELEISSÄkin on vaikka mitä ajanvietettä, joista tällä hetkellä kesken
Child of Light, kaikkien aikojen suosikkini
The Flame in the Flood, jossa selviydytään tulvamaisemissa
The Last Guardian, jossa poika taistelee jättiläiskoiraörkin kanssa pahilaisia vastaan
Lisäksi kun en itse saa pelivuoroa, seuraan minä räiskintäpelien vastustaja innolla, kun puolisoni räiskii Fallout4-pelissä kaikemmoisiä örkkejä. Se vie nytkin kirjoittamiseltani keskittymistä. Menen siis addiktoitumaan sohvalle.

Että on tässä ihmispololle liikaa mukavaa tekemistä ja kun kaikkea haluaisi, niin lopulta makaa lamaantuneena lattialla ja sylkee kattoon.

Yayoi Kusama: In Infinity 7.10.16-22.1.17, HAM, Helsinki

Avainsanat

, , , , , , , ,

Jos et ole vielä käynyt lähes 90-vuotiaan japanilaistaiteilija Yayoi Kusaman näyttelyssä, alkaa nyt olla viimeiset hetket käsillä.

Jos vielä mietit, miksi mennä, tässä 10 syytä:

Syy nro 1

Syy nro 1

Syy nro 2

Syy nro 2

Syy nro 3

Syy nro 3

Syy nro 4

Syy nro 4

Syy nro 5

Syy nro 5

Syy nro 6

Syy nro 6

Syy nro 7

Syy nro 7

Syy nro 8

Syy nro 8

Syy nro 9

Syy nro 9

Syy nro 10

Syy nro 10

Meri-Tuuli Lindström: Pataruokaa

Avainsanat

, , , , , , , , , ,

Kädessäni saattaa olla yksi mukavimmista ja käytännöllisimmistä ruokakirjoista ikinä. Useimpia reseptikirjoja tulee vain selailtua (eikä koskaan tehtyä ainuttakaan ruokaa niistä), mutta tämä täytyy lukea.

Meri-Tuuli Lindströmin Pataruokaa-kirja on ehkä paras ruokakirja ikinä.

Meri-Tuuli Lindströmin Pataruokaa-kirja on ehkä paras ruokakirja ikinä.

Sisällysluettelo.

Sisällysluettelo.

Pataruoka on sillälailla vaikea laji, että se on helppo, mutta sitä ei tule harrastettua. Kiva ajatella, että laitanpa pyhänä padan tulille, menen hiihtämään ja kotiin palatessa minua odottelee murea pata. Höpö höpö, en hiihdä. Ja silloin kun vaivaudun pataan, siihen tulee lihaa, vihanneksia, vettä, tumma olut (jos innostun) ja jotain maustetta. Sitten se hautuu ja liha on kohtuullinen, vihannekset makeita ja perhe sanoo että joo, ennen söi kun selkäänsä otti, mutta tosiasiassa ottaisivat mieluummin selkäänsä.

Joskus jostain teiniohjelmasta tutuksi tulleesta Meri-Tuuli Lindströmistä on tullut tämän kirjan perusteella varsin vakavasti otettava kokki. Reseptin alussa kerrotaan pieni tarina kustakin ruokalajista ja sitten seuraa selkeä ohje.

Selaamalla löytyy herkkuja, tarkkaan lukien vielä paremmin.

Selaamalla löytyy herkkuja, tarkkaan lukien vielä paremmin.

Selkeät ohjeet ja hyvät kuvat.

Selkeät ohjeet ja hyvät kuvat.

Muitakin neuvoja ja ohjeita.

Muitakin neuvoja ja ohjeita.

Koko kirja on nyt läpiluvun jälkeen miinoitettu ”tämä täytyy testata”-tarroin. Ensimmäinen testi oli sivulla 38 lepäävä ”Osso buco”, jonka tulen lausuneeksi osso bukko. Toisinaan krantuilta kotijoukoilta ruoka sai arvion ”no voi tätä joskus toistekin tehdä”. Tulkitsen tämän: TÄYS KYMPPI!

Resepti on älyttömän helppo. Jälkeenpäin mietin, missä on sen koukku. Onko se marsalaviini/sherry vai muuten vain koko kokonaisuus?

OSSO BUCO Meri-Tuuli Lindströmin mukaan:
2 sipulia ja 2 sellerinvartta silputaan. 1 valkosipuli halkaistaan ja 2 punaista paprikaa leikataan renkaiksi. 6 härän potkakiekkoa (joka muuten on aika paljon, normipataan mahtui 3 kpl) suolataan, pippuroidaan, pyöräytetään vehnäjauhoissa ja paistetaan pannulla öljyssä, jossa on ensin vhän ruskistettu valkosipulin puolikkaita.

Sipulit, sellerit ja paprikat.

Sipulit, sellerit ja paprikat.

Potkakiekko raakana. Melkein tekisi mieli maistaa jo nyt.

Potkakiekko raakana. Melkein tekisi mieli maistaa jo nyt.

Pinnat paistetaan kiinni pannulla.

Pinnat paistetaan kiinni pannulla.

Padassa kuullotetaan sipulisellerisilppu. Niiden päälle ladotaan potkat ja paprikat, joiden päälle kaadetaan 0,5 purkkia tomaattimurskaa ja 3 dl kuivaa marsalaviiniä tai sherryä. Päälle revitään 4 salvian lehteä ja pari timjaminoksaa. Paahdetut valkosipulin puolikkaat asetellaan päällimmäiseksi.

Kansi päälle, uuniin 150 asteeseen, jossa noin 3-4 tuntia. Valmiin laitoksen voi viimeistellä tuoreella persiljalla tai kuten perheeni toteaisi, voisi jättää viimesitelemättä tuoreella persiljalla.

Uunituore.

Uunituore.

Kirjassa seuralaiseksi neuvotaan polentaa, voipapupyreetä tai yrttiperunoita. Me nautimme padan riisin kanssa. Voi veikkoset, olihan hyvää!

Tuskin maltan odottaa, että Joulun kiireet ovat ohi ja pääsen testaamaan muita patoja.

Kirjailija: JoMeri-Tuuli Lindström
Kirja: Pataruokaa
Alkuperäinen teos:
Kustantaja: WSOY
Suomentaja:
ISBN: 978-951-0-41850-5
Sivuja: 192
Mistä: Arvostelukappale kustantajalta.
Kestäisikö toisen lukemisen: Ja vaikka kuinka monta. Kirjaa on ihana selailla ja etsiä ruokaohjeita milloin mihinkin tarpeeseen.
Haluaisinko nähdä tästä elokuvan: Kyllähän tästä yhden ruokasarjan saisi aikaan…
Montako tähteä:
*****

John Williams: Butcher’s Crossing

Avainsanat

, , , , ,

Aiemmin tänä vuonna luin amerikkalaiskirjailija John Williamsin Stoner-kirjan (arvosteluuni tästä linkistä). Sen sanottiin olevan suurin amerikkalainen romaani, josta et ole koskaan kuullut (The New Yorkerin mukaan siis). Se olikin hieno romaani ja jätti kaipuun Williamsin muihin romaaneihin. Käännettynä oli vasta yksi toinen, Butcher’s Crossing.

Butcher's Crossingin etukansi.

Butcher’s Crossingin etukansi.

Stoner alkoi johdannolla, jossa jostain kumman syystä kerrottiin pitkälti koko kirjan juoni. Analysoitiin, nimittäin. Olin siitä jokseenkin hämilläni, koska en nykyään enää lue edes takakansia ennen kirjan luvun aloittamista (kirjaa valitessa tietysti) ettei tarinasta tulisi ennakko-oletuksia. Butcher’s Crossingissa näkyi myös olevan johdanto. Skippasin ja siirryin asiaan.

Butcher's Crossingin takakansi.

Butcher’s Crossingin takakansi. Lue jos haluat ja älä jos et. Sama tämän artikkelin suhteen. Lupaan, etten spoilaa.

On olemassa vielä yksi romaani, Augustus, jonka Bazarkustannus juuri saamani ja innolla odottamani tiedon mukaan julkaisee suomeksi helmikuussa 2017. Tuskin maltan odottaa!

Kaikkien kolmen kirjan teeman eroavat huomattavasti toisistaan. Stoner kertoi tavallisen, surullisen opettajan elämäntarinan. Vaikutti ajatuksena kuivalta – ei ollut! Augustus kertoo nimensä mukaisesti Rooman ensimmäisestä keisarista kuvitteellisten päiväkirjamerkintöjen, kirjeenvaihdon ja muistelmien muodossa. Kuivahkoako? Mene ja tiedä.

Butcher’s Crossing kertoo 1800-luvun lopulla elävästä nuoresta miehestä, Will Andrewsista, joka matkustaa kutsumuksensa perässä yliopistomaailmasta lännen aavikkokylään biisoneita jahtaamaan. Vaikutti ajatuksena vielä Stoneria kuivammalta, mutta toisin kävi tämänkin tarinan kanssa.

Will Andrewsilta ei rahaa puutu, joten hän saa kerättyä itselleen pienen retkikunnan. Neljään mieheen lähdetään kohti Coloradon aavikkoja, joilla Miller, kokenut, mutta monien vähän höpertyneenä pitämä biisoninmetsästäjä on joskus nähnyt valtavan biisonilauman.

     Iso mies nyökkäsi. ”Minä olen”, hän sanoi. Mustuaiset olivat suuret ja erottuivat terävästi valkuaisista, kulmakarvat olivat kurtussa lähellä silmiä – nenän leveä selkäkin oli rypyssä. Iho kellersi hieman ja oli sileä kuin parkittu nahka, leveän suun pielissä oli uurteita, jotka kaartuivat ylös kohti nenän paksua kärkeä. Tukka oli tuuhea ja musta; siinä oli jakaus sivulla, ja paksu pehko peitti korvat puoväliin. Mies esittäytyi uudestaan:”Minä olen Miller.”

Tarina kertoo surullista kertomaa siitä, mitä ihminen ahneuksissaan on tehnyt luonnolle. Viime aikoina on enenevässä määrin puhuttu siitä, miten ihminen on tuhonnut lukuisia eläinlajeja. Kirja ottaa siihen mainiosti kantaa, vaikka se on alunperin julkaistu vuonna 1960. Nyt sitä lukiessa voi miettiä, kuinka paljon enemmän silloin oli eläinlajeja kuin nyt ja kuinka paljon enemmän niitä oli 1800-luvulla. Asiaa käsitellään laajasti myös Yuval Noah Hararin kirjassa Sapiens – ihmisen lyhyt historia. Että voi voi ihminen, minkä teit.

Sen lisäksi, että Butcher’s Crossing kuvaa sen enempää saarnaamatta, mitä ihmiskunnan ahneus tekee eläimille, se kertoo myös, mitä ihmisen ahneus tekee toisille ihmisille. Will Andrews, se nuori mies, haluaa kokea biisonin metsästyksen jännityksen. Miller haluaa löytää kauan sitten näkemänsä monituhatpäisen lauman. Mukaan saadaan pari muutakin, tosin vain täysin, vain ja ainoastaan töihin, ei elämyksiä elämään ja kokemuksia keräämään. Ennen ei niin metsästetty elämyksiä, oli jotain muutakin tekemistä. ”Elämyksiä” vain tuppasi tulemaan, vaikkei niitä olisi niin paljoa toivonutkaan…

Kirjan ihmispäähenkilöt jäävät todellisen päähenkilön, luonnon varjoon. Ja armoille. Toisaalta kuvataan yksittäisen ihmisen sielunmaisemaa, toisaalta luonnon suuruutta, mahtavuutta ja armottomuutta. Tai no, luontohan vain on. Ihminen on se, joka on avuton sen edessä. Kuinka voi aavikolla olla kesällä kuuma ja talvella kylmä. Ja kuinka nykypäivän ihminen, ainakaan tällainen pullasorsakotihiiri ei selviäisi kummankaan armoilla päivääkään ja kuinka entisaikana juotettiin härät ensin ymmärtäen, että matka ei jatku jos härkä ei vedä. Ja tarvittaessa samoilla vaatteilla mentiin auringon paahteessa ja lumituiskussa. Kyllä hätä keinot keksi.

     Miehet leikkasivat pehmitetystä vuodasta kapeita, kyynärän mittaisia suikaleita, karvoivat ne, vetivät keskelle kymmenen sentin viillon ja suojasivat suikaleilla silmänsä häikäisevän kirkkaalta lumelta. Ohuiden männynoksien joukosta valikoitiin sopivan mittaisia, jotka liotettiin ja pingotettiin soikioiksi, ja tähän tähän kehykseen sidottiin ristikkäin nahkaremmejä. Näillä alkeellisilla karpposilla käveltiin kovalla, ohuella hankiaisella, jotta jalat eivät humahtaneet pehmeään lumeen.

John Williamsin teksti on tarkkaa ja kuvailevaa, viipyilevää ja samalla vangitsevan mielenkiintoista. Tarinaa ei malta jättää kesken. Aavikon kuivuudesta lukiessa olin itsekin nääntyä janoon (niinkuin muka!) vain siksi, että tilanne oli niin epätoivoinen. Hyvän kirjan tunnistaa siitä kun lukeminen välillä ihan oikeasti hengästyttää sen verran, että kunhan saa yhden kohtauksen loppuun, on vedettävä syvään henkeä, jaloteltava ja juotava.

Vaikea sanoa, mikä siitä ensin suomeksi julkaistusta Stonerista teki sen kaikkien aikojen suurimman tuntemattoman amerikkalaiskirjan. Loistavahan se kyllä oli. Siitä kiinnostuin aikanaan kansikuvan vuoksi, se pysäytti minut uudestaan ja uudestaan. Butcher’s Crossing kiinnosti jo ennen kuin olin lukenut Stonerin. Ja tämäkin edelleen vain Stonerin kansikuvan perusteella. Kaikista maailman kirjoista miten me aina tulemmekin valinneeksi kirjat, jotka haluamme lukea?

Näillä kerroilla valinta intuition mukaan osui oikeaan!

Kirjailija: John Williams
Kirja: Butcher’s Crossing
Alkuperäinen teos: Butcher’s Crossing
Kustantaja: Bazar
Suomentaja: Ilkka Rekiaro
ISBN: 978-952-279-207-5
Sivuja: 334
Mistä: Arvostelukappale kustantajalta.
Kestäisikö toisen lukemisen: Kestäisi kyllä, vaikka samoin kuin Stonerkin, tarina ja sen maisema jää mieleen. Ehkä se riittää, mutta en kärsisi, vaikka lukisin toisenkin kerran.
Haluaisinko nähdä tästä elokuvan: Koska näen maiseman ja osaltaan hahmotkin mielessäni, olisi mielenkiintoista nähdä itse elokuva. Se olisi aika vähäeleinen. Maltettaisikohan siihen saada sama viipyilevä tunnelma, mikä kirjassa on?
Montako tähteä: ****

Butcher’s Crossing muualla:
Kymmenen puikkoa langalla
Kirjakirppu
Lukutoukan kulttuuriblogi
Lumiomena
Kaisa Reetta T.
Kirjapolkuni
Lukuisa