Praha: Miniatyyrimuseo – Muzeum Miniatur

Avainsanat

, , , , , ,

Siinäpäs olikin metka ja merkillinen paikka: Miniatyyrimuseo Strahovin luostarin alueella. Miniatyyrimuseossa on esillä kolmen eri mikrominiatyristin teoksia ja museo on helpostikin puolessa tunnissa katsltu ja hämmästelty.

Mikrominiatyyritaide on saanut alkunsa joskus 80-luvulla. Se on taidetta, jota ei erota paljaalla silmällä vaan avuksi tarvitaan suurennuslasi tai mikroskooppi. Teoksen mitat voivat olla jotain millin osasista milleihin. Tyypillisiä mikrominiatyyritaiteen alustoja ovat hiukset, riisinjyvät ja hyönteiset, siis hyvin pienet hyönteiset kuten kirput.

Hauskaa tietoa löytyy Minityyrimuseon nettisivulta: http://www.muzeumminiatur.cz/en

Mutta kaikkein hauskinta on mennä itse paikalle katsomaan. Raitiovaunulla pääsee melko lähelle ja liput maksavat 130 korunaa aikuiselta ja 70 korunaa lapselta eli noin 6 ja 3 euroa.

Muzeum Miniatur – Miniatyyrimuseo.

Pikkuisia taideteoksia voi tarkastella suurennuslasilla.

Minikokoisia kuvia ja teoksia tutkitaan mikroskoopilla.

Autoja moskiiton jalassa.

Siinä ne autot ovat.

Karavaani neulansilmässä.

 

Praha: Náplavka-markkinat lauantaina

Avainsanat

, , , , , , , , , , , , , , , , ,

Prahan halki virtaa ihastuttava Vltava-joki, jonka rannat ovat olleet varsin heikosti käytössä. Nyt kuitenkin Palackého náměstín lähelle on tullut Naplavka-markkinat; käsityöläis- ja maalaismarkkinat. Kylläpä harmitti kun menimme sinne suoraan aamiaispöydästä. Näille markkinoille kannattaa suunnata maha tyhjän. On ruokia, juomia, leipiä, juustoja, maitoja, teetä, kahvia, olutta, viiniä, maistiaisia, ihan vaikka mitä.

Markkinat on auki joka lauantai klo 8-14, ei aivan sydäntalvella, mutta melkein kuitenkin.

Raitiovaunulla Palackého náměstílle ja siitä rantaan. Siellä ne markkinat ovat.

Naplavka-markkinat joka lauantai klo 8-14.

Paljon väkeä, suuri osa paikallisia.

Lihakauppias.

Juusto- ja kefiirikauppiaat.

Pikkupanimon olutmyyjät. Tsekissä nautin siitä, että se ei ole niin justiinsa. On siellä alkoholiongelmia ja ei, niinkuin meilläkin. Mutta ei siellä torilla kukaan kaljasta itseään humalaan juo, vaikka sitä siellä onkin tarjolla. Voisikohan jo joskus meilläkin?

Amerikan ruokaa.

Leipäkoju. Onnistuisiko Suomessa? Eipä onnistuisikaan, vaikka hengissä ne noidenkin leipien ostajat varmasti pysyvät.

Joutsenparvi maisemassa.

Lisää väkeä, veikkaan, että kesällä vielä vähän enemmän.

Kahvia ja pullaa.

Monenmoista pullaa ja leivonnaista.

Leipää ja struudelia mukavalla taustanäkymällä.

Makkaraa ja herkullisen tuoksuista lämmintä ruokaa suoraan pannulta.

Sienikauppias. Voi, mitä ihmeellisiä sieniä!

Poispäin kannattaa lähteä kävellen kohti Kaarlen siltaa. Tunnelma Vltava-joen rannalla on rauhaisampi kuin ylhäällä tien vieressä. Maisematkin ovat varsin mukavat.

 

Praha: Olsanyn hautausmaa – Olšanské hřbitovy

Avainsanat

, , , , , ,

Praha on tullut melko tutuksi kaikilla niillä kuudella kerralla, jotka siellä olen käynyt. Lyhin reissu on ollut muutamia päiviä ja pisin lähes kolme kuukautta. Asuin sen pisimmän pätkän opiskelija-asuntolassa Zizkovin perukoilla. Sieltä kun johonkin lähti, tuli kulkeneeksi aina Olšanské hřbitovyn eli Olsanyn hautausmaan ohi. Joskus jopa mietin siellä käymistä, mutten ole koskaan käynyt.

Geokätköilyharrastus vei nyt kuitenkin perheeni ja minut sinne Prahan suurimmalle hautausmaalle ja olihan se hieno. Kannattaa ehdottomasti hukata pieni hetki reissusta ja ottaa ratikka tai vihreä metro Flora-kauppakeskuksen tuntumaan, josta pääsee kätevästi hautausmaalle.

Olsanyn hautausmaa perustettiin vuonna 1680, koska ruttoon kuolleille tarvittiin valtavasti hautausmaata. Wikipedian mukaan sinne on haudattu 230 000 ihmistä, siellä on Prahan suurin juutalainen hautausmaa ja 200 kappelihautaa. Ne ovatkin näkemisen arvoisia. Itselleni haluaisin joskus sitten jotain vähän vaatimattomampaa.

Nyt talvellakin melkoisessa pakkasessa muratit vihersivät kauniina. Voin vain kuvitella, kuinka kaunista hautausmaalla on kesällä. Se on varmaan raikas, virkistävä keidas kaupungin kuumuudessa.

Päätön tervehdys.

Vanhan puolen käytävä.

Vierimätön kivi sammaloituu.

Sisäänkynti viimeiseen majapaikkaan.

Hautakammioita laatutietoiselle.

 

Praha: Geokätköily

Avainsanat

, , , , , , ,

Geokätköily on siitä verraton harrastus, että se vie usein paikkoihin, joihin ei olisi muuten kuvitellut menevänsäkään. Geokätköilyn ansiosta olen seissyt hurjan kosken reunalla jossain Rovaniemen pohjoispuolella, odottanut puolisoani juhannusyönä inarilaiselta sotavankileirin rauniolta peläten että nyt hän eksyi, löytänyt lahtelaisesta puunkolosta muovisen jättihämähäkin, joutunut lammasten hyökkäyksen kohteeksi jämsäläisellä pellolla, könynnyt siltojen alla niin Pälkäneellä kuin Virroillakin kuin monessa muussakin paikassa, eksynyt Saksan ja Luxemburgin välissä olevalle huoltoasema-alueelle, kontannut Nordkappissa maisemapaikoilla, löytänyt ihanan ranskalaisen linnan ja ja ja ja…

Ja etsinyt perheineni kymmenkunta kätkö Prahasta. Niitä on siellä muuten ihan hirveän paljon.

Ensimmäinen kätkö Prahassa. Niin hieno ja verraton paikka, niin keskellä suuren kaupungin vilinää ja silti hyvin piilossa. Mikä hauskinta, osuimme paikalle samaan aikaan yhden pariskunnan ja yhden yksinäisen kätköilijän kanssa. Hetken höpistyämme tulimme vastanneeksi kysymykseen ”Where are you from?” Että Suomesta ollaan ja niin olivat hekin ja sitten se yksinäinen jostain muualta. Oli pirun kylmä ja kädet jäätyivät ja autot kiisivät ohi muuta niin oli hienoa, että ei haitannut!

Jossain tämänkin kuvan alueella lymyää geokätkö, mutta missä?!

Olen käynyt Prahassa lukuisia kertoja. Olen asunut lähellä Olsanyn hautausmaata, mutten ole koskaan tullut käyneeksi siellä. Kiitos geokätkäilylle, nyt siellä on käyty ja se on ehdottomasti käymisen arvoinen.

Oletkos nähnyt Prahassa johdinautoa? En minäkään, mutta pysäkin olen.

Kuva liittyy geokätköilyyn siinä määrin,e ttä ei ihan sen lähellä mitään helppoa kätköä ole, mutta tätäkään mainiota katutaideteosta en olisi löytänyt, ellen olisi lähtenyt kätköjen perässä kuljailemaan syrjäisemmille teille Vinohradyssa. Sen lisäksi, että löysin tämän, löysin pari kätköä, mutta lisäksi pääsin kävelemään ihan älyttömän hienojen talojen reunustamille kaduille ja näkemään jotain muuta kuin keskustan luksuksen tai Zizkovin työläiskaupunginosan.

Monesta kulmasta olen Kaarlen sillan vuosien varrella nähnyt, mutta en tästä. Tänne ajauduin varhaisaamuisella kävelyllä, jolloin päätin myös napata yhden kai maailman logatuimmaksikin mainitun kätkön. Itse kätkö ei niin hämmästyttänyt, mutta maisema oli komea.

Jossain täällä on geokätkö, vaan etpä keksi, missä!

Tätä kätköä etsittiin koko perheellä, mutta ei se meinannut löytyä. Kun eivät ne meinaa, eivät niin millään. Alkemistimuseo kyllä löytyi ja löytyi se toisella etsimällä se kätkökin.

Jostain syystä John Lennon Wall ei sytyttänyt mitään intohimoja. Noin ajatuksena siis nykymuodossaan. Sen luota löytyvä geokätkö kylläkin. Kiitos siis sille, koska koko seinäkin kaikkine väreineen ja sanomineen ja se väen paljous maaliskuisena pakkaspäivänä oli kyllä kokemisen ja näkemisen arvoinen. Kannattaa siis katsoa kartalta reitille tai lähinnä vähän reitin viereen osuvat geokätköt ja käydä katsomassa, mitä sieltä löytyy. Joskus aina löytyy jotain hienoa.

Perheeni ja minä olemme sellaisia sunnuntaikätköilijöitä. Etsimme vain helppoja ja kivoja kätköjä ja olemme vasta yhden tehneet itse. Sekin jo on mukavaa. Googlaa sana geocache tai geokätkö tai kysy minulta. Kyllähän kaikkea kannattaa kerran kokeilla, vai? Voi olla, että tulee tavaksi.

Praha: Zizkovin televisiotorni (Žižkovská televizní věž)

Avainsanat

, , , , , , ,

En tiedä, mikä prahalaisten suhde tänä päivänä on televisiotorniinsa, mutta ennen se oli yksiselitteinen. Sanottiin, että Prahan parhaat näkymät on televisiotornista, koska se on ainoa paikka, johon televisiotorni ei näy. Minusta se on kaikessa rumuudessaan aika uljas osa Prahaa. Osa rakkaan kaupungin silhuettia.

Torni Vinohradyn suunnasta.

Torni Zizkovin suunnasta.

Torni on rakennettu vuosina 1985-1992. Se on 216 metriä korkea, siellä on ravintola, baari ja näköalatasanne. Olen käynyt siellä aiemmin kerran. Kyllä, maisemat olivat mahtavat, mutta itse tornin sisustus oli aika neuvostohenkinen. Muistaisin, ettei siellä ollut oikein mitään. Ehkä joskus kolikkokiikarit.

Praha on muuttunut viimeisen 10 vuoden aikana hurjasti. Oli se ennenkin turistien kyllästämä paikka, mutta nyt se on oikein superturisti. Muutoksen tuulet ovat puhaltaneet myös torniin ja se on tornille ainoastaan hyvä.

Pääsylipulla pääsee 100 metrin korkeudella olevaan näköalakerrokseen, joka kuvista päätellen on hieno. Hissi oli rikki kun siellä kävimme tällä reissulla, mutta onpa jotain ensi kerralle. Alempaan kerrokseen pääsee ilmaiseksi ja siellä on fine dining -ravintola sekä coctail-baari, johon saa myö jälkkäreitä. Mikäpä sen hienompi tapa aloittaa viikon reissu kun ottaa vähän vauhtia yläilmoista. Ravintolan puolelta avautuu näkymä kaupungiin, baarin puolelta Zizkoviin.

Torni hienossa yövalaistuksessaan.

Maisema baarista Zizkovin suuntaan on ilta-aikaan baareisa. Vaan eipä siellä suunnassa niin mitään nähtävää olekaan. Siis näin yläilmoista. Muuten kaikki mielenkiintoisin nähtävä sijoittuu keskustan sijaan reunamille.

Portaat vessaan ja One Room -hotelliin.

Pelastussuunnitelma.

Tornia kiipesi ennen tsekkiläistaiteilija David Černýn valtavat vauvapatsaat. Harmikseni muutoksen tuulet olivat puhaltaneet vauvat pois, koska kaikessa kummallisuudessaan ne olivat aika makeat. Onneksi patsaista osa löytyi Kampan puistosta Kaarlen sillan kupeesta.

David Černýn vauvat ovat lennähtäneet maahan.

 

Praha talvella

Avainsanat

, , , , , , , , ,

Lähdimme hiihtolomalla helmi-maaliskuun vaihteessa perhematkalle pakkasta pakoon keväiseen Prahaan. Olisihan siellä kuitenkin kevät vähän pidemmällä kuin meillä ollenkaan ei. Juuri sillä viikolla Siperian tuuli puhalsi Suomeen jäätäviä tuulia ja kas eivät pysähtyneet ne tuulet Suoneen vaan osuivat vähän etelämmäksikin.

Ensimmäisenä aamuna kun heräsimme, näytti mittari -14 astetta. Emme olleet varautuneet. Varustautumattomalle se oli vähän viileä, mutta onneksi on suomalaisella aina kalsarit mukana, niin kyllä me pärjäsimme. Moni turisti oli jäänyt kotiin tai hotelliin, joten tilaa riitti enemmän kuin koskaan.

Reissussa ihanaa on herätä aikaisin aamulla, hypätä ratikkaan, liikkua paikasta toiseen puhumatta ehkä mitään, olla hetken kuin paikallinen. Asuin nuorempana yhden syksyn Prahassa, tällä reissulla pääsin jälleen sulautumaan. Istumaan työmatkalaisten joukossa vaikka itse matkalla nähtävyyksille, mutta olemaan osa prahalaista arkea. Jäin pois risteyspysäkki I. P. Pavlovalla ja katselin vain, kunnes hyppäsin johonkin toiseen ratikkaan ja jatkoin matkaa.

Reissussa ihanaa on herätä aikaisin aamulla, hypätä ratikkaan, liikkua paikasta toiseen puhumatta ehkä mitään, olla hetken kuin paikallinen. Asuin nuorempana yhden syksyn Prahassa, tällä reissulla pääsin jälleen sulautumaan. Istumaan työmatkalaisten joukossa vaikka itse matkalla nähtävyyksille, mutta olemaan osa prahalaista arkea. Jäin pois risteyspysäkki I. P. Pavlovalla ja katselin vain, kunnes hyppäsin johonkin toiseen ratikkaan ja jatkoin matkaa.

Maisema, johon en väsy koskaan ja joka aina saa sydämen syrjälleen. Voisin vain nojata Vltava-joen rantamuuriin ja katsella. Paras kuvakulma on Kansallisteatterilta (Národní Divadlo) päin. Most Legií-sillalta kohti Kaarlen siltaa. Joka askeleella tekee mieli pysähtyä, koska maisema senkuin paranee. Vaikka maisema on tietysti parhaimmillaan kirkkaalla aurinkosäällä, tuo tällainen utuinen, lumiasateinen pakkasaamu mieleen nuoruuden aamut, jolloin heräsimme aikaisin ja lähdimme kulkemaan samoja reittejä.

Varhainen lintu madon nappaa. Kylmä talviaamu ennen kello 9. Keitä meitä nyt oli? Minä.

Tässä lienee Prahan tunnetuin patsas. Se sijaitsee Kaarlen sillan keskivaiheilla ja siinä käy aina kova kuhina). Siksi kuva onkin harvinaisuus ilman yhtäkään ihmistä. Tarina kertoo, että kun vasemman puoleista taulua käy hivelemässä, palaa Prahaan taas uudestaan. Monet näyttävät hinkkaavan myös oikeanpuoleista taulua, mutta viisaammat tietävät, että sitä silittelemällä taika peruuntuu. Tarinoissa parasta on se, että kukin uskokoon siihen mihin tahtoo. Minä en ole koskaan koskenut oikeanpuoleista, vasenta kylläkin joka reissulla. Hyvin on toiminut. Minä uskon siihen. Ensi kerralla taas.

Missä sinä olit kun New Yorkin kaksoistornit tuhottiin? Minä oli Prahassa, raitiovaunu numero 9:ssä matkalla opiskelijaasuntolaan Zizkovin perukoille. Mukanani oli amerikkailainen ystäväni, joka kuulu uutisen joltakulta siellä ratikassa. Seuraavat päivät olivatkin aika hurjia. Siksi tämä Kaarlen sillan alta vahingossa löytämäni muistomerkki pelastustöissä henkensä antaneille palomiehille tuntuikin jotenkin vielä liikuttavammalta. Siinä sanotaan, että palomiehellä on kaksi elämää, joista toisen hän elää itselleen ja läheisilleen ja toisen meille muille.

Usein harmaata ja kylmää aamua seuraa viileän kaunis päivä. Tämä on se maisema, johon Prahassa aikanaan rakastuin. Punatiiliset katot. Voi muistojen matkaa.

Näkymä Prahan linnan ja Strahovin luostarin välimaastosta Úvoz-kadulta alas Malá Stranaan.

Kävin äitini kanssa ensimmäisen kerran Prahassa joskus 1990-luvun loppupuolella. Sanoin silloin. että täällä minä vielä joskus asun. Eikä se väärin mennytkään. Valitsin opiskelupaikkani sitten sen mukaan, että tulisin päästymään vaihtoon Prahaan.

Nyt oli ensimmäinen kerta kun alle 10-vuotias lapseni oli mukana. Olin niin kovasti halunnut hänelle Prahan esitellä. Hän sanoi, että haluaa asua siellä. Olkoon niin, en pane hanttiin!

PS. Löysin juuri kivan Praha-aiheisen blogin: Karhunkadun Kafka

Tampereen Teatteri: 1918 Teatteri Taistelussa

Avainsanat

, , ,

Kaksi kolmesta katsottuna, nimittäin näitä tamperelaisia 1918-teoksia. Tampereen Teatterin hieno 1918 Teatteri taistelussa oli jotain ihan muuta kuin TTT:n Tytöt 1918. Ja se onkin hienoa. Siinä, missä Tyttöjen näkökulma oli hyvin selkeästi punaisten näkövinkkelistä valkoiset raakalaisina sikoina esittäen, on Taistelukin pääasiassa punaisten tarina, muttei niin puolueellisesti.

Liikuttavaa näytelmässä on se, kuinka molemmilla puolilla kuvataan olleen niin hyviä kuin pahojakin ihmisiä. Niinkuin olikin. Eivät toiset olleet pahoja ja toiset hyviä, eivät toiset olleet oikealla ja toiset väärällä asialla. Kukin puolusti omaa aatettaan, siihen uskoen, vaikka osa tosin pakkovärvättiin.

1918 Teatteri Taistelussa -näytelmän puitteet ovat hienot. Esitys alkaa jo, no, ennen kuin esitys alkaakaan. Käytäville on tuotu ajan henkeen sopivaa rekvisiittaa ja yleisön joukossa liikkuu tavallisesta teatteriyleisöstä poikkeavaa väkeä. Paikalla kannattaa olla ajoissa. Ja samoin näytelmän päätyttyä ei kannata rynnätä pois, vaan jäädä vähän katselemaan, miten näyttämön ulkopuoliset tilat ovat sitten väliajan muuttuneet. Katse seiniin, sillä seinät kertovat palan todellista historiaa.

Teatterin käytäviltä löytyy kaikkea, mikä ei sinne normaalisti ole kuulunut. Tai no, ennen ehkä onkin.

Ensimmäinen näytös tapahtuu kokonaan näyttämöllä. Olin kuullut etukäteen, kuten varmaan kaikki muutkin, että osa tapahtumista esitetään teatterin käytävillä. 20 katsojaa pääsee kulkemaan mukana ja seuraamaan tapahtumia läheltä. Kohtaukset limittyvät näyttämötapahtumiin ja tapahtumien moniuloitteisuus on hämmentävän hienoa. Katsoako valkokangasta vai kurkkiako käytävään. Kylmäävintä kaikessa on se, että lähes jokainen näytelmän hahmo perustuu tosielämässä juuri samaisen rakennuksen käytävillä taistelleista sotilaista.

Parikymmentä onnekasta istuvat penkeillä, joille on jaettu osallistumisohjeet.

Sana kaupunkisota kuulostaa kaukaiselta. Kaupunkisotaa käydään kaukaisissa maissa tai tietokonepeleissä. Ja sitten taas. Tampereen taistelu oli suurin koskaan Pohjoismaissa käyty kaupunkitaistelu. Kuinka henkeäsalpaavalta tuntuu kuulla ääni tasan sadan vuoden takaa, joka kertoo että:”Marssimme Hämeenkatua pitkin kohti Hämeensiltaa.” Jotenkin sitä yleisön mukaanottamista tulee odotettua ja mietittyä, että koska se tulee ja mitä sitten tapahtuu. Toisessa näytöksessä vasta tulee tajunneeksi, että tämä koko tarina (tai lähinnä totuus) alkaa kaikkialta ympäri Suomea, lähenee kohti Tamperetta, kunnes on kaupungin rajamailla ja sieltä se, kuten oikeasti aikanaankin lähenee Tampereen Teatterin taloa. Ja kuten historiasta tiedämme, sinne se tarina päättyykin. Teatterista ulos astuessa Keskustori ei näytäkään enää ihan samalta, miltä se näytti tullessa.

Joko nukuin koulussa historian tunnit tai sitten Suomen sodista ei juurikaan puhuttu. Niin tai näin, oman histrian tuntemus on aivan surkeissa kantimissa. 1918 Teatteri Taistelussa -näytelmän käsiohjelma avasi minulle sisällissodan tapahtumia paljon enemmän kuin ennen olisin tiennytkään. Lyhyehkösti, mutta kansantajuisesti. Kun ostat lipun näytelmään, osta samalla käsiohjelma ja lue se. Lue se sitten uudestaan esityksen jälkeen.

Olen kuullut viime aikoina monenkin jo sanoneen, että eikö jo voitaisi a) unohtaa talvisota b) unohtaa kansalaissota c) lopettaa itsenäisyyspäivän juhlinta d) unohtaa veteraanit e) unohtaa kaikki muukin omasta historiastamme jne. Kävelin reilu 10 vuotta sitten Bosnia-Hertsegovinassa sijaitsevan Mostarin kaduilla ja näin, mitä rauhassa toistensa kanssa eläneiden muslimien ja kroaattien kaupungille oli käynyt sodassa vain hetki sitten ja miltä läpiammutut talot näyttivät. Siinä järkytyksen keskellä opas kertoi kaupunkilaisten sanovan, että anteeksi voi antaa, mutta unohtaa ei. Koska silloin kun unohtaa, kaikki voi tapahtua uudestaan.

Minusta on tärkeää, että näitä asioita käsitellään tänä vuonna. Sitten ne voidaan painaa taka-alalle ja jatkaa matkaa. Mutta ei unohdeta, eihän?

Kenen: Anna-Elina Lyytikäinen
Mikä: 1918 Teatteri Taistelussa
Missä: Tampereen Teatteri, päänäyttämö, kantaesitys 27.1.2018
Keitä siinä oli: Reino Bragge, Ville Haapasalo, Jukka Leisti, Martti Manninen, Matti Hakulinen, Kirsimarja Järvinen, Risto Korhonen, Esa Latva-Äijö, Ville Majamaa, Ella Mettänen, Elisa Piispanen, Pia Piltz, Aliisa Pulkkinen, Arttu Ratinen, Elina Rintala, Markku Thure, Antti Tiensuu, Mari Turunen, Valentin Salo, Moona Niemi / Loviisa Mounier, Aarni Hytönen, Roni Isokääntä, Juho Kurjonen, Tuomas Kylmäkoski, Eero Malila, Santtu Mutanen, Matias Prami, Rasmus Rajakallio, Pekko Rajala, Aapo Savisaari ja Eero Viljanen
Kuka ohjasi: Anna-Elina Lyytikäinen
Kuka koreografioi:
Tykkäsinkö: Minusta se oli hienosti toteutettu.
Menisinkö uudestaan: Kyllä menisin ja voi olla, että haluaisin kävelyporukkaan mukaan.
Vinkki: 20 katsojaa otetaan mukaan kierrokselle, jossa kuljetaan teatterin käytävillä. Lipun saa ostaa lippumyymälästä.

Tampereen Teatteri: Tyttö ja varis

Avainsanat

, , , , ,

Ollakseen olemassa, ihmisen täytyy merkitä jollekin jotain. Siihen kiteyttäisin Tytön ja variksen ytimen.

Sirkku Peltolan tarinat kertovat heikommassa osassa olevista ihmisistä ja ihmiskohtaloista. Kokemani mukaan myös usein siitä, kuinka vähiten saavilla on antaa eniten. Tai ei niin, vaan että kuinka vähiten saavat osaavat antaa eniten. Näkeehän sen todellisuudessakin. Mäkkärin kulmalla istuvalle kerjäläiselle lantin antaa vähän heikommin pukeutunut vanhus tai maahanmuuttaja, joka on ehkä kerjännyt jossain vaiheessa itsekin. Me muut sitten, me kävelemme ohi. Tuija Vuolteen esittämä hieno rouva Armi kertoo, kuinka hän haluaisi antaa jotain kerjäläiselle, muttei kehtaa. Ei kestä sitä häpeää, että hän siinä rikkaana kumartelee köyhälle kolikoita. Sitäkö se on?

Kuva: Harri Hinkka / Tampereen teatteri

Tyttö ja varis on neljän näyttelijän ja yhden muusikon näytelmä. Ritva Jalonen esittää noin viisikymppistä, vähän yksinkertaista ja elämässä siipeensä saanutta Sädettä. Säde on tarinan päähenkilö, jonka kasvutarinaa näytelmässä seurataan. Säde on kaikista vastoinkäymisistään huolimatta varsin positiivinen ja elämänmyönteinen ihminen. Hänen tarinaansa kietoutuvat myös Armin, Jukka Leistin esittämän, pätevyyttään todistelevan, siivousyrittäjä Ipen ja työstään nauttivan Jarden (Antti Tiensuu) elämät.

Kuva: Harri Hinkka / Tampereen teatteri

Näytelmän jokainen henkilö kokee tahoillaan yksinäisyyttä ja Zen Cafén laulun sanoin: tavallaan jokainen on surullinen, tuntee ajan rosot ja sijaisuuden, vaikka minä sanon että välitä en. Näytelmä on hyvin vähäeleinen, vaikka sanomaa on paljon.

Odotin, että tyttö olisi ollut nuorempi, siksi en päässyt ihan heti kartalle ja se vähän alkuunsa sekoitti. Kukin näyttelijä oli hyvin ja tukevasti omassa roolissaan. Lotta Jääskelä soitti ja lauloi norahjonesmaisia kappaleita kohtausten välillä. Todella kaunista ja tunnelmallista musiikkia, mutta englanninkielisenä kuitenkin jotenkin irrallaan itse tarinasta. Oma suosikkini taisi olla elämäänsä tyytyvä Jarde. Elämänmyönteinen, hauska, leppoisa. Mutta sellainen, joka ei sen enempää odota itseltään mitään kuinehkä sallikaan itselleen mitään.

Siitä on tovi, kun olen viimeksi nähnyt Tuija Vuolteen näyttämöllä. Oi kuinka hän on pehmentynyt ja kypsynyt, siis oikein hyvällä tavalla, tarkoitan. Jollain lailla ukonäöstä ja olemuksesta tuli mieleen oma Mummini, vaikka Armin elämä aivan toista olikin. Mutta sehän siinä niin hurjaa onkin, että yksinäisyys, köyhyys, väkivalta, päihteet, vakava sairaus, puolison ennenaikainen kuolema… kaikki ne voivat sattua kenen kohdalle tahansa. Koska tahansa.

Ja sitten me vain yritämme pärjätä. Ja yleensä pärjäämmekin, koska ihminen on sellainen, että se sopeutuu.

Kiinnostuin jo aiemmin Suomen Punaisen Ristin ystävätoiminnasta. En vain ole saanut aikaiseksi. Tytön ja variksen innoittamana otan itseäni niskasta kiinni. Ota sinäkin, sillä näin sanotaan Ystävätoiminnan esittelyssä:

Jokainen ansaitsee ystävän. Jopa joka viides suomalainen kokee yksinäisyyttä. Yksinäisyys ei katso ikää tai elämäntilannetta.

Yksinäisyys on ahdistava tunnetila, joka vaikuttaa ihmisen henkiseen ja fyysiseen hyvinvointiin. Yksinäiset ihmiset kokevat itsensä usein näkymättömäksi tai arvottomaksi. He eivät tule kohdatuiksi eikä heillä ole ketään, jonka kanssa jakaa arjen kuulumisia.

Kenen: Sirkku Peltolan käsikirjoitus, Lotta Jääskelän musiikki
Mikä: Tyttö ja varis
Missä: Tampereen Teatteri, Frenckell-näyttämö, kantaesitys 6.10.2016
Keitä siinä oli: Tuija Vuolle, Ritva Jalonen, Jukka Leisti, Antti Tiensuu ja Lotta Jääskelä
Kuka ohjasi: Anna-Elina Lyytikäinen
Kuka koreografioi:
Tykkäsinkö: Tykkäsin lempeästi.
Menisinkö uudestaan: Ei ole estettä sille, etten menisi.
Vinkki: Tampereen Teatterin puhenäytelmiin pääsee Tampere Passilla samana iltana puoleen hintaan.

TTT: Tytöt 1918

Avainsanat

, , , , , , , ,

Sanotaan vaikka niin, että se ei ollut yhtään huonompi, mitä odotin. Odotin täydellistä. Yleensä lupaukset ja odotukset pettävät, mutta nyt ei.

Kun ensimmäiset kyyneleet nousevat silmiin ensimmäisten repliikkien aikana, ei näytelmä voi olla juuri täydellistä huonompi. Kun Petra Karjalaisen näyttelemä Hilma huutaa:”Perustetaan naiskaarti Tampereelle!”, on itkua vaikea pidätellä ja lopussa se vain tulee. Tuulisena ja lumisena torstai-iltana noin puolet päänäyttämön salillisesta nousevat seisaalleen taputtamaan, eikä ole edes ensi-ilta.

Kuva: Kari Sunnari / Tampereen Työväen Teatteri

Tytöt 1918 on merkittävä suurteos niin historiantuntemuksen, nykyaikaan peilaamisen, tasa-arvon, teatteriyleisön vanhenemisen kuin TTT:n tämänhetkisen avustusten ulkopuolelle jäämisen uhankin vuoksi.

Katsomo on pääosin täynnä eläkeikäisiä katsojia. Musiikki kuuluu olevan ”melkoista räminää” ja ”aika kovalla”. Mutta ehkä he eivät olekaan se oikea kohderyhmä, vaikka katsomon täyttävätkin. Jokaisen 14-40 -vuotiaan tulisi tämä nähdä. Pääasiassa siksi, että nykyisille keski-ikäisille sota ei ole enää ollut käsinkosketeltavan lähellä; me olemme saaneet nauttia jälleenrakennuksen jälkeisestä ilosta ja vapaudesta ilman Venäjän peikkoa. Osaksi myös siksi, että Tytöt 1918 toisi teatterille, eikä ainoastaan TTT:lle uusia katsojia, niin hieno se on.

Sen lisäksi, että näytelmä käsittelee punaisten ja valkoisten taistelua, se käsittelee naisen asemaa. Kuinka urheita olivatkaan ne tamperelaiset puuvillatehtaan likat, jotka päättivät pukea housut jalkaansa ja lähteä taistelemaan aatteen puolesta. Kuinka erilainen olikaan maailma tasan sata vuotta sitten? Emme me sitä osaa ajatella kun joka päivä kävelemme housut jalassa töihin. Kuitenkin tälläkin hetkellä monessa maassa ollaan samassa vaiheessa, missä Suomessa tuolloin. Ei sata vuotta ole pitkä aika. Johan sen huomaa lavasteistakin, jotka upeasti kuvaavat Tampereen taloja tuohon aikaan. Samojen talojen ohi me kaupunkilaiset tänäkin päivänä kuljemme. Ne ovat olleet siinä 100 vuotta sitten, ne ovat siinä nyt. Mitä ne näkevät seuraavan sadan vuoden päästä?

Kuva: Kari Sunnari / Tampereen Työväen Teatteri

Tampereen Teatterin 1918-näytelmän ohjaaja Tuomas Parkkinen toteaa helmikuun Image-lehdessä:”Kliseistä tai ei, mutta aikamme muistuttaa tavattomasti suuria sotia edeltäneitä: vastakkainasettelu, vihapuhe ja valeuutiset ovat edeltäneet historiassa aina väkivaltaa.” Tämän vuoksi onkin tärkeää, että annamme vanhat vihat anteeksi, mutta emme päästä niitä unohtumaan. Siinä vaiheessa kun historia unohtuu, se voi taas alkaa toistaa itseään.

Näyttelijät tekeveät hienoa työtä. Jokainen sopii rooliinsa kuin nakutettu. En osaisi kritisoida kuin paria ja heitäkään en aio, koska kyse on täysin henkilökohtaisista mieltymyksistäni, jotka seuraavat näytelmästä toiseen rooliin katsomatta. Väkeä lavalla on valtavasti. Sirkku Peltolan ohjaus ja Marjo Kuuselan koreografia lyövät niin hienosti kättä, että on vaikea sanoa, missä liike muuttuu tanssiksi.

Kuva: Kari Sunnari / Tampereen Työväen Teatteri

Kuva: Kari Sunnari / Tampereen Työväen Teatteri

Laulut ja laulutaito ovat TTT:llä niin korkeatasoista, ettei musiikin toivoisi koskaan loppuvan. Kuinka vaikeita ja vaativia lauluja ja kuinka vaivattoman oloisesti näyttelijät niitä tulkitsevat. Vain muutaman hetken nostan näyttelijäin työssä ylitse muiden, koska kaikki on priimaa. Kun Antti Lang ja Juha-Matti Koskela räppäävät, voisi oikeasti luulla kuuntelevansa rap-artisteja. Kun Emmi Kaislakarin hahmo kokee suuren menetyksen, on huudossa jotain niin alkukantaista, syvää ja voimakasta, joka eroaa roolihahmosta muuten, että katsoja liimautuu penkkiin. Hänen katseensa huudon jälkeen on jotain niin aitoa, ettei se ole näyttelemistä. Ola Tuominen tekee jälleen, kuten Viulunsoittaja katolla -musikaalissakin, lempeän isän roolin. Tällä kertaa roolissa vain ei ole ollenkaan kovuutta, ainoastaan lämmintä hyväksyntää ja ymmärrystä.

Kuva: Kari Sunnari / Tampereen Työväen Teatteri

Ja yhtä kaikki, voi niitä lauluja, voi niitä tunnelmia. Voi Eeva Kontu älä koskaan jätä Tamperetta ja Tampereen Työväen teatteria. Niin upeaa on Konnun musiikki. Viidan jälkeen on vain voinut odottaa ja toivoa seuraavaa mahdollisuutta kuulla hänen musiikkiaan ja tässähän se on. Kuinka jollekin voidaan antaa sellainen taito? Monesti musikaalin kiinnostavuus liittyy paljolti siihen, että siinä on edes joku tuttu laulu. Eeva Kontu luo uutta. Mikään ei ole tuttua, paitsi toki jo tyyylillisiä, eevakontumaisia piirteitä alkaa erottua hänen musiikkiaan jo jonkin verran kuunnelleelle. Mutta Eeva Konnun musiikin ei tarvitse olla tuttua, koska se on niin hyvää. Mikäli katsoja on Viitansa antaumuksella kuunnellut, hän löytää Tytöt 1918:sta niin raastavan viittauksen, että kotimatkalla päällimmäisinä ovat vahvat tunteet näytelmästä ja päässä soi jo tutuksi tullut kappale. Sitten kuitenkin. Eikä se ole huono asia ollenkaan. Se on piste i:n päälle.

Kenen: Sirkku Peltolan käsikirjoitus (Anneli Kannon Veriruusut-kirjaan perustuen), Eeva Konnun musiikki, Heikki Salon sanat
Mikä: Tytöt 1918
Missä: Tampereen Työväen Teatteri, kantaesitys 25.1.2018
Keitä siinä oli: Jari Ahola, Petra Ahola, Niina Alitalo, Kristiina Hakovirta, Kaisa Hela, Mika Honkanen, Annika Junno, Emmi Kaislakari, Petra Karjalainen, Sampo Kerola, Heidi Kiviharju, Hanna Korhonen, Juha-Matti Koskela, Salla Korja-Paloniemi, Antti Lang, Jari Leppänen, Joonas Luomala, Samuli Muje, Jyrki Mänttäri, Antti Nieminen, Suvi-Sini Peltola, Saska Pulkkinen, Konsta Reuter, Timo Saari, Miia Selin, Marketta Tikkanen, Ola Tuominen, Karoliina Vanne, Eriikka Väliahde, Väinö Muje, Akusti Mänttäri
Kuka ohjasi: Sirkku Peltola
Kuka koreografioi: Marjo Kuusela
Tykkäsinkö: Niin paljon, etten usko hetkeen tulevan toista, joka tämän ylittää.
Menisinkö uudestaan: Ja vaikka kuinka monta kertaa!!

Tytöt 1918 juliste

Kanakebab kotikonstein

Avainsanat

, , , ,

Tulin löytäneeksi maailman kiehtovimman facebook-sivun. Sen nimi on Chefclub. Siellä näytetään videoita, jossa tehdään näyttäviä ruokia. Yleensä lopuksi jotain leikataan ja sen sisus valuu. Kieltämättä aika tyydyttävää.

Päätin testata kanakebabia. Ongelmaksi muodostuu ranskan kieli, mutta onneksi on video. Chefclubin videon näet tästä linkistä.

Katso video, oma toteutukseni tulee tekstin jälkeen kuvissa.

Mausteissa esiintyy Quatre Epices. Luulin vain hakevani tällaisen nelimausteen kaupasta, mut se ei mennytkään niin. Internet antoi siitä sitten vähän erilaisia sovelluksia, joten päädyin Herkkusuun lautasella-ruokablogin verisoon.

NELIMAUSTE (qutre epices)
2 osaa valkopippurijauhetta
2 osaa muskottipähkinäjauhetta
1 osa mustapippurijauhetta
1 osa neilikkajauhetta

Nelimauste on ollut suositumpaa Suomessa joskus 60- ja 70-luvuilla, kun on opittu vähän käyttämään muutakin maustetta kuin suolaa ja pippuria. Sitä käytetään myös jauhelihamausteen sijaan.

Nelimauste (quatre epices).

Jugurtin sekaan videon mukainen määrä nelimaustetta ja paprikajauhetta.

Näin tuli kanafileestä enkelin siivet.

Hyllyvä, löllyvä, epätasapainoinen torni. Yhden tikun lisäksi jouduin tulemaan muilla.

Se keikahti paiston puolessa välissä. Tätä vaihetta ei näytetty videossa.

Pikkuisen jäi puuttumaan, että olisi näyttänyt samalla kuin kokkiklubin videolla…

Tekisinkö kanakebabia uudestaan? Tuskinpa. Se on näyttävä ruoka, jos sen saa tehtyä oikein. Uunista tultua se oli aika valju, joten suihkin sitä vähän bbq-glaseeraussoosilla. 40 minuuttia 220 asteessa oli liian lyhyt aika, koska kana oli keskeltä aivan raakaa.

Kun kanan oheen tarjoili maissitortilloja, guacamolea, salsaa, raitaa, fetaa, salaattia, kurkkua ja tomaattia, niin menihän se mauttomampikin kana.

Kanakebab oli kuin tölkkikana (tiedäthän: oluttölkki kanaan ja hiiligrilliin valmistumaan): työläs ja näyttävä, mutta makunsa puolesta ei mitään erikoista.