TTT: Mielensäpahoittajan Suomi

Avainsanat

, , , , , ,

Teatterissa tulee käytyä melko usein, mutta arvioita kirjoitettua liian harvoin. Nyt olen varannut lippuja teatteriin niin Tampereelle kuin Turkuunkin niin, että joka kuukausi on ainakin jotain.

Kevätkausi alkoi Tampereen Työväen Teatterissa Mielensäpahoittajan Suomi -näytelmällä, joka on samalla TTT:n kunnianosoitus 100-vuotiaalle Suomelle.

Kuva: Kari Sunnari / Tampereen Työväen Teatteri

Kuva: Kari Sunnari / Tampereen Työväen Teatteri

En osaa sanoa, mitä odotin, mutta jälkikäteen ajatellen näytelmä ei vastannut odotuksia. Mielensäpahoittajahan on Tuomas Kyrön luoma hamo. Iäkkäämpi suomalaismiehen jörrikkä, joka asuu itse omaa taloa jossain korvessa syvällä Sysi-Suomessa. Olen lukenut kaikki aiemmin kuin viimeisen vuoden sisällä ilmestyneet Mielensäpahoittajat, katsonut TTT:llä Mielensäpahoittaja ja poika -näytelmän ja minulla oli Mielensäpahoittajan joulukalenteri. Kuvittelen siis olevani kartalla siinä, millaisesta tarinasta tulisi olemaan kyse.

Odotin jotain isänmaallista syvällisehköä hauskuutta, mutta sitä enemmän mentiinkin siihen syvällisyyteen. Näytelmä olikin yllättävän vakava. Hän ken odottaa nauravansa silmät kyynelissä, saattaa hämmästyä kun kyyneleitä ei aiheutakaan nauru.

Näytelmässä käydään läpi Suomen historiaa. Siinä peilataan hienosti nykyaikaa ja nykyisiä tapahtumia vanhaan aikaan. Kuljetaan päällekkäin menneessä ja nykyisyydessä. Lavalla saattaa yhtä aikaa olla kolmen eri ikäpolven Mielensäpahoittaja. Huomattavaa on, että kyseessä nimenomaan on hän eri ikävaiheissaan, ei hän ja hänen lapsensa ja lapsenlapsensa. Toki heitäkin näkyy. Vaikuttaako sekavalta?

Porukkaa lavalla on melkoinen määrä, mutta mielestäni kaikesta monitasoisuudesta ja moniaikaisuudesta huolimatta paketti pysyy hyvin kasassa. Alku tuntuu jotenkin sekavalle ja saarnaavalle, sitä ei jaksa kuunnella, mutta kun vauhtiin päästään, niin sitten mennään myös. Osan historiallisista tapahtumista voisi jättää vähemmälle. Ensimmäisestä näytöksestä saisi hyvinkin nipistää jonkun kohtauksen pois. Näytelmä on nimittäin aika pitkä. Niinkuin satavuotias Suomikin, tottakai.

Kaikki näyttelijät tekevät työnsä hyvin ja jokainen on rooliinsa sopiva. Tunnelma näyttelijöiden tilassa vaikutti seesteiseltä ja vasta ollaan näin alussa esityskautta. Erityismaininnan ansaitsee nuorinta Mielensäpahoittajaa esittävä lapsi. Kuinka luontevasti ja sujuvasti hän suurella näyttämöllä onkaan. Hattua nostan ihmisen taimelle. Raimo Grönberg on mitä mahtavin Mielensäpahoittaja. Hän osaa kyräillä kulmiensa alta, mutta näyttelee myös hienosti oman elämänsä sivustaseuraajaa. Jotenkin ihan toista kaliiperia kuin Mp ja pojassa nähty Esko Roine. Toki tuolloin rooli olikin erilainen, hauskempi. Tämä Grönbergin versio oli todellisempi. Huumoriannoksia tarjoilivat Pentti Helinin esittämä naapurin setä ja Janne Kallioniemen rooli Mielensäpahoittajan epävarmana poikana.

Kuva: Kari Sunnari / Tampereen Työväen Teatteri

Kuva: Kari Sunnari / Tampereen Työväen Teatteri

Eihän se Suomen historia ihan kevyttä ole, mutta jos olisin tiennyt, kuinka tarkasti sitä käydään läpi, olisin jättänyt alle kymmenvuotiaani kotiin. Eihän kyseessä toki mikään lastennäytelmä ole ja hyvä toisaalta lastenkin on historiaansa tuntea, mutta teatterissa se tarjoillaan niin kovin konkreettisesti räjähdyksineen ja selostuksineen. Lapsikatsojan mukaan mikään ei häntä kuitenkaan jäänyt mietityttämään ja kovasti hän esityksestä piti. Niin pidimme me aikuisetkin.

Ja se onkin sitä, mikä ei ehkä vastannut odotuksia. Se, että näytelmästä olisi pitänyt niin paljon kuin siitä piti. Pääsi yllättämään nimittäin.

Sinä ken ihmettelet isovanhempiesi käyttäytymistä ja erilaista suhtautumista elämään, Mielensäpahoittajan Suomi on sinulle!

Kenen: Tuomas Kyrö
Mikä: Mielensäpahoittajan Suomi
Missä: Tampereen Työväen Teatteri, Suuri näyttämö, kantaesitys 2.2.2017
Keitä siinä oli: Raimo Grönberg, Jyrki Mänttäri, Niila Nousiainen/Sisu-Petteri Haraholma, Chike Ohanwe, Teija Auvinen, Auvo Vihro, Jaana Oravisto, Suvi-Sini Peltola, Pentti Helin, Vesa Kietäväinen, Janne Kallioniemi, Severi Saarinen, Mika Piispa.
Kuka ohjasi: Tiina Puumalainen
Kuka koreografioi:
Tykkäsinkö: Paljon enemmän kuin olisin ajatellut tykkääväni.
Menisinkö uudestaan: Oikein mielelläni.

J.K. Rowling, John Tiffany, Jack Thorne: Harry Potter ja kirottu lapsi

Avainsanat

, , , , , ,

Piti sekin päivä vielä nähdä, että sai käteensä uunituoreen Harry Potterin.  Siitä on toki tovi aikaa. Se oli 8.11.2016. Valehtelisin, jos väittäisin, että luin sen yhdeltä istumalta. Sen sijaan sanon, että olisin voinut lukea sen yhdeltä istumalta.

Kirottu lapsi, etukansi.

Kirottu lapsi, etukansi.

Kirottu lapsi, takakansi.

Kirottu lapsi, takakansi.

Olisin siis halunnut lukea koko tarinan kerralla, mutta ensimmäisenä iltana ilmestymisen jälkeen puolen yön maissa sain komennettua itseni sulkemaan kirjan ensimmäisen näytöksen loppuun. Näytöksiä on kaksi, joten loppuun sain lukea kirjan seuraavana päivänä.

Kyseessähän on kahdeksas Harry Potter -kirja, joka kertoo Albus Severuksesta, Potterin pojasta. Se on kirja juu, mutta se on samalla näytelmän käsikirjoitus. Kyseistä näytelmää esitetään Lontoossa loppuunmyydyille saleille. Mietin, miten jouheva tarina voi olla, kun se on kirjoitettu näytelmän muotoon. Kerronta jää vähemmälle ja tilaa annetaan enemmän dialogille.

Suurena Harry Potter -fanina, kaikki kirjat heti ilmestymisen jälkeen luettuani en uskaltanut toivoa, että vielä saisin joskus sen kokemuksen. Siksi hengähdinkin hetken ensilehdillä, enne kuin uppouduin itse tarinaan.

Hengitys sisään, hengitys ulos. Ja toisto. Ja siitä se lähtee...

Hengitys sisään, hengitys ulos. Ja toisto. Ja siitä se lähtee…

Ja näytelmämuodosta viis, tarina tempaisi minut välittömästi tuttuihin tunnelmiin ja maisemiin ruuhkaiselle King’s Crossin rautatieasemalle, josta juna on juuri kotvan kuluttua lähdössä kohti Tylypahkan noitien ja velhojen koulua. Minkä vaikutuksen kirjat ovatkaan aikoinaan tehneet, kun kaikki piirtyy mieleen sellaisena kuin silloinkin. Mielikuvitus, se on niin paljon parempi maisemamaalari kuin elokuva hienoimmillakaan tehosteilla. Onneksi sain aikanaan lukea kirjat ennen elokuvia.

Kuten en yleensäkään, en nytkään tee paljastuksia. Minusta on hienoa, että tarina kertoo seuraavasta sukupolvesta Harry Potterin sijaan. Harryn tarina lienee jo koluttu. Olisi voinut olla tylsääkin palata Harryn keski-ikäisiin seikkailuihin, toki häntä ja muitakin hänen aikalaisiaan tarinassa sivutaan.

En tiedä, miten itse näytelmä toimii (muuta kuin takuuvarmasti hienosti ja upeasti, mutta tarinana) sellaiselle, joka ei ole lukenut kirjoja tai edes nähnyt elokuvia. Varmasti näyttää hienolta, miltä sitten näyttääkin, mutta tarina voi olla historiaa tuntemattomalle sekava. Mutta hän ken on Potterinsa kunnolla opiskellut, nauttii teoksesta varmasti.

Oliko ne kirjalliset Potter-elämykset sitten tässä? Vai vieläkö saa joskus yllättyä?

Jaa-a, Professori McGarmiwan sanoin: ”Urheus ei oikeuta tyhmyyttä. Aina pitää ajatella. Ajatella mikä on mahdollista.

Kirjailija: J.K. Rowling, John Tiffany & Jack Thorne
Kirja: Harry Potter ja kirottu lapsi
Alkuperäinen teos: Harry Potter and the Cursed Child, Parts One and Two
Kustantaja: Tammi
Suomentaja: Jaana Kapari-Jatta
ISBN: 978-951-31-9276-1
Sivuja: 446
Mistä: Arvostelukappale kustantajalta.
Kestäisikö toisen lukemisen: Kyllä. Joskus vieä luen kaikki Potterit putkeen. Ehkä.
Haluaisinko nähdä tästä elokuvan: Elokuvat alkuperäiskirjoista ovat olleet paikoin onnistuneita ja paikoin keskinkertaisia. Ehkä ensimmäisten aikaan tekniikka ei vielä ollut riittävä. Loppua kohti paranivat, kuten varmasti budjetitkin. Ehdottomasti haluaisin nähdä tämän elokuvana myös. Ja teatterina ennen kaikkea.
Montako tähteä: *****

Kirja vs. sarja vs. peli

Avainsanat

, , , , , , , , ,

Kirjoittaminen on jäänyt alkuvuodesta vähälle ja se siksi, kun on tullut paljon iltapuuhaa. Joulupukki toi Play Station 4 -pelikonsolin ja alennusmyynneistä tuli hankittua siihen liikaa hienoja pelejä.

Olen myös saanut aimo pinkan erittäin mielenkiintoisia kirjoja, joita haluaisin lukea kaikkia erikseen ja yhtäaikaa. Eikä siinä vielä kaikki, HBO ja Netflix ovat pullollaan huippusarjoja, joita haluaisin katsoa.

Nämä kaikki sitten vievät aikaa illan viimeisiltä tunneilta, jolloin kirjoittaminen olisi mahdollista. Miten ihmisillä riittää aikaa kaikkeen mukavaan?

KIRJOJA, jotka tahdn ensi tilassa lukea:
Konmarin uusi kirja
Paulo Coelhon Vakooja
Steven Lee Myersin Uusi tsaari, tiiliskivi, joka kertoo Putinista
Ashlee Vancen kirja Elon Muskista
Vege-kirja
Virtaa superfoodeista
Elena Madyn Vaihdokas ja sen jatko-osa, jonka nimeä en muista
Steven Rowley: Lily ja mustekala
Mihaly Csikszentmihalyin Flow, jota joskus luin ihan flowssa ja sitten se jäi jostain syystä kesken
Paul Kalanithin postuumisti julkaistu Henkäys on ilmaa vain
Erik Bertrand Larssenin Paras ja siihen perään Helvetinviikko, joissa opitaan hyvällä tavalla tehokkaiksi. Parasta olen jo aloitellut
Ja sokerina pohjalla, ehkä seuraavana luvussa, uskomatonta mutta totta, jostain syystä ohi vilahtanut, Siilo-kirjailija Hugh Howeyn Hiekka.

Entä se SARJAT sitten?
HBOlta pitäisi katsoa
Continuumin (aikamatkustusta) uusin tuotantokausi
The Mindy Projectia lisää; erittäin hupaisa lääkärisarja
The Magicians, jota on kovasti mainostettu
Real L-word
Big Little Lies
Better things
Divorce
Casual
Vice Principals
Supergirl
Strike Back
…ja koko ajan tulee lisää.
NETFLIXISTÄ kiinnostavat
Downton Abbey, joka joskus jäi kesken
Breaking bad, jota kehuvat
Better Call Saul
The 100
Isänmaan puolesta
Pirunpelto
Matkustajat
24
Call the Midwife
Chef’s Table
3%
Please like me
Under the Dome
Blacklist
Outlander
Lilyhammer

Ja vielä on boxillekin tallennettuna
Elossa24
Blindspot
js
Solsidan

ELOKUVISSA pitäisi käydä, samoin TEATTERIssa ja lukuisissa uusissa ja vanhoissa RAVINTOLOISSA.

PELEISSÄkin on vaikka mitä ajanvietettä, joista tällä hetkellä kesken
Child of Light, kaikkien aikojen suosikkini
The Flame in the Flood, jossa selviydytään tulvamaisemissa
The Last Guardian, jossa poika taistelee jättiläiskoiraörkin kanssa pahilaisia vastaan
Lisäksi kun en itse saa pelivuoroa, seuraan minä räiskintäpelien vastustaja innolla, kun puolisoni räiskii Fallout4-pelissä kaikemmoisiä örkkejä. Se vie nytkin kirjoittamiseltani keskittymistä. Menen siis addiktoitumaan sohvalle.

Että on tässä ihmispololle liikaa mukavaa tekemistä ja kun kaikkea haluaisi, niin lopulta makaa lamaantuneena lattialla ja sylkee kattoon.

Yayoi Kusama: In Infinity 7.10.16-22.1.17, HAM, Helsinki

Avainsanat

, , , , , , , ,

Jos et ole vielä käynyt lähes 90-vuotiaan japanilaistaiteilija Yayoi Kusaman näyttelyssä, alkaa nyt olla viimeiset hetket käsillä.

Jos vielä mietit, miksi mennä, tässä 10 syytä:

Syy nro 1

Syy nro 1

Syy nro 2

Syy nro 2

Syy nro 3

Syy nro 3

Syy nro 4

Syy nro 4

Syy nro 5

Syy nro 5

Syy nro 6

Syy nro 6

Syy nro 7

Syy nro 7

Syy nro 8

Syy nro 8

Syy nro 9

Syy nro 9

Syy nro 10

Syy nro 10

Meri-Tuuli Lindström: Pataruokaa

Avainsanat

, , , , , , , , , ,

Kädessäni saattaa olla yksi mukavimmista ja käytännöllisimmistä ruokakirjoista ikinä. Useimpia reseptikirjoja tulee vain selailtua (eikä koskaan tehtyä ainuttakaan ruokaa niistä), mutta tämä täytyy lukea.

Meri-Tuuli Lindströmin Pataruokaa-kirja on ehkä paras ruokakirja ikinä.

Meri-Tuuli Lindströmin Pataruokaa-kirja on ehkä paras ruokakirja ikinä.

Sisällysluettelo.

Sisällysluettelo.

Pataruoka on sillälailla vaikea laji, että se on helppo, mutta sitä ei tule harrastettua. Kiva ajatella, että laitanpa pyhänä padan tulille, menen hiihtämään ja kotiin palatessa minua odottelee murea pata. Höpö höpö, en hiihdä. Ja silloin kun vaivaudun pataan, siihen tulee lihaa, vihanneksia, vettä, tumma olut (jos innostun) ja jotain maustetta. Sitten se hautuu ja liha on kohtuullinen, vihannekset makeita ja perhe sanoo että joo, ennen söi kun selkäänsä otti, mutta tosiasiassa ottaisivat mieluummin selkäänsä.

Joskus jostain teiniohjelmasta tutuksi tulleesta Meri-Tuuli Lindströmistä on tullut tämän kirjan perusteella varsin vakavasti otettava kokki. Reseptin alussa kerrotaan pieni tarina kustakin ruokalajista ja sitten seuraa selkeä ohje.

Selaamalla löytyy herkkuja, tarkkaan lukien vielä paremmin.

Selaamalla löytyy herkkuja, tarkkaan lukien vielä paremmin.

Selkeät ohjeet ja hyvät kuvat.

Selkeät ohjeet ja hyvät kuvat.

Muitakin neuvoja ja ohjeita.

Muitakin neuvoja ja ohjeita.

Koko kirja on nyt läpiluvun jälkeen miinoitettu ”tämä täytyy testata”-tarroin. Ensimmäinen testi oli sivulla 38 lepäävä ”Osso buco”, jonka tulen lausuneeksi osso bukko. Toisinaan krantuilta kotijoukoilta ruoka sai arvion ”no voi tätä joskus toistekin tehdä”. Tulkitsen tämän: TÄYS KYMPPI!

Resepti on älyttömän helppo. Jälkeenpäin mietin, missä on sen koukku. Onko se marsalaviini/sherry vai muuten vain koko kokonaisuus?

OSSO BUCO Meri-Tuuli Lindströmin mukaan:
2 sipulia ja 2 sellerinvartta silputaan. 1 valkosipuli halkaistaan ja 2 punaista paprikaa leikataan renkaiksi. 6 härän potkakiekkoa (joka muuten on aika paljon, normipataan mahtui 3 kpl) suolataan, pippuroidaan, pyöräytetään vehnäjauhoissa ja paistetaan pannulla öljyssä, jossa on ensin vhän ruskistettu valkosipulin puolikkaita.

Sipulit, sellerit ja paprikat.

Sipulit, sellerit ja paprikat.

Potkakiekko raakana. Melkein tekisi mieli maistaa jo nyt.

Potkakiekko raakana. Melkein tekisi mieli maistaa jo nyt.

Pinnat paistetaan kiinni pannulla.

Pinnat paistetaan kiinni pannulla.

Padassa kuullotetaan sipulisellerisilppu. Niiden päälle ladotaan potkat ja paprikat, joiden päälle kaadetaan 0,5 purkkia tomaattimurskaa ja 3 dl kuivaa marsalaviiniä tai sherryä. Päälle revitään 4 salvian lehteä ja pari timjaminoksaa. Paahdetut valkosipulin puolikkaat asetellaan päällimmäiseksi.

Kansi päälle, uuniin 150 asteeseen, jossa noin 3-4 tuntia. Valmiin laitoksen voi viimeistellä tuoreella persiljalla tai kuten perheeni toteaisi, voisi jättää viimesitelemättä tuoreella persiljalla.

Uunituore.

Uunituore.

Kirjassa seuralaiseksi neuvotaan polentaa, voipapupyreetä tai yrttiperunoita. Me nautimme padan riisin kanssa. Voi veikkoset, olihan hyvää!

Tuskin maltan odottaa, että Joulun kiireet ovat ohi ja pääsen testaamaan muita patoja.

Kirjailija: JoMeri-Tuuli Lindström
Kirja: Pataruokaa
Alkuperäinen teos:
Kustantaja: WSOY
Suomentaja:
ISBN: 978-951-0-41850-5
Sivuja: 192
Mistä: Arvostelukappale kustantajalta.
Kestäisikö toisen lukemisen: Ja vaikka kuinka monta. Kirjaa on ihana selailla ja etsiä ruokaohjeita milloin mihinkin tarpeeseen.
Haluaisinko nähdä tästä elokuvan: Kyllähän tästä yhden ruokasarjan saisi aikaan…
Montako tähteä:
*****

John Williams: Butcher’s Crossing

Avainsanat

, , , , ,

Aiemmin tänä vuonna luin amerikkalaiskirjailija John Williamsin Stoner-kirjan (arvosteluuni tästä linkistä). Sen sanottiin olevan suurin amerikkalainen romaani, josta et ole koskaan kuullut (The New Yorkerin mukaan siis). Se olikin hieno romaani ja jätti kaipuun Williamsin muihin romaaneihin. Käännettynä oli vasta yksi toinen, Butcher’s Crossing.

Butcher's Crossingin etukansi.

Butcher’s Crossingin etukansi.

Stoner alkoi johdannolla, jossa jostain kumman syystä kerrottiin pitkälti koko kirjan juoni. Analysoitiin, nimittäin. Olin siitä jokseenkin hämilläni, koska en nykyään enää lue edes takakansia ennen kirjan luvun aloittamista (kirjaa valitessa tietysti) ettei tarinasta tulisi ennakko-oletuksia. Butcher’s Crossingissa näkyi myös olevan johdanto. Skippasin ja siirryin asiaan.

Butcher's Crossingin takakansi.

Butcher’s Crossingin takakansi. Lue jos haluat ja älä jos et. Sama tämän artikkelin suhteen. Lupaan, etten spoilaa.

On olemassa vielä yksi romaani, Augustus, jonka Bazarkustannus juuri saamani ja innolla odottamani tiedon mukaan julkaisee suomeksi helmikuussa 2017. Tuskin maltan odottaa!

Kaikkien kolmen kirjan teeman eroavat huomattavasti toisistaan. Stoner kertoi tavallisen, surullisen opettajan elämäntarinan. Vaikutti ajatuksena kuivalta – ei ollut! Augustus kertoo nimensä mukaisesti Rooman ensimmäisestä keisarista kuvitteellisten päiväkirjamerkintöjen, kirjeenvaihdon ja muistelmien muodossa. Kuivahkoako? Mene ja tiedä.

Butcher’s Crossing kertoo 1800-luvun lopulla elävästä nuoresta miehestä, Will Andrewsista, joka matkustaa kutsumuksensa perässä yliopistomaailmasta lännen aavikkokylään biisoneita jahtaamaan. Vaikutti ajatuksena vielä Stoneria kuivammalta, mutta toisin kävi tämänkin tarinan kanssa.

Will Andrewsilta ei rahaa puutu, joten hän saa kerättyä itselleen pienen retkikunnan. Neljään mieheen lähdetään kohti Coloradon aavikkoja, joilla Miller, kokenut, mutta monien vähän höpertyneenä pitämä biisoninmetsästäjä on joskus nähnyt valtavan biisonilauman.

     Iso mies nyökkäsi. ”Minä olen”, hän sanoi. Mustuaiset olivat suuret ja erottuivat terävästi valkuaisista, kulmakarvat olivat kurtussa lähellä silmiä – nenän leveä selkäkin oli rypyssä. Iho kellersi hieman ja oli sileä kuin parkittu nahka, leveän suun pielissä oli uurteita, jotka kaartuivat ylös kohti nenän paksua kärkeä. Tukka oli tuuhea ja musta; siinä oli jakaus sivulla, ja paksu pehko peitti korvat puoväliin. Mies esittäytyi uudestaan:”Minä olen Miller.”

Tarina kertoo surullista kertomaa siitä, mitä ihminen ahneuksissaan on tehnyt luonnolle. Viime aikoina on enenevässä määrin puhuttu siitä, miten ihminen on tuhonnut lukuisia eläinlajeja. Kirja ottaa siihen mainiosti kantaa, vaikka se on alunperin julkaistu vuonna 1960. Nyt sitä lukiessa voi miettiä, kuinka paljon enemmän silloin oli eläinlajeja kuin nyt ja kuinka paljon enemmän niitä oli 1800-luvulla. Asiaa käsitellään laajasti myös Yuval Noah Hararin kirjassa Sapiens – ihmisen lyhyt historia. Että voi voi ihminen, minkä teit.

Sen lisäksi, että Butcher’s Crossing kuvaa sen enempää saarnaamatta, mitä ihmiskunnan ahneus tekee eläimille, se kertoo myös, mitä ihmisen ahneus tekee toisille ihmisille. Will Andrews, se nuori mies, haluaa kokea biisonin metsästyksen jännityksen. Miller haluaa löytää kauan sitten näkemänsä monituhatpäisen lauman. Mukaan saadaan pari muutakin, tosin vain täysin, vain ja ainoastaan töihin, ei elämyksiä elämään ja kokemuksia keräämään. Ennen ei niin metsästetty elämyksiä, oli jotain muutakin tekemistä. ”Elämyksiä” vain tuppasi tulemaan, vaikkei niitä olisi niin paljoa toivonutkaan…

Kirjan ihmispäähenkilöt jäävät todellisen päähenkilön, luonnon varjoon. Ja armoille. Toisaalta kuvataan yksittäisen ihmisen sielunmaisemaa, toisaalta luonnon suuruutta, mahtavuutta ja armottomuutta. Tai no, luontohan vain on. Ihminen on se, joka on avuton sen edessä. Kuinka voi aavikolla olla kesällä kuuma ja talvella kylmä. Ja kuinka nykypäivän ihminen, ainakaan tällainen pullasorsakotihiiri ei selviäisi kummankaan armoilla päivääkään ja kuinka entisaikana juotettiin härät ensin ymmärtäen, että matka ei jatku jos härkä ei vedä. Ja tarvittaessa samoilla vaatteilla mentiin auringon paahteessa ja lumituiskussa. Kyllä hätä keinot keksi.

     Miehet leikkasivat pehmitetystä vuodasta kapeita, kyynärän mittaisia suikaleita, karvoivat ne, vetivät keskelle kymmenen sentin viillon ja suojasivat suikaleilla silmänsä häikäisevän kirkkaalta lumelta. Ohuiden männynoksien joukosta valikoitiin sopivan mittaisia, jotka liotettiin ja pingotettiin soikioiksi, ja tähän tähän kehykseen sidottiin ristikkäin nahkaremmejä. Näillä alkeellisilla karpposilla käveltiin kovalla, ohuella hankiaisella, jotta jalat eivät humahtaneet pehmeään lumeen.

John Williamsin teksti on tarkkaa ja kuvailevaa, viipyilevää ja samalla vangitsevan mielenkiintoista. Tarinaa ei malta jättää kesken. Aavikon kuivuudesta lukiessa olin itsekin nääntyä janoon (niinkuin muka!) vain siksi, että tilanne oli niin epätoivoinen. Hyvän kirjan tunnistaa siitä kun lukeminen välillä ihan oikeasti hengästyttää sen verran, että kunhan saa yhden kohtauksen loppuun, on vedettävä syvään henkeä, jaloteltava ja juotava.

Vaikea sanoa, mikä siitä ensin suomeksi julkaistusta Stonerista teki sen kaikkien aikojen suurimman tuntemattoman amerikkalaiskirjan. Loistavahan se kyllä oli. Siitä kiinnostuin aikanaan kansikuvan vuoksi, se pysäytti minut uudestaan ja uudestaan. Butcher’s Crossing kiinnosti jo ennen kuin olin lukenut Stonerin. Ja tämäkin edelleen vain Stonerin kansikuvan perusteella. Kaikista maailman kirjoista miten me aina tulemmekin valinneeksi kirjat, jotka haluamme lukea?

Näillä kerroilla valinta intuition mukaan osui oikeaan!

Kirjailija: John Williams
Kirja: Butcher’s Crossing
Alkuperäinen teos: Butcher’s Crossing
Kustantaja: Bazar
Suomentaja: Ilkka Rekiaro
ISBN: 978-952-279-207-5
Sivuja: 334
Mistä: Arvostelukappale kustantajalta.
Kestäisikö toisen lukemisen: Kestäisi kyllä, vaikka samoin kuin Stonerkin, tarina ja sen maisema jää mieleen. Ehkä se riittää, mutta en kärsisi, vaikka lukisin toisenkin kerran.
Haluaisinko nähdä tästä elokuvan: Koska näen maiseman ja osaltaan hahmotkin mielessäni, olisi mielenkiintoista nähdä itse elokuva. Se olisi aika vähäeleinen. Maltettaisikohan siihen saada sama viipyilevä tunnelma, mikä kirjassa on?
Montako tähteä: ****

Butcher’s Crossing muualla:
Kymmenen puikkoa langalla
Kirjakirppu
Lukutoukan kulttuuriblogi
Lumiomena
Kaisa Reetta T.
Kirjapolkuni
Lukuisa

Makea Cafe & Deli, Sotkamo – Kainuun kivoin kahvila

Avainsanat

, , , , , , ,

No en voi tietää, en ole käynyt Kainuun jokaisessa kahvilassa, en edes kovin monessa. On vain kovin vaikea uskoa, että olisi kivempaa kahvilaa Kainuussa.

Lomareissulla Vuokatissa on tullut koettua ravinnollisesti yhtä sun toista, mutta pääasiassa ruokailujen taso on yllättänyt. Ennen reippailua Angry Birds Activity Parkissa päädyimme Sotkamon keskustaan, jossa internetin innoittamina Makea Cafe & Deliin torin laidalle.

Viihtyisä ja sopivan trendikäs Makea Cafe & Deli.

Viihtyisä ja sopivan trendikäs Makea Cafe & Deli.

Maisema.

Maisema.

Kahvila oli kuin suuremmastakin kaupungista. Viihtyisä, tunnelmallinen ja kotoisasti eurooppalainen. Kajaanissa vierailun jälkeen oletimme Sotkamon olevan, no, tuppukylä (jota Kajaani ehkä vähän oli eteläisemmin silmin katsoen). Vielä mitä, virkeä pieni keskusta. Ja sitten sieltä vielä löytyi ihana kahvila, jossa tuotteet tehdään itse. Herkullisen näköisiä leivoksia ja kakkuja koko vitriinillinen, tuoretoasteja, paikkallista jäätelöä, suolaista piirasta… vaikka mitä. Lounaaksi olisi ollut lihakeittoa, mutta vielä ei ollut seurueellamme lounaan aika.

Tilasimme siis pienet suolaiset eli lohipiirasta (mehukas, maukas, herkullinen) ja ruistaskut toinen porotäytteellä, toinen muna-muikku-pekoni -sekoituksella. Kaikista tarjottavista ainoastaan ruistaskut eivät olleet omaa tuotantoa, mutta erittäin herkullisia olivat nekin.

Kainuun paras cappucino sekä mehukas, maukas ja pehmeä lohipiiras.

Kainuun paras cappuccino sekä mehukas, maukas ja pehmeä lohipiiras.

Ruistasku porotäytteellä.

Ruistasku porotäytteellä.

Raikas monin eri mauin ja yksityiskohdin täydennetty Brita-torttu.

Raikas monin eri mauin ja yksityiskohdin täydennetty Brita-torttu.

Cappuccinot eivät ole tällä reissulla oikein tahtoneet osua kohdilleen. Ullan Unelmassa Kajaanissa cappuccino oli kitkerän vetistä, Katinkullassa ainoastaan kitkerää. Makeassa Kainuun cappuccinoihin pettynyt matkalainen uskalsi kokeilla vielä kerran, eikä se kokeilu ollut turha. Lapsenkin mukaan jopa lasillinen maitoa oli Makeassa huomattavasti parempi kuin kaakao aiemmin mainitussa paikassa. Tätä hän jaksoi hämmästellä vielä illalla mökillä.

Makean omistaja, joksi meitä palvelleen valloittavan herrasmiehen kuvittelin, kertoi meille seikkaperäisesti sekä cappucinon oikeaoppisesta valmistamisesta että kaiken muun, mikä meitä valikoimassa kiinnosti. Myös sen, että Brita-torttu tuppaa menemään aina, vaikka muut (älyttömän herkullisen näköiset) kakut jäävät vähemmälle kiinnostukselle. Voi kunpa asuisin täällä, niin eivät jäisi.

Koko kahvilaelämys oli täys kymppi. Sinä Vuokatissa lomailija: MENE MAKEAAN!

Ravintola: Makea Cafe & Deli
Missä: Torikatu 8, Torin laidalla, Sotkamo
Vinkki: Kysykää, niin teille vastataan. Ja ota cappuccino!
Palvelu: Erinomainen, rauhallinen ja kärsivällinen palvelu kuitenkaan sortumatta turhaan jaaritteluun.
Tykkäsinkö: Sen verran, että aion mennä tämän lyhyen loman aikana uudestaankin ja tilasin kokonaisen Brita-tortun kotiinviemisiksi.
Oliko kallis: Ihan normaali. Kaikki ostoksemme (2 x cappucino, maito, lohipiiras, 2 x ruistasku ja pala Britaa vajaa 25 €)
Menisinkö uudestaan: Menenkin.
Montako tähteä (1-5) kokonaiselämykselle: 5
Montako tähteä (1-5) ruoalle: 5
Seuralaisen tähdet kokonaiselämykselle:
5
Seuralaisen tähdet ruoalle: 5 (emmää oikein tiiä mistä valittais)

Friends & Brgrs – pikkuisen parempaa purilaista

Avainsanat

, , , , , , , ,

Osallistuin Tampereen Friend & Brgrs -ravintolan maistelutilaisuuteen. Nyt olenkin katsellut alla olevaa videota lukuisia kertoja miettien, että on se vaan hienoa, että halpa(laatu)hamppariketjuille on saatu todellisia kilpailijoita.

Firneds & Brgrs on suomalainen hampurilaisravintolaketju, jolla on neljä ravintolaa Suomessa ja yksi Tanskassa. Ruoat valmistetaan mahdollisimman hyvistä ja lisäaineettomista kotimaisista raaka-aineista. Sämpylät leivotaan joka päivä itse oman ravintolan leipomossa. Sitä arvostan kovasti viimeistään nyt, kun olen nähnyt, kuinka eräässä nimeltä mainitsemattomassa kultaisin kaarin varustetussa hampurilaisravintolassa kymmenet lavalliset sämpylöitä seisovat kadun varressa useita tunteja.

Poikkesin ravintolassa jo hetimiten sen auettua Tampereelle. Linkki juttuun tässä. Siitä asti on ollut into mennä ravintolaan uudestaan. Nyt siihen tarjoutui erinomainen tilaisuus.

Tervetuloa ja sitten kierrokselle tutustumaan ravintolan leipomoon ja keittiöön. Kierroksen jälkeen limut kouraan ja vatsa kurnien ruokaa odottelemaan.

Tervetuloa ja sitten kierrokselle tutustumaan ravintolan leipomoon ja keittiöön. Kierroksen jälkeen limut kouraan ja vatsa kurnien ruokaa odottelemaan.

Friends & Brgrsissa toiminta on avointa ja keittiö halutaan pitää näytillä. Kiva katosa, kuinka hampparit ja ranet valmistuvat.

Friends & Brgrsissa toiminta on avointa ja keittiö halutaan pitää näytillä. Kiva katosa, kuinka hampparit ja ranet valmistuvat.

F&B on kehittänyt manlaisensa tavan valmistaa ranskiksia. Ne eivät olekaan French Fries, vaan Fresh Fries. Perunat pestään kunnolla ja suikaloidaan kuorineen päivineen. Ne keitetään ensin vedessä, sitten kylmässä öljyssä ja viimeiseksi kuumassa öljyssä. Aitoa perunaa, ah niin rapeaa. Ihan toista kuin nopeasti öljyyn heitetyt pakastesuikulat.

F&B on kehittänyt manlaisensa tavan valmistaa ranskiksia. Ne eivät olekaan French Fries, vaan Fresh Fries. Perunat pestään kunnolla ja suikaloidaan kuorineen päivineen. Ne keitetään ensin vedessä, sitten kylmässä öljyssä ja viimeiseksi kuumassa öljyssä. Aitoa perunaa, ah niin rapeaa. Ihan toista kuin nopeasti öljyyn heitetyt pakastesuikulat.

Illan menu oli maistelupalaset Classic Burgerista...

Illan menu oli maistelupalaset Classic brgerista…

...Chevre brgerista ja Vegan brgerista sekä...

…Chevre brgerista ja Vegan brgerista sekä…

...yksi oman valinnan mukaan. Hampurilaisia voi tuunata lisätäytteillä. Kannattaa ehkä koekilla.

…yksi oman valinnan mukaan. Hampurilaisia voi tuunata lisätäytteillä. Kannattaa ehkä kokeilla.

Hampurilaiset tehdään aina tilauksesta, joten ruoka on tuoretta. Sämpylä ei ole ehtinyt mennä kovaksi eikä ranskalaiset löysiksi. Tässä on Chevre brgr neljään osaan jaettuna. Vuohenjuusto on pihvin päällä tahnamaisena lisänä, ei paksuna kökkönä. Kuulin, että jopa vuohenjuuston vihaajat olivat tästä makuelämyksestä innoissaan. Tomaatti-chilikastike taittaa hieman vuohenmaidon makua ja antaa kokonaisuudelle kivan pikkupotkun.

Hampurilaiset tehdään aina tilauksesta, joten ruoka on tuoretta. Sämpylä ei ole ehtinyt mennä kovaksi eikä ranskalaiset löysiksi. Tässä on Chevre brgr neljään osaan jaettuna. Vuohenjuusto on pihvin päällä tahnamaisena lisänä, ei paksuna kökkönä. Kuulin, että jopa vuohenjuuston vihaajat olivat tästä makuelämyksestä innoissaan. Tomaatti-chilikastike taittaa hieman vuohenmaidon makua ja antaa kokonaisuudelle kivan pikkupotkun.

Enpä olisi tullut kokeilleeksi Vegan brgria ellei sitä oliis eteeni kannettu. Maku on aivan mainio, mutta pihvissä saisi olla enemmän rakennetta. Minä kun en vegaanihommista niin ymmärrä, niin en tiedä, olisiko se edes mahdollista. Joka tapauksessa voisin ottaa samanmoisen toistekin. Myös muita F&B:n hampurilaisia saa vegaaniversioina. Kuten aiolinkin ja vannoutuneena lihansyöjänä voin sanoa, että eroa tavalliseen majoneesiin ei huomaa.

Enpä olisi tullut kokeilleeksi Vegan brgria ellei sitä oliis eteeni kannettu. Maku on aivan mainio, mutta pihvissä saisi olla enemmän rakennetta. Minä kun en vegaanihommista niin ymmärrä, niin en tiedä, olisiko se edes mahdollista. Joka tapauksessa voisin ottaa samanmoisen toistekin. Myös muita F&B:n hampurilaisia saa vegaaniversioina. Kuten aiolinkin ja vannoutuneena lihansyöjänä voin sanoa, että eroa tavalliseen majoneesiin ei huomaa.

Ja ne erikoisvalmisteiset ranskalaiset. Ah. Kyllähän näitä syö.

Ja ne erikoisvalmisteiset ranskalaiset. Ah. Kyllähän näitä syö.

Ja näihin niitä dippailee. Jos tahdot yrttisen valkosipulista majoneesia, pyydä "vihreää majoneesia". Jos en olisi tiennyt, olisin veikannut avokadoksi. Valkoinen majoneesi on vegaaniaiolia ja punaisista toinen sinappiketsuppiaiolia ja toinen chipotlemajoneesia. Mikä vain on hyvää. Pöytäseurueemme äänesti vihreän majoneesin parhaaksi. Itse tykästyin eniten kahteen punaisempaan.

Ja näihin niitä dippailee. Jos tahdot yrttisen valkosipulista majoneesia, pyydä ”vihreää majoneesia”. Jos en olisi tiennyt, olisin veikannut avokadoksi. Valkoinen majoneesi on vegaaniaiolia ja punaisista toinen sinappiketsuppiaiolia ja toinen chipotlemajoneesia. Mikä vain on hyvää. Pöytäseurueemme äänesti vihreän majoneesin parhaaksi. Itse tykästyin eniten kahteen punaisempaan.

Koska normaalimpia lihahampurilaisia oli jo maisteltu, päätin testata Cesar brgrin. Suosituksesta lisäsin siihen vielä pico de gallo -salsan ja ahneuksissani myös pekonin. Lisäily kannatti. Niin oli herkkua. Kanaan rohkenin lähteä kuultuani, että kana on hampurilaisessa fileenä, ei suinkaan friteerattuna kanamössönä. Sehän oli siis suorastaan terveellistä. Ja mitä terveellisyyteen tulee, niin F&B:ssä on tarjolla myös salaatteja ja hampurilaisensa saa myös ilman sämpylää salaatinlehteen käärittynä.

Koska normaalimpia lihahampurilaisia oli jo maisteltu, päätin testata Cesar brgrin. Suosituksesta lisäsin siihen vielä pico de gallo -salsan ja ahneuksissani myös pekonin. Lisäily kannatti. Niin oli herkkua. Kanaan rohkenin lähteä kuultuani, että kana on hampurilaisessa fileenä, ei suinkaan friteerattuna kanamössönä. Sehän oli siis suorastaan terveellistä. Ja mitä terveellisyyteen tulee, niin F&B:ssä on tarjolla myös salaatteja ja hampurilaisensa saa myös ilman sämpylää salaatinlehteen käärittynä.

Edessä täysin tuunaamaton Aioli brgr ja takana Cesar brgr pekonilla ja pico de gallolla. Lämmin suositus molemmille.

Edessä täysin tuunaamaton Aioli brgr ja takana Cesar brgr pekonilla ja pico de gallolla. Lämmin suositus molemmille.

Lähtökahvien sijaan tuli maisteltua lähtöshaket. Meneekö överiksi jos kehun niitäkin? Mutta kehun. Vanilijajäätelöä ja kunnon suklaakastiketta sekaisin surrur tai mansikkaversiossa oikeita (talvella tietysti pakasteesta) manskuja survottuna, sokeroimatta tai hilloamatta. Todella hyvät maut ja ihana raikkaus. Uusimpana uutuutena kahvisuklaapirtelö, joka on kuin suklaapirtelö, mutta lisänä on vähän jähdytettyä kahvia. Silkkistä, samettista. Sellainen, millainen soisi maitokahvin olevan.

Lähtökahvien sijaan tuli juotua lähtöpirtelöt. Meneekö överiksi jos kehun niitäkin? Mutta kehun. Vanilijajäätelöä ja kunnon suklaakastiketta sekaisin surrur tai mansikkaversiossa oikeita (talvella tietysti pakasteesta) manskuja survottuna, sokeroimatta tai hilloamatta. Todella hyvät maut ja ihana raikkaus. Uusimpana uutuutena kahvisuklaapirtelö, joka on kuin suklaapirtelö, mutta lisänä on vähän jähdytettyä kahvia. Silkkistä, samettista. Sellainen, millainen soisi maitokahvin olevan.

 

Eva Dahlgren, Tampere-talo 12.10.2016

Avainsanat

, , , , , , , ,

Samalla kun ruotsalaisyhtye Kent on päättänyt ihan kerrassaan viimeisen Helsingin konserttinsa ikinä, on hyvä muistella toisen suuren ruotsalaisnimen, Eva Dahlgrenin konserttia Tampereella.

.

Vuosien varrella on tullut seurattua niin Dahlgrenia kuin hänen puolisoaan, korusuunnittelija Efva Attlingiakin monessa käänteessä. Eva Dahlgrenin konserteissa on käyty niin Helsingissä, Tampereella kuin Turussakin. On ollut yksityiskonsertteja, mutta myös yhteiskonsertteja muiden artistien kanssa. Paras konserttielämys ikinä oli Helsingissä Ravintola Teatterissa, Efva Attlingin Suomen valloituksen 10-vuotisjuhlissa, joissa Dahlgren veti lyhyen ja ytimekkään, intiimin klubikeikan – varsinainen kerran elämässä -elämys.

Nyt edellisestä konsertista on aikaa vallan paljon aikaa ja Suomen muutaman kaupungin kiertue pääsi suorastaan yllättämään. Kaikesta huolimatta paikat lopulta aivan täyteen Tampere-talon saliin saatiin jollain onnen kantamoisella aivan keskeltä, olisikohan ollut riviltä kolme.

Uutta levyä en ollut ymmärtänyt kuunnella ennakkoon, kuin ei seuralaisenikaan. Oikein hienojen uusien kappaleiden lisäksi tuli tuttuun tapaan myös kourallinen takuuvarmoja lempikappaleita. Erona aikaisempiin konsertteihin tämä musiikki oli jotenkin raskaampaa vääntöä. Lavastus oli toisaalta hyvin vaatimaton, mutta valoilla luotiin upeita maisemia ja tunnelmia. Dahlgren kertoikin perehtyneensä muutaman vuoden valokuvausprojektinsa yhteydessä valoon ja valaistukseen. Liekö se vaikuttanut myös konsertin valaistukseen.

.

.

.

.

Eva Dahlgren puhuu aina konserttiensa välispiikit ruotsiksi. Sisäsuomalaista se on joskus harmittanut kun virkamiesruotsinsa paremmin oppineet ovat hyville jutuille naureskelleet ja itsen on vain täytynyt hymähdellä mitäänymmärtämättömänä oikeissa kohdissa, aina myöhässä. Mikä lie kypsyminen tapahtunut minussa, mutta tällä kerralla ymmärsin lähes kaiken. Puheen. Dahlgrenin puheet eivät kuulosta koskaan kovin harjoitelluilta, mutta tulevat luontevasti ja ovat hauskoja, jotain sentään ymmärtänyt olen minäkin. Kaiken kaikkiaan koko Dahlgren on aina vaikuttanut lempeältä, lämpimältä, huumorintajuiselta ja jotenkin suomalaiseen sielunmaisemaan sopivalta artistilta. Ei diivalta eikä tähdeltä,vaan tavalliselta (joskin aika upealta) naiselta, joka vaan sattuu tekemään lauluja ja esittämään ne ihan järkyttävän hyvin.

Nostan hattua moiselle naiselle ja jään odottelemaan seuraavaa konserttia, joka toivottavasti ei anna odottaa itseään niin kauaa kuin tämä antoi.

.

.

.

.

 

Mirkka Rekola: Virran molemmin puolin

Avainsanat

, , , ,

Minä niin ajattelin olevani valmis runouteen.

Kävin Tampereella Tulenkantajien kirjakaupan avajaisissa kuluvana syksynä. Siellä näin kaksi paksua pokkarillista tamperelaissyntyisen Mirkka Rekolan (1931-2014) runoja. Kurkkasin jotain sivua ja ajattelin, että nyt olen valmis. Tulenkantajien kirjakaupassa on paljon runokirjoja, mutta Rekola kiinnosti minua jo seksuaalivähemmistöön kuulumisensa vuoksi. Hän oli 30-luvun lapsia, vain vähän isovanhempiani nuorempi siis, miten se kaikki näkyisi runoissa?

Myöhemmin sain tuon kirjan luettavakseni. Kauhea järkäle, 701 sivua sisällysluetteloineen. Helpotuksena kuitenkin se, että runokirjamaisesti yksi sivu on täynnä tekstiä, mutta toisella ja kolmannella tekstiä voi olla muutamia sanoja.

     Huuto muuttui holviksi
     josta toiset käyvät sisälle

Jo heti autossa, kirjan postista noudettuani, sormet syyhyten revin paketin auki ja selailin kirjaa sieltä täältä. Lausuin muutaman runon kanssamatkustajalle. Runous paatoksella lukien kuulosti hienolta. Itsestä ainakin, kun omasta äänestään tykkää.

Kun pääsin syventymään kirjaan tarkemmin, luin tietysti ensiksi Liisa Enwaldin johdannon, jossa hän analysoi muutaman sivun verran Rekolaa runoineen. Olisihan se pitänyt arvata, että jos jo johdanto menee yli hilseen, niin saattaa se mennä itse asiakin. Luin johdannon uudestaan luettuani koko kirjan. Se aukesi yhtä vähän kuin aluksikin.

Virran molemmin puolin on runokokoelma Mirkka Rekolan runoista vuosilta 1954-2004. Alkupään runot ovat rakenteeltaan jotenkin helpommin lähestyttäviä. Kaunis kieli vie mukanaan, vaikkei itse ideaa aina ymmärtäisi. Luin monta kertaa runon Uneen

     Uneen viimeinkin lipua
     vailla ruumiinsa kipua
     tunneista loputtomista.

     Vaipuisin hiljaa sinne päin,
     missä sen pienen vaahteran näin
     leikkivän keltaisin lehdin.
     Sanoisin: nyt minä ehdin.
     Nyt olet tähti,
     nyt olen maa.
     Tuulessa saamme koskettaa.

Maistelin runoa mielessäni, mutten saanut siitä kiinni. Luin sen ääneen, johon puolisoni totesi: se kuoli. Totta, niin teki. Ja kuinka haikeaksi ja syväksi runo muuttuikaan.

Runot, kuten muutkin taideteokset, vaativat selityksen. On sama kiertää taidemuseossa katsomassa maalausta toisen perään. Yhteen on piirretty viiva ja toiseen kolme puuta ja puiden taakse peura. Aivan sama ovatko ne taidokkaan tai pikaisesti tehdyn näköisiä, mutta ne ovat luultavasti tylsiä. Mutta siinä vaiheessa kun opas kertoo tarinan täydellisestä viivasta, jota taiteilija on piirtänyt koko elämänsä uudestaan ja uudestaan päätyen viimein tähän tai kuinka kolme puuta kuvastavat hänen vaikeaa äiti-, sisar- ja jumalasuhdettaan ja kuinka hän itsensä on kuvannut puun taakse ajovaloissa seisovaksi peuraksi maailman tuskaa pakenemaan, teos aukeaa aivan toisella tavalla ja taiteenkatsojakansa voi kyynel silmässä samaistua taitilijaan.

Kunpa runokirjassa olisi tällaiselle tavalliselle lukijalle selitys. Kerrottaisi, että tässä ruonoilija on juuri joutunut eroon elämänsä rakkaudesta ja tämän hän on kirjoittanut pikkuisessa hönösessä kuplivan vapun jälkeen. Kerrottaisi vähän, mihin runo liittyy. Ymmärrän senkin, ettei kaikkea voi selittää auki eikä analysoida, mutta useissa tapauksissa se antaisi syvyyttä.

Niin paljon kuin olisinkin halunnut kirjasta pitää, en edellä mainituista systä oikein päässyt siihen sisälle. Pyysin eräänä päivänä kanssa-asujaani tuomaan minulle kirjan töihin, että voisin sitä illalla lukea. Sain viestin kuvatekstillä:

"Aika vähän on hyviä runoja, mut odotukset on korkeella."

”Aika vähän on hyviä runoja, mut odotukset on korkeella.”

Harmikseni sama jatkui loppuun asti. Alun selkeyden ja kauniiden, välillä vähän rimmaavienkin runojen jälkeen oli pitkiä pätkiä, etten tajunnut yhtään mitään. Toki nopeasti lukien kaikkea ei ehdi niin ajatella. En mitä tiedä, miten runoja kuuluisi lukea. Alun kahden mieleenpainuvan runon jälkeen muistilappuja kirjaan kertyi viisi. Ja minä niin halusin tykätä näistä.

Kaipaan runoon rakennetta, ehkä myös riimiä, täytyy yunnustaa, kun menin yhden Kirsi Kunnaan lastenkirjankin tässä lukemaan. Sen ymmärsin huomattavasti paremmin. Ehkä riimiä kaipaa reppana ymmärtämätön. Ja mitä minä en ymmärrä, on (sekavalta tuntuva) sanojen peräkkäin laittaminen. Jos oikein pinnistän, ehkä jotain ymmärrän, mutta minä haluan oivaltaa helposti.

     Seison tuulessa ja paimenna avointa ikkunaa
     mihin pois lähelle hukkui katse

     Joku nukkuu ja kaiken liike on lepo
     Kun tuuli ei ole tässä käy mehiläisen
     tai etäisen lumimyrskyn ääni
     päiviä täällä alan unohtaa mitä pyytäisin
     kaiken hän jätti jälkeensä
                         tämän illan minut
     ja lumiset päivät ja kesät ja syksyt.

Arvatenkaan en edellisestä oikein pitänyt. Runokokoelman parhaat palat olivat 1981 ilmestyneessä Kuutamourakka-osuudessa, johon kertyi kokonaista kolme muistilappua. Osa oli selkeitä tarinoita, kauniisti kirjoitettuja oivalluksia.

     Sinä et muista, olit kaksivuotias
     kun sovittiin että kutsut linnut,
          kaikki, kesämökille,
     sinä et muista, sinä hypit innosta,
     siitä on kuusi vuotta,
          nyt ne ovat tulleet
     lumisen pihaan, lintukotosi lyhteille,
     punatulkut, viherpeipot, sini- ja talitiainen,
     vihertikkakin ja varikset ja pöllö,
          sinä et muista,
     minä muistan, minä olen sinun muistisi.

Pahuksen kaunis runo ja niin totta. Kuka sitä lapsuuttaan muistaa, mutta onneksi on joku, joka muistuttaa. Onneksi lapseni Vaari näyttää lapselleni videoita ensimmäisten vuosien matkoilta, vain siten ne muuttuvat muistoiksi pienen mieleen.

En minä sano, että kirja, runous tai juuri nämä runot huonoja olisivat. Minä vain en tainnut olla niille vielä valmis. Palaan nyt romaani- ja keittokirjallisuuden pariin, mutten sano, etteikö kuitenkin joku kipinä runoihinkin olisi syttynyt, katsotaan, vieläkö se joskus leimahtaa.

Kirjailija: Mirkka Rekola
Kirja: Virran molemmin puolin
Alkuperäinen teos:
Kustantaja: WSOY
Suomentaja:
ISBN: 978-951-0-35198-7
Sivuja: 701
Mistä: Arvostelukappale kustantajalta.
Kestäisikö toisen lukemisen: En jaksaisi, mutta niihin muutamaan runoon saatan palata vielä uudestaankin. Vai miltä kuulostaa:”Minä rakastan sinua, minä sanon sen kaikille”? Minusta se kuulostaa palattavalta.
Haluaisinko nähdä tästä elokuvan: Mirkka Rekolan elämästä voisin olla kiinnostunut, mutta kuka sitä runokokoelmasta elokuvaa tekisi?
Montako tähteä: *+