Tampereen Teatteri: 1918 Teatteri Taistelussa

Avainsanat

, , ,

Kaksi kolmesta katsottuna, nimittäin näitä tamperelaisia 1918-teoksia. Tampereen Teatterin hieno 1918 Teatteri taistelussa oli jotain ihan muuta kuin TTT:n Tytöt 1918. Ja se onkin hienoa. Siinä, missä Tyttöjen näkökulma oli hyvin selkeästi punaisten näkövinkkelistä valkoiset raakalaisina sikoina esittäen, on Taistelukin pääasiassa punaisten tarina, muttei niin puolueellisesti.

Liikuttavaa näytelmässä on se, kuinka molemmilla puolilla kuvataan olleen niin hyviä kuin pahojakin ihmisiä. Niinkuin olikin. Eivät toiset olleet pahoja ja toiset hyviä, eivät toiset olleet oikealla ja toiset väärällä asialla. Kukin puolusti omaa aatettaan, siihen uskoen, vaikka osa tosin pakkovärvättiin.

1918 Teatteri Taistelussa -näytelmän puitteet ovat hienot. Esitys alkaa jo, no, ennen kuin esitys alkaakaan. Käytäville on tuotu ajan henkeen sopivaa rekvisiittaa ja yleisön joukossa liikkuu tavallisesta teatteriyleisöstä poikkeavaa väkeä. Paikalla kannattaa olla ajoissa. Ja samoin näytelmän päätyttyä ei kannata rynnätä pois, vaan jäädä vähän katselemaan, miten näyttämön ulkopuoliset tilat ovat sitten väliajan muuttuneet. Katse seiniin, sillä seinät kertovat palan todellista historiaa.

Teatterin käytäviltä löytyy kaikkea, mikä ei sinne normaalisti ole kuulunut. Tai no, ennen ehkä onkin.

Ensimmäinen näytös tapahtuu kokonaan näyttämöllä. Olin kuullut etukäteen, kuten varmaan kaikki muutkin, että osa tapahtumista esitetään teatterin käytävillä. 20 katsojaa pääsee kulkemaan mukana ja seuraamaan tapahtumia läheltä. Kohtaukset limittyvät näyttämötapahtumiin ja tapahtumien moniuloitteisuus on hämmentävän hienoa. Katsoako valkokangasta vai kurkkiako käytävään. Kylmäävintä kaikessa on se, että lähes jokainen näytelmän hahmo perustuu tosielämässä juuri samaisen rakennuksen käytävillä taistelleista sotilaista.

Parikymmentä onnekasta istuvat penkeillä, joille on jaettu osallistumisohjeet.

Sana kaupunkisota kuulostaa kaukaiselta. Kaupunkisotaa käydään kaukaisissa maissa tai tietokonepeleissä. Ja sitten taas. Tampereen taistelu oli suurin koskaan Pohjoismaissa käyty kaupunkitaistelu. Kuinka henkeäsalpaavalta tuntuu kuulla ääni tasan sadan vuoden takaa, joka kertoo että:”Marssimme Hämeenkatua pitkin kohti Hämeensiltaa.” Jotenkin sitä yleisön mukaanottamista tulee odotettua ja mietittyä, että koska se tulee ja mitä sitten tapahtuu. Toisessa näytöksessä vasta tulee tajunneeksi, että tämä koko tarina (tai lähinnä totuus) alkaa kaikkialta ympäri Suomea, lähenee kohti Tamperetta, kunnes on kaupungin rajamailla ja sieltä se, kuten oikeasti aikanaankin lähenee Tampereen Teatterin taloa. Ja kuten historiasta tiedämme, sinne se tarina päättyykin. Teatterista ulos astuessa Keskustori ei näytäkään enää ihan samalta, miltä se näytti tullessa.

Joko nukuin koulussa historian tunnit tai sitten Suomen sodista ei juurikaan puhuttu. Niin tai näin, oman histrian tuntemus on aivan surkeissa kantimissa. 1918 Teatteri Taistelussa -näytelmän käsiohjelma avasi minulle sisällissodan tapahtumia paljon enemmän kuin ennen olisin tiennytkään. Lyhyehkösti, mutta kansantajuisesti. Kun ostat lipun näytelmään, osta samalla käsiohjelma ja lue se. Lue se sitten uudestaan esityksen jälkeen.

Olen kuullut viime aikoina monenkin jo sanoneen, että eikö jo voitaisi a) unohtaa talvisota b) unohtaa kansalaissota c) lopettaa itsenäisyyspäivän juhlinta d) unohtaa veteraanit e) unohtaa kaikki muukin omasta historiastamme jne. Kävelin reilu 10 vuotta sitten Bosnia-Hertsegovinassa sijaitsevan Mostarin kaduilla ja näin, mitä rauhassa toistensa kanssa eläneiden muslimien ja kroaattien kaupungille oli käynyt sodassa vain hetki sitten ja miltä läpiammutut talot näyttivät. Siinä järkytyksen keskellä opas kertoi kaupunkilaisten sanovan, että anteeksi voi antaa, mutta unohtaa ei. Koska silloin kun unohtaa, kaikki voi tapahtua uudestaan.

Minusta on tärkeää, että näitä asioita käsitellään tänä vuonna. Sitten ne voidaan painaa taka-alalle ja jatkaa matkaa. Mutta ei unohdeta, eihän?

Kenen: Anna-Elina Lyytikäinen
Mikä: 1918 Teatteri Taistelussa
Missä: Tampereen Teatteri, päänäyttämö, kantaesitys 27.1.2018
Keitä siinä oli: Reino Bragge, Ville Haapasalo, Jukka Leisti, Martti Manninen, Matti Hakulinen, Kirsimarja Järvinen, Risto Korhonen, Esa Latva-Äijö, Ville Majamaa, Ella Mettänen, Elisa Piispanen, Pia Piltz, Aliisa Pulkkinen, Arttu Ratinen, Elina Rintala, Markku Thure, Antti Tiensuu, Mari Turunen, Valentin Salo, Moona Niemi / Loviisa Mounier, Aarni Hytönen, Roni Isokääntä, Juho Kurjonen, Tuomas Kylmäkoski, Eero Malila, Santtu Mutanen, Matias Prami, Rasmus Rajakallio, Pekko Rajala, Aapo Savisaari ja Eero Viljanen
Kuka ohjasi: Anna-Elina Lyytikäinen
Kuka koreografioi:
Tykkäsinkö: Minusta se oli hienosti toteutettu.
Menisinkö uudestaan: Kyllä menisin ja voi olla, että haluaisin kävelyporukkaan mukaan.
Vinkki: 20 katsojaa otetaan mukaan kierrokselle, jossa kuljetaan teatterin käytävillä. Lipun saa ostaa lippumyymälästä.

Tampereen Teatteri: Tyttö ja varis

Avainsanat

, , , , ,

Ollakseen olemassa, ihmisen täytyy merkitä jollekin jotain. Siihen kiteyttäisin Tytön ja variksen ytimen.

Sirkku Peltolan tarinat kertovat heikommassa osassa olevista ihmisistä ja ihmiskohtaloista. Kokemani mukaan myös usein siitä, kuinka vähiten saavilla on antaa eniten. Tai ei niin, vaan että kuinka vähiten saavat osaavat antaa eniten. Näkeehän sen todellisuudessakin. Mäkkärin kulmalla istuvalle kerjäläiselle lantin antaa vähän heikommin pukeutunut vanhus tai maahanmuuttaja, joka on ehkä kerjännyt jossain vaiheessa itsekin. Me muut sitten, me kävelemme ohi. Tuija Vuolteen esittämä hieno rouva Armi kertoo, kuinka hän haluaisi antaa jotain kerjäläiselle, muttei kehtaa. Ei kestä sitä häpeää, että hän siinä rikkaana kumartelee köyhälle kolikoita. Sitäkö se on?

Kuva: Harri Hinkka / Tampereen teatteri

Tyttö ja varis on neljän näyttelijän ja yhden muusikon näytelmä. Ritva Jalonen esittää noin viisikymppistä, vähän yksinkertaista ja elämässä siipeensä saanutta Sädettä. Säde on tarinan päähenkilö, jonka kasvutarinaa näytelmässä seurataan. Säde on kaikista vastoinkäymisistään huolimatta varsin positiivinen ja elämänmyönteinen ihminen. Hänen tarinaansa kietoutuvat myös Armin, Jukka Leistin esittämän, pätevyyttään todistelevan, siivousyrittäjä Ipen ja työstään nauttivan Jarden (Antti Tiensuu) elämät.

Kuva: Harri Hinkka / Tampereen teatteri

Näytelmän jokainen henkilö kokee tahoillaan yksinäisyyttä ja Zen Cafén laulun sanoin: tavallaan jokainen on surullinen, tuntee ajan rosot ja sijaisuuden, vaikka minä sanon että välitä en. Näytelmä on hyvin vähäeleinen, vaikka sanomaa on paljon.

Odotin, että tyttö olisi ollut nuorempi, siksi en päässyt ihan heti kartalle ja se vähän alkuunsa sekoitti. Kukin näyttelijä oli hyvin ja tukevasti omassa roolissaan. Lotta Jääskelä soitti ja lauloi norahjonesmaisia kappaleita kohtausten välillä. Todella kaunista ja tunnelmallista musiikkia, mutta englanninkielisenä kuitenkin jotenkin irrallaan itse tarinasta. Oma suosikkini taisi olla elämäänsä tyytyvä Jarde. Elämänmyönteinen, hauska, leppoisa. Mutta sellainen, joka ei sen enempää odota itseltään mitään kuinehkä sallikaan itselleen mitään.

Siitä on tovi, kun olen viimeksi nähnyt Tuija Vuolteen näyttämöllä. Oi kuinka hän on pehmentynyt ja kypsynyt, siis oikein hyvällä tavalla, tarkoitan. Jollain lailla ukonäöstä ja olemuksesta tuli mieleen oma Mummini, vaikka Armin elämä aivan toista olikin. Mutta sehän siinä niin hurjaa onkin, että yksinäisyys, köyhyys, väkivalta, päihteet, vakava sairaus, puolison ennenaikainen kuolema… kaikki ne voivat sattua kenen kohdalle tahansa. Koska tahansa.

Ja sitten me vain yritämme pärjätä. Ja yleensä pärjäämmekin, koska ihminen on sellainen, että se sopeutuu.

Kiinnostuin jo aiemmin Suomen Punaisen Ristin ystävätoiminnasta. En vain ole saanut aikaiseksi. Tytön ja variksen innoittamana otan itseäni niskasta kiinni. Ota sinäkin, sillä näin sanotaan Ystävätoiminnan esittelyssä:

Jokainen ansaitsee ystävän. Jopa joka viides suomalainen kokee yksinäisyyttä. Yksinäisyys ei katso ikää tai elämäntilannetta.

Yksinäisyys on ahdistava tunnetila, joka vaikuttaa ihmisen henkiseen ja fyysiseen hyvinvointiin. Yksinäiset ihmiset kokevat itsensä usein näkymättömäksi tai arvottomaksi. He eivät tule kohdatuiksi eikä heillä ole ketään, jonka kanssa jakaa arjen kuulumisia.

Kenen: Sirkku Peltolan käsikirjoitus, Lotta Jääskelän musiikki
Mikä: Tyttö ja varis
Missä: Tampereen Teatteri, Frenckell-näyttämö, kantaesitys 6.10.2016
Keitä siinä oli: Tuija Vuolle, Ritva Jalonen, Jukka Leisti, Antti Tiensuu ja Lotta Jääskelä
Kuka ohjasi: Anna-Elina Lyytikäinen
Kuka koreografioi:
Tykkäsinkö: Tykkäsin lempeästi.
Menisinkö uudestaan: Ei ole estettä sille, etten menisi.
Vinkki: Tampereen Teatterin puhenäytelmiin pääsee Tampere Passilla samana iltana puoleen hintaan.

TTT: Tytöt 1918

Avainsanat

, , , , , , , ,

Sanotaan vaikka niin, että se ei ollut yhtään huonompi, mitä odotin. Odotin täydellistä. Yleensä lupaukset ja odotukset pettävät, mutta nyt ei.

Kun ensimmäiset kyyneleet nousevat silmiin ensimmäisten repliikkien aikana, ei näytelmä voi olla juuri täydellistä huonompi. Kun Petra Karjalaisen näyttelemä Hilma huutaa:”Perustetaan naiskaarti Tampereelle!”, on itkua vaikea pidätellä ja lopussa se vain tulee. Tuulisena ja lumisena torstai-iltana noin puolet päänäyttämön salillisesta nousevat seisaalleen taputtamaan, eikä ole edes ensi-ilta.

Kuva: Kari Sunnari / Tampereen Työväen Teatteri

Tytöt 1918 on merkittävä suurteos niin historiantuntemuksen, nykyaikaan peilaamisen, tasa-arvon, teatteriyleisön vanhenemisen kuin TTT:n tämänhetkisen avustusten ulkopuolelle jäämisen uhankin vuoksi.

Katsomo on pääosin täynnä eläkeikäisiä katsojia. Musiikki kuuluu olevan ”melkoista räminää” ja ”aika kovalla”. Mutta ehkä he eivät olekaan se oikea kohderyhmä, vaikka katsomon täyttävätkin. Jokaisen 14-40 -vuotiaan tulisi tämä nähdä. Pääasiassa siksi, että nykyisille keski-ikäisille sota ei ole enää ollut käsinkosketeltavan lähellä; me olemme saaneet nauttia jälleenrakennuksen jälkeisestä ilosta ja vapaudesta ilman Venäjän peikkoa. Osaksi myös siksi, että Tytöt 1918 toisi teatterille, eikä ainoastaan TTT:lle uusia katsojia, niin hieno se on.

Sen lisäksi, että näytelmä käsittelee punaisten ja valkoisten taistelua, se käsittelee naisen asemaa. Kuinka urheita olivatkaan ne tamperelaiset puuvillatehtaan likat, jotka päättivät pukea housut jalkaansa ja lähteä taistelemaan aatteen puolesta. Kuinka erilainen olikaan maailma tasan sata vuotta sitten? Emme me sitä osaa ajatella kun joka päivä kävelemme housut jalassa töihin. Kuitenkin tälläkin hetkellä monessa maassa ollaan samassa vaiheessa, missä Suomessa tuolloin. Ei sata vuotta ole pitkä aika. Johan sen huomaa lavasteistakin, jotka upeasti kuvaavat Tampereen taloja tuohon aikaan. Samojen talojen ohi me kaupunkilaiset tänäkin päivänä kuljemme. Ne ovat olleet siinä 100 vuotta sitten, ne ovat siinä nyt. Mitä ne näkevät seuraavan sadan vuoden päästä?

Kuva: Kari Sunnari / Tampereen Työväen Teatteri

Tampereen Teatterin 1918-näytelmän ohjaaja Tuomas Parkkinen toteaa helmikuun Image-lehdessä:”Kliseistä tai ei, mutta aikamme muistuttaa tavattomasti suuria sotia edeltäneitä: vastakkainasettelu, vihapuhe ja valeuutiset ovat edeltäneet historiassa aina väkivaltaa.” Tämän vuoksi onkin tärkeää, että annamme vanhat vihat anteeksi, mutta emme päästä niitä unohtumaan. Siinä vaiheessa kun historia unohtuu, se voi taas alkaa toistaa itseään.

Näyttelijät tekeveät hienoa työtä. Jokainen sopii rooliinsa kuin nakutettu. En osaisi kritisoida kuin paria ja heitäkään en aio, koska kyse on täysin henkilökohtaisista mieltymyksistäni, jotka seuraavat näytelmästä toiseen rooliin katsomatta. Väkeä lavalla on valtavasti. Sirkku Peltolan ohjaus ja Marjo Kuuselan koreografia lyövät niin hienosti kättä, että on vaikea sanoa, missä liike muuttuu tanssiksi.

Kuva: Kari Sunnari / Tampereen Työväen Teatteri

Kuva: Kari Sunnari / Tampereen Työväen Teatteri

Laulut ja laulutaito ovat TTT:llä niin korkeatasoista, ettei musiikin toivoisi koskaan loppuvan. Kuinka vaikeita ja vaativia lauluja ja kuinka vaivattoman oloisesti näyttelijät niitä tulkitsevat. Vain muutaman hetken nostan näyttelijäin työssä ylitse muiden, koska kaikki on priimaa. Kun Antti Lang ja Juha-Matti Koskela räppäävät, voisi oikeasti luulla kuuntelevansa rap-artisteja. Kun Emmi Kaislakarin hahmo kokee suuren menetyksen, on huudossa jotain niin alkukantaista, syvää ja voimakasta, joka eroaa roolihahmosta muuten, että katsoja liimautuu penkkiin. Hänen katseensa huudon jälkeen on jotain niin aitoa, ettei se ole näyttelemistä. Ola Tuominen tekee jälleen, kuten Viulunsoittaja katolla -musikaalissakin, lempeän isän roolin. Tällä kertaa roolissa vain ei ole ollenkaan kovuutta, ainoastaan lämmintä hyväksyntää ja ymmärrystä.

Kuva: Kari Sunnari / Tampereen Työväen Teatteri

Ja yhtä kaikki, voi niitä lauluja, voi niitä tunnelmia. Voi Eeva Kontu älä koskaan jätä Tamperetta ja Tampereen Työväen teatteria. Niin upeaa on Konnun musiikki. Viidan jälkeen on vain voinut odottaa ja toivoa seuraavaa mahdollisuutta kuulla hänen musiikkiaan ja tässähän se on. Kuinka jollekin voidaan antaa sellainen taito? Monesti musikaalin kiinnostavuus liittyy paljolti siihen, että siinä on edes joku tuttu laulu. Eeva Kontu luo uutta. Mikään ei ole tuttua, paitsi toki jo tyyylillisiä, eevakontumaisia piirteitä alkaa erottua hänen musiikkiaan jo jonkin verran kuunnelleelle. Mutta Eeva Konnun musiikin ei tarvitse olla tuttua, koska se on niin hyvää. Mikäli katsoja on Viitansa antaumuksella kuunnellut, hän löytää Tytöt 1918:sta niin raastavan viittauksen, että kotimatkalla päällimmäisinä ovat vahvat tunteet näytelmästä ja päässä soi jo tutuksi tullut kappale. Sitten kuitenkin. Eikä se ole huono asia ollenkaan. Se on piste i:n päälle.

Kenen: Sirkku Peltolan käsikirjoitus (Anneli Kannon Veriruusut-kirjaan perustuen), Eeva Konnun musiikki, Heikki Salon sanat
Mikä: Tytöt 1918
Missä: Tampereen Työväen Teatteri, kantaesitys 25.1.2018
Keitä siinä oli: Jari Ahola, Petra Ahola, Niina Alitalo, Kristiina Hakovirta, Kaisa Hela, Mika Honkanen, Annika Junno, Emmi Kaislakari, Petra Karjalainen, Sampo Kerola, Heidi Kiviharju, Hanna Korhonen, Juha-Matti Koskela, Salla Korja-Paloniemi, Antti Lang, Jari Leppänen, Joonas Luomala, Samuli Muje, Jyrki Mänttäri, Antti Nieminen, Suvi-Sini Peltola, Saska Pulkkinen, Konsta Reuter, Timo Saari, Miia Selin, Marketta Tikkanen, Ola Tuominen, Karoliina Vanne, Eriikka Väliahde, Väinö Muje, Akusti Mänttäri
Kuka ohjasi: Sirkku Peltola
Kuka koreografioi: Marjo Kuusela
Tykkäsinkö: Niin paljon, etten usko hetkeen tulevan toista, joka tämän ylittää.
Menisinkö uudestaan: Ja vaikka kuinka monta kertaa!!

Tytöt 1918 juliste

Kanakebab kotikonstein

Avainsanat

, , , ,

Tulin löytäneeksi maailman kiehtovimman facebook-sivun. Sen nimi on Chefclub. Siellä näytetään videoita, jossa tehdään näyttäviä ruokia. Yleensä lopuksi jotain leikataan ja sen sisus valuu. Kieltämättä aika tyydyttävää.

Päätin testata kanakebabia. Ongelmaksi muodostuu ranskan kieli, mutta onneksi on video. Chefclubin videon näet tästä linkistä.

Katso video, oma toteutukseni tulee tekstin jälkeen kuvissa.

Mausteissa esiintyy Quatre Epices. Luulin vain hakevani tällaisen nelimausteen kaupasta, mut se ei mennytkään niin. Internet antoi siitä sitten vähän erilaisia sovelluksia, joten päädyin Herkkusuun lautasella-ruokablogin verisoon.

NELIMAUSTE (qutre epices)
2 osaa valkopippurijauhetta
2 osaa muskottipähkinäjauhetta
1 osa mustapippurijauhetta
1 osa neilikkajauhetta

Nelimauste on ollut suositumpaa Suomessa joskus 60- ja 70-luvuilla, kun on opittu vähän käyttämään muutakin maustetta kuin suolaa ja pippuria. Sitä käytetään myös jauhelihamausteen sijaan.

Nelimauste (quatre epices).

Jugurtin sekaan videon mukainen määrä nelimaustetta ja paprikajauhetta.

Näin tuli kanafileestä enkelin siivet.

Hyllyvä, löllyvä, epätasapainoinen torni. Yhden tikun lisäksi jouduin tulemaan muilla.

Se keikahti paiston puolessa välissä. Tätä vaihetta ei näytetty videossa.

Pikkuisen jäi puuttumaan, että olisi näyttänyt samalla kuin kokkiklubin videolla…

Tekisinkö kanakebabia uudestaan? Tuskinpa. Se on näyttävä ruoka, jos sen saa tehtyä oikein. Uunista tultua se oli aika valju, joten suihkin sitä vähän bbq-glaseeraussoosilla. 40 minuuttia 220 asteessa oli liian lyhyt aika, koska kana oli keskeltä aivan raakaa.

Kun kanan oheen tarjoili maissitortilloja, guacamolea, salsaa, raitaa, fetaa, salaattia, kurkkua ja tomaattia, niin menihän se mauttomampikin kana.

Kanakebab oli kuin tölkkikana (tiedäthän: oluttölkki kanaan ja hiiligrilliin valmistumaan): työläs ja näyttävä, mutta makunsa puolesta ei mitään erikoista.

TTT: LUULOSAIRAS

Avainsanat

, , , , ,

Komedia on vaikea laji. Kai satiiri, joka Molièren Luulosairaskin on, on jonkinlaista komediaa myös. Katsotaan, mitä wikipedia sanoo (https://fi.wikipedia.org/wiki/Satiiri):

Satiirista teosta läpäisee kriittinen, pilkallinen tai aggressiivinen asenne, pureva iva. Satiirin päätarkoitus on poliittinen, yhteiskunnallinen tai moraalinen. Satiiriin kuuluu kuitenkin myös hauskuus, sillä se esittää kritiikkinsä naurua herättäen ja koomisin keinoin, tekemällä kohteestaan naurettava. Satiiri onkin joskus luettu huumorin lajiksi. Mutta siinä kun huumori ymmärretään yleensä hyväntuuliseksi ja kujeelliseksi leikinlaskuksi, jossa naurettaviin elämän ilmiöihin suhtaudutaan myötätuntoisesti, satiiri on harvemmin tällä tavoin myötätuntoista. Satiirissa kohteen naurettavuus voidaan osoittaa ilman myötäelämisen signaaleja.

Luulosairas on tarina iäkkäähköstä miehestä, joka antaa lääkäreiden ja apteekkareiden pitää itseään sairaana erilaisin lääkesekoituksin nyhtäen häneltä enemmän ja enemmän rahaa. Sehän sopii hänen uudelle vaimolleen, joka on suhteessa ”perintöä odotellessa”-teemalla. Luulosairas on niin innostunut omasta sairaudestaan, että haluaa jopa naittaa lapsensa lääkärin pojalle, että saisi perheeseen oman lääkärin. Tytär on jo kuitenkin rakastunut toisaalle ja lupautunut toiselle pojalle. Satiirimaisesti tästä saadaankin hauska soppa, jota sitten keitellään yhdessä lukuisien hahmojen kanssa.

Luulosairas kauniin ja petollisen vaimonsa kanssa valmiina petkutettavaksi. Kuva: Kari Sunnari / Tampereen Työväen Teatteri

En tiedä, mikä on näytelmän kohderyhmä, mutta sen havaitsin, että katsojakunnan keski-ikä oli melko korkea. Se on toki tavallista yhdessä jos toisessakin teatterikappaleessa. Koska näytös vaikutti loppuunmyydyltä, on nähtävästi tämä tyylisuunta se, jolla salit täytetään. Teatterin tulevaisuuden kannalta se tuntuu minusta kammottavalta.

Kuten sanoin aluksi, komedia on vaikea laji. Myös komedian katsominen on vaikea laji. Minulle ainakin. Minä, kuten seurueenikin, katsoimme esityksen kiusaantuneisuuden ja pienen pöyristyksen vallassa. Pyrin kuitenkin löytämään näytelmästä kuin näytelmästä jotain hyvää ja syyn katsoa sitä. Koska itseäni näytelmä vaivaannutti, kiinnitin huomiota yleisöön.

Luulosairas lääkärinsä kanssa. Kuva: Kari Sunnari / Tampereen Työväen Teatteri

Näytelmässä ei mitään jätetä arvailujen ja oman mielikuvituksen varaan, vaan jokainen pieru töräytetään alleviivatusti ja peräruiskeen anto näytetään suurennellen. Minusta tärkeämpää olisi antaa mielikuvituksen tehdä työnsä. Hauskimmat, noloimmat ja kamalimmat asiat tapahtuvat parhaiten katsojan omassa päässä. Vinkkauskin riittää, kaikkea ei tarvitse näyttää.

Kun Luulosairas pyllistää perä paljaana apteekkaria kohti, joka tuikkaa häntä jättiruiskeella, olen kuolla kohtauksen epämiellyttävyyteen. Samalla suuri osa yleisöstä räjähtää huutonauruun ja kikatukseen. Vanhempi rouva edessäni toteaa tämän olevan aivan mahtavaa, nuoremmat opiskelijat takanani ovat hämmästelleet jo aiemmin esityksen tarkoitusta.

Kenelle tässä nauretaan? Näyttelijöille vai heidän esittämilleen hahmoille? Yleisölle itselleen omine reaktioineen? Tällaisille umpimielisille, jotka eivät ole innoissaan alapäähuumorista eivätkä jaksa innostua myöskään nuoremman lääkärin puntista pilkottavasta hervottomasta elimestä, jolle vanhempi rouva kumppaneineen nauraa vedet silmissä ja takanani olevat opiskelijat kommentoivat lakonisesti sanoin:”No mä sanon sille opettajalle, että tää oli tässä parasta.”

Teatterin ei tarvitse olla aina mukavaa ja miellyttävää. Siinä Luulosairas onnistuu. Tärkeintä on, että se vaikuttaa. Olemme valmiit lähtemään pois väliajalla, mutta päätämme antaa mahdollisuuden lopullekin. Hyvä että tulee katsottua loppuun, loppu on vähän rauhallisempi kuin alku, mutta hyvin tasapainossa alun kanssa kuitenkin. Näytelmä onnistuu myös siinä, että se herättää keskustelua. Keskustelemme siitä seurueeni kanssa huomattavasti enemmän kuin viikko sitten nähdystä Tampereen Teatterin Huojuvasta talosta, joka oli enemmän meidän makuumme. Ja ei, näitä kahta ei voi verrata millään tasolla.

En ole nähnyt Luulosairasta ennen, joitain muita satiireja kyllä. En siis tiedä poikkeaako ohjaus ja sovitus muista vai meneekö se aina näin. Näyttelijöitä mietin myös siinä missä yleisöäkin. He tekivät varmasti parhaansa. Heitä nauratti jossain vaiheessa itseäänkin ja olisikin hyvin kiinnostavaa tietää oliko se siksi, että näytelmää on hauska esittää vai siksi että se on niin kauheaa. Erityismaininnan annan tuoreelle näyttelijäkiinnitykselle Verneri Liljalle, jonka vanhempana lääkärinä esittämä monologi oli hekotuksineen päivineen varsin taidokas suoritus. Ja mikä ääni. Onko hänellä oikeasti sellainen ääni?!

Lukemiini muihin arvosteluihin omia tuntojani peilaten olin Luulosairaalle aivan väärä katsoja. Muut ovat jakaneet viisiä tähtiä. Minä en jaa tähtiä näytelmille, mutta olen hyvin hämmentynyt niistä viisistä tähdistä. Se kohderyhmä, niin. Yleisön ikäjakaumasta ja reaktioista päätellen reilusti keski-iän ylittäneet, alleviivaavasta pieruhuumorista pitävät.

Mutta sitä minä vieläkin mietin, että nauraako yleisö, koska sen pitää nauraa ja koska muutkin nauravat. Nauraako se vapautuneesti siksi että se on niin vapautunut ja ohittanut jo sen iän, jonka pitää paheksua tällaista sekoilua vai siksi, että se luulee, että sen pitää, ettei se osoitteisi olevansa ahdasmielinen.

Kenen: Molière
Mikä: Luulosairas
Missä: Tampereen Työväen Teatteri, ensi-ilta 2.9.2017
Keitä siinä oli: Auvi Vihro, Miia Selin, Teija Auvinen, Heidi Kiviharju, Maija Lang, Tommi Raitolehto, Janne Kallioniemi, Verneri Lilja, Mika Honkanen ja Jukka Saikkonen
Kuka ohjasi: Otso Kautto
Kuka koreografioi:
Tykkäsinkö: Sanotaanko niin, että odotin enemmän.
Menisinkö uudestaan: Vaikea keksiä syytä miksi.

Tampereen Teatteri: CATS

Avainsanat

, , , , , , ,

Ensimmäinen kokemukseni Catsistä on Lontoosta vajaa 30 vuotta sitten. Olihan se elämys pienelle tamperelaislikalle. Seuraavan kerran Cats osui kohdalle Helsingissä jäähalliesityksenä engelskaksi edelleen. Ja nyt, voi nyt Tampereen Teatterissa.

Eihän silloin vajaa 30 vuotta sitten ihmisellä montaa CD-levyä ollut, joten kun Lontoosta ostettiin Catsin levy niin sitä myös kuunneltiin. Kaikki kappaleet ovat tuttuja, vaikka niiden sanoma on täysin pimennossa. TT:n Catsiin valmistautuminen aloitettiin perheen piirissä paria viikkoa aiemmin kun vanha CD kaivettiin esille. Voi sitä muistojen tulvahdusta, minkä musiikki sai aikaan. Miltähän tämä vaikuttaisi suomeksi?

Kissanristiäisissä kissat kuiskaavat yhdessä äänessä pitkän litanian kissojen nimiä. Hykerryttävää. Kuva: Harri Hinkka / Tampereen Teatteri

Sen verran olin antanut itseni tutustua TT:n versioon etukäteen, että tiesin siihen kirjoitetusta rotasta. Rotan rooli oli paikoittain ihan huvittava ja Risto Korhonen rottana mitä oivallisin. Maskeeraus ja puvustus oli todella hienot, mutta silti rotan osan tarpeellisuus jäi minulle vähän epäselväksi. Ehkä olen tässä perinteiden kannalla ja pitäisin näytelmän mahdollisen alkuperäisessä muodossaan.

Olipa kerran rotta, joka tahtoi olla kissa. Kuva: Harri Hinkka / Tampereen Teatteri

Sitähän se suurimmaksi osaksi olikin ja hyvä niin. Lavastusta oli alkuperäisestä roskiskansisekaisuudesta karsittu. Kun väkeä on lavalla parikymmentä kerrallaan eikä TT:n päänäyttämö ole kauhean suuri, ei lavastuksenkaan tarvitse olla kauhean rönsyilevä.

Catsin tarina perustuu T. S. Elliotin kissarunoihin kirjasta ”Old Possum’s Book of Practical Cats”. Näytelmässä ei varsinaisesti ole juonta vaan se kertoo erilaisista kissoista, joista yksi on junakissa ja toinen hyvästä ruoasta pitävä hienostokissa. Aleksi Seppäsen maaginen Mister Mistofeli esittää ehdottomasti näyttävimmän numeron. Siinä yhdellä jos toisellakin tippuu leuka lattiaan kun Mister Mistofeli tekee taikojaan. En muista, millaisia ne temput olivat alkuperäisessä esityksessä, mutta sen tiedän, että oma alle kymmenvuotiaani tulee tämän muistamaan. Liikuttavin esitys on vanhan teatterikissa Gusin laulu, jossa hän muistelee, millaista teatteri oli ennen vanhaan. Kuinka hellästi Helena Rängmanin Jellimaari vanhusta ohjaakaan istumaan. Kohtaus on niin aito että itkettää. Vaikuttavin kaikista on se, jota kaikki tarinan tuntevat kai eniten odottavatkin…

Meidän näkemässämme versiossa hurmaavaa Grizabellaa, alkuperäisessä versiossa glamour cat, esittää Ritva Jalonen. Voi luoja, ei paljon muuta voi sanoa. Jalonen aloittaa Muiston vähän epävarmasti ja laulun voimistuessa liimaa minut tuoliini. Niin suurella vaikuttavuudella ja voimalla eletyn elämän ilo ja tuska vyöryvät päälle, että luulen rikkovani tukevan istuimen. Voi olla, että kyseessä on yksi vaikuttavimmista teatterihetkistä ikinä!

Ritva Jalosen laulu Grizabellana saattaa olla yksi vaikuttavimmista teatterielämyksistä koskaan. Kuva: Harri Hinkka / Tampereen Teatteri

Andrew Lloyd Webberin näytelmät ovat yleensä paikkaan sitomatta aina samanlaisia. Kuulin, että Jukka Virtasen suomennos käännettiin takaisin englanniksi, jotta sen oikeellisuus voitiin tarkastaa. Mitä tarkoittaa Jellicle cat? Se oli suomennettu Jellikki, joka tarkittaa luultavasti yhtä paljon kuin alkuperäinenkin versio. Seurueeni jäsenet keksivät, että Jellikki voisi olla jellonan ja lemmikin välimuoto. Aika hyvä. Aivan kaikki sanat eivät olleet kääntyneet ihan selkeäksi suomeksi, mutta sitäkin hienompi oli maagisen Mister Mistoffelin kertosäkeen suomennos: niin maagillista taikomista… IHANA!

Kaiken kaikkiaan koko tuotanto on hillitön. Musiikki on mukaansatempaavaa ja monipuolista. Lavasteet, vaatteet, turkit, maskeeraus, valaistus, koreografia, ohjaus, taitava orkesteri, tanssijat ja näyttelijät yhdessä luovat upen kokonaisuuden. Tanssijaa ei erota näyttelijästä eikä toisnpäin, niin upeaa on liike ja laulu. Iloisia kasvoja katsoessa itsekin ilostuu. Jos teatterinkatsojana kaipaa syvällistä tarinaa ja puheteatteria, ei tämä vastaa toiveeseen, mutta kaikessa muussa vastaa. Tämän musikaalin jälkeen on pehmoinen, pörröinen ja hyvä mieli monta päivää. Leppoisa kissamusiikki pyörii päässä. Lipulla on hintaa, kyllä, mutta näin suurella porukalla ja LLoyd Webberin musikaalilla kustannuksia syntyy. Tampereen teatterin Catsissä jokaiselle kulutetulle eurolle saa hyvässä fiiliksessä ainakin kaksi takaisin.

Mene katsomaan, mene! Jos olet onnekas ja saat vielä lipun. Mau!

Tanssijaa ei erota näyttelijästä eikä päinvastoin. Kaikki laulavat taidokkaasti ja mahtavasti. Kuva: Harri Hinkka / Tampereen Teatteri

Kenen: T. S. Elliotin kissarunot ja Andrew Lloyd Webberin musiikki
Mikä: Cats
Missä: Tampereen Teatteri, ensi-ilta 8.9.2017
Keitä siinä oli: Risto Korhonen, Ritva Jalonen/Irina Milan, Lari Halme, Tero Harjunniemi, Helena Rängman, Pia Piltz, Elisa Piispanen, Elina Rintala, Matti Hakulinen, Martti Manninen, Heikki Mäkäräinen, Aki Haikonen, Ville Mäkinen, Katra Salopuro, Sonja Pajunoja, Ulriikka Heikinheimo, Pyry Smolander, Mikko Nuopponen, Jukka Wennström, Wilhelm Blomberg, Maria Påhls, Raisa Kekarainen, Jaakko Mölsä, Hanna Mönkäre, Aleksi Seppänen, Heikki Järvinen ja Suvi Salospohja
Kuka ohjasi: Georg Malvius
Kuka koreografioi: Adrienne Åbjörn
Tykkäsinkö: Tykkäsin, nautin, suorastaan kehräsin.
Menisinkö uudestaan: Jos vain tilaa on keväälle niin kyllä!

Tampereen Teatteri: HUOJUVA TALO

Avainsanat

, , ,

Huojuva talo kertoo Eerosta, joka rakastuu väärään naiseen, vaikka oikeakin olisi saavutettavissa. Tarina kertoo siitä, kuinka pienillä valinnoilla on suuria vaikutuksia. Se kertoo siitä, kuinka yhden illan aikana elämä voi mennä kohti onnea tai onnettomuutta.

Yhtenä iltana… Kuva: Harri Hinkka / Tampereen Teatteri

Vaikkei Huojuva talo olekaan tuttu teos, kiinnostuin sen näytelmän teemasta. Maria Jotunin alkuperäisen teoksen roolit on käännetty ylösalaisin. Heikoista naisista on tullut heikkoja miehiä ja perheiden päitä ovat vahvat naiset. Eikä tässä yhteydessä sanaa ”vahva” käytetä hyvässä tarkoituksessa.

Molemmat pääosan esittäjät, Arttu Ratinen Eerona ja Anna-Maija Tuokko Leana, tekevät hurjan hienot roolisuoritukset. Siitä on ruvettu puhumaan viimeaikoina, että mitä tapahtuu naisnäyttelijän mielessä kun hänet ilta toisensa jälkeen näytelmässä hakataan tai raiskataan. Kun uudestaan ja uudestaan pitää uskottavasti esittää kärsivää, loukkaantunutta, menettää lapsensa, kuolla…

Antti Mikkolan Huojuvassa talossa tätä tulee pohtineeksi ehkä vieläkin enemmän juuri siksi kun asetelma on niin toinen. Joutuu haastamaan itsensä ajattelemaan, onko kummankin kärsimys samanlaista. Siis sekä oikea että näytelty. Tuleeko itsekin ajateltua Eeron hahmosta, että onpa siinä heikko mies, miksei hän ota kimpsujaan ja lähde? Niinkuin voi mies sitoa naisen perhehelvettiin, voi sen tehdä nainenkin. En tiedä, miten alkuperäisessä tarinassa on käsitelty lapsilla pelaaminen, mutta näin päin se on ainakin helppoa… Jos nainen sanoo, että mies lyö ja mies sanoo, että nainen lyö, niin kumpaa uskotaan enemmän? Kumpi saa lapset?

Tämä kuva kuvastaa koko näytelmää. Jotankin tässä piilee tarinan ydin. Näytteleminen, mitä se on? Tämä on jotain pelottavan aitoa. Kuva: Harri Hinkka / Tampereen Teatteri

Näytelmä on järkyttävä ja sen jälkeen on paha mieli. Toki se on mielestäni hyvän teatterin merkki. Ei sen tarvi mukavaa olla eikä varsinkaan hauskaa. Tärkeintä on, että se jättää jäljen ja herättää tunteita, hyviä tai huonoja. Lavastus on yksinkertainen ja pienieleisyydessään tarinaan sopiva. Jos pienen kritiikin sanan sanon, on se liiallinen taustakuvan käyttö. Alussa se on vaikuttava, mutta sitä on liikaa. Joko sillä tahdotaan alleviivata jotain, mikä tulisi selville muutenkin tai sitten sitä halutaan käyttää tehosteena, en tiedä. Taustakuvan käytön kanssa sanoisin, että vähemmän olisi lopulta enemmän.

Kun Lea heilui näytelmässä veitsen kanssa miestään uhaten, edessäni istunut rouva painoi katseensa alas. Vaikeita aiheita, kuten perheväkivaltaa, käsittelevissä näytelmissä on aina se riski, että tarina jollakin katsojalla liippaa liian läheltä. Ja se on osa teatterin hurjuutta, karuutta ja no, kauneuttakin. Se, kun joku lähtee itkien kesken esityksen pois. Ei siksi, että näytelmä olisi huono vaan siksi, että se on liian hyvä.

Mikä kuva!!! Tätä kuvaa olen tuijottanut useamman kerran. Katso sitä tarkasti. Aivoihin sattuu, kun katsoo. Kuva: Harri Hinkka / Tampereen Teatteri

Kenen: Marja Jotunin tarina, Antti Mikkolan dramatisointi
Mikä: Huojuva Talo
Missä: Tampereen Teatteri, ensi-ilta 31.8.2017
Keitä siinä oli: Arttu Ratinen, Anna-Maija Tuokko, Anna Tiensuu, Mari Turunen, Ville Majamaa, Ella Mettänen, Aliisa Pulkkinen ja Markku Thure
Kuka ohjasi: Antti Mikkola
Kuka koreografioi:
Tykkäsinkö: Sen verran ahdisti, että tykkäsin kyllä.
Menisinkö uudestaan: Ehkä tämä oli yhdellä kerralla katsottu, mikä ei todellakaan tarkoita sitä, etteikö se olisi ollut hyvä. Kyllä oli!

TTT: Viulunsoittaja katolla

Avainsanat

, , , , , ,

Ensimmäinen kokemukseni Viulunsoittaja katolla -näytelmästä on Seinäjoen kesäteatterista kauan aikaa sitten. Olin silloin sekä tarinasta että ympäristöstä hyvin vaikuttunut. Siinä oli myös elementtejä, joiden kuvittelin kuuluvan perinteisesti jokaiseen viulunsoittajaan. Pienen pettymyksen siis koin kun TTT:n versiossa se olikin toteutettu toisin.

Kuva: Kari Sunnari / Tampereen Työväen Teatteri

Teatterin taiteellinen johtaja Maarit Pyökäri totesi jossain haastattelussa taannoin, että viulunsoittajan teema on tänäkin päivänä hyvin ajankohtainen. Moni muu on todennut, että viulunsoittaja on aikalailla jo nähty. Eräs tuttava totesi, että tämä oli kenties hienointa, mitä TTT:n lavalla on koskaan nähty. Minä totean, että tarina on ajankohtainen, toteutus oli varsin komea ja Viulunsoittaja katolla kuuluu yleissivistykseen.

Satuin seurueineni ennakkonäytökseen, joka taisi olla hienojen omaisten illan ja ensi-illan välinen matalikko. Aistimani perusteella työryhmä oli tuolloin vähän väsynyt hurjan harjoittelujakson jälkeen ensi-iltaa odottaessa. Eikä ihme. Kaikista muista näytöksistä lukemani arvosteluthan ovat olleet silkkaa kultaa ja energisyyden ylistystä. Sen vuoksi haluaisinkin nähdä TTT:n Viulunsoittajan nousevan uudelleen katolle, koska haluaisin kokea sen hypen, joka tämän version ympärillä pyörii.

Muutamista laulu- ja näyttelijäsuorituksista mainitakseni sanon, että Ola Tuomisen, jota ei kuulemma niin laulumiehenä pidetä, laulu oli minusta mitä mainiointa. Pidin kovasti Rikas mies jos oisin -laulun tulkinnasta. Maria Lundin lauluäänestä pidän kovasti, mutta myös pidän hänestä enemmän laulajana kuin näyttelijänä. Petra Karjalaista kuulisi kovin mielellään enemmänkin. Juha Junttu oli jäätävintä, mitä voi olla. Vähän pelotti katsoa niin julmaa viileyttä. Jos Jari Aholan hahmossa olikin miehittäjän itsekritiikkiä ja ymmärtäväistä pehmeyttä, oli Junttu aivan toiselta planeetalta. Erinomainen suoritus.

Kuva: Kari Sunnari / Tampereen Työväen Teatteri

Lavalla on porukkaa kuin pipoa, välillä vähän liiankin kanssa. Näytelmän aikana ehdin miettiä, että usein tulee valitettua lippujen hinnoista, myös minun, koska käyn teatterissa paljon. Miksi musikaali maksaa niin paljon? Kun katsoos itä väkeä, joka nousee lavalle illasta toiseen elämään aitoine tunteineen muutamatuntisen näytelmän meidän katsojien vuoksi, voi sitä hintaakin hyvin perustella. Eikä ollenkaan koko henkilökunta ole näkyvillä siinä lavalla. Hienoon teokseen tarvitaan hurjan paljon väkeä.

Kuva: Kari Sunnari / Tampereen Työväen Teatteri

Niinkuin laulussakin sanotaan, niin ”PERINTEET” ja perinteinen tarinahan Viulunsoittaja on. Se tekee tarinasta ehkä myös paikoin pitkäveteisen ja ennalta arvattavan kun sama toistuu uudelleen ja uudelleen kun tiukan isän taipuessa tyttäriensä uuden ajan kotkotuksiin. Hienosti kuitenkin nykyaikaankin sulautuu se, että jokaiselle ikäpolvelle uusi sukupolvi on perinteitä rikkova, uudistuva, villi ja edistyksellinen. Jokaisessa sukupolvessa on niitä, jotka eivät hyväksy uutta, mutta myös niitä, jotka oppivat uutta ja uskovat, ettei kaikki uusi ja tuntematon ehkä olekaan pahasta. Tunnen itsekin sellaisia jälkimmäisiä. Ne ovat minun vanhempani.

Tähän tulee pieni spoilaus näytelmän lopusta. Jos vaikka muuten tarina onkin perinteinen ja tasapaksu, niin loppukohtaus singauttaa näytelmän aivan eri sfääriin. Se, miten muuten vanhassa ajassa kylpevä näytelmä liu’utetaan nykypäivään, saa vedet silmiin ja sydämen pakahtumaan.

Kenen: Käsikirjoitus Joseph Stein, Musiikki Jerry Bock
Mikä: Viulunsoittaja katolla
Missä: Tampereen Työväen Teatteri, ensi-ilta 1.9.2017
Keitä siinä oli: Ola Tuominen, Petra Karjalainen, Petra Ahola, Maria Lund, Miia Virtanen, Idalilja Raipia, Helmi Holmström, Ansa Ahola, Karoliina Tapala, Anna Pukkila, Juha-Matti Koskela, Jari Ahola, Antti Lang, Minna Hokkanen, Jari Leppänen, Kake Aunesneva, Pentti Helin, Jyrki Mänttäri, Juha Junttu, Henna Wallin, Annina Rubinstein sekä paljon tanssijoita ja 8-henkinen orkesteri
Kuka ohjasi: Miika Muranen
Kuka koreografioi: Petri Kauppinen
Tykkäsinkö: Olisin luullut tykkääväni vieläkin enemmän.
Menisinkö uudestaan: Menisin, koska haluaisin nähdä sen uusin silmin ja myöhemmän esityksen.

Christian Rönnbacka: Kävikö käry

Avainsanat

, , ,

Tiedätkö jonkun, joka on petkuttanut vakuutusyhtiötä? Onko matkalla rikkoutunut pokkarikamera tullut kirjoitettua korvaushakemukseen järjestelmäkameraksi tai onko varastettu polkupyörä ollutkin Yosemite ilmoitetun Cannondalen sijaan? Kiva tapa saada harmille vähän lisää korvausta, mutta tapa, joka maksaa kaikille muille vakuutuksenottajille.

Christian Rönnbacka: Kävikö käry?

Kävikö käry on kirja vakuutusetsivien kokemuksista. Tarinat ovat tosia, vaikka osin väritettyjä muutettuine nimineen ja paikkakuntineen. Kirjassa kerrotaan vakuutusten historiasta ja esitellään vakuutusetsivän työtä muutaman sivun juttujen muodossa.

Christian Rönnbacka on entinen poliisi, nykyinen vakuutusetsivä. Hän on kirjoittanut aiemmin dekkareita ja tämä on ensimmäinen tietokirja. En tunne hänen tyyliään, mutta tietokirjaksi osa esimerkeistä on kirjoitettu hämmentävän vitsailevalla tavalla. Toki tekstiin on haettu dramatiikkaa ja väriä, mutta alleviivatun hauskaksi kirjoitetut jutut tuntuvat jopa vähän kiusallisilta.

Kirja on helppo ja nopea luettava ja siinä esitellään tosi kekseliäitä tapoja yrittää huijata vakuutusyhtiötä. Rönnbacka toki toivoo, ettei kirjaa pidettäisi oppaana vakuutuspetostelun ihmeelliseen maailmaan. Hän toivoo sen olevan enemmänkin varoittava esimerkki siitä, että valheella on lyhyet jäljet.

Vakuutuspetosta valmistellessa on hyvä suunnitella asiaa hetken. Lisäksi internetistä voi saada hyviä vinkkejä siitä, miten helpot massit kietaistaan. Tiedonhakuun netistä panostetaan paljon. Vauva.fi ja kaksplus.fi -sivustoilta löytyy keskustelua sen ympäriltä, onko jokin vahinko korvattava vai ei. Siinä sitten ruoditaan usean henkilön voimalla, mikä vakuutusyhtiö korvaa ja kuinka toinen jättää maksamatta, kunnes jollekulle iskee perusteltu ahdistus ja hän kertoo keskustelijoille vastauksen löytyvän vakuutusehdoista, ja mikäli ehdot ovat epäselvät, soittamalla siihen omaan vakuutusyhtiöön.

Minusta kirja oli kiinnostava. Lukemani jälkeen näen vakuutusyhtiöt jotenkin erilailla. Tuntuu aina, että kauheasti sinne koko ajan maksaa, mutta koskaan ei mitään saa. Eihän se vakuutusyhtiö tosiaankaan mikään sijoitusrahasto olekaan. Vakuutus on tarkoitettu korvaamaan tapahtunut vahinko tai onnettomuus. Siis sitä tyytyväisempi pitäisi olla, mitä vähemmän joutuu vakuutusyhtiön puoleen kääntymään.

Kirjailija: Christian Rönnbacka
Kirja: Kävikö käry
Alkuperäinen teos:
Kustantaja:
Bazar
Suomentaja:
ISBN: 978-952-279-343-0
Sivuja: 239
Mistä: Arvostelukappale kustantajalta.
Kestäisikö toisen lukemisen: Jotain herkullisia kohtia voisi lukea uudelleenkin, mutta tuskin koko kirjaa tulee luettua.
Haluaisinko nähdä tästä elokuvan: Ei pystyisi tekemään. Sketsisarjan korkeintaan.
Montako tähteä: ***- (ei mikään kirjallisuuden merkkiteos, mutta ihan hauskaa ja nopeaa luettavaa. Antaa myös aihetta ajatteluun.)

Riad Sattouf: Tulevaisuuden arabi 3

Avainsanat

, , ,

Tulevaisuuden arabi 3 on, kuinka yllättävää, kolmas osa sarjasta, jonka nimi on Tulevasuuden arabi. Se on tositarina, joka kertoo vaalean, puoliksi ranskalaisen pojan ja hänen perheensä elämästä Syyriassa 80-luvun alkupuolella. Kolmososa kertoo vuosista 1985-1987.

Tulevaisuuden arabi 3: etukansi.

Sarjakuva on minulle vähän vieras laji. Tämän olen tainnut tulla sanoneeksi jo aiemminkin. Itse kirjahan on hyvin nopeasti luettu, vaikka isvuja on 150. En tiedä, millaisia ovat yleensä, mutta tämä kyseinen sarja on hyvin selkeälukuinen hyvine piirroksineen. Hahmot jatkavat kirjasta toiseen samankaltaisina ja kulttuuri tuodaan hyvin esiin ilmeissä ja eleissä.

Tällast tää on.

Ensimmäinen kirjoista oli monipuolinen, nopeatempoinen ja kiinnostava. Toinen tuntui jo vähän jahkailulta ja minusta tämä kolmas alkaa jo hyvinkin vaikuttaa siltä, että sarjaa halutaan vain jatkaa mahdollisimman pitkäksi.

Kiinnostavaa on kuitenkin syyrialaisen ja ranskalaisen koulun erot, kun Riad käy koulua hetken aikaa Ranskassa. Kirja(sarja) ei varsinaisesti hälvennä Lähi-itään liittyviä ennakkoluuloja ja oletuksia, mutta ehkä se antaa viitteitä siihen käytökseen, tapahtumiin ja erilaisuuteen, mitä täällä Euroopassakin nyt näemme ja koemme. Se vahvistaa käsityksiä siitä, mikä on (ja on ollut, tuleeko olemaan?) naisen asema perheessä ja miten mies sekä kantaa vastuun että myös päättää asioista. Ei se oikein innostavalta vaikuta.

Tulevaisuuden arabi 3: takakansi.

Vaikken kolmannesta niin innoissani ollutkaan, odotan silti neljättä kirjaa, koska sitten ilmestyykään. Kyllä tähänkin koukku jätettiin ja taas on mitä odottaa. Ehkä joskus valmistuessaan koko kokonaisuus on komea, vaikka nyt se tuntuu osittain puuduttavalta. Riad Sattouf on syntynyt vuonna 1978. Mihinkähän asti kirjasarja jatkuu? Kyllä minua kiinnostaa tietää, millainen se tulevaisuuden arabi sitten oikein on.

Aiemmat arvosteluni:
Tulevaisuuden arabi 1
Tulevaisuuden arabi 2

Kirjailija: Riad Sattouf

Kirja: Tulevaisuuden arabi 3 – Lapsuus Lähi-idässä (1985-1987)
Alkuperäinen teos: L’arabe du futur 3. une jeunesse au moyen-orient (1985-1987)
Kustantaja: WSOY
Suomentaja: Saara Pääkkönen
ISBN: 978-951-0-42526-8
Sivuja: 150
Mistä: Arvostelukappale kustantajalta.
Kestäisikö toisen lukemisen: Joo kyllä joo, kunhan ovat ilmestyneet kaikki, saatan lukea koko sikermän putkeen.
Haluaisinko nähdä tästä elokuvan: Haluaisinpa hyvinkin.
Montako tähteä: ** (aihe on varsin kiinnostava ja avartavakin, mutta jotenkin tuntuu, että tarinaa on nyt pitkitetty, että saataisi enemmän osia. Ykkönen oli paras, kakkonen tuntui jo venytetyltä ja samoin nyt kolmonen. Toivottavasti nelonen on jämäkämpi).

Tulevaisuuden arabi 3 muualla:
Oksan hyllyltä
Kirjavinkit
Tuijata