Avainsanat
Arvostan, Elämys, Hämmästelen, Helsinki, Kotimaan matkailu, Kulttuuri, Museokortti, Näyttely, Valokuvin kerrottu
20 perjantai Tam 2017
Posted Museo/Näyttely, Yleinen
inAvainsanat
Arvostan, Elämys, Hämmästelen, Helsinki, Kotimaan matkailu, Kulttuuri, Museokortti, Näyttely, Valokuvin kerrottu
03 maanantai Lok 2016
Posted Kirjallisuus, Yleinen
inAvainsanat
Juuli Niemen kirjassa on kaksi henkilöä. Ja joo joo, merkityksellisiä muitakin, mutta pääosassa kaksi nuorta. Ada ja Egzon, jotka tutustuvat toisiinsa ehkä vähän epätavallisesti. Vai tavallisesti, mikäs niistä nuorista tietää. Tarina kertoo näiden kahden nuoren rakkaudesta. Rakastumisesta.
Tarinassa tavoitetaan hyvin ensirakkauden tunnelma iloineen ja epätoivoineen. Kuinka karvan varassa kaikki voi olla ja pienikin hetki erossa tuntuu ikuisuudelta.
Tarinaa kerrotaan niin Adan kuin Egzoninkin näkökulmasta, mutta lisäksi on joku, joka kirjoittaa aina välillä yhden pienen kappaleen kursiivilla. Kuka hän on, sitä en tiedä ja sehän minua vähän hämää.
Kirja alkaa (kursivoituna):
On olemassa tarinoita, joilla on monta alkua. Niitä tarinoita on kaikkein vaikeinta kertoa, koska valitsemalla yhden alun sulkee samalla toisen pimeään. Valitsemalla yhden alun vie äänen niiltä muilta, jotka puhkeavat puhumaan aamuyöllä, lupaa kysymättä ja kirkkaina kuin uni. Kuka sinä olet päättämään kenen tarina on tosi? Kuka sinä olet sulkemaan toiset mykkyyteen? Toiset jotka olivat melkein lapsia vielä, tai toiset, joiden lapsuudelle ei myönnetty turvapaikkaa.
Otaksun, että kyseessä on itse kirjailija pohtimassa kirjansa alkua ja muotoa. Ja tämä johtikin minut harhaan. Pitkän aikaa odotin, että kirjassa on monta alkua. Että on ikäänkuin vaihtoehtoisia tarinoita vaihtoehtoisilla aluilla. Niitähän on, joissa on vaihtoehtoinen loppu ja itse asiassa on niitäkin, joissa on vaihtoehtoinen alku. Yksi sellainen odottaa yöpöydälläni lukemista. Sekä minut hämäsi luulemaan, että tämä kirja olisi samnalinen vai tämä alkuteksti? Mene ja tiedä.
Kirjan tarinassa liikutaan minulle tuntemattomalla alueella, suomalaisen tytön ja maahanmuuttajataustaisen pojan teinirakkaudessa. Kaikki tapahtuu lähiössä Helsingin tuntumassa. Tänä päivänä. Se kaikki on täältä aikuisuudesta aika kaukana, mutta omalla lapsella lähempänä kuin haluaisi uskoakaan.
En osaa ajatella, mikä on kirjan kohderyhmä. Nuorisokirja se ei mielestäni aivan ole, vaikka siinä nuorten elämää käsitelläänkin. Mutta ei se aivan aikuisten kirjakaan ole. Se on ihan hyvä kuitenkin. Se kirja nimittäin, vaikken niin osaakaan samaistua sen henkilöihin ja vaikka tarinan rakenne on toisinaan vähän sekava.
Alussa teksti tuntuu vähän rasittavalta, nuorisokirjamaiselta, mutta aika pian tarina lähtee lentoon ja sujuvoituu. Ihan kiinnostava se on ja loppuukin aivan erilailla mitä ajattelin. Ei sitä kesken halua jättää, vaan mieluiten ahmii sen reippaaseen tahtiin loppuun saakka. Mieleen se jää ja sen tunnelmat palautuvat nyt kirjoittaessa mieleen.
Kirjailija: Juuli Niemi
Kirja: Et kävele yksin
Alkuperäinen teos: –
Kustantaja: WSOY, 2016
Suomentaja: –
ISBN: 978-951-0-41460-6
Sivuja: 362
Mistä: Arvostelukappale kustantajalta.
Kestäisikö toisen lukemisen: Kyllä se jää kerrasta sopivasti muistiin, sen minkä on tarviskin..
Haluaisinko nähdä tästä elokuvan: No elokuva voisikin olla joku nuorisoelokuva. Ehken olisi siihen(kään) aivan kohderyhmää, mutta se voisi upota nurisoon.
Montako tähteä: ***+
15 torstai syys 2016
Avainsanat
Arvostan, Elämys, Hämmästelen, Helsinki, Maisema, Matkailu, Moskova, Valokuvin kerrottu, Venäjä
Tiesittekö, että Helsingistä pääsee yöjunalla suoraan Euroopan suurimpaan kaupunkiin? Tästä noin 5,5 miljoonan ihmisen maasta noin 12 miljoonan ihmisen kaupunkiin?
Mitä mielikuvia tulee sanoista ”yöjuna Moskovaan”?
Minulle tuli mieleen epäsiisteys, pelottavat matkakaverit, synkät ja tiukat rajamuodollisuudet, haisevat ja likaiset vessat, kettingein sisäpuolelta lukitut ovet, pelottavat äänet naapurihyteistä… jaa mutta, nämähän ovat kirkkaita muistoja yöjunamatkalta Prahasta Krakovaan vajaa 15 vuotta sitten.
Viikko sitten nousimme Helsingin juna-asemalla Leo Tolstoi -junaan jännittynein mielin. Tuiman oloinen junavirkailija (joka osoittautui vakavaksi ja vähäpuheiseksi vaunuisännäksemme) otti lipun vastaan, tarkisti passin ja ohjasi meidät hyttiimme.
Juna menee Moskovaan varsin verkkaisesti. Matka kestää 15 tuntia ja välillä pysähdytään ja ajellaan hyvin hiljaa. Välipysäkit ovat: Pasila, Tikkurila, Lahti, Kouvola, Vainikkala, Viipuri, Pietari ja Tver.
Kahden hengen hyttimme oli juuri sopiva kahdelle. Olisi sinne neljäkin mahtunut, mutta sitten olisi saattanut ahdistaa. Se oli siisti kuin mikäkin, ei mitään verrattuna siihen Praha-Krakova -elämykseen.
No mutta, katsellaanpa kuvia, nehän kertovat enemmän kuin tuhat sanaa:
Oli myös suklaata (aika tummaa) ja teetä. Teetä tai kahvia tarjoiltiin myös matkan aluksi ja aamiaisen yhteydessä. Ja suoraan hyttiin. Kuului hintaan, ai että! Niin joo, teet tarjoiltiin ihan oikeista venäläisistä teekupeista.
Moskovaan saapuessa tarjoiltiin aamiainen hyttiin. Me valitsimme blinit, jotka muuten oikeasti venäläisittäin ovat ihan niinkuin meidän lättymme, eivät niitä amerikkalaisen pancaken näköisiä paksuja, mitä meillä blineinä tarjotaan. Lisäksi tuli pikkuvalikoima juustoja.
Paluumatkalla tarjottiin aamuvoikkarit ja kahvit, ne tosin siinä vaiheessa maksusta. Minulle ei oikein selvinnyt, että mitkä ateriat/kahvit/teet maksoivat ja mitkä eivät. Kaikki oli kuitenkin mahdollista maksaa ruplilla tai euroilla. Paluumatkalla muuten hintaan kuului pieni illallinen. Hyttiherkkujen lisäksi junassa on hyvä ravintola, jossa on varsin laaja lista.
Ennen vanhaan hyttien lukot olivat kuulemma vähän kyseenalaisia. Nyt ovi menee lukkoon niks naks ja aukeaa tällaisella ”madnetic”-ovikortilla.
Moskovaanhan ei matkusteta niinkuin Tukholmaan tai Tallinnaan. Ensin on haettava viisumia, johon menee ainakin pari viikkoa. Sitä ennen on vastattava paperilliseen kysymyksiä, kuten koska olet ollut viimeksi Venäjällä ja mainittava aikaisemmat nimet sekä salanimet, uuuuuu. Junassa odottaa tällainen maahantulokortti, joka on osattava täyttää virheettömästi ja puolet siitä säilytettävä koko reissun ajan.
Menomatkalla raja tulee ylitettyä lähtövuorokauden puolella eikä tullihauskuutuksia tarvitse herätä kokemaan kesken unien (kuten palatessa joskus aamulla neljän aikaan). Viipurin asemaa sopii ihailla pimeässä.
Junan käytävä näyttääpi tältä. Siinä on hyttejä ja ikkunaa ja jokaisen vaunun päässä vaunuisännän tai -emännän hytti. Sieltä hän yöllä kuikuilee kun turisti käy vessassa.
…mistä tulikin mieleen, että seuraavalla kerralla kun joku sanoo, että joku toimii kuin junan vessa, kysyn minä että Suomen vai Venäjän junan vessa. Kävi nimittäin niin, että matkasimme ensin Suomen sisällä Helsinkiin. Kävin pinttyneen kusen hajuisessa vessassa ja kauhulla ajattelin, että jos tämä meillä Suomessa on tällaista, niin mitä kamalaa seuraava 15 tuntinen tuo tullessaan. Kuinka ollakaan se toi koko matkan ajaksi siistin ja miedon hajusteen hajuisen vessan, jossa ei lainehtinut lattioilla eikä siellä lillunut mitään märkiä vessapaperinrontteja. Kaikki oli niin siistiä. Kiitos varmaankin kuuluu vaunuisännällemme. Ja kyllähän minä ymmärrän, ettei tämä ole välttämättä Venäjän huonoin ja vanhin juna, mutta yllätti se positiivisesti kuitenkin.
Ja vihdoinkin, niitä jättitaloja. Kuva on aamulta, mutta juttu yöltä. Olin juuri saanut itseni tainnutettua nukkumakuntoon puolen yön jälkeen kun menin vielä vilkaisemaan ulos. Mitä näkyi? Näkyi Neuvostoaikaisia jättitaloja ja miljoonia valoja. Olimme lähestymässä Pietaria. Se niistä unista, oli vain tuijotettava, mietittävä ja ajateltava. Kuinka paljon ihmisiä. Kuinka paljon tarinoita jokaisessa pikkuisessa valossa.
Pitkän ja jopa rentouttavan junamatkan jälkeen saavuimme Moskovan Leningradski-juna-asemalle eli yhdelle niistä lukuisista. Asemalle saattoi jättää laukut säilytykseen ja sieltä pääsi myös kätevästi metroon. Ja metro taas… se onkin sitten oma tarinansa.
Näin loppuyhteenvetona matka sujui mitä mainioimmin. Odotukset ylittyivät reilusti. Tullimuodollisuudet olivat vakavat, mutta ei mitään laukkujen penkomista eikä tunnustelua. Ravintolavaunussa sai kohtuullista ruokaa halvalla ja rahaa sai vaihtaa junassa. Se onkin muuten huomion arvoinen asia. Ennen on kuulemma voinut vaihtaa Moskovan asemalla, mutta enää ei. Kätevintä on siis vaihtaa junassa, jossa kurssikin on ihan ok.
Mielenkiintoinen ja hieno junamatka, kannattaa ehkä kokea!
Muut artikkelini aiheesta Moskova:
Tästä linkistä kaikki
Tästä alta VR:n linkkeihin:
Tolstoi -junasta
Tolstoin hinnasto
Venäjän liikenteen aikataulut
VR:n matkavinkit Moskovaan
07 keskiviikko syys 2016
Posted Museo/Näyttely, Yleinen
inAvainsanat
Elämys, Helsinki, Kotimaan matkailu, Kulttuuri, Museo, Museokortti, Valokuvin kerrottu
Vielä hetken aikaa eli syyskuun puoleen väliin asti on Kiasmassa etelä-korealaisen Choi Jeong Hwan taideteoksia. Kävin alkukesästä katsomassa näyttelyn amerikkalaisen ystäväni kanssa. Tykkäsimme näyttelystä molemmat. Nyt satuin olemaan puolisoineni Taiteiden yössä, jossa näimme Choi Jeong Hwan ja helsinkiläisten tokaluokkalaisten valtavan yhteisteoksen, joka oli näytteillä Senaatintorilla.
Näyttely ottaa kantaa muovikrääsän kulutukseen ja sen tarjonnan yltäkylläisyyteen. Kun kulkee huoneessa, joka on täytetty lattiasta kattoon ulottuvilla muovikäyttöesinetorneilla, tulee väkisinkin ajatelleeksi, että kukin yksittäinen tuote maksaa vain muutaman euron. Vaikka sellaisen käyttöikä olisi vuosia, sitä käytetään hetki ja heitetään pois. Valtameret täyttyvät muovista ja koko luomakunta nautiskelee päivittäin vetensä ja ravintonsa joukossa päivittäisannoksen mikromuovia, nam nam.
Näyttely oli ihan hieno ja samalla vaivalla pääsi katsomaan myös muita Kiasman näyttelyitä. Kyllä nykytaide on kiehtovaa.
Vanhakin nuortuu ja koukkuselkä suortuu ja miten se oli, mutta ihanan meditatiivista on rakennella fraktaalimaisia kuvioita tällaisista kirjavista muovikimpaleista.
Kirjavia muovitorneja, joiden välissä voi kulkea ja kokea olevansa osa suurta ja ihanaa kulutusyhteiskuntaa. Samalla voi pikkuisen miettiä, mihin me tarvitsemme kaikkea tätä muovihärpäkettä, jota kaupat ovat pullollaan. Halvalla.
Kukat näkyvät Kiasman pääovelta kun pikkuisen viitsii taivuttaa päätä ja katsoa kakkoskerrokseen. Siellä ne aukenevat ja sulkeutuvat. Niiden alle voi mennä makoilemaan ja sekös vasta onkin mukavaa. Kukat ne siinä vain hurisevat ja aukenevat pään päällä.
06 tiistai syys 2016
Posted Museo/Näyttely, Yleinen
inAvainsanat
Elämys, Helsinki, Kulttuuri, Museo, Museokortti, Valokuvin kerrottu
Minulla on museokortti. Tietysti, sillähän pääsee melkein museoon kuin museoon. Puolisollani ei ole museokorttia. Tietenkään, hänhän ei halua museoon eikä toiseenkaan museoon.
Sitten kävi ihme. Olimme Helsingissä ja geokätköllä sain hänet houkuteltua ”vähän vahingossa” museoon Senaatintorin kulmaan. Kun siellä on ehkä Hesan suosituin kätkö… Itse kätköhän ei ollut kauhean ihmeellinen, kiva kyllä, mutta sitten suostui puoliso museoon. Itse vielä ehdotti, että no käydään sitten katsomassa se Museum of Broken Relationships.
Melkoinen näyttely, sano. Onneksi siellä oli tarjolla kirjoja, joissa kerrottiin tarina kaikista esineistä. Näyttelyhuone nimittäin oli täynnä yksittäisiä esineitä. Nalle, juliste, taulu, laskuvarjoreppu, purkillinen tyhjiä pillerilevyjä, hääpuku, kirja, hajuvesipullo… Pelkkinä esineinä ei mitään, mutta kun kirjan ja tarinoiden kanssa alkoi käydä näyttelyä läpi, se välillä hymyilytti, välillä kylmäsi ja sai itkemäänkin.
Näyttely on auki vielä tämän viikon. Se on ilmainen. Mene sinne helsinkiläinen tai sinä, joka Helsingissä vierailet!
Opaskirja matkaan ja yksi kerrallaan perehtymään esineeseen ja tarinaan. Esine on vain esine, mutta kun siihen liitetään tarina, se voi olla koko elämä.
Auton sivupeili ja siihen liittyvä tarina toi elävästi mieleeni ystäväni, joka oli nähnyt (nyt ex-) puolisonsa auton vieraan miehen talon edessä ja siirtänyt auton toiselle kadulle vain kuullakseen seuraavana päivänä, kuinka kauheaa oli kun auto oli ”varastettu”.
Nalle oli ommeltu rakkaista farkuista ja ompelija itse oli ajatellut pienell seurustelutauolla, että nallen valmiiksi saatuaan hän tietää, antaako nallen kumppanilleen vai pitääkö sen itsellään. Jos antaa nallen, antaa itsensäkin. Niin vain jäi nalle antamatta ja se päätyi museoon.
Näyttelyssä oli tarinoita rikkoutuneista suhteista. Sitä ajatteli tietysti, että seurustelusuhteista, mutta onhan niitä ihmissuhteita muitakin. Ja elänsuhteita. En tiedä, miten juuri tämä esine ja tarina on päätynyt museoon. Perspektiiviä antamaan? Että kaikki suru on yhtäläistä, vaikka toisen menetys voi olla aikalailla rankempi kuin toisen, vaikkeivät sitten kuitenkaan ole verrattavissa. Minusta on hienoa ja toisaalta aika hurjaa, jos suurin menetys elämässä on alle vuoden ikäinen kääpiösiili nimeltä Hillevi. Tuo ”salaperäinen kaunotar, jota emme oikeastaan koskaan oikein oppineet tuntemaan”. Hillevi poistui sitten tästä maailmasta eutanasian avulla. Eu-ta-na-si-an. Osasinko tavata oikein? Harmi Hilleviä, mutta sen enempää enää terminologiaan puuttumatta tämä tarina oli koko näyttelyn hämmentävin.
Perjantaina puolilta päivin museossa oli näinkin paljon väkeä, minusta se on aika hieno saavutus museolta.
Muuten… minkä esineen sinä valitsisit, joka kuvastaisi nykyistä tai mennyttä suhdetta?
30 tiistai Elo 2016
Vieläkin on pää pyörällä ja takaraivossa kumisee Palefacen äänellä ”I can’t get no SLEEEEP!” Männäviikon perjantaina oli Helsingin Musiikkitalolla hillitön, loppuunmyyty konsertti. Vieläpä kaksi kertaa. Se kantoi nimeä Classical Trancelations in Concert.
Musiikkitalon alakerrasta pääsee terassille, missä ainakin ennen tätä konserttia oli varsin rento ja leppoisa tunnelma. Ilta-aurinko paistaa ihanasti. Eiku.
Ensikatsaus itse saliin. Hieno ratkaisu tehdä salista areenamainen. Kiinnostaisi tietää, miten ääni kuuluu ja miltä itse show (tämä tai joku muu) tuntuu katsoa tuolta takaparvelta, joka todella on kaiken takana. Paikkoja siellä näytti olevan varsin paljon. Tunnelma juuri ennen ensimmäisiä tahteja on sähköisen odottava.
Sekä konsertti että Musiikkitalo tekivät vaikutuksen. En ole koskaan tunnustautunut tanssijytkeen ystäväksi, mutta sinfoniaorkesterin soittamanahan se upposi oikein hyvin. Ehdottomasti kovin veto oli juurikin Faithlessin Insomnia. Silloin yleisö suorastaan räjähti ja aplodeja annettiin seisten.
Salia halkoivat erittäin hienot laservalot ja discopallot pyörivät katossa. Toisaalta valoshowta olisi saanut olla enemmänkin, mutta olisiko siihen sitten turtunut, ehkä. Nyt sitä jäi odottamaan enemmän kuin lapsi karkkia pikkuaskin jälkeen. Ja se kai se parasta onkin.
Sovitukset olivat hienoja, vaikka tietysti kova bassojytke puuttui. Sitä olisi joissakin kohdissa jotenkin voinut korvata vielä enemmän lyömäsoittimilla, kuten laukaukset Daruden Sandstormissa. Kappaleiden tanssittavuus ja transsiin vaivuttava ominaisuus perustunee pitkälti saman toistoon, kiihtyvään tempoon ja kovenevaan musiikkiin. Akustisissa soittimissa ei pysty nuppia kääntämään kaakkoon, joten äänentaso jäi väkisinkin maltilliseksi, joka tietysti klassiseen orkesterimusiikkiin kuuluukin.
Orkesteri ja sen kapellimestari Klaus Mäkelä eivät seurueemme harmiksi osanneet, ainakaan silminnähden, nauttia saamistaan valtavista suosionosoituksista. Olisimme ehdottomasti kaivanneet koko orkesterin kumarruksia useampaan otteeseen, hehän sen suurimman työn tekivät. Yleisö oli todella vastaanottavaisessa tilassa ja olisi suorastaan janonnut suurempaa kontaktia esiintyjien kanssa. Pienellä kannustuksella, tai ehkä paremminkin luvan antamisella, koko sali olisi tanssinut.
Näin tamperelaisena on vedettävä sen verran kotiinpäin, että muutamaan kertaan tuli mietittyä, että voi kunpa tämä konsertti saataisi Tampereelle Santtu-Matias Rouvalin johdettavaksi, sitten olisi nimittäin peto irti!
Upea elämys kaiken kaikkiaan. Menisinkö toiste, niin kyllä menisin. Esitys on muuten nähtävissä kokonaisena Yle Areenassa vielä vajaan kuukauden. Linkki tässä, senkun klikkaat. Suosittelen lämpimästi!
Näkymä Musiikkitalon sisäänkäynniltä. Tai uloskäynniltä noin niinkuin illan päätteeksi. Älytön viritys, hieno häkkyrä.
16 torstai Kes 2016
Posted Kirjallisuus, Yleinen
inOlin toki lukenut kirjan esittelyn aiemmin, mutta nykyään olen vallan hyljännyt takakansitekstien lukemisen ennen kirjan lukemista. En halua ennakkoasetelmia enkä -ajatuksia. Jostain minulla oli kuitenkin käsitys, että kirja olisi jännittävä rikostarina ja se oli syy, miksi se meinasi jäädä lukematta. En pidä liiallisesta jännityksestä, koska tykkään lukea ennen nukkumaanmenoa ja jännitys vie unet.
Kirjan lukemisesta on kulunut hetki aikaa, mutta tunnelmat palautuvat mieleen edelleen. Tarina, kuten niin moni tarina nykyään, kulkee useammassa ajassa yhtä aikaa. Toisaalta ollaan nykyajassa, jossa nuori dokumentin tekijä yrittää saada vanhemman taiteenkeräilijän paljastamaan omistuksessaan olevan taulun dokumenttia varten ja toisaalta eletään taulun maalaamisen aikaa 1800-luvun loppupuolen Pariisissa. Taulu on Albert Edefeltin Nainen parvekkeella.
Kirjan eri hahmoilla on omat äänensä ja juonta hahmotellaan monesta näkövinkkelistä. Tätä monen näkökulman lähestymistä en ollut ennen niin ajatellutkaan, mutta luettuani Kari Hotakaisen kirjan Ihmisen osa, ymmärsin sen. Sen jälkeen olen hahmottanut useamman tulokulman tärkeyden monessa tarinassa. Taiteenkeräilijä ja dokumentoija keskustelevat sähköpostilla ja koko tarina heidän osaltaan etenee pääosin sähköposteissa. Taiteenkeräilijän poika kertoo tarinaa omalta kantiltaan minä-muodossa. Edefeltin ajan tarinaa seurataan ulkopuolisen, mutta tarinaan liittyvän silmin.
Mitä se on, kun sekoitetaan tarua ja totta? Faktiivi? Fikta? Mikämikämikä? Minua kovasti hämää kirjat, joissa on osa totta ja osa tarua. En osaa erottaa, mikä on totuus. Anthony Doerrin Kaikki se valo jota emme näe -kirjan tarina kerääntyi sinisen timantin ympärille. En löytänyt todellisuudesta timantille astinetta. Kuuluisa epäonnea tuova, sininen Hope-timantti on toisen kokoinen. Donna Tarttin Tiklissä pyöriteltiin taideteosta, joka oli olemassa, mutta oliko se ollut kadoksissa, kuin tarinassa, en tiedä? Varmaankin yleissivistykseen, paitsi minun, kuuluu tietää tuo Edefeltin Nainen parvekkeella teos, mutta enpä ollut satavarma, joten tarkistin interwebistä. Bukowskilla se on myyty joskus hintaan 171 248 € eli totta se on. Mutta sitten herää kysymys, onko kirjan tarina fiktiivinen vai onko se totta? Ja tämä tekee minut hulluksi hyvänen aika. Koko kirjan luvun ajan joudun miettimään, onko totta vai eikö ole, onko tapahtunut vai eikö ole, onko joku oikeasti tutkinut vai onko kirjailija keksinyt?
Niin tai näin, jos totuuden ja tarinan eron pohdinnasta pääsee yli, tarina on ihan okej. Ehkä se menee jossain vaiheessa vähän epäuskottavaksi, mutta satuahan se on(ko?). Vähän on jännitystäkin ja epätietoisuutta ja yksi asia johtaa toiseen, mutta pääpiirteittäin sanoisin kirjaa aivan kivaksi löydöksi.
Kirjailija: Eppu Nuotio ja Pirkko Soininen
Kirja: Nainen parvekkeella
Alkuperäinen teos: –
Suomentaja: –
Kustantaja: Bazar 2016
ISBN: 978-952-279-303-4
Sivuja: 299
Mistä: Arvostelukappale kustantajalta.
Kestäisikö toisen lukemisen: Kestäisi kyllä.
Haluaisinko nähdä tästä elokuvan: Miksikäs en.
Montako tähteä: ****-
Nainen parvekkeella muualla:
Kirsin Book Club -blogi
Suomi lukee
Hemulin kirjahylly -blogi
Lumiomena -blogi
Kirjapolkuni -blogi
06 keskiviikko Huh 2016
Avainsanat
Arvostan, Elämys, Elokuva, Helsinki, Kulttuuri, Lontoo, Musiikki, Musikaali, Orkesteri, Perinteinen
Hyvin nuorena näin, tai paremminkin koin, Oopperan Kummituksen Lontoossa. Niin kokonaisvaltainen elämys se oli. Unohtumaton ja vaikuttava. Miten vanhempani minut sinne osasivatkaan viedä? Jäin koukkuun ja sittemmin näin samaisen Lloyd Webberin version Tukholmassa, tosin tukholmaksi esitettynä, muistaisin. Sekin oli ihana.
Joskus Oopperan Kummitus -kiertue tuli Suomeen ja pieni pettymys tuli, kun kyseessä oli jäähalliesitys eikä se ollutkaan Lloyd Webberin versio, vaan joku muu. Tarina oli sama. Jotenkin minulla olisi mielikuva, että Kummituksesta on tehty elokuvakin, siis joskus aikaisemmin, tarinalle uskollinen mutta musiikiltaan eri. Äkkihakemalla en löydä sitä netistä. Ainakin sellainen, lavaversiolle hyvin uskollinen ja upealla, sillä oikealla, musiikilla höystetty elokuva valmistui vuonna 2004. Sitä on katsottu ja kuunneltu sekä elokuvissa käyty katsomassa Finnkinon välittämä esitys jostakin juhlanäytöksestä Lontoosta.
Olen niin toivonut, että perheenikin saisi kokea sen elämyksen, minkä minä nuorena. Siinä vaiheessa kun sain tietää Kummituksen saapuneen Helsinkiin, kaikki liput olivat jo menneet. Päätin unohtaa koko asian.
Ja sitten tulivat Hullut Päivät ja tieto, että yksi näytös myydään kokonaan keltaisilta päiviltä. Lipunmyynti alkoi klo 7. Klo 7.10 näytös oli loppuunmyyty. Koskapa minulla kotona lippujenostonettihai, niin nyt meillä on liput!!!
Kun nyt sitten katsoin Oopperan sivuilta trailerin, pääsi itku. Se näyttää aivan oikealta. Se näyttää juuri siltä, miltä sen pitääkin näyttää. Ehkä en pysty odottamaan!
01 perjantai Huh 2016
Avainsanat
200 kcal, Arvostan, Arvostelen, Bazar, Bon, Gourmet, Gummerus, Helsinki, Herkku, Homoseksuaalisuus, Johnny Kniga, Kirja, Kotimaan matkailu, Kotiruoka, Kulinarismi, Kulttuuri, Lapsen kanssa, Like, Matkailu, Museokortti, Nähtävyys, Otava/Seven, Perinteinen, Ravintola, Resepti, Siltala, Tammi, Tampere, Tampereen Työväen Teatteri, Teos, Turku, Wsoy
Vastustan kuvien käsittelyä, koska kuvan on oltava ihan oikea kuva, joka on aseteltava ja rajattava ja oikeinväritettävä siinä ottotilanteessa. Koska se on valokuvaamista se.
Ja sitten on hittovie käynyt niin, että olen tutustunut Instagrammiin (tai 6Tag-äppiin) ja Microsoft Picture Manageriin ja molemmilla on niin peevelin helppoa niitä kuvia ihan vähän parantaa. Värejä kirkastaa. Horisonttia suoristaa. Vähän vaan valmista filtteriä lisätä. Sumentaa osasia huolettomasti.
Että niin. Jotta josko kivempia kuvia nähdä tahtoo, niin Instagrammissa on Kulttis nyt myös.
Tuosta sinne mene: https://www.instagram.com/kulttulinaristi/
Jos tykkäät, niin ryhdy seuraamaan.
Moni kiitos.
04 perjantai Jou 2015
Avainsanat
Kun on syksy/talvi, eikä ole lunta, vaan on märkää eikä kaupoilla kiertely innosta, mitä tekee turisti Helsingissä? Hän ottaa raitiovaunun numero 7A tai 7B ja katsoo Helsinkiä. Ratikan saa vaikka Stockan tai Lasipalatsin edestä.
Ruuhka-aikaan on vähän paljon matkustajia. Turisti varaa itselleen istuimellisen ikkunapaikan, jos kehtaa.
Hämeentien varrella on kivoja pikkuliikkeitä, joihin voi vaikka raitiovaunusta jäädä kuljailemaan. Seuraava ratikka tulee pian.
Pasilassa on ”komeita kerrostaloja”. Pasilaa ennen on nähty Hakaniemen halli ja Sörnäisten piritori kuin myös Vallilassa hoippuvat narkit.
Rautatie ylitetään Pasilan juna-aseman kohdalta ja siinä odottavat Helsinkiläiset kotiin/töihin/harrastuksiin pääsyä.
Näin on nähty kattava pala Helsinkiä kiertolinjalla.