Komedia on vaikea laji. Kai satiiri, joka Molièren Luulosairaskin on, on jonkinlaista komediaa myös. Katsotaan, mitä wikipedia sanoo (https://fi.wikipedia.org/wiki/Satiiri):

Satiirista teosta läpäisee kriittinen, pilkallinen tai aggressiivinen asenne, pureva iva. Satiirin päätarkoitus on poliittinen, yhteiskunnallinen tai moraalinen. Satiiriin kuuluu kuitenkin myös hauskuus, sillä se esittää kritiikkinsä naurua herättäen ja koomisin keinoin, tekemällä kohteestaan naurettava. Satiiri onkin joskus luettu huumorin lajiksi. Mutta siinä kun huumori ymmärretään yleensä hyväntuuliseksi ja kujeelliseksi leikinlaskuksi, jossa naurettaviin elämän ilmiöihin suhtaudutaan myötätuntoisesti, satiiri on harvemmin tällä tavoin myötätuntoista. Satiirissa kohteen naurettavuus voidaan osoittaa ilman myötäelämisen signaaleja.

Luulosairas on tarina iäkkäähköstä miehestä, joka antaa lääkäreiden ja apteekkareiden pitää itseään sairaana erilaisin lääkesekoituksin nyhtäen häneltä enemmän ja enemmän rahaa. Sehän sopii hänen uudelle vaimolleen, joka on suhteessa ”perintöä odotellessa”-teemalla. Luulosairas on niin innostunut omasta sairaudestaan, että haluaa jopa naittaa lapsensa lääkärin pojalle, että saisi perheeseen oman lääkärin. Tytär on jo kuitenkin rakastunut toisaalle ja lupautunut toiselle pojalle. Satiirimaisesti tästä saadaankin hauska soppa, jota sitten keitellään yhdessä lukuisien hahmojen kanssa.

Luulosairas kauniin ja petollisen vaimonsa kanssa valmiina petkutettavaksi. Kuva: Kari Sunnari / Tampereen Työväen Teatteri

En tiedä, mikä on näytelmän kohderyhmä, mutta sen havaitsin, että katsojakunnan keski-ikä oli melko korkea. Se on toki tavallista yhdessä jos toisessakin teatterikappaleessa. Koska näytös vaikutti loppuunmyydyltä, on nähtävästi tämä tyylisuunta se, jolla salit täytetään. Teatterin tulevaisuuden kannalta se tuntuu minusta kammottavalta.

Kuten sanoin aluksi, komedia on vaikea laji. Myös komedian katsominen on vaikea laji. Minulle ainakin. Minä, kuten seurueenikin, katsoimme esityksen kiusaantuneisuuden ja pienen pöyristyksen vallassa. Pyrin kuitenkin löytämään näytelmästä kuin näytelmästä jotain hyvää ja syyn katsoa sitä. Koska itseäni näytelmä vaivaannutti, kiinnitin huomiota yleisöön.

Luulosairas lääkärinsä kanssa. Kuva: Kari Sunnari / Tampereen Työväen Teatteri

Näytelmässä ei mitään jätetä arvailujen ja oman mielikuvituksen varaan, vaan jokainen pieru töräytetään alleviivatusti ja peräruiskeen anto näytetään suurennellen. Minusta tärkeämpää olisi antaa mielikuvituksen tehdä työnsä. Hauskimmat, noloimmat ja kamalimmat asiat tapahtuvat parhaiten katsojan omassa päässä. Vinkkauskin riittää, kaikkea ei tarvitse näyttää.

Kun Luulosairas pyllistää perä paljaana apteekkaria kohti, joka tuikkaa häntä jättiruiskeella, olen kuolla kohtauksen epämiellyttävyyteen. Samalla suuri osa yleisöstä räjähtää huutonauruun ja kikatukseen. Vanhempi rouva edessäni toteaa tämän olevan aivan mahtavaa, nuoremmat opiskelijat takanani ovat hämmästelleet jo aiemmin esityksen tarkoitusta.

Kenelle tässä nauretaan? Näyttelijöille vai heidän esittämilleen hahmoille? Yleisölle itselleen omine reaktioineen? Tällaisille umpimielisille, jotka eivät ole innoissaan alapäähuumorista eivätkä jaksa innostua myöskään nuoremman lääkärin puntista pilkottavasta hervottomasta elimestä, jolle vanhempi rouva kumppaneineen nauraa vedet silmissä ja takanani olevat opiskelijat kommentoivat lakonisesti sanoin:”No mä sanon sille opettajalle, että tää oli tässä parasta.”

Teatterin ei tarvitse olla aina mukavaa ja miellyttävää. Siinä Luulosairas onnistuu. Tärkeintä on, että se vaikuttaa. Olemme valmiit lähtemään pois väliajalla, mutta päätämme antaa mahdollisuuden lopullekin. Hyvä että tulee katsottua loppuun, loppu on vähän rauhallisempi kuin alku, mutta hyvin tasapainossa alun kanssa kuitenkin. Näytelmä onnistuu myös siinä, että se herättää keskustelua. Keskustelemme siitä seurueeni kanssa huomattavasti enemmän kuin viikko sitten nähdystä Tampereen Teatterin Huojuvasta talosta, joka oli enemmän meidän makuumme. Ja ei, näitä kahta ei voi verrata millään tasolla.

En ole nähnyt Luulosairasta ennen, joitain muita satiireja kyllä. En siis tiedä poikkeaako ohjaus ja sovitus muista vai meneekö se aina näin. Näyttelijöitä mietin myös siinä missä yleisöäkin. He tekivät varmasti parhaansa. Heitä nauratti jossain vaiheessa itseäänkin ja olisikin hyvin kiinnostavaa tietää oliko se siksi, että näytelmää on hauska esittää vai siksi että se on niin kauheaa. Erityismaininnan annan tuoreelle näyttelijäkiinnitykselle Verneri Liljalle, jonka vanhempana lääkärinä esittämä monologi oli hekotuksineen päivineen varsin taidokas suoritus. Ja mikä ääni. Onko hänellä oikeasti sellainen ääni?!

Lukemiini muihin arvosteluihin omia tuntojani peilaten olin Luulosairaalle aivan väärä katsoja. Muut ovat jakaneet viisiä tähtiä. Minä en jaa tähtiä näytelmille, mutta olen hyvin hämmentynyt niistä viisistä tähdistä. Se kohderyhmä, niin. Yleisön ikäjakaumasta ja reaktioista päätellen reilusti keski-iän ylittäneet, alleviivaavasta pieruhuumorista pitävät.

Mutta sitä minä vieläkin mietin, että nauraako yleisö, koska sen pitää nauraa ja koska muutkin nauravat. Nauraako se vapautuneesti siksi että se on niin vapautunut ja ohittanut jo sen iän, jonka pitää paheksua tällaista sekoilua vai siksi, että se luulee, että sen pitää, ettei se osoitteisi olevansa ahdasmielinen.

Kenen: Molière
Mikä: Luulosairas
Missä: Tampereen Työväen Teatteri, ensi-ilta 2.9.2017
Keitä siinä oli: Auvi Vihro, Miia Selin, Teija Auvinen, Heidi Kiviharju, Maija Lang, Tommi Raitolehto, Janne Kallioniemi, Verneri Lilja, Mika Honkanen ja Jukka Saikkonen
Kuka ohjasi: Otso Kautto
Kuka koreografioi: –
Tykkäsinkö: Sanotaanko niin, että odotin enemmän.
Menisinkö uudestaan: Vaikea keksiä syytä miksi.