Tag Archives: Historia

Tampereen Teatteri/TYK: Suruttomat

22 sunnuntai Huh 2018

Posted by in Teatteri, Yleinen

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

, , ,

Minna Canth kirjoitti aikoinaan Työmiehen vaimon, joka kertoi 1880-luvun oloista. Naimisiin menevästä nuoresta parista, jonka mies osoittautuu jo omissa häissään viinaan meneväksi. Ei riitä, että hän juo kaikki vaimonsa säästöt, tarinaan tulee vielä toinen nainenkin. Tarina on mitä lohduttomin, eikä se edes lopu onnellisesti.

2000-luvun alkupuolella Sirkku Peltola käsikirjoitti, Matti Puurtinen sävelsi ja Heikki Sao sanoitti Työmiehen vaimon Suruttomat-musikaaliksi, joka esitettiin Tampereen Työväen Teatterissa vuonna 2004.

Nyt neljätoista vuotta myöhemmin raastavan teoksen tulkitsivat hienosti Tampereen Yhteiskoulun lukion opiskelijat.

Kuvassa molempien roolitusten päänäyttelijät. Kuva: Tampereen Teatteri.

Oli uskomatonta päästä seuraamaan sitä nuorta paloa, jolla näyttelijät esiintyivät. Usein nuorien ei-ammattilaisten näyttelemistä leimaa liika innokkuus ja hallitsematon ylinäytteleminen, mikä toki on sallittua, koska ammattilaisista ei ole kyse. Suruttomien kohdalla minua kuitenkin hämmästytti se luonteikkuus, jolla nuoret esiintyivät. Jota kuta huomasi jännittävän, mutta ketäpä ei ensi-ilta ja esiintyminen oikeassa teatterissa jännittäisi?

Johannan ja Riston häät, hetki ennen loppuelämän jatkuvaa surua ja murhetta. Kuva: Tampereen Teatteri.

Nuorena luulin, että maailmani romahtaa kun en päässyt TYKiin opiskelemaan. Tuli siitä Sammon lukiossa opiskelemallakin kuitenkin ihan hyvä elämä. Olisiko se ollut toisenlainen, jos olisinkin päässyt TYKiin? Varmaankin. Mutta onnellisempi? Tuskinpa. Kai jotenkin kuvittelin, että TYKistä päästään teatterikouluun (vaikka toki tiesin, ettei niin ole) ja koin jotenkin tien nousseen pystyyn. Ei tullut minusta näyttelijää eikä kenestäkään niistä tutuistanikaan, jotka silloin sinne TYKiin pääsivät. Eikä tule kaikista näistä Suruttomistakaan. Mutta kyllä myös sellaisia laululahjakkuuksia ja luontevia esiintyji oli, etten ihmettelisi ollenkaan, jos tästä postukasta jokunen tähtikin nousisi. Jää nähtäväksi.

Ensi-illan jälkimainingeissa myös Sirkku Peltola nousi lavalle lausumaan muutaman sanan. Hetki oli mitä liikuttavin hänen lausuessaan muutaman sanan edesmenneestä säveltäjäystävästä Matti Puurtisesta. Hienoa musiikkia on Puurtinen tehnyt niin Suruttomiin kuin paljon muuallekin. On varmasti myös aika uskomatonta nähdä yli kymmenen vuotta sitten viimeksi esitetty oma käsikirjoitus jälleen henkiin heränneenä ja uudelleen esitettynä. Hieno hetki, hieno näytelmä!

Kenen: Käsikirjoitus: Minna Canth – Sirkku Peltola, sävellys: Matti Puurtinen, laulujen sanat: Heikki Salo
Mikä: Suruttomat
Missä: Tampereen Teatteri, Frenckell, ensi-ilta 6.4.2018
Keitä siinä oli: Näyttelijät: Emma Johansson / Ronja Alatalo, Rasmus Alasentie / Atte Reunanen, Matilda Malkamäki / Melike Uludag, Aerikkala Samuli, Finn Jasmin, Haataja Kalle, Junno Annika, Juvonen Jenna, Kaipila Alma, Korhonen Miili, Kuusikko Jere, Muilu Miska, Nieminen Teppo, Syväsalo Eerika, Valaskivi Silmu, Virkkala Martta, Vuorikoski Ville
Tanssijat: Ahola Jenna, Björkman Jenna, Grundström Ada, Kontoniemi Noora, Lahti Noora, Leppälä Hilda, Leivo Roosa, Lipsanen Nella, Mutanen Meeri, Otsamo Linus, Otsamo Lumi, Palttala Jenni, Pauhe Julia, Peltovako Pinja, Pirhonen Sara, Rahkonen Lotta, Ranta Noora, Saarenpää Iisa, Saarimäki Saana, Sauranen Inga, Tikkamäki Rosa, Välimäki Maija, Wilen Inga
Bändi: Hyvönen Marlena, trumpetti / Kinnanen Matleena, viulu / Laakso Roosa, fagotti / Lamminen Niilo, kontrabasso / Lampinen Annika, trumpetti / Lundell Maija, sello / Manner Meri, piano / Marenk Tuuli, viulu / Mäkinen Anni, harmonikka / Pietilä Tuua, piano / Rauhamäki Varpu, alttoviulu / Salo Reetta, trumpetti ja kantele / Tuomisto Vilho, rummut / Uotila Kaisa, kontrabasso, sello
Kuka ohjasi: Marietta Kunnas
Kuka koreografioi: –
Tykkäsinkö: Nuorta intoa on ihana katsoa.
Menisinkö uudestaan: Harmi kyllä, se ei ole enää mahdollista.
Vinkki: Jos jossain joskus esitetään Suruttomat, mene katsomaan se.

Praha: Olsanyn hautausmaa – Olšanské hřbitovy

06 perjantai Huh 2018

Posted by in Matkailu, Yleinen

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

, , , , , ,

Praha on tullut melko tutuksi kaikilla niillä kuudella kerralla, jotka siellä olen käynyt. Lyhin reissu on ollut muutamia päiviä ja pisin lähes kolme kuukautta. Asuin sen pisimmän pätkän opiskelija-asuntolassa Zizkovin perukoilla. Sieltä kun johonkin lähti, tuli kulkeneeksi aina Olšanské hřbitovyn eli Olsanyn hautausmaan ohi. Joskus jopa mietin siellä käymistä, mutten ole koskaan käynyt.

Geokätköilyharrastus vei nyt kuitenkin perheeni ja minut sinne Prahan suurimmalle hautausmaalle ja olihan se hieno. Kannattaa ehdottomasti hukata pieni hetki reissusta ja ottaa ratikka tai vihreä metro Flora-kauppakeskuksen tuntumaan, josta pääsee kätevästi hautausmaalle.

Olsanyn hautausmaa perustettiin vuonna 1680, koska ruttoon kuolleille tarvittiin valtavasti hautausmaata. Wikipedian mukaan sinne on haudattu 230 000 ihmistä, siellä on Prahan suurin juutalainen hautausmaa ja 200 kappelihautaa. Ne ovatkin näkemisen arvoisia. Itselleni haluaisin joskus sitten jotain vähän vaatimattomampaa.

Nyt talvellakin melkoisessa pakkasessa muratit vihersivät kauniina. Voin vain kuvitella, kuinka kaunista hautausmaalla on kesällä. Se on varmaan raikas, virkistävä keidas kaupungin kuumuudessa.

Päätön tervehdys.

Vanhan puolen käytävä.

Vierimätön kivi sammaloituu.

Sisäänkynti viimeiseen majapaikkaan.

Hautakammioita laatutietoiselle.

 

Praha talvella

31 lauantai Maa 2018

Posted by in Matkailu, Yleinen

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

, , , , , , , , ,

Lähdimme hiihtolomalla helmi-maaliskuun vaihteessa perhematkalle pakkasta pakoon keväiseen Prahaan. Olisihan siellä kuitenkin kevät vähän pidemmällä kuin meillä ollenkaan ei. Juuri sillä viikolla Siperian tuuli puhalsi Suomeen jäätäviä tuulia ja kas eivät pysähtyneet ne tuulet Suoneen vaan osuivat vähän etelämmäksikin.

Ensimmäisenä aamuna kun heräsimme, näytti mittari -14 astetta. Emme olleet varautuneet. Varustautumattomalle se oli vähän viileä, mutta onneksi on suomalaisella aina kalsarit mukana, niin kyllä me pärjäsimme. Moni turisti oli jäänyt kotiin tai hotelliin, joten tilaa riitti enemmän kuin koskaan.

Reissussa ihanaa on herätä aikaisin aamulla, hypätä ratikkaan, liikkua paikasta toiseen puhumatta ehkä mitään, olla hetken kuin paikallinen. Asuin nuorempana yhden syksyn Prahassa, tällä reissulla pääsin jälleen sulautumaan. Istumaan työmatkalaisten joukossa vaikka itse matkalla nähtävyyksille, mutta olemaan osa prahalaista arkea. Jäin pois risteyspysäkki I. P. Pavlovalla ja katselin vain, kunnes hyppäsin johonkin toiseen ratikkaan ja jatkoin matkaa.

Reissussa ihanaa on herätä aikaisin aamulla, hypätä ratikkaan, liikkua paikasta toiseen puhumatta ehkä mitään, olla hetken kuin paikallinen. Asuin nuorempana yhden syksyn Prahassa, tällä reissulla pääsin jälleen sulautumaan. Istumaan työmatkalaisten joukossa vaikka itse matkalla nähtävyyksille, mutta olemaan osa prahalaista arkea. Jäin pois risteyspysäkki I. P. Pavlovalla ja katselin vain, kunnes hyppäsin johonkin toiseen ratikkaan ja jatkoin matkaa.

Maisema, johon en väsy koskaan ja joka aina saa sydämen syrjälleen. Voisin vain nojata Vltava-joen rantamuuriin ja katsella. Paras kuvakulma on Kansallisteatterilta (Národní Divadlo) päin. Most Legií-sillalta kohti Kaarlen siltaa. Joka askeleella tekee mieli pysähtyä, koska maisema senkuin paranee. Vaikka maisema on tietysti parhaimmillaan kirkkaalla aurinkosäällä, tuo tällainen utuinen, lumiasateinen pakkasaamu mieleen nuoruuden aamut, jolloin heräsimme aikaisin ja lähdimme kulkemaan samoja reittejä.

Varhainen lintu madon nappaa. Kylmä talviaamu ennen kello 9. Keitä meitä nyt oli? Minä.

Tässä lienee Prahan tunnetuin patsas. Se sijaitsee Kaarlen sillan keskivaiheilla ja siinä käy aina kova kuhina). Siksi kuva onkin harvinaisuus ilman yhtäkään ihmistä. Tarina kertoo, että kun vasemman puoleista taulua käy hivelemässä, palaa Prahaan taas uudestaan. Monet näyttävät hinkkaavan myös oikeanpuoleista taulua, mutta viisaammat tietävät, että sitä silittelemällä taika peruuntuu. Tarinoissa parasta on se, että kukin uskokoon siihen mihin tahtoo. Minä en ole koskaan koskenut oikeanpuoleista, vasenta kylläkin joka reissulla. Hyvin on toiminut. Minä uskon siihen. Ensi kerralla taas.

Missä sinä olit kun New Yorkin kaksoistornit tuhottiin? Minä oli Prahassa, raitiovaunu numero 9:ssä matkalla opiskelijaasuntolaan Zizkovin perukoille. Mukanani oli amerikkailainen ystäväni, joka kuulu uutisen joltakulta siellä ratikassa. Seuraavat päivät olivatkin aika hurjia. Siksi tämä Kaarlen sillan alta vahingossa löytämäni muistomerkki pelastustöissä henkensä antaneille palomiehille tuntuikin jotenkin vielä liikuttavammalta. Siinä sanotaan, että palomiehellä on kaksi elämää, joista toisen hän elää itselleen ja läheisilleen ja toisen meille muille.

Usein harmaata ja kylmää aamua seuraa viileän kaunis päivä. Tämä on se maisema, johon Prahassa aikanaan rakastuin. Punatiiliset katot. Voi muistojen matkaa.

Näkymä Prahan linnan ja Strahovin luostarin välimaastosta Úvoz-kadulta alas Malá Stranaan.

Kävin äitini kanssa ensimmäisen kerran Prahassa joskus 1990-luvun loppupuolella. Sanoin silloin. että täällä minä vielä joskus asun. Eikä se väärin mennytkään. Valitsin opiskelupaikkani sitten sen mukaan, että tulisin päästymään vaihtoon Prahaan.

Nyt oli ensimmäinen kerta kun alle 10-vuotias lapseni oli mukana. Olin niin kovasti halunnut hänelle Prahan esitellä. Hän sanoi, että haluaa asua siellä. Olkoon niin, en pane hanttiin!

PS. Löysin juuri kivan Praha-aiheisen blogin: Karhunkadun Kafka

TTT: Tytöt 1918

06 tiistai Hel 2018

Posted by in Teatteri, Yleinen

≈ 4 kommenttia

Avainsanat

, , , , , , , ,

Sanotaan vaikka niin, että se ei ollut yhtään huonompi, mitä odotin. Odotin täydellistä. Yleensä lupaukset ja odotukset pettävät, mutta nyt ei.

Kun ensimmäiset kyyneleet nousevat silmiin ensimmäisten repliikkien aikana, ei näytelmä voi olla juuri täydellistä huonompi. Kun Petra Karjalaisen näyttelemä Hilma huutaa:”Perustetaan naiskaarti Tampereelle!”, on itkua vaikea pidätellä ja lopussa se vain tulee. Tuulisena ja lumisena torstai-iltana noin puolet päänäyttämön salillisesta nousevat seisaalleen taputtamaan, eikä ole edes ensi-ilta.

Kuva: Kari Sunnari / Tampereen Työväen Teatteri

Tytöt 1918 on merkittävä suurteos niin historiantuntemuksen, nykyaikaan peilaamisen, tasa-arvon, teatteriyleisön vanhenemisen kuin TTT:n tämänhetkisen avustusten ulkopuolelle jäämisen uhankin vuoksi.

Katsomo on pääosin täynnä eläkeikäisiä katsojia. Musiikki kuuluu olevan ”melkoista räminää” ja ”aika kovalla”. Mutta ehkä he eivät olekaan se oikea kohderyhmä, vaikka katsomon täyttävätkin. Jokaisen 14-40 -vuotiaan tulisi tämä nähdä. Pääasiassa siksi, että nykyisille keski-ikäisille sota ei ole enää ollut käsinkosketeltavan lähellä; me olemme saaneet nauttia jälleenrakennuksen jälkeisestä ilosta ja vapaudesta ilman Venäjän peikkoa. Osaksi myös siksi, että Tytöt 1918 toisi teatterille, eikä ainoastaan TTT:lle uusia katsojia, niin hieno se on.

Sen lisäksi, että näytelmä käsittelee punaisten ja valkoisten taistelua, se käsittelee naisen asemaa. Kuinka urheita olivatkaan ne tamperelaiset puuvillatehtaan likat, jotka päättivät pukea housut jalkaansa ja lähteä taistelemaan aatteen puolesta. Kuinka erilainen olikaan maailma tasan sata vuotta sitten? Emme me sitä osaa ajatella kun joka päivä kävelemme housut jalassa töihin. Kuitenkin tälläkin hetkellä monessa maassa ollaan samassa vaiheessa, missä Suomessa tuolloin. Ei sata vuotta ole pitkä aika. Johan sen huomaa lavasteistakin, jotka upeasti kuvaavat Tampereen taloja tuohon aikaan. Samojen talojen ohi me kaupunkilaiset tänäkin päivänä kuljemme. Ne ovat olleet siinä 100 vuotta sitten, ne ovat siinä nyt. Mitä ne näkevät seuraavan sadan vuoden päästä?

Kuva: Kari Sunnari / Tampereen Työväen Teatteri

Tampereen Teatterin 1918-näytelmän ohjaaja Tuomas Parkkinen toteaa helmikuun Image-lehdessä:”Kliseistä tai ei, mutta aikamme muistuttaa tavattomasti suuria sotia edeltäneitä: vastakkainasettelu, vihapuhe ja valeuutiset ovat edeltäneet historiassa aina väkivaltaa.” Tämän vuoksi onkin tärkeää, että annamme vanhat vihat anteeksi, mutta emme päästä niitä unohtumaan. Siinä vaiheessa kun historia unohtuu, se voi taas alkaa toistaa itseään.

Näyttelijät tekeveät hienoa työtä. Jokainen sopii rooliinsa kuin nakutettu. En osaisi kritisoida kuin paria ja heitäkään en aio, koska kyse on täysin henkilökohtaisista mieltymyksistäni, jotka seuraavat näytelmästä toiseen rooliin katsomatta. Väkeä lavalla on valtavasti. Sirkku Peltolan ohjaus ja Marjo Kuuselan koreografia lyövät niin hienosti kättä, että on vaikea sanoa, missä liike muuttuu tanssiksi.

Kuva: Kari Sunnari / Tampereen Työväen Teatteri

Kuva: Kari Sunnari / Tampereen Työväen Teatteri

Laulut ja laulutaito ovat TTT:llä niin korkeatasoista, ettei musiikin toivoisi koskaan loppuvan. Kuinka vaikeita ja vaativia lauluja ja kuinka vaivattoman oloisesti näyttelijät niitä tulkitsevat. Vain muutaman hetken nostan näyttelijäin työssä ylitse muiden, koska kaikki on priimaa. Kun Antti Lang ja Juha-Matti Koskela räppäävät, voisi oikeasti luulla kuuntelevansa rap-artisteja. Kun Emmi Kaislakarin hahmo kokee suuren menetyksen, on huudossa jotain niin alkukantaista, syvää ja voimakasta, joka eroaa roolihahmosta muuten, että katsoja liimautuu penkkiin. Hänen katseensa huudon jälkeen on jotain niin aitoa, ettei se ole näyttelemistä. Ola Tuominen tekee jälleen, kuten Viulunsoittaja katolla -musikaalissakin, lempeän isän roolin. Tällä kertaa roolissa vain ei ole ollenkaan kovuutta, ainoastaan lämmintä hyväksyntää ja ymmärrystä.

Kuva: Kari Sunnari / Tampereen Työväen Teatteri

Ja yhtä kaikki, voi niitä lauluja, voi niitä tunnelmia. Voi Eeva Kontu älä koskaan jätä Tamperetta ja Tampereen Työväen teatteria. Niin upeaa on Konnun musiikki. Viidan jälkeen on vain voinut odottaa ja toivoa seuraavaa mahdollisuutta kuulla hänen musiikkiaan ja tässähän se on. Kuinka jollekin voidaan antaa sellainen taito? Monesti musikaalin kiinnostavuus liittyy paljolti siihen, että siinä on edes joku tuttu laulu. Eeva Kontu luo uutta. Mikään ei ole tuttua, paitsi toki jo tyyylillisiä, eevakontumaisia piirteitä alkaa erottua hänen musiikkiaan jo jonkin verran kuunnelleelle. Mutta Eeva Konnun musiikin ei tarvitse olla tuttua, koska se on niin hyvää. Mikäli katsoja on Viitansa antaumuksella kuunnellut, hän löytää Tytöt 1918:sta niin raastavan viittauksen, että kotimatkalla päällimmäisinä ovat vahvat tunteet näytelmästä ja päässä soi jo tutuksi tullut kappale. Sitten kuitenkin. Eikä se ole huono asia ollenkaan. Se on piste i:n päälle.

Kenen: Sirkku Peltolan käsikirjoitus (Anneli Kannon Veriruusut-kirjaan perustuen), Eeva Konnun musiikki, Heikki Salon sanat
Mikä: Tytöt 1918
Missä: Tampereen Työväen Teatteri, kantaesitys 25.1.2018
Keitä siinä oli: Jari Ahola, Petra Ahola, Niina Alitalo, Kristiina Hakovirta, Kaisa Hela, Mika Honkanen, Annika Junno, Emmi Kaislakari, Petra Karjalainen, Sampo Kerola, Heidi Kiviharju, Hanna Korhonen, Juha-Matti Koskela, Salla Korja-Paloniemi, Antti Lang, Jari Leppänen, Joonas Luomala, Samuli Muje, Jyrki Mänttäri, Antti Nieminen, Suvi-Sini Peltola, Saska Pulkkinen, Konsta Reuter, Timo Saari, Miia Selin, Marketta Tikkanen, Ola Tuominen, Karoliina Vanne, Eriikka Väliahde, Väinö Muje, Akusti Mänttäri
Kuka ohjasi: Sirkku Peltola
Kuka koreografioi: Marjo Kuusela
Tykkäsinkö: Niin paljon, etten usko hetkeen tulevan toista, joka tämän ylittää.
Menisinkö uudestaan: Ja vaikka kuinka monta kertaa!!

Tytöt 1918 juliste

TTT: Viulunsoittaja katolla

11 maanantai syys 2017

Posted by in Teatteri, Yleinen

≈ 3 kommenttia

Avainsanat

, , , , , ,

Ensimmäinen kokemukseni Viulunsoittaja katolla -näytelmästä on Seinäjoen kesäteatterista kauan aikaa sitten. Olin silloin sekä tarinasta että ympäristöstä hyvin vaikuttunut. Siinä oli myös elementtejä, joiden kuvittelin kuuluvan perinteisesti jokaiseen viulunsoittajaan. Pienen pettymyksen siis koin kun TTT:n versiossa se olikin toteutettu toisin.

Kuva: Kari Sunnari / Tampereen Työväen Teatteri

Teatterin taiteellinen johtaja Maarit Pyökäri totesi jossain haastattelussa taannoin, että viulunsoittajan teema on tänäkin päivänä hyvin ajankohtainen. Moni muu on todennut, että viulunsoittaja on aikalailla jo nähty. Eräs tuttava totesi, että tämä oli kenties hienointa, mitä TTT:n lavalla on koskaan nähty. Minä totean, että tarina on ajankohtainen, toteutus oli varsin komea ja Viulunsoittaja katolla kuuluu yleissivistykseen.

Satuin seurueineni ennakkonäytökseen, joka taisi olla hienojen omaisten illan ja ensi-illan välinen matalikko. Aistimani perusteella työryhmä oli tuolloin vähän väsynyt hurjan harjoittelujakson jälkeen ensi-iltaa odottaessa. Eikä ihme. Kaikista muista näytöksistä lukemani arvosteluthan ovat olleet silkkaa kultaa ja energisyyden ylistystä. Sen vuoksi haluaisinkin nähdä TTT:n Viulunsoittajan nousevan uudelleen katolle, koska haluaisin kokea sen hypen, joka tämän version ympärillä pyörii.

Muutamista laulu- ja näyttelijäsuorituksista mainitakseni sanon, että Ola Tuomisen, jota ei kuulemma niin laulumiehenä pidetä, laulu oli minusta mitä mainiointa. Pidin kovasti Rikas mies jos oisin -laulun tulkinnasta. Maria Lundin lauluäänestä pidän kovasti, mutta myös pidän hänestä enemmän laulajana kuin näyttelijänä. Petra Karjalaista kuulisi kovin mielellään enemmänkin. Juha Junttu oli jäätävintä, mitä voi olla. Vähän pelotti katsoa niin julmaa viileyttä. Jos Jari Aholan hahmossa olikin miehittäjän itsekritiikkiä ja ymmärtäväistä pehmeyttä, oli Junttu aivan toiselta planeetalta. Erinomainen suoritus.

Kuva: Kari Sunnari / Tampereen Työväen Teatteri

Lavalla on porukkaa kuin pipoa, välillä vähän liiankin kanssa. Näytelmän aikana ehdin miettiä, että usein tulee valitettua lippujen hinnoista, myös minun, koska käyn teatterissa paljon. Miksi musikaali maksaa niin paljon? Kun katsoos itä väkeä, joka nousee lavalle illasta toiseen elämään aitoine tunteineen muutamatuntisen näytelmän meidän katsojien vuoksi, voi sitä hintaakin hyvin perustella. Eikä ollenkaan koko henkilökunta ole näkyvillä siinä lavalla. Hienoon teokseen tarvitaan hurjan paljon väkeä.

Kuva: Kari Sunnari / Tampereen Työväen Teatteri

Niinkuin laulussakin sanotaan, niin ”PERINTEET” ja perinteinen tarinahan Viulunsoittaja on. Se tekee tarinasta ehkä myös paikoin pitkäveteisen ja ennalta arvattavan kun sama toistuu uudelleen ja uudelleen kun tiukan isän taipuessa tyttäriensä uuden ajan kotkotuksiin. Hienosti kuitenkin nykyaikaankin sulautuu se, että jokaiselle ikäpolvelle uusi sukupolvi on perinteitä rikkova, uudistuva, villi ja edistyksellinen. Jokaisessa sukupolvessa on niitä, jotka eivät hyväksy uutta, mutta myös niitä, jotka oppivat uutta ja uskovat, ettei kaikki uusi ja tuntematon ehkä olekaan pahasta. Tunnen itsekin sellaisia jälkimmäisiä. Ne ovat minun vanhempani.

Tähän tulee pieni spoilaus näytelmän lopusta. Jos vaikka muuten tarina onkin perinteinen ja tasapaksu, niin loppukohtaus singauttaa näytelmän aivan eri sfääriin. Se, miten muuten vanhassa ajassa kylpevä näytelmä liu’utetaan nykypäivään, saa vedet silmiin ja sydämen pakahtumaan.

Kenen: Käsikirjoitus Joseph Stein, Musiikki Jerry Bock
Mikä: Viulunsoittaja katolla
Missä: Tampereen Työväen Teatteri, ensi-ilta 1.9.2017
Keitä siinä oli: Ola Tuominen, Petra Karjalainen, Petra Ahola, Maria Lund, Miia Virtanen, Idalilja Raipia, Helmi Holmström, Ansa Ahola, Karoliina Tapala, Anna Pukkila, Juha-Matti Koskela, Jari Ahola, Antti Lang, Minna Hokkanen, Jari Leppänen, Kake Aunesneva, Pentti Helin, Jyrki Mänttäri, Juha Junttu, Henna Wallin, Annina Rubinstein sekä paljon tanssijoita ja 8-henkinen orkesteri
Kuka ohjasi: Miika Muranen
Kuka koreografioi: Petri Kauppinen
Tykkäsinkö: Olisin luullut tykkääväni vieläkin enemmän.
Menisinkö uudestaan: Menisin, koska haluaisin nähdä sen uusin silmin ja myöhemmän esityksen.

Pyynikin kesäteatteri: Niskavuoren nuori emäntä

29 torstai Kes 2017

Posted by in Teatteri, Yleinen

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

, , , , , , , ,

Aina käy niin, että kun kuulee teatteristaelokuvastakirjastasarjasta paljon hyvää, odotukset kasvavat. Vaikka kuinka yrittäisi hangoitella vastaan, ne vain jatkavat paisumistaan. Sitten käy niin, että itse elämys jää latteaksi.

MUTTA nyt tuli poikkeus.

Kävelen usein Pyynikin kesäteatterin toimiston ohi. Kun näin ikkunassa julisteen Niskavuoren nuoresta emännästä, totesin ensisilmäyksen jälkeen, että siinäpä jälleen kesäteatteriesitys, jota ei tarvitse nähdä. Väärin.

Pyynikin kesäteatteri: Malviina, Loviisa ja Juhani Elina Keinonen, Maria Pere ja Mikko Nousiainen KUVA: Harri Hinkka

Ensi-illasta asti on esityksestä kuulunut ja näkynyt pelkkää hyvää. Facebooksyöte on pullollaan ”Vaikuttava/upea/koskettava/mieletön Niskavuori ät paikassa Pyynikin kesäteatteri”-päivityksiä ja arvosteluissa ei pahaa sanaa näy.

Kovasti olivat siis odotukset korkealla, vaikken olisi sitä halunnut myöntääkään. Ja nyt, kaksi tuntia esityksen päättymisestä teen saman kuin niin monet muutkin ja ylistän Niskavuoren nuorta emäntää. Kehu on pahin spoilaus. Samalla toivon, että se ei vähääkään vähennä kenenkään teatterielämyksen upeutta.

Niskavuorisaaga ei ole minulle tuttu muuta kuin käsitteenä, en siis tiennyt, mitä juonen puolesta odottaa. Kaikki muut sen kai tuntevat, että jääköön se referoimatta. Paljon olen lukenut, mutta suomalaista vanhempaa kirjallisuutta hyvin vähän. Nyt syttyi palo.

Pyynikin kesäteatteri: Niskavuoren naisenergiaa KUVA: Leena Klemelä

Minusta näytelmä oli ylistys suomalaiselle naiselle ja suomalaisuudelle. Suomalaiselle sisulle, niin paljon kuin sitä toiset jo haluaisivat heittääkin romukoppaan. Minulle syntyi ajatus, että onkohan minun sukupolveni (+/-40-vuotiaat) viimeinen, joka ymmärtää sellaisen suomalaisen periksiantamattomuuden ja tuskaisen vahvuuden? Jonkun sellaisen sinivalkoisen metsäntuoksuisen kansallistunteen, jossa on vielä muutamilla säikeillä kiinni jotain siitä, mitä isovanhempamme ovat rakentaneet.

Ymmärtävätkö meidän lapsemme enää sitä, kuinka lähellä vielä on aika, jolloin naiset eivät saaneet äänestää, jolloin tilalliset eivät naineet piikoja ja renkejä tai päinvastoin, jolloin puolisot valittiin sen mukaan, mikä on talolle ja suvulle parhaaksi… Oma alakouluikäiseni oli katsomassa näytelmää ja näistä asioista kun jälkeenpäin puhuimme, hänellä tippui leuka lattiaan, kun kerroin, ettei siihen aikaan olisi voinut nainen mennä naimisiin naisen tai mies miehen kanssa. Eli ei, he eivät enää ymmärrä. Onko se hyvä vai huono asia, ehkä molempia. Juurensa tulisi toki tuntea, mutta enää ei ole ketään, joka niistä osaisi kertoa. Kun historian unohtaa, se alkaa toistaa itseään.

Johonkin tähän kaihoon pohjautuu se, että Niskavuoren nuori emäntä iski suoraan sydämeen. Tai sieluun. Molempiin. Se oli vaikuttava ja käyttäisin sanaa väkevä, ellen kammoksuisi sitä niin kovasti. Se loi samalla jotain kaukaisista korpimaista kumpuavaa epätoivon ja ylpeyden tunnetta. ”Kyllä me Niskavuorelaiset aina vedämme yhtä köyttä muuta maailmaa vastaan!”-toteamus menee vähän samaan sarjaan kuin viime talvena TTT:llä nähdyn Mielensäpahoittajan lausahdus:”Vaikka mikä olisi niin kahveet keitetään.” Niin on pärjätty, yhtä köyttä vetämällä ja kahvia juomalla. Miten tulevaisuudessa?

Pyynikin kesäteatteri: Kustaava (Ronja Alatalo), Juhani (Mikko Nousiainen) Saaroisten isäntä (Puntti Valtonen, Heta (Petra Karjalainen) ja Antti Niskavuori (Olli Riipinen) KUVA: Leena Klemelä

Ohjaus oli onnistunut nappiin, samoin laulut ja lavasteet puvustuksesta puhumattakaan. Kaikki oli sujuvaa ja ennen kaikkea näyttelijät, joka ikinen, tekivät hienoa työtä myös silloin kun eivät olleet parrasvaloissa, vaan jossain sivussa. Alussa jotenkin lässyltä ja, anteeksi ilmaukseni, vitun ihanalta tuntuneesta Loviisasta sukeutui jämäkkä ja paikoin jäätävä Niskavuoren emäntä. Näyttelijäntyönä siis aivan loistosuoritus Maria Pereeltä (minulle ennalta tuntematon). Loviisan alku kun tuntui jotenkin ohuelta ja hennolta, mutta loppua kohden ymmärsi, että kyse oli nimenomaan taidosta, ei taitamattomuudesta.

Haluan nähdä näytelmän uudestaan. Se oli upea. Haluan myös, että kaikki muutkin näkevät sen. Olen nähnyt elämäni aikana paljon teatteria, hyvää ja huonoa. Siihen, että vaikutun, vaaditaan nykyään aika paljon. En muista, koska olisin viimeksi ollut vastaavan tunnekuohun vallassa teatterin jälkeen. En muista, koska olisin viimeksi kuvannut teatteriesitystä sanalla upea.

Pyynikin kesäteatteri: Heta Niskavuori, piiat ja rengit (Petra Karjalainen) KUVA: Leena Klemelä

Kenen: Hella Wuolijoki
Mikä: Niskavuoren nuori emäntä
Missä: Pyynikin kesäteatteri, ensi-ilta 16.6.2017
Keitä siinä oli: Maria Pere, Mikko Nousiainen, Elina Keinonen, Petra Karjalainen, Sari Havas, Ronja Alatalo, Olli Riipinen, Puntti Valtonen,  Heidi Kirves, Kake Aunesneva, Anna Pukkila, Anssi Valikainen, Jenni Nikolajeff, Teemu Koskinen, Laura Hänninen, Jani Rasimus, Annina Rubinstein, Henna Wallin ja Miikka Wallin.
Kuka ohjasi: Miika Muranen
Kuka koreografioi: Jenni Nikolajeff
Tykkäsinkö: Haluamattani odotin paljon, mutta paljon enemmän sain.
Menisinkö uudestaan: Vaikka heti huomenna.

John Williams: Augustus

28 keskiviikko Kes 2017

Posted by in Kirjallisuus, Yleinen

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

, , , ,

Voi nyyh, etten sanoisi.

Luettuani John Williamsin Stonerin, olin aika vaikuttunut ja jäin kovasti odottamaan Butcher’s Crossingia. Sama homma: vaikuttunut.

Butcherin lukemisen jälkeen tiedustelin kustantajalta, onko Williamsin kolmaskin kirja, Augustus, ehkä joskus kääntyvä suomeksi. Silloin oli liian aikaista saada vastausta, mutta sain sen aikanaan ja se oli kyllä. Jäin innolla odottamaan.

John Williams: Augustus

Harmittaa ihan älyttömästi sanoa, että Augustus oli yksi niistä hyvin harvoista kirjoista, joiden suhteen olen joutunut antamaan periksi. Olen pitänyt rajana 100 sivua. Jos sitten ei ota tuulta purjeisiinsa, saa lopettaa. Usein en ole kuitenkaan lopettanut, mutta nyt luovutin sivulla 108. Nynny, mammari, luovuttaja!!!

Augustus voitti alkuperäisen julkaisunsa (1972) jälkeen National Book Awardsin, koska se tarjoili Rooman ajan kuvausta niin vaikuttavasti, kerrotaan kirjan takakannessa. Haluan siis uskoa, että kirja on hyvä, mutta lukijassa on tässä tapauksessa vika.

Minun on vaikea niellä tekstiä historiallisista tapahtumista, jotka ikäänkuin ovat totta, mutteivät sitten kuitenkaan. Sen totesin jo lukiessani Paulo Coelhon viimeisintä kirjaa Vakoojaa. Kirjan on oltava joko faktaa tai fiktiota, ei jotain siltä väliltä – minun mielestäni siis. Koska olen nukkunut aikanaan kaikki muut historian (ja monien muiden aineiden) tunnit kuin antiikin Kreikkaa käsittelevät, en pysty hahmottamaan ketkä tässä kirjassa esiintyvät henkilöt ovat ja miten he liittyvät toisiinsa.

Kirjan alussa on saate kirjailijalta itseltään, jossa hän kertoo, ettei kirja kokonaisuudessaan ole totta, vaan:

     …osa tämän kirjan asiavirheistä on tahallisia. Olen vaihtanut useiden tapahtumien järjestystä; olen keksinyt omasta päästäni siellä, missä historiallinen tieto on ollut epävarmaa tai puutteellista; ja olen antanut identiteetin muutamalle henkilölle, joita historia ei mainitse – – – Muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta tämän romaanin asiakirjat ovat minun sepittämiäni – – – mutta jos tässä kirjassa on totuuksia, ne ovat fiktion eivätkä historian totuuksia.

Kirja on kirjoitettu kirjemuodossa. Siinä milloin kukakin Rooman hahmo kirjoittaa toiselle kirjettä ja siitä tulisi muodostua itse tarinan juoni. Henkilöhahmoja on paljon ja nimet ovat vaikeita. Lisäksi kirjeet ovat ajallisesti epäjärjestyksessä. Toki niiden ajassa hyppiminen tukee (tukenee) tarinaa, mutta minulle se on liian vaikea. Ennustan ja tunnustan, että en olisi päässyt juoneen kiinni myöhemminkään.

Melkoinen murska-arvio lähinnä itselleni. Josko joku historiasta kiinnostunut haluaa ottaa haasteen vastaan, lainaan kirjaa ilomielin. Siksi ehkä vain lainaan, että saatan joskus vielä itse ottaa haasteen vastaan uudestaan, jos siltä tuntuu. Saa sen mieluusti omaksikin hankkia vaikka Bazarin verkkokaupasta. Minun mielestäni kirja tulee omistaa, siksi e-kirja tuntuu niin vieraalta.

Jos lupaat kohdella kirjaa yhtä kauniisti kuin silloin kun luet sellaista salaa kaupassa tai olet ostanut jollekin lahjaksi, mutta päätät lukea varovaisesti itse ensin, ota yhteys kulttulinaristi(at)gmail.com.

Kirjailija: John Williams
Kirja: Augustus
Alkuperäinen teos: Augustus
Kustantaja: Bazar
Suomentaja: Ilkka Rekiaro
ISBN: 978-952-279-399-7
Sivuja: 429
Mistä: Arvostelukappale kustantajalta.
Kestäisikö toisen lukemisen: Kyllä haluaisin tavoitella yli 108 sivuun. Ehkä toiste.
Haluaisinko nähdä tästä elokuvan: Ymmärtäisinköhän sitten?
Montako tähteä: * (se tulee aikaisemmista kirjoista ja siitä, että tämä varmaan on aivan merkittävä teos, palkinnot ja kaikki kuitenkin…)

Paulo Coelho: Vakooja

30 torstai Maa 2017

Posted by in Kirjallisuus, Yleinen

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

, , , ,

Sain Paulo Coelhon varmasti tunnetuimman teoksen, Alkemistin, kaverilta joululahjaksi joskus nuorena. Kävimme silloin joka joulu Oulussa ja matkalla kotiin oli aikaa lukea. Jotenkin näen mielessäni sen hetken, kun isän vieressä etupenkillä (äiti unessa takana) luin kirjan loppuun ja kuinka itkin, itkin ja itkin. Mitä siinä tapahtui, en muista, mutta jotenkin se oli ihan hirmuisen vaikuttavaa.

Kirjahyllystäni löytyy lähes kaikki Coelhon teokset… Tsekkasin tässä välissä Paulo Coelho -Wikipedian ja joudunkin korjaamaan: reilu puolet Coelhon suomennetuista teoksista. Alkemistin jälkeen nimittäin olin siinä ajatuksessa, että tuon symboliikan viljelijän kirjojen on kaikkien oltava hyviä. Olen lukenut niistä lähes kaikki, muttei mikään niistä ole yltänyt sellaisiin sfääreihin kuin se ensimmäinen. Olen jututtanut joitakin muitakin Coelhonsa lukeneita ja kyllä ovat kaikki yhdessä tuumin samaa mieltä kanssani. Jopa jossain vaiheessa kylläsyin siihen kun ei vain edes lähelle yhtä hyvää löytynyt.

Kun nyt sain tilaisuuden lukea Coelhon uusimman kirjan, Vakoojan, päätin antaa taas mahdollisuuden.

Vakooja vehkan alla.

Kirjan alussa lukee:

Perustuu tositapahtumiin.

Perustuu. Jos elokuva perustuu tositapahtumiin, voi kuvitella, että pohjalla on totuus, mutta sitä on elokuvan vuoksi vähän maustettu. Sen jotenkin tietää olevan väritettyä totuutta. Kun kirja perustuu tositapahtumiin, voi kai ajatella sen olevan myös väritetty tarina. Mutta missä menee toden ja sadun raja?

Kirjassa Mata Hari, sekä arvostusta että pahennusta herättänyt, tasan sata vuotta sitten kuollut näyttelijä, kurtisaani ja tanssija, vakoojakin(ko?) kirjoittaa kirjettä vankilassa vapauttavaa päätöstä odotellessaan. Kirjeessä hän käy läpi elämäänsä ja kokemuksiaan.

Ongelmani tässä perustuu tositapahtumiin -asiassa on se, että mistä ja miksi juuri Paulo Coelho on saanut tämän kirjeen käsiinsä. Hänhän on yksi maailman tunnetuimmista kirjailijoista, joten kai hän yhden kirjeenkin on voinut tulla saaneeksi, mutta miksi se ei olisi tullut julki aiemmin ja kun nyt kerran on, niin miksi hän, joka muuten kirjoittaa eteerisiä, moniuloitteisia ja -tulkintaisia symboliikkakirjoja, kirjoittaisi puhtaaksi yhden vanhan kirjeen omalla nimellään. Tätä minä sitten pohdin koko kirjan lukemisen ajan, joka tosin on aika lyhyt aika, koska kirja on nopeasti luettavissa. Kenen sanoja ja ajatuksia oli hieno kohta, jossa nuori Margaretha Zelle sai äidiltään kukansiemeniä pienessä pussukassa saatesanoin

     ”Kukat opettavat meille, että mikään ei ole pysyvää, ei kauneus eikä kuihtuminen, sillä ne antavat uusia siemeniä. Muista tämä, kun tunnet iloa, surua tai tuskaa. Kaikki muuttuu, vanhenee, kuolee ja syntyy uudelleen.” – – –
     ”Korkeimmatkin puut kasvavat samalaisista pienistä siemenistä. Muista se, äläkä yritä saada aikaa kulumman nopeammin.”

Onko tämä totta? Onko tämä tapahtunut? Onko Margaretha saanut mukaansa pussukan, siemenet ja nuo sanat vai onko tämä Coelhon sanomaa, vaikkakin hienoa sellaista?

Poiketen tavoistani, aion tehdä pienen paljastuksen, koska olisin itsekin tällaisen paljastuksen halunnut lukea. En kursivoi sitä, ettei se tätä alustusta lukematta hyppää tahattomasti silmiin. Se ei mielestäni spoilaa mitään, siksi sen rohkenen tehdä. Jälkisanoissa Coelho kirjoittaa kirjan tapahtumien olevan totta, mutta että hän on joutunut luomaan dialogit, yhdistämään tapahtumia, muuttelemaan tapahtumien järjestystä ja poistamaan merkityksettömiksi kokemiaan asioita. Hän painottaa, että kirja ei ole Mata Harin elämäkerta. Ei kai totuutta ja täyttä totta ole mahdollistakaan taltioida muiden kuin Karl Ove Knausgårdin, tuon oman norjalaisuutensa dokumentoijan (yritin lukea, en toisaalta kestänyt liikaa totuuttakaan). Haluaisin kuitenkin voida luottaa lukemaani ja kaipaisin jonkinlaisen tiedon totuuden määrästä ennen teoksen lukemista.

Onkohan muilla tätä samaa vikaa kuin minulla vai olenko vain jotenkin liian suoraviivainen? Ei tämä Vakooja ole ollenkaan ainoa, jossa olen samoja asioita joutunut pohtimaan.

Kirjailija: Paulo Coelho
Kirja: Vakooja
Alkuperäinen teos: A Espiã
Kustantaja: Bazar
Suomentaja: Jarna Piippo ja Sanna Pernu
ISBN: 978-952-279-392-8
Sivuja: 190
Mistä: Arvostelukappale kustantajalta.
Kestäisikö toisen lukemisen: Nopsaanhan tämän luin, mutta tokkopa toistamiseen.
Haluaisinko nähdä tästä elokuvan: Miksikäs en.
Montako tähteä: **+ (voisikohan se olla enemmän, jos olisin tiennyt alusta asti sen, mikä lopussa kerrottiin?)

John Williams: Butcher’s Crossing

14 maanantai Mar 2016

Posted by in Kirjallisuus, Yleinen

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

, , , , ,

Aiemmin tänä vuonna luin amerikkalaiskirjailija John Williamsin Stoner-kirjan (arvosteluuni tästä linkistä). Sen sanottiin olevan suurin amerikkalainen romaani, josta et ole koskaan kuullut (The New Yorkerin mukaan siis). Se olikin hieno romaani ja jätti kaipuun Williamsin muihin romaaneihin. Käännettynä oli vasta yksi toinen, Butcher’s Crossing.

Butcher's Crossingin etukansi.

Butcher’s Crossingin etukansi.

Stoner alkoi johdannolla, jossa jostain kumman syystä kerrottiin pitkälti koko kirjan juoni. Analysoitiin, nimittäin. Olin siitä jokseenkin hämilläni, koska en nykyään enää lue edes takakansia ennen kirjan luvun aloittamista (kirjaa valitessa tietysti) ettei tarinasta tulisi ennakko-oletuksia. Butcher’s Crossingissa näkyi myös olevan johdanto. Skippasin ja siirryin asiaan.

Butcher's Crossingin takakansi.

Butcher’s Crossingin takakansi. Lue jos haluat ja älä jos et. Sama tämän artikkelin suhteen. Lupaan, etten spoilaa.

On olemassa vielä yksi romaani, Augustus, jonka Bazarkustannus juuri saamani ja innolla odottamani tiedon mukaan julkaisee suomeksi helmikuussa 2017. Tuskin maltan odottaa!

Kaikkien kolmen kirjan teeman eroavat huomattavasti toisistaan. Stoner kertoi tavallisen, surullisen opettajan elämäntarinan. Vaikutti ajatuksena kuivalta – ei ollut! Augustus kertoo nimensä mukaisesti Rooman ensimmäisestä keisarista kuvitteellisten päiväkirjamerkintöjen, kirjeenvaihdon ja muistelmien muodossa. Kuivahkoako? Mene ja tiedä.

Butcher’s Crossing kertoo 1800-luvun lopulla elävästä nuoresta miehestä, Will Andrewsista, joka matkustaa kutsumuksensa perässä yliopistomaailmasta lännen aavikkokylään biisoneita jahtaamaan. Vaikutti ajatuksena vielä Stoneria kuivammalta, mutta toisin kävi tämänkin tarinan kanssa.

Will Andrewsilta ei rahaa puutu, joten hän saa kerättyä itselleen pienen retkikunnan. Neljään mieheen lähdetään kohti Coloradon aavikkoja, joilla Miller, kokenut, mutta monien vähän höpertyneenä pitämä biisoninmetsästäjä on joskus nähnyt valtavan biisonilauman.

     Iso mies nyökkäsi. ”Minä olen”, hän sanoi. Mustuaiset olivat suuret ja erottuivat terävästi valkuaisista, kulmakarvat olivat kurtussa lähellä silmiä – nenän leveä selkäkin oli rypyssä. Iho kellersi hieman ja oli sileä kuin parkittu nahka, leveän suun pielissä oli uurteita, jotka kaartuivat ylös kohti nenän paksua kärkeä. Tukka oli tuuhea ja musta; siinä oli jakaus sivulla, ja paksu pehko peitti korvat puoväliin. Mies esittäytyi uudestaan:”Minä olen Miller.”

Tarina kertoo surullista kertomaa siitä, mitä ihminen ahneuksissaan on tehnyt luonnolle. Viime aikoina on enenevässä määrin puhuttu siitä, miten ihminen on tuhonnut lukuisia eläinlajeja. Kirja ottaa siihen mainiosti kantaa, vaikka se on alunperin julkaistu vuonna 1960. Nyt sitä lukiessa voi miettiä, kuinka paljon enemmän silloin oli eläinlajeja kuin nyt ja kuinka paljon enemmän niitä oli 1800-luvulla. Asiaa käsitellään laajasti myös Yuval Noah Hararin kirjassa Sapiens – ihmisen lyhyt historia. Että voi voi ihminen, minkä teit.

Sen lisäksi, että Butcher’s Crossing kuvaa sen enempää saarnaamatta, mitä ihmiskunnan ahneus tekee eläimille, se kertoo myös, mitä ihmisen ahneus tekee toisille ihmisille. Will Andrews, se nuori mies, haluaa kokea biisonin metsästyksen jännityksen. Miller haluaa löytää kauan sitten näkemänsä monituhatpäisen lauman. Mukaan saadaan pari muutakin, tosin vain täysin, vain ja ainoastaan töihin, ei elämyksiä elämään ja kokemuksia keräämään. Ennen ei niin metsästetty elämyksiä, oli jotain muutakin tekemistä. ”Elämyksiä” vain tuppasi tulemaan, vaikkei niitä olisi niin paljoa toivonutkaan…

Kirjan ihmispäähenkilöt jäävät todellisen päähenkilön, luonnon varjoon. Ja armoille. Toisaalta kuvataan yksittäisen ihmisen sielunmaisemaa, toisaalta luonnon suuruutta, mahtavuutta ja armottomuutta. Tai no, luontohan vain on. Ihminen on se, joka on avuton sen edessä. Kuinka voi aavikolla olla kesällä kuuma ja talvella kylmä. Ja kuinka nykypäivän ihminen, ainakaan tällainen pullasorsakotihiiri ei selviäisi kummankaan armoilla päivääkään ja kuinka entisaikana juotettiin härät ensin ymmärtäen, että matka ei jatku jos härkä ei vedä. Ja tarvittaessa samoilla vaatteilla mentiin auringon paahteessa ja lumituiskussa. Kyllä hätä keinot keksi.

     Miehet leikkasivat pehmitetystä vuodasta kapeita, kyynärän mittaisia suikaleita, karvoivat ne, vetivät keskelle kymmenen sentin viillon ja suojasivat suikaleilla silmänsä häikäisevän kirkkaalta lumelta. Ohuiden männynoksien joukosta valikoitiin sopivan mittaisia, jotka liotettiin ja pingotettiin soikioiksi, ja tähän tähän kehykseen sidottiin ristikkäin nahkaremmejä. Näillä alkeellisilla karpposilla käveltiin kovalla, ohuella hankiaisella, jotta jalat eivät humahtaneet pehmeään lumeen.

John Williamsin teksti on tarkkaa ja kuvailevaa, viipyilevää ja samalla vangitsevan mielenkiintoista. Tarinaa ei malta jättää kesken. Aavikon kuivuudesta lukiessa olin itsekin nääntyä janoon (niinkuin muka!) vain siksi, että tilanne oli niin epätoivoinen. Hyvän kirjan tunnistaa siitä kun lukeminen välillä ihan oikeasti hengästyttää sen verran, että kunhan saa yhden kohtauksen loppuun, on vedettävä syvään henkeä, jaloteltava ja juotava.

Vaikea sanoa, mikä siitä ensin suomeksi julkaistusta Stonerista teki sen kaikkien aikojen suurimman tuntemattoman amerikkalaiskirjan. Loistavahan se kyllä oli. Siitä kiinnostuin aikanaan kansikuvan vuoksi, se pysäytti minut uudestaan ja uudestaan. Butcher’s Crossing kiinnosti jo ennen kuin olin lukenut Stonerin. Ja tämäkin edelleen vain Stonerin kansikuvan perusteella. Kaikista maailman kirjoista miten me aina tulemmekin valinneeksi kirjat, jotka haluamme lukea?

Näillä kerroilla valinta intuition mukaan osui oikeaan!

Kirjailija: John Williams
Kirja: Butcher’s Crossing
Alkuperäinen teos: Butcher’s Crossing
Kustantaja: Bazar
Suomentaja: Ilkka Rekiaro
ISBN: 978-952-279-207-5
Sivuja: 334
Mistä: Arvostelukappale kustantajalta.
Kestäisikö toisen lukemisen: Kestäisi kyllä, vaikka samoin kuin Stonerkin, tarina ja sen maisema jää mieleen. Ehkä se riittää, mutta en kärsisi, vaikka lukisin toisenkin kerran.
Haluaisinko nähdä tästä elokuvan: Koska näen maiseman ja osaltaan hahmotkin mielessäni, olisi mielenkiintoista nähdä itse elokuva. Se olisi aika vähäeleinen. Maltettaisikohan siihen saada sama viipyilevä tunnelma, mikä kirjassa on?
Montako tähteä: ****

Butcher’s Crossing muualla:
Kymmenen puikkoa langalla
Kirjakirppu
Lukutoukan kulttuuriblogi
Lumiomena
Kaisa Reetta T.
Kirjapolkuni
Lukuisa

Moskova 869 – turvajärjestelyt

16 perjantai syys 2016

Posted by in Matkailu, Yleinen

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

, , , , , , ,

Matka Moskovaan ei jännittänyt ennen kuin luin ulkoministeriön julkaiseman matkailutiedotteen. Siinä kerrottiin, että ”Kaikkialla Venäjällä on terrorismin vaara, erityisesti suurissa kaupungeissa. Mahdollisia kohteita ovat ennen kaikkea julkinen liikenne, rautatie-, metro- ja lentoasemat, ostos- ja viihdekeskukset sekä joukkotapahtumat.”

Päätimme siis välttää kaikkia mahdollisia väkijoukkoja. Sitä ennakkoajatusta minä sitten mietiskelin kun seurueineni kuljeskelin liikenteeltä suljetussa Moskovan keskustassa Moskovan kaupungin 869-vuotissynttäreitä juhlimassa.

Näkymä metrosta tultua. Aika paljon väkeä, mukava tunnelma. Tämän vuoden juhlateemana oli vanhat venäläiset elokuvat ja sen ympärille oli rakennettu kaikki.

Näkymä metrosta tultua. Aika paljon väkeä, mukava tunnelma. Puskinin patsas seisoo ylväänä tarkastelemassa juhlijoita. Tämän vuoden juhlateemana oli vanhat venäläiset elokuvat ja sen ympärille oli rakennettu kaikki.

Alkaa turistille paljastua, mitä kansanjuhla 12 miljoonan asukkaan kaupungissa tarkoittaa.

Alkaa turistille paljastua, mitä kansanjuhla 12 miljoonan asukkaan kaupungissa tarkoittaa. Yhteituumin venäläissyntyisen oppaamme ja ystävämme kanssa päätimme välttää väkijoukon ja yrittää Punaiselle torille toista kautta.

Kapeampi katu ja pitkät jonot tarkastuspisteeltä toiselle. Jokaisella portilla seisoo poliisi, joka tarkistaa sekä ihmisen että laukun. Että oikeastaan aika turvallista.

Kapeampi katu ja pitkät jonot tarkastuspisteeltä toiselle. Jokaisella portilla seisoo poliisi, joka tarkistaa sekä ihmisen että laukun. Että oikeastaan aika turvallista.

Nyt aletaan lähestyä Punaista toria, joten turvajärjestelytkin muuttuvat vähän tiukemmiksi (jos mahdollista). Ensin on tiivis rivi sotilaita, sitten siirrytään jälleen turvaporteille. Jos nyt oikein tuli laskettua, niin metroaseman ja Punaisen torin välillä oli ainakin viisi eri turvatarkastuspistettä. Aikamoista, sano.

Nyt aletaan lähestyä Punaista toria, joten turvajärjestelytkin muuttuvat vähän tiukemmiksi (jos mahdollista). Ensin on tiivis rivi sotilaita, sitten siirrytään jälleen turvaporteille. Jos nyt oikein tuli laskettua, niin metroaseman ja Punaisen torin välillä oli ainakin viisi eri turvatarkastuspistettä. Aikamoista, sano.

Punaisen torin reunalla sijaitsee hieno GUM-tavaratalo, johon ei nyt juhlan aikana päässyt torin puoleisista ovista sisälle. Sen sijaan tarkkaan kun katsoo, on ovet miehitetty melko hyvin varustetuilla poliiseilla tai vartijoilla.

Punaisen torin reunalla sijaitsee hieno GUM-tavaratalo, johon ei nyt juhlan aikana päässyt torin puoleisista ovista sisälle. Sen sijaan tarkkaan kun katsoo, on ovet miehitetty melko hyvin varustetuilla poliiseilla tai vartijoilla.

Tulipa koettua tällaistakin. Kyllähän tuo valtava vartijoiden, sotilaiden ja poliisien määrä jotenkin lisäsi turvallisuudentunnetta paikassa, jossa sen ei kuvittelisi millään konstilla lisääntyvän. Mutta jostain syystähän se vartiointi siellä oli…