Avainsanat
Arvostan, Elämys, Historia, Kulttuuri, Lapsen kanssa, Maisema, Matkailu, Nähtävyys, Praha, Valokuvin kerrottu
Lähdimme hiihtolomalla helmi-maaliskuun vaihteessa perhematkalle pakkasta pakoon keväiseen Prahaan. Olisihan siellä kuitenkin kevät vähän pidemmällä kuin meillä ollenkaan ei. Juuri sillä viikolla Siperian tuuli puhalsi Suomeen jäätäviä tuulia ja kas eivät pysähtyneet ne tuulet Suoneen vaan osuivat vähän etelämmäksikin.
Ensimmäisenä aamuna kun heräsimme, näytti mittari -14 astetta. Emme olleet varautuneet. Varustautumattomalle se oli vähän viileä, mutta onneksi on suomalaisella aina kalsarit mukana, niin kyllä me pärjäsimme. Moni turisti oli jäänyt kotiin tai hotelliin, joten tilaa riitti enemmän kuin koskaan.
Reissussa ihanaa on herätä aikaisin aamulla, hypätä ratikkaan, liikkua paikasta toiseen puhumatta ehkä mitään, olla hetken kuin paikallinen. Asuin nuorempana yhden syksyn Prahassa, tällä reissulla pääsin jälleen sulautumaan. Istumaan työmatkalaisten joukossa vaikka itse matkalla nähtävyyksille, mutta olemaan osa prahalaista arkea. Jäin pois risteyspysäkki I. P. Pavlovalla ja katselin vain, kunnes hyppäsin johonkin toiseen ratikkaan ja jatkoin matkaa.
Maisema, johon en väsy koskaan ja joka aina saa sydämen syrjälleen. Voisin vain nojata Vltava-joen rantamuuriin ja katsella. Paras kuvakulma on Kansallisteatterilta (Národní Divadlo) päin. Most Legií-sillalta kohti Kaarlen siltaa. Joka askeleella tekee mieli pysähtyä, koska maisema senkuin paranee. Vaikka maisema on tietysti parhaimmillaan kirkkaalla aurinkosäällä, tuo tällainen utuinen, lumiasateinen pakkasaamu mieleen nuoruuden aamut, jolloin heräsimme aikaisin ja lähdimme kulkemaan samoja reittejä.
Varhainen lintu madon nappaa. Kylmä talviaamu ennen kello 9. Keitä meitä nyt oli? Minä.
Tässä lienee Prahan tunnetuin patsas. Se sijaitsee Kaarlen sillan keskivaiheilla ja siinä käy aina kova kuhina). Siksi kuva onkin harvinaisuus ilman yhtäkään ihmistä. Tarina kertoo, että kun vasemman puoleista taulua käy hivelemässä, palaa Prahaan taas uudestaan. Monet näyttävät hinkkaavan myös oikeanpuoleista taulua, mutta viisaammat tietävät, että sitä silittelemällä taika peruuntuu. Tarinoissa parasta on se, että kukin uskokoon siihen mihin tahtoo. Minä en ole koskaan koskenut oikeanpuoleista, vasenta kylläkin joka reissulla. Hyvin on toiminut. Minä uskon siihen. Ensi kerralla taas.
Missä sinä olit kun New Yorkin kaksoistornit tuhottiin? Minä oli Prahassa, raitiovaunu numero 9:ssä matkalla opiskelijaasuntolaan Zizkovin perukoille. Mukanani oli amerikkailainen ystäväni, joka kuulu uutisen joltakulta siellä ratikassa. Seuraavat päivät olivatkin aika hurjia. Siksi tämä Kaarlen sillan alta vahingossa löytämäni muistomerkki pelastustöissä henkensä antaneille palomiehille tuntuikin jotenkin vielä liikuttavammalta. Siinä sanotaan, että palomiehellä on kaksi elämää, joista toisen hän elää itselleen ja läheisilleen ja toisen meille muille.
Usein harmaata ja kylmää aamua seuraa viileän kaunis päivä. Tämä on se maisema, johon Prahassa aikanaan rakastuin. Punatiiliset katot. Voi muistojen matkaa.
Näkymä Prahan linnan ja Strahovin luostarin välimaastosta Úvoz-kadulta alas Malá Stranaan.
Kävin äitini kanssa ensimmäisen kerran Prahassa joskus 1990-luvun loppupuolella. Sanoin silloin. että täällä minä vielä joskus asun. Eikä se väärin mennytkään. Valitsin opiskelupaikkani sitten sen mukaan, että tulisin päästymään vaihtoon Prahaan.
Nyt oli ensimmäinen kerta kun alle 10-vuotias lapseni oli mukana. Olin niin kovasti halunnut hänelle Prahan esitellä. Hän sanoi, että haluaa asua siellä. Olkoon niin, en pane hanttiin!
PS. Löysin juuri kivan Praha-aiheisen blogin: Karhunkadun Kafka
