Ensteks yks juttu: tämä ei ole kauhua. Tai arvostelustani en tiedä, mutta Stephen Kingin kirja 22.11.63 ei ole kauhua.
22.11.63
Ystävä tätä suositteli lähes vuosi sitten ja siitä asti kirja on ollut mielessäni. Olen odottanut sopivaa hetkeä ja nyt uuden vuoden alkuun se tuli. Se hetki. Ja se meni. Nopeasti. Teos on varsinainen tiiliskivi 869 sivulla, mutta kun yömyöhään valvoo ja ruokataukonsa töissä varaa lukemiselle, sen saa selvitettyä helposti alle kahteen viikkoon. Suosittelijaystävälle siis kaunis kiitos, kirja oli vaikuttava, vaikka uni jäikin vähäiseksi. Ei jännityksen, vaan kiinnostuksen vuoksi.
Tarinan päähenkilö on Jake Epping, opettaja Lisbon Fallsissa Mainessa. Hän suhtautuu antaumuksella työhönsä. Tulen ajatelleeksi, että jos päähenkilöstä on haluttu tehdä hyvää kieltä arvostava äidinkielen opettaja, on kirjankin tekstin oltava hyvää. En pety. Hän opettaa myös aikuisia.
Työn teki lannistavaksi lähinnä se, kun tiesi, miten vähän noista punakynämerkinnöistä jäi oppilaiden mieleen. Jos ihminen pääsee kahdenkymmenenviiden tai kolmenkymmenen vuoden ikään oppimatta kirjoittamaan (kuulostaa eikä kuullostaa) tai käyttämään isoja alkukirjaimia siellä missä kuuluu (joulu eikä Joulu) tai kirjoittamaan virkkeitä, joissa on sekä subjekti että predikaatti, hän tuskin oppii näitä taitoja milloinkaan. Mutta me uurastamme hampaat irvessä, ympyröimme tarmokkaasti yhdyssanavirheet kuten kesä mökki ja vedämme yli sanan virkkasi ja kirjoitamme sen ylle virkkoi lauseeseen Hän ei huutanut vaan virkkasi tyynesti.
Jake Epping on hiljattain eronnut vaimostaan, ei lapsia, ei sen kummempia sitoumuksia, virka vain ja siitäkin juuri alkanut kesäloma. Hän on siis valmis ottamaan haasteen vastaan kun tapaa yhdessä yössä vanhentuneen ja laihtuneen vanhan tuttavan, jolla on tehtävä tarjolla. On nimittäin niin, että vanhalla tuttavalla on pääsy menneisyyteen, mitä Jake ei tietysti järkimiehenä tahdo uskoa. Mutta kun omin silmin näkee ja itse kokee, on vaikea väittää vastaan.
Kirjassa siis matkustetaan ajassa. Stephen King kirjoittaa Jake Eppinginä ensimmäisessä persoonassa ja se tekeekin kirjasta jotenkin henkilökohtaisen. Sen enempää Kingin tuotantoon perehtymättä, mutta väkisinkin jotain sieltä täältä kuulleena alan välillä ihan totisesti uskoa, että ainakin osa kirjasta ehkä voisi jotenkin olla totta tai että siinä voisi olla jotain viittauksia hänen omaan elämäänsä. Mene ja tiedä.
Aikamatkustuksesta kertovissa tarinoissa tulee helposti eteen kohtia, joissa ajattelee, että ei voi mennä noin. Tässä tarinassa asiat otetaan hienosti huomioon. Toki joissain kohdissa oiotaan ja monissa nojataan siihen, että historia pyrkii tasapainottumaan. Näinhän se voi olla ja Jake kai sen parhaiten tietää. Jake esimerkiksi tulee kysyneeksi hänet touhuun houkutelleelta Alilta, että mitä sitten tapahtuisi, jos Al vaikka tappaisi isoisänsä menneisyydessä. Hyvä, pointti, mutta hyvä huomio sekin, että asia kuitataan sillä, että ”Miksi ihmeessä minä niin tekisin?”. Totta, ei kannattane kokeilla. Emmekähän me muutenkaan kaikkea maailmasta ja avaruudesta ymmärrä, miksi sitten pitäisi aikamatkustuksesta tietää kaikki yksityiskohtia myöden. Asiat vain menevät, niinkuin menevät tai ainakin niinkuin ne kirjoitetaan.
Pääasiassa Jake pysyy hyvin roolissaan menneisyydessä, mutta joitakin hauskojakin sattumuksia tapahtuu. On lausahtduksia, musiikkia ja sanontoja, kuten ”bilettää”, joita ei vielä 60-luvulla ollut:
Hän nyökkäsi ja sohi haarukalla kananmunia. ”Olin tosissani. En kysy enää mitään sinun asioistasi.”
”Se on parasta. Älä kysy, älä kerro.”
”Mitä?”
”Ei mitään.”
Sehän on sellainen heitto vain, jota käytetään laajasti, mutta joka ei kai menneisyydessä olisi kuulostanut tutulta. Lausahdus tuli (lyhyesti sanottuna) tunnetuksi Amerikan armeijassa vuosina 1994-2001, jolloin homoja ei saanut syrjiä, mutta homouttaan ei myöskään saanut tuoda julki. Siitä sanonta don’t ask, don’t tell. Parempi selitys wikipediassa.
Perhosilmiötäkin pohditaan monelta kantilta ja sitä, mikä kaikki muuttuu, jos jotain pientä muutetaan. Jos yhden ihmisen elämä muuttuu, niin moniko elämä muuttuu siinä samalla? Jos yksi kolari saadaan estettyä, tapahtuuko sen vuoksi toinen paljon suurempi. Ja jos ihmisen elämän suuntaa muutetaan, muuttuuko se aina hyvään, muuttuuko se huonoon vai onko todellakin niin, että menneisyys/tulevaisuus haluaa pysyä muuttumattomana? Siinäpä pohdittavaa ennen nukkumaanmenoa.
Tarina on hillitön. Monta kertaa lukiessani jouduin toteamaan, että luen nyt kirjaa, jonka lopusta en todellakaan tiedä. Usein sitä tietää tai ainakin kuvittelee tietävänsä jo puolessa välissä että jaahas, näin tää sitten menee, mutta ei tässä päivämääräkirjassa. Se on oikeastaan aika jännä tunne, ettei ole mitään ennakkoajatuksia tai oletuksia tai toinen vaihtoehto, että niitä on niin paljon, ettei mistään saa oikein kiinni.
Liekö kirja rakennettukin niin, mutta kirja kertoo miehestä, joka ei koskaan itke, vaikka itkettäisi. Tarinassa on surullisia ja iloisia kohtia, mutta lukijana minäkään en itke. Lopussa kuitenkin hanat aukeavat. Jakellako, en muista, mutta minulla kyllä. Tarinan vuoksi? Loppuun saadun urakan vuoksi? Siksi että näin se sitten loppui? Siksi että nytkö se jo loppui? Vai miksi, en tiedä. Mutta aikamoinen kruunu Kingin kirjalle.
Luvut ovat mukavan mittaisia. Niitä voi aina lukea sen kuuluisan ”vielä yhden” eli kaksi, kolme ja niin edelleen. Nukkumaanmenokirjaksi 22.11.63 on huono, koska se yksinkertaisesti on niin painava, että sen alle puutuu ja toiseksi niin mielenkiintoinen, että uni ei ala tulla. Voisin suositella muutamaakin parempaa siihen tarkoitukseen…
Voisin väittää, että jokaisen luvun lopussa on koukku. Ihan heti alusta alkaen. Usein ohuempaakin kirjaa saa tarpoa sata sivua, ennen kuin kiinnostus herää, tässä se herää heti. Tarina lennähtää toden teolla käyntiin jo ensimmäisessä luvussa, ennen kuin on montaakaan kymmentä sivua takana. Henkilöhahmot ovat selkeitä, heistä saa hyvän mielikuvan samoin kuin maisemista. Tässä on jälleen kirja, jonka maisemiin voi palata näin myöhemmin uudestaan.
Ensimmäinen ja varmasti ainoa Stephen Kingini.
En ole lukenut muuta Kingiä kuin tämän ja viimeiseksi jää, mikäli muut ovat kauhua. En siis osaa verrata, millaista kieli kirjoissa yleensä on, mutta tässä se oli loistavaa. Ei ainuttakaan virhettä, ainakaan että huomannut olisin. Suomentaja on hoitanut hommansa varsin mallikkaasti. Annoin itseni ymmärtää, että vallan Stephen King itse olisi sanonut, että kaikista hänen kääntäjistään juuri suomentajasta on tullut parasta palautetta. Voin uskoa. Kieli on sujuvaa ja nautinnollista. Se ei töki eikä toksähtele, missään kohdassa ei tarvitse lukea lausetta siksi uudestaan, että se olisi kielellisesti vaikeaselkoinen. Läheskään kaikki kääntäjät eivät pysty samaan suoritukseen.
Mielestäni kirja on todella nautinnollista luettavaa. Hyvä kai olisi vähän tuntea paremmin Amerikan historiaa, mutta ei se välttämätöntä ole, onnistuihan lukeminen minultakin. Kyllä kirja ajattelemisen aihetta antaa ja jossittelua saa aikaan. Jännitystä on vähän, mutta kauhua ei laisinkaan. Jos et ole koskaan lukenut Kingiä, niin nyt kannattaa. Ja vaikka olisitkin, kannattaa silti.
Vien kirjan nyt omalle paikalleen kirjahyllyyn.
Hetken aikaa kaikki oli selkeää, ja kun niin käy, tuskin huomaa, että maailmaa on olemassa. Emmekö me kaikki salaa tiedä sen? Se on täydellisen tasapainon saavuttanut, rattaita ja pyöriä esittävien huutojen ja kaikujen koneisto, kauniiden unien kello, joka helähtelee elämäksi kutsumamme lasin alla. Mitä on sen takana? Sen toisella puolella ja ympärillä? Sekasortoa, myrskyjä. Miehiä joilla on moukari ja miehiä joilla on puukko, miehiä joilla on revolveri. Naisia jotka vääristävät sitä, mitä eivät pysty alistamaan, ja vähättelevät sitä, mitä eivät kykene ymmärtämään. Kauhun ja menetyksen universumi ja sen keskellä pieni valaistu näyttämö, jolla kuolevaiset tanssivat pimeää uhmaten.
Kirjailija: Stephen King
Kirja: 22.11.63
Alkuperäinen teos: 11/22/63
Suomentaja: Ilkka Rekiaro
Kustantaja: Tammi
ISBN: 978-951-31-6956-5
Sivuja: 869
Mistä: Arvostelukappale kustantajalta.
Kestäisikö toisen lukemisen: Kestäisi. On kirjoja, jotka voi laittaa luettuaan eteenpäin ja sitten on kirjoja, jotka jäävät hyllyyn. Tämä jää. Täytyy laajentaa hyllyä.
Haluaisinko nähdä tästä elokuvan: Joo, kyllä haluaisin.
Montako tähteä: ***** (kirjavuosi lähtee aika korkealta tasolta käyntiin)
Kulttulinarismia 