TTT: Tytöt 1918

06 tiistai Hel 2018

Posted by Kulttulinaristi in Teatteri, Yleinen

Avainsanat

Arvostan, Elämys, Historia, Kulttuuri, Musiikki, Musikaali, Tampere, Tampereen Työväen Teatteri, Teatteri

Sanotaan vaikka niin, että se ei ollut yhtään huonompi, mitä odotin. Odotin täydellistä. Yleensä lupaukset ja odotukset pettävät, mutta nyt ei.

Kun ensimmäiset kyyneleet nousevat silmiin ensimmäisten repliikkien aikana, ei näytelmä voi olla juuri täydellistä huonompi. Kun Petra Karjalaisen näyttelemä Hilma huutaa:”Perustetaan naiskaarti Tampereelle!”, on itkua vaikea pidätellä ja lopussa se vain tulee. Tuulisena ja lumisena torstai-iltana noin puolet päänäyttämön salillisesta nousevat seisaalleen taputtamaan, eikä ole edes ensi-ilta.

Kuva: Kari Sunnari / Tampereen Työväen Teatteri

Tytöt 1918 on merkittävä suurteos niin historiantuntemuksen, nykyaikaan peilaamisen, tasa-arvon, teatteriyleisön vanhenemisen kuin TTT:n tämänhetkisen avustusten ulkopuolelle jäämisen uhankin vuoksi.

Katsomo on pääosin täynnä eläkeikäisiä katsojia. Musiikki kuuluu olevan ”melkoista räminää” ja ”aika kovalla”. Mutta ehkä he eivät olekaan se oikea kohderyhmä, vaikka katsomon täyttävätkin. Jokaisen 14-40 -vuotiaan tulisi tämä nähdä. Pääasiassa siksi, että nykyisille keski-ikäisille sota ei ole enää ollut käsinkosketeltavan lähellä; me olemme saaneet nauttia jälleenrakennuksen jälkeisestä ilosta ja vapaudesta ilman Venäjän peikkoa. Osaksi myös siksi, että Tytöt 1918 toisi teatterille, eikä ainoastaan TTT:lle uusia katsojia, niin hieno se on.

Sen lisäksi, että näytelmä käsittelee punaisten ja valkoisten taistelua, se käsittelee naisen asemaa. Kuinka urheita olivatkaan ne tamperelaiset puuvillatehtaan likat, jotka päättivät pukea housut jalkaansa ja lähteä taistelemaan aatteen puolesta. Kuinka erilainen olikaan maailma tasan sata vuotta sitten? Emme me sitä osaa ajatella kun joka päivä kävelemme housut jalassa töihin. Kuitenkin tälläkin hetkellä monessa maassa ollaan samassa vaiheessa, missä Suomessa tuolloin. Ei sata vuotta ole pitkä aika. Johan sen huomaa lavasteistakin, jotka upeasti kuvaavat Tampereen taloja tuohon aikaan. Samojen talojen ohi me kaupunkilaiset tänäkin päivänä kuljemme. Ne ovat olleet siinä 100 vuotta sitten, ne ovat siinä nyt. Mitä ne näkevät seuraavan sadan vuoden päästä?

Kuva: Kari Sunnari / Tampereen Työväen Teatteri

Tampereen Teatterin 1918-näytelmän ohjaaja Tuomas Parkkinen toteaa helmikuun Image-lehdessä:”Kliseistä tai ei, mutta aikamme muistuttaa tavattomasti suuria sotia edeltäneitä: vastakkainasettelu, vihapuhe ja valeuutiset ovat edeltäneet historiassa aina väkivaltaa.” Tämän vuoksi onkin tärkeää, että annamme vanhat vihat anteeksi, mutta emme päästä niitä unohtumaan. Siinä vaiheessa kun historia unohtuu, se voi taas alkaa toistaa itseään.

Näyttelijät tekeveät hienoa työtä. Jokainen sopii rooliinsa kuin nakutettu. En osaisi kritisoida kuin paria ja heitäkään en aio, koska kyse on täysin henkilökohtaisista mieltymyksistäni, jotka seuraavat näytelmästä toiseen rooliin katsomatta. Väkeä lavalla on valtavasti. Sirkku Peltolan ohjaus ja Marjo Kuuselan koreografia lyövät niin hienosti kättä, että on vaikea sanoa, missä liike muuttuu tanssiksi.

Kuva: Kari Sunnari / Tampereen Työväen Teatteri

Laulut ja laulutaito ovat TTT:llä niin korkeatasoista, ettei musiikin toivoisi koskaan loppuvan. Kuinka vaikeita ja vaativia lauluja ja kuinka vaivattoman oloisesti näyttelijät niitä tulkitsevat. Vain muutaman hetken nostan näyttelijäin työssä ylitse muiden, koska kaikki on priimaa. Kun Antti Lang ja Juha-Matti Koskela räppäävät, voisi oikeasti luulla kuuntelevansa rap-artisteja. Kun Emmi Kaislakarin hahmo kokee suuren menetyksen, on huudossa jotain niin alkukantaista, syvää ja voimakasta, joka eroaa roolihahmosta muuten, että katsoja liimautuu penkkiin. Hänen katseensa huudon jälkeen on jotain niin aitoa, ettei se ole näyttelemistä. Ola Tuominen tekee jälleen, kuten Viulunsoittaja katolla -musikaalissakin, lempeän isän roolin. Tällä kertaa roolissa vain ei ole ollenkaan kovuutta, ainoastaan lämmintä hyväksyntää ja ymmärrystä.

Kuva: Kari Sunnari / Tampereen Työväen Teatteri

Ja yhtä kaikki, voi niitä lauluja, voi niitä tunnelmia. Voi Eeva Kontu älä koskaan jätä Tamperetta ja Tampereen Työväen teatteria. Niin upeaa on Konnun musiikki. Viidan jälkeen on vain voinut odottaa ja toivoa seuraavaa mahdollisuutta kuulla hänen musiikkiaan ja tässähän se on. Kuinka jollekin voidaan antaa sellainen taito? Monesti musikaalin kiinnostavuus liittyy paljolti siihen, että siinä on edes joku tuttu laulu. Eeva Kontu luo uutta. Mikään ei ole tuttua, paitsi toki jo tyyylillisiä, eevakontumaisia piirteitä alkaa erottua hänen musiikkiaan jo jonkin verran kuunnelleelle. Mutta Eeva Konnun musiikin ei tarvitse olla tuttua, koska se on niin hyvää. Mikäli katsoja on Viitansa antaumuksella kuunnellut, hän löytää Tytöt 1918:sta niin raastavan viittauksen, että kotimatkalla päällimmäisinä ovat vahvat tunteet näytelmästä ja päässä soi jo tutuksi tullut kappale. Sitten kuitenkin. Eikä se ole huono asia ollenkaan. Se on piste i:n päälle.

Kenen: Sirkku Peltolan käsikirjoitus (Anneli Kannon Veriruusut-kirjaan perustuen), Eeva Konnun musiikki, Heikki Salon sanat
Mikä: Tytöt 1918
Missä: Tampereen Työväen Teatteri, kantaesitys 25.1.2018
Keitä siinä oli: Jari Ahola, Petra Ahola, Niina Alitalo, Kristiina Hakovirta, Kaisa Hela, Mika Honkanen, Annika Junno, Emmi Kaislakari, Petra Karjalainen, Sampo Kerola, Heidi Kiviharju, Hanna Korhonen, Juha-Matti Koskela, Salla Korja-Paloniemi, Antti Lang, Jari Leppänen, Joonas Luomala, Samuli Muje, Jyrki Mänttäri, Antti Nieminen, Suvi-Sini Peltola, Saska Pulkkinen, Konsta Reuter, Timo Saari, Miia Selin, Marketta Tikkanen, Ola Tuominen, Karoliina Vanne, Eriikka Väliahde, Väinö Muje, Akusti Mänttäri
Kuka ohjasi: Sirkku Peltola
Kuka koreografioi: Marjo Kuusela
Tykkäsinkö: Niin paljon, etten usko hetkeen tulevan toista, joka tämän ylittää.
Menisinkö uudestaan: Ja vaikka kuinka monta kertaa!!

Tytöt 1918 juliste

TTT: LUULOSAIRAS

21 torstai syys 2017

Posted by Kulttulinaristi in Teatteri, Yleinen

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

Arvostelen, Hämmästelen, Kulttuuri, Tampere, Tampereen Työväen Teatteri, Teatteri

Komedia on vaikea laji. Kai satiiri, joka Molièren Luulosairaskin on, on jonkinlaista komediaa myös. Katsotaan, mitä wikipedia sanoo (https://fi.wikipedia.org/wiki/Satiiri):

Satiirista teosta läpäisee kriittinen, pilkallinen tai aggressiivinen asenne, pureva iva. Satiirin päätarkoitus on poliittinen, yhteiskunnallinen tai moraalinen. Satiiriin kuuluu kuitenkin myös hauskuus, sillä se esittää kritiikkinsä naurua herättäen ja koomisin keinoin, tekemällä kohteestaan naurettava. Satiiri onkin joskus luettu huumorin lajiksi. Mutta siinä kun huumori ymmärretään yleensä hyväntuuliseksi ja kujeelliseksi leikinlaskuksi, jossa naurettaviin elämän ilmiöihin suhtaudutaan myötätuntoisesti, satiiri on harvemmin tällä tavoin myötätuntoista. Satiirissa kohteen naurettavuus voidaan osoittaa ilman myötäelämisen signaaleja.

Luulosairas on tarina iäkkäähköstä miehestä, joka antaa lääkäreiden ja apteekkareiden pitää itseään sairaana erilaisin lääkesekoituksin nyhtäen häneltä enemmän ja enemmän rahaa. Sehän sopii hänen uudelle vaimolleen, joka on suhteessa ”perintöä odotellessa”-teemalla. Luulosairas on niin innostunut omasta sairaudestaan, että haluaa jopa naittaa lapsensa lääkärin pojalle, että saisi perheeseen oman lääkärin. Tytär on jo kuitenkin rakastunut toisaalle ja lupautunut toiselle pojalle. Satiirimaisesti tästä saadaankin hauska soppa, jota sitten keitellään yhdessä lukuisien hahmojen kanssa.

Luulosairas kauniin ja petollisen vaimonsa kanssa valmiina petkutettavaksi. Kuva: Kari Sunnari / Tampereen Työväen Teatteri

En tiedä, mikä on näytelmän kohderyhmä, mutta sen havaitsin, että katsojakunnan keski-ikä oli melko korkea. Se on toki tavallista yhdessä jos toisessakin teatterikappaleessa. Koska näytös vaikutti loppuunmyydyltä, on nähtävästi tämä tyylisuunta se, jolla salit täytetään. Teatterin tulevaisuuden kannalta se tuntuu minusta kammottavalta.

Kuten sanoin aluksi, komedia on vaikea laji. Myös komedian katsominen on vaikea laji. Minulle ainakin. Minä, kuten seurueenikin, katsoimme esityksen kiusaantuneisuuden ja pienen pöyristyksen vallassa. Pyrin kuitenkin löytämään näytelmästä kuin näytelmästä jotain hyvää ja syyn katsoa sitä. Koska itseäni näytelmä vaivaannutti, kiinnitin huomiota yleisöön.

Luulosairas lääkärinsä kanssa. Kuva: Kari Sunnari / Tampereen Työväen Teatteri

Näytelmässä ei mitään jätetä arvailujen ja oman mielikuvituksen varaan, vaan jokainen pieru töräytetään alleviivatusti ja peräruiskeen anto näytetään suurennellen. Minusta tärkeämpää olisi antaa mielikuvituksen tehdä työnsä. Hauskimmat, noloimmat ja kamalimmat asiat tapahtuvat parhaiten katsojan omassa päässä. Vinkkauskin riittää, kaikkea ei tarvitse näyttää.

Kun Luulosairas pyllistää perä paljaana apteekkaria kohti, joka tuikkaa häntä jättiruiskeella, olen kuolla kohtauksen epämiellyttävyyteen. Samalla suuri osa yleisöstä räjähtää huutonauruun ja kikatukseen. Vanhempi rouva edessäni toteaa tämän olevan aivan mahtavaa, nuoremmat opiskelijat takanani ovat hämmästelleet jo aiemmin esityksen tarkoitusta.

Kenelle tässä nauretaan? Näyttelijöille vai heidän esittämilleen hahmoille? Yleisölle itselleen omine reaktioineen? Tällaisille umpimielisille, jotka eivät ole innoissaan alapäähuumorista eivätkä jaksa innostua myöskään nuoremman lääkärin puntista pilkottavasta hervottomasta elimestä, jolle vanhempi rouva kumppaneineen nauraa vedet silmissä ja takanani olevat opiskelijat kommentoivat lakonisesti sanoin:”No mä sanon sille opettajalle, että tää oli tässä parasta.”

Teatterin ei tarvitse olla aina mukavaa ja miellyttävää. Siinä Luulosairas onnistuu. Tärkeintä on, että se vaikuttaa. Olemme valmiit lähtemään pois väliajalla, mutta päätämme antaa mahdollisuuden lopullekin. Hyvä että tulee katsottua loppuun, loppu on vähän rauhallisempi kuin alku, mutta hyvin tasapainossa alun kanssa kuitenkin. Näytelmä onnistuu myös siinä, että se herättää keskustelua. Keskustelemme siitä seurueeni kanssa huomattavasti enemmän kuin viikko sitten nähdystä Tampereen Teatterin Huojuvasta talosta, joka oli enemmän meidän makuumme. Ja ei, näitä kahta ei voi verrata millään tasolla.

En ole nähnyt Luulosairasta ennen, joitain muita satiireja kyllä. En siis tiedä poikkeaako ohjaus ja sovitus muista vai meneekö se aina näin. Näyttelijöitä mietin myös siinä missä yleisöäkin. He tekivät varmasti parhaansa. Heitä nauratti jossain vaiheessa itseäänkin ja olisikin hyvin kiinnostavaa tietää oliko se siksi, että näytelmää on hauska esittää vai siksi että se on niin kauheaa. Erityismaininnan annan tuoreelle näyttelijäkiinnitykselle Verneri Liljalle, jonka vanhempana lääkärinä esittämä monologi oli hekotuksineen päivineen varsin taidokas suoritus. Ja mikä ääni. Onko hänellä oikeasti sellainen ääni?!

Lukemiini muihin arvosteluihin omia tuntojani peilaten olin Luulosairaalle aivan väärä katsoja. Muut ovat jakaneet viisiä tähtiä. Minä en jaa tähtiä näytelmille, mutta olen hyvin hämmentynyt niistä viisistä tähdistä. Se kohderyhmä, niin. Yleisön ikäjakaumasta ja reaktioista päätellen reilusti keski-iän ylittäneet, alleviivaavasta pieruhuumorista pitävät.

Mutta sitä minä vieläkin mietin, että nauraako yleisö, koska sen pitää nauraa ja koska muutkin nauravat. Nauraako se vapautuneesti siksi että se on niin vapautunut ja ohittanut jo sen iän, jonka pitää paheksua tällaista sekoilua vai siksi, että se luulee, että sen pitää, ettei se osoitteisi olevansa ahdasmielinen.

Kenen: Molière
Mikä: Luulosairas
Missä: Tampereen Työväen Teatteri, ensi-ilta 2.9.2017
Keitä siinä oli: Auvi Vihro, Miia Selin, Teija Auvinen, Heidi Kiviharju, Maija Lang, Tommi Raitolehto, Janne Kallioniemi, Verneri Lilja, Mika Honkanen ja Jukka Saikkonen
Kuka ohjasi: Otso Kautto
Kuka koreografioi: –
Tykkäsinkö: Sanotaanko niin, että odotin enemmän.
Menisinkö uudestaan: Vaikea keksiä syytä miksi.

TTT: Viulunsoittaja katolla

11 maanantai syys 2017

Posted by Kulttulinaristi in Teatteri, Yleinen

≈ 3 kommenttia

Avainsanat

Historia, Kulttuuri, Musikaali, Perinteinen, Tampere, Tampereen Työväen Teatteri, Teatteri

Ensimmäinen kokemukseni Viulunsoittaja katolla -näytelmästä on Seinäjoen kesäteatterista kauan aikaa sitten. Olin silloin sekä tarinasta että ympäristöstä hyvin vaikuttunut. Siinä oli myös elementtejä, joiden kuvittelin kuuluvan perinteisesti jokaiseen viulunsoittajaan. Pienen pettymyksen siis koin kun TTT:n versiossa se olikin toteutettu toisin.

Kuva: Kari Sunnari / Tampereen Työväen Teatteri

Teatterin taiteellinen johtaja Maarit Pyökäri totesi jossain haastattelussa taannoin, että viulunsoittajan teema on tänäkin päivänä hyvin ajankohtainen. Moni muu on todennut, että viulunsoittaja on aikalailla jo nähty. Eräs tuttava totesi, että tämä oli kenties hienointa, mitä TTT:n lavalla on koskaan nähty. Minä totean, että tarina on ajankohtainen, toteutus oli varsin komea ja Viulunsoittaja katolla kuuluu yleissivistykseen.

Satuin seurueineni ennakkonäytökseen, joka taisi olla hienojen omaisten illan ja ensi-illan välinen matalikko. Aistimani perusteella työryhmä oli tuolloin vähän väsynyt hurjan harjoittelujakson jälkeen ensi-iltaa odottaessa. Eikä ihme. Kaikista muista näytöksistä lukemani arvosteluthan ovat olleet silkkaa kultaa ja energisyyden ylistystä. Sen vuoksi haluaisinkin nähdä TTT:n Viulunsoittajan nousevan uudelleen katolle, koska haluaisin kokea sen hypen, joka tämän version ympärillä pyörii.

Muutamista laulu- ja näyttelijäsuorituksista mainitakseni sanon, että Ola Tuomisen, jota ei kuulemma niin laulumiehenä pidetä, laulu oli minusta mitä mainiointa. Pidin kovasti Rikas mies jos oisin -laulun tulkinnasta. Maria Lundin lauluäänestä pidän kovasti, mutta myös pidän hänestä enemmän laulajana kuin näyttelijänä. Petra Karjalaista kuulisi kovin mielellään enemmänkin. Juha Junttu oli jäätävintä, mitä voi olla. Vähän pelotti katsoa niin julmaa viileyttä. Jos Jari Aholan hahmossa olikin miehittäjän itsekritiikkiä ja ymmärtäväistä pehmeyttä, oli Junttu aivan toiselta planeetalta. Erinomainen suoritus.

Kuva: Kari Sunnari / Tampereen Työväen Teatteri

Lavalla on porukkaa kuin pipoa, välillä vähän liiankin kanssa. Näytelmän aikana ehdin miettiä, että usein tulee valitettua lippujen hinnoista, myös minun, koska käyn teatterissa paljon. Miksi musikaali maksaa niin paljon? Kun katsoos itä väkeä, joka nousee lavalle illasta toiseen elämään aitoine tunteineen muutamatuntisen näytelmän meidän katsojien vuoksi, voi sitä hintaakin hyvin perustella. Eikä ollenkaan koko henkilökunta ole näkyvillä siinä lavalla. Hienoon teokseen tarvitaan hurjan paljon väkeä.

Kuva: Kari Sunnari / Tampereen Työväen Teatteri

Niinkuin laulussakin sanotaan, niin ”PERINTEET” ja perinteinen tarinahan Viulunsoittaja on. Se tekee tarinasta ehkä myös paikoin pitkäveteisen ja ennalta arvattavan kun sama toistuu uudelleen ja uudelleen kun tiukan isän taipuessa tyttäriensä uuden ajan kotkotuksiin. Hienosti kuitenkin nykyaikaankin sulautuu se, että jokaiselle ikäpolvelle uusi sukupolvi on perinteitä rikkova, uudistuva, villi ja edistyksellinen. Jokaisessa sukupolvessa on niitä, jotka eivät hyväksy uutta, mutta myös niitä, jotka oppivat uutta ja uskovat, ettei kaikki uusi ja tuntematon ehkä olekaan pahasta. Tunnen itsekin sellaisia jälkimmäisiä. Ne ovat minun vanhempani.

Tähän tulee pieni spoilaus näytelmän lopusta. Jos vaikka muuten tarina onkin perinteinen ja tasapaksu, niin loppukohtaus singauttaa näytelmän aivan eri sfääriin. Se, miten muuten vanhassa ajassa kylpevä näytelmä liu’utetaan nykypäivään, saa vedet silmiin ja sydämen pakahtumaan.

Kenen: Käsikirjoitus Joseph Stein, Musiikki Jerry Bock
Mikä: Viulunsoittaja katolla
Missä: Tampereen Työväen Teatteri, ensi-ilta 1.9.2017
Keitä siinä oli: Ola Tuominen, Petra Karjalainen, Petra Ahola, Maria Lund, Miia Virtanen, Idalilja Raipia, Helmi Holmström, Ansa Ahola, Karoliina Tapala, Anna Pukkila, Juha-Matti Koskela, Jari Ahola, Antti Lang, Minna Hokkanen, Jari Leppänen, Kake Aunesneva, Pentti Helin, Jyrki Mänttäri, Juha Junttu, Henna Wallin, Annina Rubinstein sekä paljon tanssijoita ja 8-henkinen orkesteri
Kuka ohjasi: Miika Muranen
Kuka koreografioi: Petri Kauppinen
Tykkäsinkö: Olisin luullut tykkääväni vieläkin enemmän.
Menisinkö uudestaan: Menisin, koska haluaisin nähdä sen uusin silmin ja myöhemmän esityksen.

TTT: Mielensäpahoittajan Suomi

09 torstai Hel 2017

Posted by Kulttulinaristi in Kirjallisuus, Teatteri, Yleinen

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

Arvostelen, Kirja, Kulttuuri, Tampere, Tampereen Työväen Teatteri, TamperePassi, Teatteri

Teatterissa tulee käytyä melko usein, mutta arvioita kirjoitettua liian harvoin. Nyt olen varannut lippuja teatteriin niin Tampereelle kuin Turkuunkin niin, että joka kuukausi on ainakin jotain.

Kevätkausi alkoi Tampereen Työväen Teatterissa Mielensäpahoittajan Suomi -näytelmällä, joka on samalla TTT:n kunnianosoitus 100-vuotiaalle Suomelle.

Kuva: Kari Sunnari / Tampereen Työväen Teatteri

En osaa sanoa, mitä odotin, mutta jälkikäteen ajatellen näytelmä ei vastannut odotuksia. Mielensäpahoittajahan on Tuomas Kyrön luoma hamo. Iäkkäämpi suomalaismiehen jörrikkä, joka asuu itse omaa taloa jossain korvessa syvällä Sysi-Suomessa. Olen lukenut kaikki aiemmin kuin viimeisen vuoden sisällä ilmestyneet Mielensäpahoittajat, katsonut TTT:llä Mielensäpahoittaja ja poika -näytelmän ja minulla oli Mielensäpahoittajan joulukalenteri. Kuvittelen siis olevani kartalla siinä, millaisesta tarinasta tulisi olemaan kyse.

Odotin jotain isänmaallista syvällisehköä hauskuutta, mutta sitä enemmän mentiinkin siihen syvällisyyteen. Näytelmä olikin yllättävän vakava. Hän ken odottaa nauravansa silmät kyynelissä, saattaa hämmästyä kun kyyneleitä ei aiheutakaan nauru.

Näytelmässä käydään läpi Suomen historiaa. Siinä peilataan hienosti nykyaikaa ja nykyisiä tapahtumia vanhaan aikaan. Kuljetaan päällekkäin menneessä ja nykyisyydessä. Lavalla saattaa yhtä aikaa olla kolmen eri ikäpolven Mielensäpahoittaja. Huomattavaa on, että kyseessä nimenomaan on hän eri ikävaiheissaan, ei hän ja hänen lapsensa ja lapsenlapsensa. Toki heitäkin näkyy. Vaikuttaako sekavalta?

Porukkaa lavalla on melkoinen määrä, mutta mielestäni kaikesta monitasoisuudesta ja moniaikaisuudesta huolimatta paketti pysyy hyvin kasassa. Alku tuntuu jotenkin sekavalle ja saarnaavalle, sitä ei jaksa kuunnella, mutta kun vauhtiin päästään, niin sitten mennään myös. Osan historiallisista tapahtumista voisi jättää vähemmälle. Ensimmäisestä näytöksestä saisi hyvinkin nipistää jonkun kohtauksen pois. Näytelmä on nimittäin aika pitkä. Niinkuin satavuotias Suomikin, tottakai.

Kaikki näyttelijät tekevät työnsä hyvin ja jokainen on rooliinsa sopiva. Tunnelma näyttelijöiden tilassa vaikutti seesteiseltä ja vasta ollaan näin alussa esityskautta. Erityismaininnan ansaitsee nuorinta Mielensäpahoittajaa esittävä lapsi. Kuinka luontevasti ja sujuvasti hän suurella näyttämöllä onkaan. Hattua nostan ihmisen taimelle. Raimo Grönberg on mitä mahtavin Mielensäpahoittaja. Hän osaa kyräillä kulmiensa alta, mutta näyttelee myös hienosti oman elämänsä sivustaseuraajaa. Jotenkin ihan toista kaliiperia kuin Mp ja pojassa nähty Esko Roine. Toki tuolloin rooli olikin erilainen, hauskempi. Tämä Grönbergin versio oli todellisempi. Huumoriannoksia tarjoilivat Pentti Helinin esittämä naapurin setä ja Janne Kallioniemen rooli Mielensäpahoittajan epävarmana poikana.

Kuva: Kari Sunnari / Tampereen Työväen Teatteri

Eihän se Suomen historia ihan kevyttä ole, mutta jos olisin tiennyt, kuinka tarkasti sitä käydään läpi, olisin jättänyt alle kymmenvuotiaani kotiin. Eihän kyseessä toki mikään lastennäytelmä ole ja hyvä toisaalta lastenkin on historiaansa tuntea, mutta teatterissa se tarjoillaan niin kovin konkreettisesti räjähdyksineen ja selostuksineen. Lapsikatsojan mukaan mikään ei häntä kuitenkaan jäänyt mietityttämään ja kovasti hän esityksestä piti. Niin pidimme me aikuisetkin.

Ja se onkin sitä, mikä ei ehkä vastannut odotuksia. Se, että näytelmästä olisi pitänyt niin paljon kuin siitä piti. Pääsi yllättämään nimittäin.

Sinä ken ihmettelet isovanhempiesi käyttäytymistä ja erilaista suhtautumista elämään, Mielensäpahoittajan Suomi on sinulle!

Kenen: Tuomas Kyrö
Mikä: Mielensäpahoittajan Suomi
Missä: Tampereen Työväen Teatteri, Suuri näyttämö, kantaesitys 2.2.2017
Keitä siinä oli: Raimo Grönberg, Jyrki Mänttäri, Niila Nousiainen/Sisu-Petteri Haraholma, Chike Ohanwe, Teija Auvinen, Auvo Vihro, Jaana Oravisto, Suvi-Sini Peltola, Pentti Helin, Vesa Kietäväinen, Janne Kallioniemi, Severi Saarinen, Mika Piispa.
Kuka ohjasi: Tiina Puumalainen
Kuka koreografioi: –
Tykkäsinkö: Paljon enemmän kuin olisin ajatellut tykkääväni.
Menisinkö uudestaan: Oikein mielelläni.

Kulttulinaristi on Instagramissa

01 perjantai Huh 2016

Posted by Kulttulinaristi in Elokuva, Juoma, Kirjallisuus, Konsertti, Lehti, Matkailu, Museo/Näyttely, Musiikki, Peli, Radio, Ravintola, Resepti, Ruoka, Teatteri, Televisio, Yleinen

≈ 2 kommenttia

Avainsanat

200 kcal, Arvostan, Arvostelen, Bazar, Bon, Gourmet, Gummerus, Helsinki, Herkku, Homoseksuaalisuus, Johnny Kniga, Kirja, Kotimaan matkailu, Kotiruoka, Kulinarismi, Kulttuuri, Lapsen kanssa, Like, Matkailu, Museokortti, Nähtävyys, Otava/Seven, Perinteinen, Ravintola, Resepti, Siltala, Tammi, Tampere, Tampereen Työväen Teatteri, Teos, Turku, Wsoy

Vastustan kuvien käsittelyä, koska kuvan on oltava ihan oikea kuva, joka on aseteltava ja rajattava ja oikeinväritettävä siinä ottotilanteessa. Koska se on valokuvaamista se.

Ja sitten on hittovie käynyt niin, että olen tutustunut Instagrammiin (tai 6Tag-äppiin) ja Microsoft Picture Manageriin ja molemmilla on niin peevelin helppoa niitä kuvia ihan vähän parantaa. Värejä kirkastaa. Horisonttia suoristaa. Vähän vaan valmista filtteriä lisätä. Sumentaa osasia huolettomasti.

Että niin. Jotta josko kivempia kuvia nähdä tahtoo, niin Instagrammissa on Kulttis nyt myös.

Tuosta sinne mene: https://www.instagram.com/kulttulinaristi/
Jos tykkäät, niin ryhdy seuraamaan.

Moni kiitos.

Gandhi pisteestä pisteeseen -tekniikalla.

Tuomas Kyrö: Iloisia aikoja, Mielensäpahoittaja

02 lauantai Tam 2016

Posted by Kulttulinaristi in Kirjallisuus, Yleinen

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

Arvostan, Arvostelen, Kirja, Kulttuuri, Tampereen Työväen Teatteri, Wsoy

Vuoden 2016 ensimmäinen lukemani kirja on Tuomas Kyrön neljäs Mielensäpahoittaja-kirja. En aivan ehtinyt viimeistellä sitä viime vuoden puolella vaan liikuttuneena pääsin loppuun pari tuntia vuoden vaihteen jälkeen.

Iloisia aikoja, mielensäpahoittaja on varsin tuotteliaan Tuomas Kyrön neljäs Mielensäpahoittaja-kirja. Yhteensä kirjoja on ilmestynyt 17 kappaletta. Olen lukenut kaikki Mielensäpahoittajat, myös Kirjan ja ruusun päivän kirjan Miniä. Kerjäläisen ja jäniksen luin myös, mutten pitänyt niinkään, kun taas mielensäpahoittajista aina.

Tuomas Kyrö: Iloisia aikoja, Mielensäpahoittaja. Etukansi.

Tuomas Kyrö: Iloisia aikoja, Mielensäpahoittaja. Takakansi.

Mielensäpahoittaja on Sysi-Suomessa asuva vanha mies, jonka tunnettu lauseen alku on ”Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun…” Jo ensimmäisessä kirjassa selviää, että ukko on jäänyt yksi asumaan askeettiseen tupaansa kun vaimo on joutunut hoitokotiin. Kirja kirjalta hän kehittyy arkisissa rutiineissaan. Ennen vanhaan kun työt jaettiin aika vahvasti naisten ja miesten töihin, niin muutos ulkotöistä sisätöihin ei käy aivan kivuttomasti.

Aiemmat kirjat ovat huumoripitoisempia, vaikka syvyyttä niissäkin on. Tämä viimeisin alkaa vakavoitua enemmän, mutta säilyttää silti otteensa ja tyylinsä. Mielensäpahoittajasta sukeutuu suvaitsevainen ja ymmärtäväinen jääräpää pelkän jääräpään sijaan. Helposti kuvittelemme, että iäkkäimpiä sukulaisia on suojeltava lapsen homoudelta tai omalta avioerolta tai milloin miltäkin nykyajan kotkotukselta. Usein kuitenkin tulee törmänneeksi siihen, että mitä omat vanhemmat eivät ehkä sulata, hyväksyvät isovanhemmat sen kummempia kyselemättä. Ehkä se on sitä vanhuuden tuomaa viisautta, ymmärtää, että meitä on niin moneen junaan.

Lapsena ihminen uskoo kaikesta vain hyvää ja näkee mutkikkaat asiat selkeinä ja helppoina. Missä vaiheessa menetämme sen lapsellisen suoraviivaisuuden ja muutumme suvaitsemattomiksi änkyröiksi? Ja missä vaiheessa sitten huomaamme, että kannattaakohan sitä kaikkea ottaa ihan niin vakavasti? Entä missä vaiheessa opimme, että kun ikävät ja pakolliset asiat hoitaa alta pois (testamentti, oman arkun teko (??) ja hautajaisten suunnittelu), niitä ei tarvitse enää miettiä ei itse eikä jälkeen jäävien? Viisaita ajatuksia, mielensäpahoittaja.

Ei nyt kuitenkaan niin, että Mielensäpahoittaja aivan pehmennyt olisi. Viimeisimmässä kirjassa poika lähtee viemään häntä mustekaupoille (koska testamentti on kirjoitettava vanhalla perintömustekynällä) isolle kirkolle, mutta heti alkuunsa tulee kinaa.

   Sanoin että Mölhöperän kautta kannattaa tähän vuodenaikaan oikaista.
     -Miten se on vuodenajoista kiinni?
     Siksi että siellä voi olla pellolla joutsenia. jos on, niin se pitää merkata kalenteriin.
     -Sinä itse olet sanonut että kuski valitsee reitin ja radiokanavan, poika sanoi.
     Tietenkin valitsee. Silloin kun minä olen ratissa, mutta mitäpä siitä tulee jos pojat ja emännät alkavat reittiä valitsemaan. Yhtäkkiä pysähdellään lahjatavarakauppoihin, huvipuistoihin, ajetaan kolareita ja tuotetaan kuluja veronmaksajille, joka olen minä.

Tuomas Kyrö kirjoittaa ihan mahtavasti Mielensäpahoittajan äänellä. Kun luen, kuulen koko ajan vanhan itsekseen jupisevan ukon äänen, johon sekoittuu osaltaan myös Kyrön oma ääni. Tuomas Kyrö/Mielensäpahoittaja on erittäin hyvä tarinan paisuttelussa, siinä, kuinka on parempi elää elämää kuten on aina eletty, ettei vaan mikään muutu ja ettei vain aleta vaatia enempää ja paremmin.

Samaisella musteostosreissulla Mielensäpahoittaja ja poika joutuvat yöpymään hotellissa, johon Milelensäpahoittajalla on kuponki varhaisemmilta vuosilta. Kuponki ei kelpaa, mutta ilmaista kanta-asiakkuutta (S) tarjotaan korvaukseksi ja että sen oheen saa etusetelin, joka käy minibaarin oluisiin ja virvoitusjuomiin.

Kyllä ei tarvita kaupanpäällisiä semmoisessa paikassa, missä vain kerran käydään. Jäsenyyksillä ja muovikorteilla pyritään siihen, että otetaan yksi pullo minibaarista ja sitten kahdeksas ja lopuksi hulautetaan kurkkuun ne pikkuruiset viinapullot, jotka näyttävät ison miehen käsissä leluilta. Huojutaan hissistä aulaan niin kuin koko maailma olisi omassa omistuksessa. Kyseltäisiin tietä tanssiravintolaan ja lähteekös neiti mukaan. Sieltä kuljetetaan huoneeseen joku tuntematon Sirpa, jonka vierestä herätään aamulla ja kaikki on mustaa. Pihassa odottaisi velaksi ostettu urheiluauto. Häpeä tulisi ohimosta lävitse niin ettei edes Niskas-Mikko pystyisi tekemään siitä elokuvaa.
-Isä tarkoittaa, ettei hän välttämättä halua liittyä.

Kyrö kirjoittaa Mielensäpahoittajan näkövinkkelistä myös pitkälle pohdittuja ja mielenkiintoisia ajatuksia milloin mistäkin. Aika kiinnostava näkövinkkeli kristinuskoon aukeaa pohdinnasta, jota Mielensä pahoittaja uudelle kirkkoherralle pohtii.

Katselin alttaritaulua, jossa ooli kaikki muut opetuslapset paitsi Juutas. Häntä minä olen eniten pohtinut sen ison kirjan porukoista. Kyllä on saanut turhanpäiten huonon maineen. Kuinka olisi käynyt Nasarettilais-Jeesukselle ilman Juutaksen hinkuamista hopearahojen perään? Olisi saattanut elää pitkän ja rauhallisen elämän puuseppänä ja kahdeksan lapsen isänä. – – – –
Kyllä olisi käynyt Jeesukselle kuin kenelle tahansa. Hän olisi katsonut elämäänsä taaksepäin ja miettinyt, että kylläpä minulla olikin nuorena miehenä kiivaita mielipiteitä ja tahto muuttaa koko maailman ajattelu omakseni. Mukava emäntä olisi keitellyt Jeesukselle tummaa kahveeta ja olisivat käyneet sunnuntaikävelyllä Getsemanessa. Lapsia olisi tullut sen kahdeksan kappaletta. Että kyllä pitäisi jokaisen joka Jeesukseen ja syntien sovitteluun uskoo, kiittää Juutasta.

Mielensäpahoittajat ovat kaikkinensa mukavia luettavia. Ne tulee luettua melko nopeasti ja niitä voisi kuvitella lukevansa toistekin. Jotenkin tästä viimeisimmästä kirjasta, joka muuten oli joulukaupoille saanut päälleen uuden puvun eli jouluiset paperikannet, jäi fiilis, että ehkä viimeistä viedään. Jotenkin Mielensäpahoittaja saavuttaa jonkinlaisen seesteyden ja tasapainon. En tiedä, jää nähtäväksi. Lukisin mieluusti lisääkin, mutta kaikki hyvähän loppuu aikanaan ja ehkä tähän kohtaa voisi olla hyvä lopettaa.

Piste.

Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun muilla on ATK-laitteessa kaksi näyttöä ja minulla kaksi näppistä. Ja kun jouluisen kansipaperin alta paljastui tavallinen kirja. Eipä siinä, erittäin hieno markkinointikikka jo yli vuoden vanhalle kirjalle.

Kirjailija: Tuomas Kyrö
Kirja: Iloisia aikoja, Mielensäpahoittaja
Alkuperäinen teos: –
Suomentaja: –
Kustantaja: WSOY
ISBN: 978-951-0-40762-2
Sivuja: 248
Mistä: Joulupukilta, joka hankki sen ehkä edullisesti Akateemiselta.
Kestäisikö toisen lukemisen: Kyllä vain.
Haluaisinko nähdä tästä elokuvan: Haluaisin, vaikken ole vielä ensimmäistäkään nähnyt, näytelmän TTT:llä kyllä. Niin ja se oli kiva.
Montako tähteä: ****

Iloiset ajat muualla:
Nenä kirjassa -blogi
Rakkaudesta kirjoihin -blogi
Arvovaltakirja-blogi
Lukukokemuksia ja vähän muutakin -blogi
Kirjan vuoksi -blogi
Lukutuulia-blogi
Hesarin arvostelu

Tulevan vuosineljänneksen kulttuurisuunnitelma

06 perjantai Mar 2015

Posted by Kulttulinaristi in Konsertti, Musiikki, Teatteri, Yleinen

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

HBO, Helsinki, Konsertti, Kulttuuri, Musiikki, Musikaali, Tampere, Tampereen Työväen Teatteri, Teatteri, Televisio, Televisiosarja

Kun katson kalenteria, se näyttää täyteläistä. Kun katson lukemista odottavaa kirjapinoa, se näyttää korkealta. Kun ajattelen asiaa, kaikki tuntuu ihanalta paitsi se, että lauantaina on TTT:llä viimeinen Hevosten keinun esitys ja se nyt sitten jää minulta näkemättä.

Vähintään yhtä surkeana kuin tuire Saleniuksen hahmo kun Hevosten keinua en näe. Kuva Tampereen Työväen Teatteri / Kari Sunnari.

Mutta huoli pois, näitä on luvassa keinusta huolimatta:

Ensi viikolla Maija Vilkkumaan konsertti Helsingissä. Osallistuin Radio Aallon arvontaan ja voitin liput eturivin keikalle itselleni ja seuralaiselle.

Ensi viikolla on myös Nightwishin maailmankiertueen aloituskonsertti Espoon MetroAreenalla. Musiikkilaji ei ole lähimpänä sydäntäni, mutta kiinnostuksella menen kun tilaisuus tarjoutui.

Jos hyvin käy, ensi viikolla on myös Tampereen Teatterissa Sugar – Piukat paikat. Sitä on kehuttu, mutta itsehän suhtaudun komediaan skeptisesti. Yllättäkää minut!

Parin viikon päästä on Helsingissä kauan odotettu Billy Elliot. Pitäisiköhän katsoa leffa uudelleen vai antaa näytelmän johdattaa? Jätän elokuvan myöhempään.

Sitten on Kalevan uimahallissa esitys Halli, The Pool – uimahyppyjä ja hullu hanuri, jossa Karoliina Blackburn, Rosa Meriläinen ja Mansen Molskis hyppivät veteen.

On myös Scandinavian Music Groupin konsertti Klubilla, sitä odotan hurjasti. Uusi levy on nimittäin ällistyttävän hyvä ja SMG livebändinä ihana.

Vain elämää -konserttiinkin on hankittu liput samoin kuin Sorin Sirkuksen joulushowhun, josta aiemmin on jääty paitsi.

Ja sitten vielä kevätpuolella Cheekin Alpa Omega -konsertti ihan täällä Mansessa.

Ja jos vielä jotain teatteriakin kerkeis… Suomen kauneimman tahtoisin TT:llä nähdä ja onhan noita muitakin.

Niin joo, ja HBO:lta aloitin uuden sarjan, Dominion. Siinä paljastuu totuus Herran enkeleistä. Ja se totuus ei vaikuta pilotin perusteella kauniilta.

Kyllä tässä puuhaa piisaa.

TTT: Kohtalon Tango

15 torstai Lok 2015

Posted by Kulttulinaristi in Teatteri, Yleinen

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

Arvostelen, Kulttuuri, Tampere, Tampereen Työväen Teatteri, Teatteri

Yksi teatterisyksyn ennakkosuosikki oli ehdottomasti Tampereen Työväen Teatterin kantaesitetty Kohtalon Tango. Sen on Arturo Pérez-Reverten romaanin pohjalta käsikirjoittanut Tiina Puumalainen, joka on myös ohjannut näytelmän. Lyhykäisyydessään tarinassa on kyse, mitään paljastamatta, vuosikymmenet kestävästä epätoivoisesta rakkaudesta. Ja tangosta.

Lavastus on hieno. Se on toisaalta kai yksinkertainenkin, mutta upea. Suuria elementtejä liikutellaan sujuvasti ja näyttämö muuttu välillä laivaksi, satamakapakaksi tai hienostohotelliksi ja voi miksikä kaikiksi muiksikin.

Eikä ainoastaan lavastus, vaan myös valaistus on erittäin onnistunut. Sillä luodaan upeita tunnelmia autiomaasta illallisravintolaan vuoristossa. Ja kaikkeen siltä väliltä. Valojen ja varjojen kontrasti on monessa kohtauksessa henkeä salpaava. Puvustuskin osuu nappiin saatellen katsojan oikeaan aikakauteen.

Kuva: Teppo Järvinen / Tampereen Työväen Teatteri

Ja musiikki, no tottakai hei, sehän on tangoa. Siinä on sellaista Piazzola-henkeä, mutta en osannut tunnistaa, oliko se oikeasti sitä. Ja vähän oudosti ehkä Bolero on aika suuressa osassa. Joo se kuuluu juoneenkin joo, mutta tangoa olisi voinut olla enemmän niilläkin kohdilla. Ehken vain huomannut, että juuri Bolero jostain syystä kuului sinne, minne olisin odottanut muuta. Yleensä kaikkialla, niin elokuvissa kuin teatterissakin musiikki on liian kovalla. Tällä kerralla se oli liian hiljaisella. Musiikki tuli nauhalta, eikä se haitannut, mutta ehkä juuri tähän tunnelmaan olisi sopinut oikea orkesteri.

Upein kohtaus nähdään ensimmäisessä näytöksessä. Harmi sikäli, kun sitten sitä jää odottamaan lisää. Näyttämön rakennetta käytetään jälleen hienosti, kun puolet suuresta näyttämöstä kohoaa ylös paljastaen satamahyypiöiden täyttämän kapakan ja hetken tarina aivan kirjaimellisesti etenee kahdessa tasossa. Oi sitä intohimon ja kiihkon määrää, mikä näyttämöltä välittyy katsomoon kun väki käy tanssimaan alkuperäistä, ei kovinkaan salonkikelpoista, tangoa. Vaikka eipä siinä, kyllä minun salonkiini sopisi tulla moista tanssimaan… Kohtaukselle huokaili väliajalla yksi jos toinenkin.

Kuva: Teppo Järvinen / Tampereen Työväen Teatteri

Ja niin, teatteria ei olisi ilman näyttelijöitä ei, mutta tämä näytelmä vaatii ehdottomasti nuo taustalla olevat, tärkeääkin tärkeämmät asiat; lavastuksen, valaistuksen ja musiikin, että siitä tulee hyvä kokonaisuus.

Kaikkien eniten hämmästytti se, että pääosissa olivat naisten keskuudessa ihastusta (miksi?) herättävä Nicke Lignell nuorena (miksi?) Max Costana ja Jyrki Mänttäri vanhana (miksi?) Max Costana. Miksi? Ai mää kysyinkin jo että miksi, mutta silti että miksi niin? Jyrki Mänttäri, samoin kuin Nicke Lignell, ovat miehiä, jotka ovat säilyneet koko uransa ajan ulkoisesti täysin muuttumattomina ja harmi kyllä, minusta, kuten muistakin jututtamistani Lignell vaikuttaa vanhemmalta kuin Mänttäri. Ikäeron olisi pitänyt olla selkeämpi kuten se oli naisilla. Soili Markkanen oli ylväs ja ihastuttava vanhempana Mecha Inzuzana. Minulle vielä tuntematon Emma-Sofia Hautala nuorena Mecha Inzuzana jäi vähän etäiseksi, mutta ehkä se oli tarkoituskin. Tanssijat, osa Tanssiteatteri MD:n tanssijoita, olivat hyviä ja varsin tärkeässä osassa. Jari Ahola vakuutti niin nuoren Mecha Inzuzan puolisona kuin shakinpelaajanakin, josta jälkimmäisestä roolista piste ryhdistä ja olemuksesta. Aika merkittävä virhe puvustuksessa vaan oli se, että hänen hiuksensa oli molemmissa rooleissa samat, joka hämäsi useampaakin katsojaa.

Kuva: Teppo Järvinen / Tampereen Työväen Teatteri

Tarina oli epätoivoisine rakkauksineen ihan hyvä, mutta jotenkin en pysynyt kärryillä. Alkuperäinen romaani (suomennettuna toki) muuten näkyi olevan Hulluilla Päivillä pokkarina myynnissä. Mietin, ostanko, mutta jätin ostamatta. Sekä itse että seuralaiseni olimme väliajalla ihan pihalla siitä, missä ajassa ja paikassa ollaan. Ollaanko Euroopassa vai Etelä-Ameriikassa. Ehkä se, että tarinaa käytiin kahdessa ajassa kahdella miehityksellä, alkoi selvitä viimeistään väliaikaan laskeuduttaessa. Toisessakin näytöksessä oli ihan hienoja kahden eri ajan samanaikaisia kuvauksia, mutta en tiedä oliko vika minussa vai ohjauksessa, mutta niitäkin oli osittain vähän vaikea seurata.

Ei näytelmä huono ollut, ei missään tapauksessa. Kokonaisuus vaan oli ainakin näin alkuvaiheessa vähän epätasapainoinen lavastuksen, valojen ja musiikin hyväksi, mutta hyvähän se on, että välillä selvemmin tulee esille se näkymättömämpi osa, mikä teatterista luo teatterin. Ilman näyttelijöitä ei tosiaankaan olisi teatteria, mutta harvalla riittäisi intoa katsoa sitä ilman panostusta kaikkiin tavallisemmin taustalle jääviin seikkoihin. Jos puvustus, lavastus ja valaistus ovat hyvät, niitä harvoin huomaakaan. Jos ne ovat huonot, ne todellakin tulee huomattua. Nyt ne huomattiin siksi, että ne olivat loistavat!

Kenen: Arturo Pérez-Reverten romaanin pohjalta Tiina Puumalaisen käsikirjoittama
Mikä: Kohtalon tango
Missä: Tampereen Työväen Teatteri, Suuri näyttämö, kantaesitys 8.10.2015
Keitä siinä oli: Jyrki Mänttäri, Nicke Lignell, Soili Markkanen, Emma-Sofia Hautala, Jari Ahola, Mika Honkanen, Juha-Matti Koskela, Samuli Muje, Jaana Oravisto, Matti Pussinen-Eloranta, Auvo Vihro, Eriikka Väliahde ja monta loistavaa tanssijaa.
Kuka ohjasi: Tiina Puumalainen
Kuka koreografioi: Osku Heiskanen, Sirpa Suutari-Jääskö ja Jukka Haapalinen
Tykkäsinkö: Paikoittain aivan hyvä, odotin kyllä enemmän.
Menisinkö uudestaan: Voisin mennä, mutta pakko ei olisi päästä.

TTT: Yksi halusta toinen rakkaudesta

17 torstai syys 2015

Posted by Kulttulinaristi in Teatteri, Yleinen

≈ 2 kommenttia

Avainsanat

Arvostan, Arvostelen, Kulttuuri, Tampere, Tampereen Työväen Teatteri, Teatteri

Esityksen jälkeen pyysin ”eiks tän vuoden teatterikäynnit vois olla jo tässä”-seuralaistani kuvailemaan näytelmää yhdellä adjektiivilla. Se oli KIVA. Jos hän sanoo teatterista ”kiva”, hänen on täytynyt olla suorastaan innoissaan. Oma adjektiivini oli ERINOMAINEN. Pidän itseäni teatterin suurkuluttajana ja kriittisenä katsojana. Myös muut kuulemani kommentit ovat olleet kehuvia.

Kuva: Kari Sunnari / Tampereen Työväen Teatteri

Tuhannesti pahoittelen, jos tämän vuoksi jonkun elämyksen latistan. Useinhan käy niin, että kun jotain näytelmää hypetetään, siltä alkaa joko odottaa liikaa tai sitten varautuu jo valmiiksi siihen, että ei todellakaan voi olla hyvä, täytyy olla erityiskriittinen. Jättäkää siis kehuni omaan arvoonsa ja vetäkää omat johtopäätöksenne. En pane pahakseni, jos joku vaikka kertoisi kommenteissa omista tunnelmistaan.

Taas, kuten Taivaslaulussakin, roolitus on onnistunut aiiiiivan nappiin. Aimo Räsänen on (kuten aina) roolissaan täysin luonteva. Niin hyvä, niin oikea ja todellinen. Janne Kallioniemi on vähän synkkä ja ahdistunut, siis roolissaan. Mutta innostumistakin löytyy juuri kuin hänen tilanteessaan voi kuvitella. Suvi-Sini Peltola ei pääse/joudu esittämään lasta eikä vauvaa, vaan tavallista aikuista naista ja ai kuinka on hän siinä niin hyvä. Sanoisinko myös että niin oikea ja todellinen. Antakaa Peltolalle enemmän rentoja, uskottavia aikuisen naisen rooleja! Karoliina Kudjoin olen nähnyt lavalla kerran aiemmin Sormet hunajapurkissa -näytelmässä enkä vakuuttunut alkuunkaan. Silloinkin kyse oli Kari Heiskasen tekstistä, joten odotin häntä nyt vähän pelokkain tunnelmin. Mutta vielä mitä!!! Ihana lyhyessä tukassaan tyylikästä entisen elämänsä varjoa mukanaan kantavaa sisustussuunnittelijaa esittäen. Hienoa, monitasoista tulkintaa.

Kuva: Kari Sunnari / Tampereen Työväen Teatteri

Eräitä näyttelijöitä voisi kliseisesti kuvata kuin viinejä, jotka vain paranevat vanhetessaan. Ja niin, että minulle ei juuri viini maistu, mutta aina joskus kohdalle osuu kuitenkin maukas ja kokonaisuutta täydentävä viini. Pentti Helin on muuttunut tylsien roolien ikisedästä charmantiksi, kypsäksi herraksi. Näytteleminen on muuttunut entisestä paljon sulavampaan suuntaan. Ei ole ihan ensimmäinen rooli, jossa hän on mies paikallaan. Hienona suorituksena muistan myös viime vuonna (tai toissa… tai aiemmin…) näkemäni Rakkauslaulun. Hei wau! Ja toinen viini, johon nyt rakastun aina uudestaan ja uudestaan, on Teija Auvinen. Turhan usein hän on täti-ihmisen rooleissa, koska Valokuvavarkaissa saatiin nähdä, että hänestä on niiiiin paljoon muuhunkin. Rooli oli tyystin erilainen kuin yleensä. Tällä kertaa kyseessä oli jälleen täti-ihmisen osa ja sen hän veti mainiosti. Olen rakastunut. Tässä näytelmässä ehkä kaikkiin.

Kuva: Kari Sunnari / Tampereen Työväen Teatteri

Käsikirjoitus ja ohjaus ovat Kari Heiskasen. Toisin kuin Sormet hunajapurkissassa tässä Heiskasen omintakeinen puhe ei kuulu näyttelijöiden suussa. Ja hyvä niin. Teksti on valtavan hyvä. Olin kai Aplodista lukenut, mitä näytelmä käsittelee, mutta muuten päätin olla perehtymättä, mennä avoimin mielin. Juuri ennen esityksen alkua tuttava heitti lauseen:”No niin, sitten mennään parisuhdedraamaa katsomaan!” Voi ei, voi ei, voi ei, voi ei!!! Tiesin seuralaisen suhtautuvan kammolla ahdistusta ja tiukkaa draamaa kohtaan. Itsehän koen näytelmän sitä paremmaksi, mitä enemmän ahdistaa, mikäli se ei johdu huonosta näytelmästä.

Ja kyllä, vaikeita asioita käsiteltiin hienosti, suoraan ja monella tasolla. Mutta silti kepeästi ja huumorilla. Nauraa sai ja kai välillä melkein itkettikin. Ohjaus oli mennyt nappiin, koska niin sujuvasti tarina eteni. Olihan se osittain vähän uskomatonkin ja kärjistetty, mutta niin luonteva ja aito, että se olisi voinut olla totta. Oliko se totta? Näytelmässä esitettiin kuvakäsikirjoitus elokuvaan, jonka tekijä kertoi varastavansa tarinansa toisten elämistä. Niinkö Heiskanenkin? Varastiko hänkin? Niin totta se jotenkin oli.

Yksi halusta toinen rakkaudesta on ehkä pakko nähdä toistamiseen. Niin paljon siinä oli mietittävää.

Kuva: Kari Sunnari / Tampereen Työväen Teatteri

Teatteri on murroksessa. Kuten teatterin taiteellinen johtaja Maarit Pyökäri kertoo suuren näyttämön ala-aulassa olevassa tekstitaulussa, suuria massoja on vaikea saada nykyään liikkeelle. Teatteriyleisö segmentoituu tarkemmin kuin ennen. On vaikea löytää yhtä, vuosikausia täyden salin vetävää vetonaulaa. Ihmettelin jotenkin että tällainen kuuden näyttelijän puhenäytelmä on tuotu suurelle näyttämölle. Mutta sehän sopi siihen hienosti. Jos tänä vuonna meinaisi katsoa vain yhden teatteriesityksen, se voisi olla tämä.

Kenen: Kari Heiskanen
Mikä: Yksi halusta toinen rakkaudesta
Missä: Tampereen Työväen Teatteri, Suuri näyttämö, kantaesitys 17.9.2015
Keitä siinä oli: Aimo Räsänen, Karoliina Kudjoi, Teija Auvinen, Pentti Helin, Suvi-Sini Peltola
Kuka ohjasi: Kari Heiskanen
Tykkäsinkö: Todella paljon. Teatterivuoden rima on nostettu korkealle.
Menisinkö uudestaan: Menen.

Ravitsemisliike Aisti, Tampere

03 torstai syys 2015

Posted by Kulttulinaristi in Ravintola, Ruoka

≈ 1 kommentti

Avainsanat

Kulinarismi, Liha, Ravintola, Tampere, Tampereen Työväen Teatteri

Teatterisyksy alkoi maukkaissa merkeissä kun ennen TTT:llä kantaesitettyä Taivaslaulua menimme tuttuun tapaan Työviksen Klubin alakerran ravintolaan. Vähän oli suru silmässä, kun emme päässeet perinteiselle Natalien leivälle, kun paikalla on avannut elokuussa 2015 maalaishenkinen teatteriraintola Ravitsemisliike Aisti. Mutta.

Sisään astuessa maisema oli tuttu. Ovella meitä vastaanotti naulakko ja tuttu naulakkokaappi. Raskaahko venäläishenkinen sisustus oli muuttunut vaaleammaksi, raikkaan maalaismaiseksi. Katto oli kuitenkin entisensä, mikä toisaalta muistutti kivasti vanhasta, mutta olisi voinut uusiutua sekin. Vaikutti, että remontti on tehty melko edullisesti ja nopeasti. Pöydätkin olivat aikalailla samoissa asemissa kuin ennenkin. Eikä siinä mitään, mutta olisin kaivannut ihan selvää pesäeroa Nataliehen, nyt kun ei sitä kerran enää ole.

Ravitsemisliike Aistin maalaishenkinen kattaus.

Pienessä määrin oli kiirus teatteriin, mutta ehdimme kuin ehdimmekin tilata. Tuntui, että ruoan tulossa kesti kauan (suhteessa kiireeseemme), mutta niin se on, että aina ruokaa kauan odottaa (tai kotiolosuhteissa tekee) ja sitten sen syö kymmenessä minuutissa. Oikein kun naatiskelee, saattaa mennä kaksikintoista. Minuuttia.

Menu.

Sitten tuli ruoka. Taivahan vallat!!! Kyllä oli herkullista se. Emme voineet vetää pitkällä kaavalla, vaan jouduimme tyytymään pääruokiin. Natalien leipää muistellen päätyi seuralainen 18 euron Astetta parempaan woikkariin, johon luvattiin savustettua ylikypsää härän entrecôtea, briossia, tryffelikreemiä ja maalaislohkoperunoita. Minä itse valitsin samaisella 18 eurolla paahdettua porsaankylkeä kukkakaalin ja tumman tyrnikastikkeen kera. Härkä oli muutamana reiluna siivuna, koostumukseltaan murean lohkeavan suussa sulavaa, maultaan ihanan savuista, vaikkakain suolaista. Seuralainen ei ollut niin briossin perään, mutta minusta se maistui ihanalta, hieman makealta. Ja possunkylki, oih, siinä oli runsaasti rasvaa ja se olisi ollut seuralaiselleni kauhistus, mutta minulle se oli kuin nenä päähän, nyrkki silmään, telkkä pönttöön, muumi laaksoon, inkkari kanoottiin, puukko tuppeen ja piste iin päälle. Se oli mehevää ja ihanaa olematta kuitenkaan ällölöllön rasvaista.

Paahdettua porsaankylkeä, kukkakaalia ja tummaa tyrnikastiketta.

Astetta parempi woikkari, jossa savustettua ylikypsää härän entrecôtea, briossia, tryffelikreemiä ja maalaislohkoperunoita.

Edellämainitut ovat vallan omia aistimuksiani. Minulle nyt vasta selvisi, ettei seuralainen ollutkaan yhtään niin häikäistynyt Aistista kuin minä. Kyllä hänkin siitä ja ruoasta piti, muttei ollut niin onnessa kuin minä olin. Hän kuulemma antoi minun nauttia rauhassa. Ja siinäpä muuten onkin hyvä pointti. On kilttiä antaa toisen nauttia ja ihastella, koska kyllä toisen tunnelma toiseenkin tarttuu. Söinkö onnellisuuspillereitä, oliko minulla huutava nälkä vai osasinko vain valita itselleni oikean annoksen? Niin tai näin, yhteinen elämys voi olla sen kokijoille erilainen. Hyvä kuitenkin, että molemmat saavat elää oman elämyksensä.

Ikävä tulee Natalieta, jossa on tullut istuttua iltaa ja päivää vuosien varrella lukuisia kertoja joskus syöden, joskus juoden ja joskus vähän vain seuroissa hengaillen. Mutta oli kai ihana Riitta Mäkelä jo aika päästää iltahommista pois Ikaalisiin Ravintola Ryytiä pyörittämään. Ajat muuttu ja lapset kasvaa. Vanhan tilalle tulee uutta. Ensimmäisen käynnin jälkeen toivotan ilolla Ravitsemisliike Aistin tervetulleeksi Tampereen ravintolakentälle. Toivon, että teatteriväki löytää Aistin ja voisi sinne muutenkin eksyä kuin ennen teatterireissua. Minun käyntini ei taatusti jäänyt viimeiseksi!

Ravintola: Ravitsemisliike Aisti
Missä: Hallituskatu 19, TTT:n nurkan takana, Tampere
Vinkki: Mainio paikka ruokailulle ennen teatteria.
Palvelu: Aivan mukavaa. Hyvää teatteri-iltaakin muistettiin toivottaa.
Tykkäsinkö: Tykkäsin. Sisustukseen vielä pientä viilausta, mutta menee se noinkin. Ruoka mitä maiiointa!
Oliko kallis: Ei tokikaan. Jotain reilun kympin teatteriinmenoruokaa kaipaisi, mutta alkuruoissa näkyi kaksi hintaa… kenties toinen niistä on hieman isommalle annokselle.
Menisinkö uudestaan: Menenkin!
Montako tähteä (1-5) ruoalle: 4,5
Seuralaisen tähdet ruoalle: 3,5

Kulttulinarismia

~ Kulttuuria ja kulinarismia.

Tag Archives: Tampereen Työväen Teatteri

TTT: Tytöt 1918

TTT: LUULOSAIRAS

TTT: Viulunsoittaja katolla

TTT: Mielensäpahoittajan Suomi

Kulttulinaristi on Instagramissa

Tuomas Kyrö: Iloisia aikoja, Mielensäpahoittaja

Tulevan vuosineljänneksen kulttuurisuunnitelma

TTT: Kohtalon Tango

TTT: Yksi halusta toinen rakkaudesta

Ravitsemisliike Aisti, Tampere