Minä niin ajattelin olevani valmis runouteen.
Kävin Tampereella Tulenkantajien kirjakaupan avajaisissa kuluvana syksynä. Siellä näin kaksi paksua pokkarillista tamperelaissyntyisen Mirkka Rekolan (1931-2014) runoja. Kurkkasin jotain sivua ja ajattelin, että nyt olen valmis. Tulenkantajien kirjakaupassa on paljon runokirjoja, mutta Rekola kiinnosti minua jo seksuaalivähemmistöön kuulumisensa vuoksi. Hän oli 30-luvun lapsia, vain vähän isovanhempiani nuorempi siis, miten se kaikki näkyisi runoissa?
Myöhemmin sain tuon kirjan luettavakseni. Kauhea järkäle, 701 sivua sisällysluetteloineen. Helpotuksena kuitenkin se, että runokirjamaisesti yksi sivu on täynnä tekstiä, mutta toisella ja kolmannella tekstiä voi olla muutamia sanoja.
Huuto muuttui holviksi
josta toiset käyvät sisälle
Jo heti autossa, kirjan postista noudettuani, sormet syyhyten revin paketin auki ja selailin kirjaa sieltä täältä. Lausuin muutaman runon kanssamatkustajalle. Runous paatoksella lukien kuulosti hienolta. Itsestä ainakin, kun omasta äänestään tykkää.
Kun pääsin syventymään kirjaan tarkemmin, luin tietysti ensiksi Liisa Enwaldin johdannon, jossa hän analysoi muutaman sivun verran Rekolaa runoineen. Olisihan se pitänyt arvata, että jos jo johdanto menee yli hilseen, niin saattaa se mennä itse asiakin. Luin johdannon uudestaan luettuani koko kirjan. Se aukesi yhtä vähän kuin aluksikin.
Virran molemmin puolin on runokokoelma Mirkka Rekolan runoista vuosilta 1954-2004. Alkupään runot ovat rakenteeltaan jotenkin helpommin lähestyttäviä. Kaunis kieli vie mukanaan, vaikkei itse ideaa aina ymmärtäisi. Luin monta kertaa runon Uneen
Uneen viimeinkin lipua
vailla ruumiinsa kipua
tunneista loputtomista.
Vaipuisin hiljaa sinne päin,
missä sen pienen vaahteran näin
leikkivän keltaisin lehdin.
Sanoisin: nyt minä ehdin.
Nyt olet tähti,
nyt olen maa.
Tuulessa saamme koskettaa.
Maistelin runoa mielessäni, mutten saanut siitä kiinni. Luin sen ääneen, johon puolisoni totesi: se kuoli. Totta, niin teki. Ja kuinka haikeaksi ja syväksi runo muuttuikaan.
Runot, kuten muutkin taideteokset, vaativat selityksen. On sama kiertää taidemuseossa katsomassa maalausta toisen perään. Yhteen on piirretty viiva ja toiseen kolme puuta ja puiden taakse peura. Aivan sama ovatko ne taidokkaan tai pikaisesti tehdyn näköisiä, mutta ne ovat luultavasti tylsiä. Mutta siinä vaiheessa kun opas kertoo tarinan täydellisestä viivasta, jota taiteilija on piirtänyt koko elämänsä uudestaan ja uudestaan päätyen viimein tähän tai kuinka kolme puuta kuvastavat hänen vaikeaa äiti-, sisar- ja jumalasuhdettaan ja kuinka hän itsensä on kuvannut puun taakse ajovaloissa seisovaksi peuraksi maailman tuskaa pakenemaan, teos aukeaa aivan toisella tavalla ja taiteenkatsojakansa voi kyynel silmässä samaistua taitilijaan.
Kunpa runokirjassa olisi tällaiselle tavalliselle lukijalle selitys. Kerrottaisi, että tässä ruonoilija on juuri joutunut eroon elämänsä rakkaudesta ja tämän hän on kirjoittanut pikkuisessa hönösessä kuplivan vapun jälkeen. Kerrottaisi vähän, mihin runo liittyy. Ymmärrän senkin, ettei kaikkea voi selittää auki eikä analysoida, mutta useissa tapauksissa se antaisi syvyyttä.
Niin paljon kuin olisinkin halunnut kirjasta pitää, en edellä mainituista systä oikein päässyt siihen sisälle. Pyysin eräänä päivänä kanssa-asujaani tuomaan minulle kirjan töihin, että voisin sitä illalla lukea. Sain viestin kuvatekstillä:
”Aika vähän on hyviä runoja, mut odotukset on korkeella.”
Harmikseni sama jatkui loppuun asti. Alun selkeyden ja kauniiden, välillä vähän rimmaavienkin runojen jälkeen oli pitkiä pätkiä, etten tajunnut yhtään mitään. Toki nopeasti lukien kaikkea ei ehdi niin ajatella. En mitä tiedä, miten runoja kuuluisi lukea. Alun kahden mieleenpainuvan runon jälkeen muistilappuja kirjaan kertyi viisi. Ja minä niin halusin tykätä näistä.
Kaipaan runoon rakennetta, ehkä myös riimiä, täytyy yunnustaa, kun menin yhden Kirsi Kunnaan lastenkirjankin tässä lukemaan. Sen ymmärsin huomattavasti paremmin. Ehkä riimiä kaipaa reppana ymmärtämätön. Ja mitä minä en ymmärrä, on (sekavalta tuntuva) sanojen peräkkäin laittaminen. Jos oikein pinnistän, ehkä jotain ymmärrän, mutta minä haluan oivaltaa helposti.
Seison tuulessa ja paimenna avointa ikkunaa
mihin pois lähelle hukkui katse
Joku nukkuu ja kaiken liike on lepo
Kun tuuli ei ole tässä käy mehiläisen
tai etäisen lumimyrskyn ääni
päiviä täällä alan unohtaa mitä pyytäisin
kaiken hän jätti jälkeensä
tämän illan minut
ja lumiset päivät ja kesät ja syksyt.
Arvatenkaan en edellisestä oikein pitänyt. Runokokoelman parhaat palat olivat 1981 ilmestyneessä Kuutamourakka-osuudessa, johon kertyi kokonaista kolme muistilappua. Osa oli selkeitä tarinoita, kauniisti kirjoitettuja oivalluksia.
Sinä et muista, olit kaksivuotias
kun sovittiin että kutsut linnut,
kaikki, kesämökille,
sinä et muista, sinä hypit innosta,
siitä on kuusi vuotta,
nyt ne ovat tulleet
lumisen pihaan, lintukotosi lyhteille,
punatulkut, viherpeipot, sini- ja talitiainen,
vihertikkakin ja varikset ja pöllö,
sinä et muista,
minä muistan, minä olen sinun muistisi.
Pahuksen kaunis runo ja niin totta. Kuka sitä lapsuuttaan muistaa, mutta onneksi on joku, joka muistuttaa. Onneksi lapseni Vaari näyttää lapselleni videoita ensimmäisten vuosien matkoilta, vain siten ne muuttuvat muistoiksi pienen mieleen.
En minä sano, että kirja, runous tai juuri nämä runot huonoja olisivat. Minä vain en tainnut olla niille vielä valmis. Palaan nyt romaani- ja keittokirjallisuuden pariin, mutten sano, etteikö kuitenkin joku kipinä runoihinkin olisi syttynyt, katsotaan, vieläkö se joskus leimahtaa.
Kirjailija: Mirkka Rekola
Kirja: Virran molemmin puolin
Alkuperäinen teos: –
Kustantaja: WSOY
Suomentaja: –
ISBN: 978-951-0-35198-7
Sivuja: 701
Mistä: Arvostelukappale kustantajalta.
Kestäisikö toisen lukemisen: En jaksaisi, mutta niihin muutamaan runoon saatan palata vielä uudestaankin. Vai miltä kuulostaa:”Minä rakastan sinua, minä sanon sen kaikille”? Minusta se kuulostaa palattavalta.
Haluaisinko nähdä tästä elokuvan: Mirkka Rekolan elämästä voisin olla kiinnostunut, mutta kuka sitä runokokoelmasta elokuvaa tekisi?
Montako tähteä: *+
