Sanotaan vaikka niin, että se ei ollut yhtään huonompi, mitä odotin. Odotin täydellistä. Yleensä lupaukset ja odotukset pettävät, mutta nyt ei.

Kun ensimmäiset kyyneleet nousevat silmiin ensimmäisten repliikkien aikana, ei näytelmä voi olla juuri täydellistä huonompi. Kun Petra Karjalaisen näyttelemä Hilma huutaa:”Perustetaan naiskaarti Tampereelle!”, on itkua vaikea pidätellä ja lopussa se vain tulee. Tuulisena ja lumisena torstai-iltana noin puolet päänäyttämön salillisesta nousevat seisaalleen taputtamaan, eikä ole edes ensi-ilta.

Tytöt 1918 on merkittävä suurteos niin historiantuntemuksen, nykyaikaan peilaamisen, tasa-arvon, teatteriyleisön vanhenemisen kuin TTT:n tämänhetkisen avustusten ulkopuolelle jäämisen uhankin vuoksi.

Katsomo on pääosin täynnä eläkeikäisiä katsojia. Musiikki kuuluu olevan ”melkoista räminää” ja ”aika kovalla”. Mutta ehkä he eivät olekaan se oikea kohderyhmä, vaikka katsomon täyttävätkin. Jokaisen 14-40 -vuotiaan tulisi tämä nähdä. Pääasiassa siksi, että nykyisille keski-ikäisille sota ei ole enää ollut käsinkosketeltavan lähellä; me olemme saaneet nauttia jälleenrakennuksen jälkeisestä ilosta ja vapaudesta ilman Venäjän peikkoa. Osaksi myös siksi, että Tytöt 1918 toisi teatterille, eikä ainoastaan TTT:lle uusia katsojia, niin hieno se on.

Sen lisäksi, että näytelmä käsittelee punaisten ja valkoisten taistelua, se käsittelee naisen asemaa. Kuinka urheita olivatkaan ne tamperelaiset puuvillatehtaan likat, jotka päättivät pukea housut jalkaansa ja lähteä taistelemaan aatteen puolesta. Kuinka erilainen olikaan maailma tasan sata vuotta sitten? Emme me sitä osaa ajatella kun joka päivä kävelemme housut jalassa töihin. Kuitenkin tälläkin hetkellä monessa maassa ollaan samassa vaiheessa, missä Suomessa tuolloin. Ei sata vuotta ole pitkä aika. Johan sen huomaa lavasteistakin, jotka upeasti kuvaavat Tampereen taloja tuohon aikaan. Samojen talojen ohi me kaupunkilaiset tänäkin päivänä kuljemme. Ne ovat olleet siinä 100 vuotta sitten, ne ovat siinä nyt. Mitä ne näkevät seuraavan sadan vuoden päästä?

Tampereen Teatterin 1918-näytelmän ohjaaja Tuomas Parkkinen toteaa helmikuun Image-lehdessä:”Kliseistä tai ei, mutta aikamme muistuttaa tavattomasti suuria sotia edeltäneitä: vastakkainasettelu, vihapuhe ja valeuutiset ovat edeltäneet historiassa aina väkivaltaa.” Tämän vuoksi onkin tärkeää, että annamme vanhat vihat anteeksi, mutta emme päästä niitä unohtumaan. Siinä vaiheessa kun historia unohtuu, se voi taas alkaa toistaa itseään.

Näyttelijät tekeveät hienoa työtä. Jokainen sopii rooliinsa kuin nakutettu. En osaisi kritisoida kuin paria ja heitäkään en aio, koska kyse on täysin henkilökohtaisista mieltymyksistäni, jotka seuraavat näytelmästä toiseen rooliin katsomatta. Väkeä lavalla on valtavasti. Sirkku Peltolan ohjaus ja Marjo Kuuselan koreografia lyövät niin hienosti kättä, että on vaikea sanoa, missä liike muuttuu tanssiksi.

Laulut ja laulutaito ovat TTT:llä niin korkeatasoista, ettei musiikin toivoisi koskaan loppuvan. Kuinka vaikeita ja vaativia lauluja ja kuinka vaivattoman oloisesti näyttelijät niitä tulkitsevat. Vain muutaman hetken nostan näyttelijäin työssä ylitse muiden, koska kaikki on priimaa. Kun Antti Lang ja Juha-Matti Koskela räppäävät, voisi oikeasti luulla kuuntelevansa rap-artisteja. Kun Emmi Kaislakarin hahmo kokee suuren menetyksen, on huudossa jotain niin alkukantaista, syvää ja voimakasta, joka eroaa roolihahmosta muuten, että katsoja liimautuu penkkiin. Hänen katseensa huudon jälkeen on jotain niin aitoa, ettei se ole näyttelemistä. Ola Tuominen tekee jälleen, kuten Viulunsoittaja katolla -musikaalissakin, lempeän isän roolin. Tällä kertaa roolissa vain ei ole ollenkaan kovuutta, ainoastaan lämmintä hyväksyntää ja ymmärrystä.

Ja yhtä kaikki, voi niitä lauluja, voi niitä tunnelmia. Voi Eeva Kontu älä koskaan jätä Tamperetta ja Tampereen Työväen teatteria. Niin upeaa on Konnun musiikki. Viidan jälkeen on vain voinut odottaa ja toivoa seuraavaa mahdollisuutta kuulla hänen musiikkiaan ja tässähän se on. Kuinka jollekin voidaan antaa sellainen taito? Monesti musikaalin kiinnostavuus liittyy paljolti siihen, että siinä on edes joku tuttu laulu. Eeva Kontu luo uutta. Mikään ei ole tuttua, paitsi toki jo tyyylillisiä, eevakontumaisia piirteitä alkaa erottua hänen musiikkiaan jo jonkin verran kuunnelleelle. Mutta Eeva Konnun musiikin ei tarvitse olla tuttua, koska se on niin hyvää. Mikäli katsoja on Viitansa antaumuksella kuunnellut, hän löytää Tytöt 1918:sta niin raastavan viittauksen, että kotimatkalla päällimmäisinä ovat vahvat tunteet näytelmästä ja päässä soi jo tutuksi tullut kappale. Sitten kuitenkin. Eikä se ole huono asia ollenkaan. Se on piste i:n päälle.

Kenen: Sirkku Peltolan käsikirjoitus (Anneli Kannon Veriruusut-kirjaan perustuen), Eeva Konnun musiikki, Heikki Salon sanat
Mikä: Tytöt 1918
Missä: Tampereen Työväen Teatteri, kantaesitys 25.1.2018
Keitä siinä oli: Jari Ahola, Petra Ahola, Niina Alitalo, Kristiina Hakovirta, Kaisa Hela, Mika Honkanen, Annika Junno, Emmi Kaislakari, Petra Karjalainen, Sampo Kerola, Heidi Kiviharju, Hanna Korhonen, Juha-Matti Koskela, Salla Korja-Paloniemi, Antti Lang, Jari Leppänen, Joonas Luomala, Samuli Muje, Jyrki Mänttäri, Antti Nieminen, Suvi-Sini Peltola, Saska Pulkkinen, Konsta Reuter, Timo Saari, Miia Selin, Marketta Tikkanen, Ola Tuominen, Karoliina Vanne, Eriikka Väliahde, Väinö Muje, Akusti Mänttäri
Kuka ohjasi: Sirkku Peltola
Kuka koreografioi: Marjo Kuusela
Tykkäsinkö: Niin paljon, etten usko hetkeen tulevan toista, joka tämän ylittää.
Menisinkö uudestaan: Ja vaikka kuinka monta kertaa!!