Avainsanat
En ole kirjoittanut aikoihin. Syy on pitkien työpäivien sekä sen, että olen lukenut. Hyvän tähden olenkin lukenut. Jouluvalmistelut ja kirjoittamiset ovat saaneet odottaa kun on ollut pakko päästä tarinan maailmaan. Jos edellinen kirja oli pitkä ja puuduttava, sain nyt hetken lukea kahta erittäin hyvää kirjaa päällekkäin. Toinen on vielä tätä kirjoitettaessa kesken.
Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe
Kun näin Anthony Doerrin Pulitzer-palkinnon voittaneen kirjan Kaikki se valo jota emme näe ensimmäisen kerran, tiesin, että se on luettava. Kuinka paljon vaikuttaakaan kirjan kiinnostavuuteen sen nimi ja kansi. Myös takakansi. Voiko noin nimettyä kirjaa jättää lukematta? Ei voi. Ja kun lukee, ei pety.
Näin jälkikäteen ajatellen takakansi antaa aika hyvän kuvan kirjasta. Runko on tuossa, sisältä on niiiiin paljon enemmän.
Tarinan helppolukuisuuden kannalta parhaita puolia ovat suppea henkilömäärä, lyhyet luvut, sujuvasti etenevä kerronta ja hyvä suomennos. Päähenkilöitä on kaksi ja lisäksi muutama merkittävä sivuhenkilö. Ei 544 sivua ainoastaan heidän seurassaan mennä läpi, muitakin toki on, mutta ei liiaksi. Maisemia ei kuvailla liian tarkasti, mutta ne kyllä rakentuvat mieleen kuin itsekseen. Lyhyet luvut ovat merkittäviä siksi, että niitä jaksaa lukea. Aina voi lukea kuuluisan vielä yhden ja jos sen aikana on nukahtanut, ei tarvitse seuraavana päivänä palata paljoa taaksepäin. Eri kappaleissa käsitellään eri henkilöitä, joten henkilökin pysyy hyvin mielessä. Eri luvut ovat kuin hetkellisiä väläyksiä eri maailmoista.
Lyhyiden kappaleiden lisäksi tarina etenee pidemmissä jaksoissa alkaen 7. elokuuta 1944, kun Ranskan Bretagnessa sijaitsevaan Saint-Malon kaupunkiin pudotetaan lentolehtisiä, joissa lukee ”Tärkeä viesti kaupungin asukkaille: Poistukaa välittömästi maaseudulle.”
Kuten mainitsin, teksti on sujuvaa, helppolukuista, kuvaavaa ja kaunista. Hanna Tarkan suomennos on hyvä. Missään vaiheessa ei tunnu, että lukee käännöstä.
Synnynnäinen harmaakaihi. Molemminpuolinen. Ei voi leikata. ”Näetkö tämän?” lääkärit kysyvät. ”Näetkö tämän?” Marie-Laure ei näe enää mitään koko elämänsä aikana. Ennen niin tutut tilat – neljän huoneen huoneisto, jossa hän asuu isänsä kanssa, pieni puiden reunustama neliömäinen aukio kadun päässä – ovat muuttuneet vaaroja kuhiseviksi labyrinteiksi. Laatikot eivät ole ikinä siellä missä niiden pitäisi olla. Käymälä on pohjaton kuilu. Vesilasi on milloin liian lähellä, milloin liian kaukana, ja hänen sormensa ovat liian isot, kaikkeen liian isot.
Mitä on sokeus? Siellä missä pitäisi olla seinä, käsi haroo tyhjää. Siellä missä ei pitäisi olla mitään, pöydänjalka kolhaisee säärtä. Autot murisevat kaduilla, lehdet kuiskivat taivaalla, veri kohisee sisäkorvassa. Portaikosta, keittiöstä, jopa sängyn vierestä kuuluvat aikuisten äänet ilmaisevat toivottomuutta.
Kirjassa eletään natsi-Saksan aikaa. Sokea tyttö on ranskalainen, toinen päähenkilöistä on saksalainen Werner, joka kai onnekseen pääsee hyväksi ajateltuun kouluun ja epäonnekseen päätyy alaikäisenä sotaan, koska on vähän liian kätevä radioiden kanssa. Sodan ja enemmänkin siihen liittyvien yksittäisten tapahtumien ja ihmisten käytöksen kuvaus on hyvin todellista, välillä julmaakin, kuten sodassa on, muttei mässäile. Asiat todetaan ja niistä kerrotaan, niitä ei ajatella eikä analysoida. Otetaan käskyt ylhäältä ja tehdään niinkuin käsketään. Ei kyseenalaisteta. Ennen kuin kyseenalaistetaan.
Kirja ei ole kuitenkaan sotakirja vaan se kuvaa kahden poikkeuksellisen nuoren tarinaa poikkeuksellisissa olosuhteissa. Se kertoo ihmisistä, jotka elivät tavallista ja hyvää elämää ennen sotaa, joka teki heistä jotain muuta. Se kertoo Saksasta ja Ranskasta viiem vuosisadan puolesta välistä, mutta se voisi yhtä hyvin kertoa tämän päivän Syyriasta, jossa tavallista elämää eläneet ihmiset ovat muuttuneet köyhiksi rääsyläisiksi ja pakolaisiksi. Ehkä se siksikin vähän pysäyttää.
Tärkeä osa tarinaa on jalokivi nimeltään Liekkien meri, yli 100 karaatinen sininen timantti, jonka sisällä näkyy punaisia liekkimäisiä kuvioita. Todellisuus ei taida tuollaista kiveä tuntea, vaikka se muistuttaakin maailman suurinta sinistä timanttia, Hope-timanttia, jonka on ajateltu tuovan omistajalleen epäonnea.
Sinähän tiedät, miten timantit – kaikki kristallit – kasvavat, Laurette? Siten, että niihin tulee lisää mikroskooppisia kerroksia, muutama tuhat atomia kuussa, kukin edellisen päälle. Tuhansia ja tuhansia. Niin kertyy tarinoitakin. Kaikki vanhat kivet kerryttävät tarinoita. Se pieni kivi, joka sinua niin kovasti kiinnostaa, on saattanut todistaa, miten Alarik ryösti Rooman. Se on saattanut säihkyä faaraoiden katseen alla. Skyyttalaidet kuningattaret ovat kenties tanssineet se yllään läpi yön. Sen vuoksi on kenties jopa sodittu.
Tarina on niin todellinen. Onko se totta? Ainakin sen tapahtumat olisivat olleet mahdollisia. Ihan varmasti kirjassa esiintyviä hyvyyksiä ja pahuuksia on tapahtunut. Tällaiset tekstit avaavat historiaa, mutta myös sekoittavat sitä, koska ei voi tietää, ovatko ne totta osittain, kokonaan vai eivät ollenkaan.
Luin kirjan loppuun viime yönä. Olen palannut sen maailmaan ja tunnelmaan pitkin päivää. Olen pahoillani, etten osaa kirjoittaa siitä niin kauniisti kuin se ansaitsisi. Sen kuitenkin osaan sanoa, että jos meinaat toivoa Joulupukilta yhden kirjan, toivo tämä.
Kirjailija: Anthony Doerr
Kirja: Kaikki se valo jota emme näe
Alkuperäinen teos: All the Light We Cannot See
Suomentaja: Hanna Tarkka
Kustantaja: WSOY
ISBN: 978-951-0-40974-9 (kirja), 978-951-0-41636-5 (pokkari)
Sivuja: 544
Mistä: Arvostelukappale kustantajalta
Kestäisikö toisen lukemisen: Koska tahansa, vaikka heti.
Haluaisinko nähdä tästä elokuvan: Ehkä haluan säilyttää oman versioni maisemasta ja henkilöistä, oman tunnelmani ja värimaailmani.
Montako tähteä: *****
Kulttulinarismia 