Kulttulinarismia

~ Kulttuuria ja kulinarismia.

Kulttulinarismia

Monthly Archives: joulukuu 2015

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe

17 torstai Jou 2015

Posted by Kulttulinaristi in Kirjallisuus, Yleinen

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

Arvostan, Arvostelen, Historia, Kirja, Wsoy

En ole kirjoittanut aikoihin. Syy on pitkien työpäivien sekä sen, että olen lukenut. Hyvän tähden olenkin lukenut. Jouluvalmistelut ja kirjoittamiset ovat saaneet odottaa kun on ollut pakko päästä tarinan maailmaan. Jos edellinen kirja oli pitkä ja puuduttava, sain nyt hetken lukea kahta erittäin hyvää kirjaa päällekkäin. Toinen on vielä tätä kirjoitettaessa kesken.

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe

Kun näin Anthony Doerrin Pulitzer-palkinnon voittaneen kirjan Kaikki se valo jota emme näe ensimmäisen kerran, tiesin, että se on luettava. Kuinka paljon vaikuttaakaan kirjan kiinnostavuuteen sen nimi ja kansi. Myös takakansi. Voiko noin nimettyä kirjaa jättää lukematta? Ei voi. Ja kun lukee, ei pety.

Näin jälkikäteen ajatellen takakansi antaa aika hyvän kuvan kirjasta. Runko on tuossa, sisältä on niiiiin paljon enemmän.

Näin jälkikäteen ajatellen takakansi antaa aika hyvän kuvan kirjasta. Runko on tuossa, sisältä on niiiiin paljon enemmän.

Tarinan helppolukuisuuden kannalta parhaita puolia ovat suppea henkilömäärä, lyhyet luvut, sujuvasti etenevä kerronta ja hyvä suomennos. Päähenkilöitä on kaksi ja lisäksi muutama merkittävä sivuhenkilö. Ei 544 sivua ainoastaan heidän seurassaan mennä läpi, muitakin toki on, mutta ei liiaksi. Maisemia ei kuvailla liian tarkasti, mutta ne kyllä rakentuvat mieleen kuin itsekseen. Lyhyet luvut ovat merkittäviä siksi, että niitä jaksaa lukea. Aina voi lukea kuuluisan vielä yhden ja jos sen aikana on nukahtanut, ei tarvitse seuraavana päivänä palata paljoa taaksepäin. Eri kappaleissa käsitellään eri henkilöitä, joten henkilökin pysyy hyvin mielessä. Eri luvut ovat kuin hetkellisiä väläyksiä eri maailmoista.

Lyhyiden kappaleiden lisäksi tarina etenee pidemmissä jaksoissa alkaen 7. elokuuta 1944, kun Ranskan Bretagnessa sijaitsevaan Saint-Malon kaupunkiin pudotetaan lentolehtisiä, joissa lukee ”Tärkeä viesti kaupungin asukkaille: Poistukaa välittömästi maaseudulle.”

Kuten mainitsin, teksti on sujuvaa, helppolukuista, kuvaavaa ja kaunista. Hanna Tarkan suomennos on hyvä. Missään vaiheessa ei tunnu, että lukee käännöstä.

     Synnynnäinen harmaakaihi. Molemminpuolinen. Ei voi leikata. ”Näetkö tämän?” lääkärit kysyvät. ”Näetkö tämän?” Marie-Laure ei näe enää mitään koko elämänsä aikana. Ennen niin tutut tilat – neljän huoneen huoneisto, jossa hän asuu isänsä kanssa, pieni puiden reunustama neliömäinen aukio kadun päässä – ovat muuttuneet vaaroja kuhiseviksi labyrinteiksi. Laatikot eivät ole ikinä siellä missä niiden pitäisi olla. Käymälä on pohjaton kuilu. Vesilasi on milloin liian lähellä, milloin liian kaukana, ja hänen sormensa ovat liian isot, kaikkeen liian isot.
     Mitä on sokeus? Siellä missä pitäisi olla seinä, käsi haroo tyhjää. Siellä missä ei pitäisi olla mitään, pöydänjalka kolhaisee säärtä. Autot murisevat kaduilla, lehdet kuiskivat taivaalla, veri kohisee sisäkorvassa. Portaikosta, keittiöstä, jopa sängyn vierestä kuuluvat aikuisten äänet ilmaisevat toivottomuutta.

Kirjassa eletään natsi-Saksan aikaa. Sokea tyttö on ranskalainen, toinen päähenkilöistä on saksalainen Werner, joka kai onnekseen pääsee hyväksi ajateltuun kouluun ja epäonnekseen päätyy alaikäisenä sotaan, koska on vähän liian kätevä radioiden kanssa. Sodan ja enemmänkin siihen liittyvien yksittäisten tapahtumien ja ihmisten käytöksen kuvaus on hyvin todellista, välillä julmaakin, kuten sodassa on, muttei mässäile. Asiat todetaan ja niistä kerrotaan, niitä ei ajatella eikä analysoida. Otetaan käskyt ylhäältä ja tehdään niinkuin käsketään. Ei kyseenalaisteta. Ennen kuin kyseenalaistetaan.

Kirja ei ole kuitenkaan sotakirja vaan se kuvaa kahden poikkeuksellisen nuoren tarinaa poikkeuksellisissa olosuhteissa. Se kertoo ihmisistä, jotka elivät tavallista ja hyvää elämää ennen sotaa, joka teki heistä jotain muuta. Se kertoo Saksasta ja Ranskasta viiem vuosisadan puolesta välistä, mutta se voisi yhtä hyvin kertoa tämän päivän Syyriasta, jossa tavallista elämää eläneet ihmiset ovat muuttuneet köyhiksi rääsyläisiksi ja pakolaisiksi. Ehkä se siksikin vähän pysäyttää.

Tärkeä osa tarinaa on jalokivi nimeltään Liekkien meri, yli 100 karaatinen sininen timantti, jonka sisällä näkyy punaisia liekkimäisiä kuvioita. Todellisuus ei taida tuollaista kiveä tuntea, vaikka se muistuttaakin maailman suurinta sinistä timanttia, Hope-timanttia, jonka on ajateltu tuovan omistajalleen epäonnea.

     Sinähän tiedät, miten timantit – kaikki kristallit – kasvavat, Laurette? Siten, että niihin tulee lisää mikroskooppisia kerroksia, muutama tuhat atomia kuussa, kukin edellisen päälle. Tuhansia ja tuhansia. Niin kertyy tarinoitakin. Kaikki vanhat kivet kerryttävät tarinoita. Se pieni kivi, joka sinua niin kovasti kiinnostaa, on saattanut todistaa, miten Alarik ryösti Rooman. Se on saattanut säihkyä faaraoiden katseen alla. Skyyttalaidet kuningattaret ovat kenties tanssineet se yllään läpi yön. Sen vuoksi on kenties jopa sodittu.

Tarina on niin todellinen. Onko se totta? Ainakin sen tapahtumat olisivat olleet mahdollisia. Ihan varmasti kirjassa esiintyviä hyvyyksiä ja pahuuksia on tapahtunut. Tällaiset tekstit avaavat historiaa, mutta myös sekoittavat sitä, koska ei voi tietää, ovatko ne totta osittain, kokonaan vai eivät ollenkaan.

Luin kirjan loppuun viime yönä. Olen palannut sen maailmaan ja tunnelmaan pitkin päivää. Olen pahoillani, etten osaa kirjoittaa siitä niin kauniisti kuin se ansaitsisi. Sen kuitenkin osaan sanoa, että jos meinaat toivoa Joulupukilta yhden kirjan, toivo tämä.

Kirjailija: Anthony Doerr
Kirja: Kaikki se valo jota emme näe
Alkuperäinen teos: All the Light We Cannot See
Suomentaja: Hanna Tarkka
Kustantaja: WSOY
ISBN: 978-951-0-40974-9 (kirja), 978-951-0-41636-5 (pokkari)
Sivuja: 544
Mistä:
Arvostelukappale kustantajalta
Kestäisikö toisen lukemisen: Koska tahansa, vaikka heti.
Haluaisinko nähdä tästä elokuvan: Ehkä haluan säilyttää oman versioni maisemasta ja henkilöistä, oman tunnelmani ja värimaailmani.
Montako tähteä: *****

Kiertoajelu raitiovaunulla 7A tai 7B, Helsinki

04 perjantai Jou 2015

Posted by Kulttulinaristi in Matkailu, Yleinen

≈ 1 kommentti

Avainsanat

Helsinki, Kotimaan matkailu, Nähtävyys, Stockmann

Kun on syksy/talvi, eikä ole lunta, vaan on märkää eikä kaupoilla kiertely innosta, mitä tekee turisti Helsingissä? Hän ottaa raitiovaunun numero 7A tai 7B ja katsoo Helsinkiä. Ratikan saa vaikka Stockan tai Lasipalatsin edestä.

Ruuhka-aikaan on vähän paljon matkustajia. Turisti varaa itselleen istuimellisen ikkunapaikan, jos kehtaa.

Ruuhka-aikaan on vähän paljon matkustajia. Turisti varaa itselleen istuimellisen ikkunapaikan, jos kehtaa.

Ohi kiitävä raitiovaunu on kiva näky. Turisti vilkuttaa jos tohtii.

Ohi kiitävä raitiovaunu on kiva näky. Turisti vilkuttaa jos tohtii.

Hämeentien varrella on kivoja pikkuliikkeitä, joihin voi vaikka raitiovaunusta jäädä kuljailemaan. Seuraava ratikka tulee pian.

Hämeentien varrella on kivoja pikkuliikkeitä, joihin voi vaikka raitiovaunusta jäädä kuljailemaan. Seuraava ratikka tulee pian.

Ohikiitävää.

Toisella puolella tietä on Messukeskus, turisti on asemoitunut väärälle puolelle.

Pasilassa on "komeita kerrostaloja". Pasilaa ennen on nähty Hakaniemen halli ja Sörnäisten piritori kuin myös Vallilassa hoippuvat narkit.

Pasilassa on ”komeita kerrostaloja”. Pasilaa ennen on nähty Hakaniemen halli ja Sörnäisten piritori kuin myös Vallilassa hoippuvat narkit.

Rautatie ylitetään Pasilan juna-aseman kohdalta ja siinä odottavat Helsinkiläiset kotiin/töihin/harrastuksiin pääsyä.

Rautatie ylitetään Pasilan juna-aseman kohdalta ja siinä odottavat Helsinkiläiset kotiin/töihin/harrastuksiin pääsyä.

Eläintarhan skeittipusto viuhahtaa ohi.

Eläintarhan skeittipusto viuhahtaa ohi.

Helsingin jäähalli ja jalkapallostadion ovat reitillä samoin kuin Olympiastadion jäähallin takana.

Helsingin jäähalli ja jalkapallostadion ovat reitillä samoin kuin Olympiastadion jäähallin takana.

Turisti ihmettelee Musiikkitaloa ulkopuolelta.

Turisti ihmettelee Musiikkitaloa ulkopuolelta.

Turisti hiljentyy hämmästelemään hämmästelemään pussitettua eduskuntataloa.

Turisti hiljentyy hämmästelemään hämmästelemään pussitettua eduskuntataloa.

Kiasman edustalla ratsastaa itse Mannerheim.

Kiasman edustalla ratsastaa itse Mannerheim.

Taas mennään ohi.

Taas mennään ohi.

Kaivopiha on siinä ensin ja sitten heti perään Vanha Ylioppilastalo.

Kaivopiha on siinä ensin ja sitten heti perään Vanha Ylioppilastalo.

Ja näin sitä palaa turisti jälleen Stockmannille. Tai ainakin eteen.

Ja näin sitä palaa turisti jälleen Stockmannille. Tai ainakin eteen.

Näin on nähty kattava pala Helsinkiä kiertolinjalla.

Jari Sarasvuo: Välähdyksiä pimeässä ja pimeitä välähdyksiä

01 tiistai Jou 2015

Posted by Kulttulinaristi in Kirjallisuus, Yleinen

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

Arvostelen, Hämmästelen, Kirja, Kulttuuri, Otava/Seven

Kyllä koin sellaisen pimeän välähdyksen, kun kuulin Jari Sarasvuon haastattelun Radio Aallossa eräänä syksyisenä aamuna. Hän kertoi siinä uudesta kirjastaan ja siitä, kuinka hän nyt katuvana katsoo tekojaan taaksepäin ja tunnistaa itsessään piirteitä, joista ei niin pidä.

Haastattelussa hän kertoi, että hänen oli kirjoitettava tämä kirja, että hän voisi jatkaa elämäänsä eteenpäin. Hän käytti sanaa ”amputoida” siinä, että hänen on amputoitava tämä menneisyys itsestään jatkaakseen matkaa.

Näppärä oivallus oli se, että hän oli aikanaan antanut suuria lainoja tai ihan vain rahaa ystävilleen ja sukulaisilleen. Näin jälkikäteen hän oli kuitenkin huomannut, etteivät hänen avustuksensa olleetkaan aivan pyyteettömiä, vaan niillä oli tarkoitus saada lainan/lahjan saaja valtaan samalla omaa itsetuontoaan pönkittäen.

Ja jotenkin tämän avoimen tilityksen johdosta minä koin oman pimeän välähdykseni ja se oli se, että halusin lukea kirjan. Minulla ei ole ollut mitään Sarasvuota vastaan eikä myötä. Tiedän, että hän tuli tutuksi uraa uurtavasta Hyvät, pahat ja rumat -ohjelmasta ja sittemmin perusti Trainer’s Housen, jolla meni lujaa niin kauan kuin meni. Otaksuin, että kirja on oivaltavaa aikuisen ihmisen tekstiä, jossa vahvasti aikuinen Sarasvuo muistelee menneitä ja toteaa että no voi että olinpa minä höpsö.

Välähdyksiä pimeässä...

Välähdyksiä pimeässä…

...ja pimeitä välähdyksiä.

…ja pimeitä välähdyksiä.

Vähän osuin oikeaankin, mutta pääasiassa en. Kirjan alku on saarnaavaa elämäntaito-ohjausta valmennustyyliin. Sen sijaan, että Sarasvuo nöyränä katsoisi taaksepäin, on kirja täynnä hänen itsensä korotusta ja kirkastusta.

     (Jari Sarasvuon Yle Puheen ohjelmasta vuodelta 2013) Ihmiset kuuntelevat perhekunnittain. Pariskunnat kuuntelevat kynttilänvalossa ja pitävät toisiaan kädestä. Joku lähtee kahden tunnin hiihtolenkille, joka venyykin kolmeen tuntiin, kun ei saa monologista kyllikseen. Jyväskylän Tiimiakatemiassa pidetään oppitunteja, joissa oppilaat kuuntelevat viisastelujani muistiinapnoja tehden ja sitten he vielä keskustelevat. Teini-ikäiset kaverit lähtevät pitkälle autoajelulle, jonka aikana kuunnellaan Jaria pimeydessä.
     Saan yhteyden ihmiseen, koska saan hengittävän yhteyden itseeni.

Se on paljon sanottu omasta radio-ohjelmasta. Tuntuu kuin puhuttaisi vähintäänkin Jeesuksesta.

Sama juttu Fight Clubin, kuntoilu- ja valmennuskurssin kanssa. Media vähätteli, mutta asiakkaat tuntuivat tyytyväisiltä.

     He rakastivat elämäänsä, itseään ja toisiaan kuin ei koskaan aikaisemmin.
     Fight Clubissa syntyi pareja. Siellä eheytettiin perheitä. Ihmiset saivat parempia duuneja. He saivat parempia ystäviä. Vanhoja kaunoja haudattiin, masennuksesta ja alkoholismista alettiin toipua. Yrittäjinä menestyttiin ja ultramatkoja juostiin.

En minä sitä tarkoita, ettäkö Sarasvuon tarvitsisi nöyristellä, ei. Kaveri on saanut uransa aikana valtavasti aikaan, kerännyt valtavan omaisuuden, tehnyt hienoja innovaatioita ja ainakin tekstinsä perusteella saanut itsensä ympäröityä jopa kiusallisen fantastisilla ihmisillä. Teos vilisee niin työkavereiden nimiä ja jokainen on toistaan upeampi, uljaampi ja parempi. Suomen kielessä sana paras on paras. Ei voi käyttää muotoa parhain (vaikka sitä käytetäänkin), koska vain yksi voi olla paras. Jari Sarasvuon tielle on osunut pääasiassa parhaita ihmisiä, mutta vielä heitäkin parhaampia ja ihan kertakaikkiaan parhaimpia. Hyvä hänelle. Mutta eikö joku raja kuitenkin, jos nöyränä taakseen katsoo hän?

Tekstissä käytetään paljon sanaa kiihottunut. Sarasvuo kiihottuu vähän siitä ja tästä. Koskaan minulle ei selviä, onko kyseessä seksuaalinen vaiko joku muu kiihottuminen, toivon sen olevan jotain muuta, koska siitä ensimmäisestä en niin tällaisessa teoksessa välittäisi tietää. Toinen silmään pistävä sana on iivisniemeläinen. Sarasvuo on syntyjään iivisniemeläinen ja sitä hän haluaa kovasti tuoda julki. Vähän että kyllä se iivisniemeläinen tähänkin pystyy kun on Iivisniemeltä aina Hesaan asti päästy. Huomaa, että Sarasvuo ei ole varsinaisesti kirjailija, koska teksti on paikoittain epätasaista. Samassa kappaleessa hän voi puhua itsestään sekä ensimmäisessä että kolmannessa persoonassa ja käyttää preesensiä ja imerfektiä sekaisin. Eipä siinä, niin käytän minäkin, mutta minäkään en ole kirjailija. Tarviiko olla kirjailija kirjoittaakseen kirjan, ei.

     Trainers’ House Oyj laskisi liikkeelle 5 miljoonan euron hybridilainan. Toimenpiteen onnistuminen on sen armoilla, että Jari Sarasvuo merkitsisi lainasta ainakin 2/3, mieluiten enemmän. Kun minä ensin ja eniten, muutkin uskaltautuisivat mukaan.

Ei kirja varmaankaan huono ole, minä vain en kovin paljon pitänyt siitä. Minusta tarinat uran varrelta niin menestyksistä kuin epäonnistumisistakin olivat parhaita paloja, mutta väliin mahtui niiiiin paljon nimiä ja euroja, että paikoittain tekstiin aivan puutui. Jari Sarasvuo on henkilö, joka varmasti jakaa tunteita. Oletin, että kirja olisi päästänyt lähemmäs. Tehnyt Jari Sarasvuosta ihan vaan tavallisen Jarin, mutta minusta tässä niin sanotusti omakehu haisi. Vaikka enhän minä tiedä, kun en tunne, tiedän vain sen mitä luin. Ja toisaalta:

     Et koskaan tiedä, millaista kohtaloa kantaa tuokin nahistunut vierustoveri bussissa tai juhlaillallisilla hermostuneesti ovelle vilkuileva hyväosainen. Koska et voi tietää, ei pidä esittää tuomitsevia arvioita olemattomin perustein. Paras jättää tuomiot jakamatta tyystin. Ihminen ansaitsee myötätuntosi erityisesti silloin, kun hän ei sitä käytöksellään ansaitse. Moraalin musta vyö.

Jari Sarasvuo on fiksu mies. Ei hän ihan turhilla pöljäilyillä olisi moista uraa tehnyt. Jos kaikki seuraisivat Sarasvuon elämänohjetta, maailma olisi varmasti ihan kiva paikka: ”Elämäni tarkoitus on loistaa kirkkaasti, rikastuttaa jokaista kohtaamaani ihmistä ja kasvaa kaikista kokemuksistani.”

Kirjailija: Jari Sarasvuo
Kirja: Välähdyksiä pimeässä ja pimeitä välähdyksiä
Alkuperäinen teos: –
Kustantaja: Jari Sarasvuo ja Kustannusosakeyhtiö Otava
ISBN: 978-951-1-28305-8
Sivuja:472
Mistä:
Arvostelukappale kustantajalta
Kestäisikö toisen lukemisen: En jaksaisi.
Haluaisinko nähdä tästä elokuvan: Ei tästä oikein voisi tehdä.
Montako tähteä: * (harmi, odotin niin paljon enemmän)

Arkisto

  • toukokuu 2018 (1)
  • huhtikuu 2018 (6)
  • maaliskuu 2018 (1)
  • helmikuu 2018 (4)
  • syyskuu 2017 (5)
  • elokuu 2017 (1)
  • kesäkuu 2017 (3)
  • huhtikuu 2017 (2)
  • maaliskuu 2017 (2)
  • helmikuu 2017 (3)
  • tammikuu 2017 (1)
  • joulukuu 2016 (1)
  • marraskuu 2016 (3)
  • lokakuu 2016 (8)
  • syyskuu 2016 (7)
  • elokuu 2016 (6)
  • heinäkuu 2016 (12)
  • kesäkuu 2016 (3)
  • toukokuu 2016 (3)
  • huhtikuu 2016 (10)
  • maaliskuu 2016 (16)
  • helmikuu 2016 (7)
  • tammikuu 2016 (7)
  • joulukuu 2015 (3)
  • marraskuu 2015 (18)
  • lokakuu 2015 (16)
  • syyskuu 2015 (14)
  • elokuu 2015 (10)
  • heinäkuu 2015 (29)
  • kesäkuu 2015 (6)
  • toukokuu 2015 (5)
  • huhtikuu 2015 (7)
  • maaliskuu 2015 (9)
  • helmikuu 2015 (27)
  • tammikuu 2015 (29)
  • joulukuu 2014 (7)
  • marraskuu 2014 (19)

Kategoriat

  • Elokuva (12)
  • Juoma (20)
  • Kirjallisuus (75)
  • Konsertti (14)
  • Lehti (7)
  • Matkailu (61)
  • Museo/Näyttely (18)
  • Musiikki (24)
  • Peli (7)
  • Radio (5)
  • Ravintola (58)
  • Resepti (59)
  • Ruoka (125)
  • Teatteri (40)
  • Televisio (12)
  • Yleinen (248)

Avainsanat

200 kcal Alkoholi Arvostan Arvostelen Bazar Bon Eines Elokuva Elämys Ferran Adrià Gourmet Grillaus Hans Välimäki Hedelmä Helsinki Herkku Historia Homoseksuaalisuus Hämmästelen Juusto Jälkiruoka Kahvi Kahvila Kala Kana/broiler Kasvisruoka Keitto Kirja Konsertti Kotimaan matkailu Kotiruoka Kulinarismi Kulttuuri Lapsen kanssa Lastenteatteri Leipä Liha Like Lontoo Lounas Maisema Matkailu Menorca Moskova Museo Museokortti Musiikki Musikaali Nähtävyys Näyttely Otava/Seven Oulu Perinteinen Pizza Pori Praha Ravintola Resepti Salaatti Snack Stockmann Tammi Tampere Tampere-Talo Tampereen Teatteri Tampereen Työväen Teatteri Teatteri Televisio Televisiosarja Teos Turku Valokuvin kerrottu Venäjä Wsoy Ärsyttävää

Syötä sähköpostiosoitteesi, niin voit seurata tätä blogia ja saat ilmoituksia uusista julkaisuista sähköpostitse.

Follow Kulttulinarismia on WordPress.com

Pidä blogia WordPress.comissa.

  • Seuraa Seurataan
    • Kulttulinarismia
    • Already have a WordPress.com account? Log in now.
    • Kulttulinarismia
    • Mukauta
    • Seuraa Seurataan
    • Kirjaudu
    • Kirjaudu sisään
    • Ilmoita sisällöstä
    • Näytä sivu lukijassa
    • Hallitse tilauksia
    • Pienennä tämä palkki
 

Ladataan kommentteja...