Kulttulinarismia

~ Kulttuuria ja kulinarismia.

Kulttulinarismia

Tag Archives: Musiikki

Tampereen Teatteri: Tyttö ja varis

19 maanantai Hel 2018

Posted by Kulttulinaristi in Teatteri, Yleinen

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

Kulttuuri, Musiikki, Tampere, Tampereen Teatteri, TamperePassi, Teatteri

Ollakseen olemassa, ihmisen täytyy merkitä jollekin jotain. Siihen kiteyttäisin Tytön ja variksen ytimen.

Sirkku Peltolan tarinat kertovat heikommassa osassa olevista ihmisistä ja ihmiskohtaloista. Kokemani mukaan myös usein siitä, kuinka vähiten saavilla on antaa eniten. Tai ei niin, vaan että kuinka vähiten saavat osaavat antaa eniten. Näkeehän sen todellisuudessakin. Mäkkärin kulmalla istuvalle kerjäläiselle lantin antaa vähän heikommin pukeutunut vanhus tai maahanmuuttaja, joka on ehkä kerjännyt jossain vaiheessa itsekin. Me muut sitten, me kävelemme ohi. Tuija Vuolteen esittämä hieno rouva Armi kertoo, kuinka hän haluaisi antaa jotain kerjäläiselle, muttei kehtaa. Ei kestä sitä häpeää, että hän siinä rikkaana kumartelee köyhälle kolikoita. Sitäkö se on?

Kuva: Harri Hinkka / Tampereen teatteri

Tyttö ja varis on neljän näyttelijän ja yhden muusikon näytelmä. Ritva Jalonen esittää noin viisikymppistä, vähän yksinkertaista ja elämässä siipeensä saanutta Sädettä. Säde on tarinan päähenkilö, jonka kasvutarinaa näytelmässä seurataan. Säde on kaikista vastoinkäymisistään huolimatta varsin positiivinen ja elämänmyönteinen ihminen. Hänen tarinaansa kietoutuvat myös Armin, Jukka Leistin esittämän, pätevyyttään todistelevan, siivousyrittäjä Ipen ja työstään nauttivan Jarden (Antti Tiensuu) elämät.

Kuva: Harri Hinkka / Tampereen teatteri

Näytelmän jokainen henkilö kokee tahoillaan yksinäisyyttä ja Zen Cafén laulun sanoin: tavallaan jokainen on surullinen, tuntee ajan rosot ja sijaisuuden, vaikka minä sanon että välitä en. Näytelmä on hyvin vähäeleinen, vaikka sanomaa on paljon.

Odotin, että tyttö olisi ollut nuorempi, siksi en päässyt ihan heti kartalle ja se vähän alkuunsa sekoitti. Kukin näyttelijä oli hyvin ja tukevasti omassa roolissaan. Lotta Jääskelä soitti ja lauloi norahjonesmaisia kappaleita kohtausten välillä. Todella kaunista ja tunnelmallista musiikkia, mutta englanninkielisenä kuitenkin jotenkin irrallaan itse tarinasta. Oma suosikkini taisi olla elämäänsä tyytyvä Jarde. Elämänmyönteinen, hauska, leppoisa. Mutta sellainen, joka ei sen enempää odota itseltään mitään kuinehkä sallikaan itselleen mitään.

Siitä on tovi, kun olen viimeksi nähnyt Tuija Vuolteen näyttämöllä. Oi kuinka hän on pehmentynyt ja kypsynyt, siis oikein hyvällä tavalla, tarkoitan. Jollain lailla ukonäöstä ja olemuksesta tuli mieleen oma Mummini, vaikka Armin elämä aivan toista olikin. Mutta sehän siinä niin hurjaa onkin, että yksinäisyys, köyhyys, väkivalta, päihteet, vakava sairaus, puolison ennenaikainen kuolema… kaikki ne voivat sattua kenen kohdalle tahansa. Koska tahansa.

Ja sitten me vain yritämme pärjätä. Ja yleensä pärjäämmekin, koska ihminen on sellainen, että se sopeutuu.

Kiinnostuin jo aiemmin Suomen Punaisen Ristin ystävätoiminnasta. En vain ole saanut aikaiseksi. Tytön ja variksen innoittamana otan itseäni niskasta kiinni. Ota sinäkin, sillä näin sanotaan Ystävätoiminnan esittelyssä:

Jokainen ansaitsee ystävän. Jopa joka viides suomalainen kokee yksinäisyyttä. Yksinäisyys ei katso ikää tai elämäntilannetta.

Yksinäisyys on ahdistava tunnetila, joka vaikuttaa ihmisen henkiseen ja fyysiseen hyvinvointiin. Yksinäiset ihmiset kokevat itsensä usein näkymättömäksi tai arvottomaksi. He eivät tule kohdatuiksi eikä heillä ole ketään, jonka kanssa jakaa arjen kuulumisia.

Kenen: Sirkku Peltolan käsikirjoitus, Lotta Jääskelän musiikki
Mikä: Tyttö ja varis
Missä: Tampereen Teatteri, Frenckell-näyttämö, kantaesitys 6.10.2016
Keitä siinä oli: Tuija Vuolle, Ritva Jalonen, Jukka Leisti, Antti Tiensuu ja Lotta Jääskelä
Kuka ohjasi: Anna-Elina Lyytikäinen
Kuka koreografioi: –
Tykkäsinkö: Tykkäsin lempeästi.
Menisinkö uudestaan: Ei ole estettä sille, etten menisi.
Vinkki: Tampereen Teatterin puhenäytelmiin pääsee Tampere Passilla samana iltana puoleen hintaan.

TTT: Tytöt 1918

06 tiistai Hel 2018

Posted by Kulttulinaristi in Teatteri, Yleinen

≈ 4 kommenttia

Avainsanat

Arvostan, Elämys, Historia, Kulttuuri, Musiikki, Musikaali, Tampere, Tampereen Työväen Teatteri, Teatteri

Sanotaan vaikka niin, että se ei ollut yhtään huonompi, mitä odotin. Odotin täydellistä. Yleensä lupaukset ja odotukset pettävät, mutta nyt ei.

Kun ensimmäiset kyyneleet nousevat silmiin ensimmäisten repliikkien aikana, ei näytelmä voi olla juuri täydellistä huonompi. Kun Petra Karjalaisen näyttelemä Hilma huutaa:”Perustetaan naiskaarti Tampereelle!”, on itkua vaikea pidätellä ja lopussa se vain tulee. Tuulisena ja lumisena torstai-iltana noin puolet päänäyttämön salillisesta nousevat seisaalleen taputtamaan, eikä ole edes ensi-ilta.

Kuva: Kari Sunnari / Tampereen Työväen Teatteri

Tytöt 1918 on merkittävä suurteos niin historiantuntemuksen, nykyaikaan peilaamisen, tasa-arvon, teatteriyleisön vanhenemisen kuin TTT:n tämänhetkisen avustusten ulkopuolelle jäämisen uhankin vuoksi.

Katsomo on pääosin täynnä eläkeikäisiä katsojia. Musiikki kuuluu olevan ”melkoista räminää” ja ”aika kovalla”. Mutta ehkä he eivät olekaan se oikea kohderyhmä, vaikka katsomon täyttävätkin. Jokaisen 14-40 -vuotiaan tulisi tämä nähdä. Pääasiassa siksi, että nykyisille keski-ikäisille sota ei ole enää ollut käsinkosketeltavan lähellä; me olemme saaneet nauttia jälleenrakennuksen jälkeisestä ilosta ja vapaudesta ilman Venäjän peikkoa. Osaksi myös siksi, että Tytöt 1918 toisi teatterille, eikä ainoastaan TTT:lle uusia katsojia, niin hieno se on.

Sen lisäksi, että näytelmä käsittelee punaisten ja valkoisten taistelua, se käsittelee naisen asemaa. Kuinka urheita olivatkaan ne tamperelaiset puuvillatehtaan likat, jotka päättivät pukea housut jalkaansa ja lähteä taistelemaan aatteen puolesta. Kuinka erilainen olikaan maailma tasan sata vuotta sitten? Emme me sitä osaa ajatella kun joka päivä kävelemme housut jalassa töihin. Kuitenkin tälläkin hetkellä monessa maassa ollaan samassa vaiheessa, missä Suomessa tuolloin. Ei sata vuotta ole pitkä aika. Johan sen huomaa lavasteistakin, jotka upeasti kuvaavat Tampereen taloja tuohon aikaan. Samojen talojen ohi me kaupunkilaiset tänäkin päivänä kuljemme. Ne ovat olleet siinä 100 vuotta sitten, ne ovat siinä nyt. Mitä ne näkevät seuraavan sadan vuoden päästä?

Kuva: Kari Sunnari / Tampereen Työväen Teatteri

Tampereen Teatterin 1918-näytelmän ohjaaja Tuomas Parkkinen toteaa helmikuun Image-lehdessä:”Kliseistä tai ei, mutta aikamme muistuttaa tavattomasti suuria sotia edeltäneitä: vastakkainasettelu, vihapuhe ja valeuutiset ovat edeltäneet historiassa aina väkivaltaa.” Tämän vuoksi onkin tärkeää, että annamme vanhat vihat anteeksi, mutta emme päästä niitä unohtumaan. Siinä vaiheessa kun historia unohtuu, se voi taas alkaa toistaa itseään.

Näyttelijät tekeveät hienoa työtä. Jokainen sopii rooliinsa kuin nakutettu. En osaisi kritisoida kuin paria ja heitäkään en aio, koska kyse on täysin henkilökohtaisista mieltymyksistäni, jotka seuraavat näytelmästä toiseen rooliin katsomatta. Väkeä lavalla on valtavasti. Sirkku Peltolan ohjaus ja Marjo Kuuselan koreografia lyövät niin hienosti kättä, että on vaikea sanoa, missä liike muuttuu tanssiksi.

Kuva: Kari Sunnari / Tampereen Työväen Teatteri

Kuva: Kari Sunnari / Tampereen Työväen Teatteri

Laulut ja laulutaito ovat TTT:llä niin korkeatasoista, ettei musiikin toivoisi koskaan loppuvan. Kuinka vaikeita ja vaativia lauluja ja kuinka vaivattoman oloisesti näyttelijät niitä tulkitsevat. Vain muutaman hetken nostan näyttelijäin työssä ylitse muiden, koska kaikki on priimaa. Kun Antti Lang ja Juha-Matti Koskela räppäävät, voisi oikeasti luulla kuuntelevansa rap-artisteja. Kun Emmi Kaislakarin hahmo kokee suuren menetyksen, on huudossa jotain niin alkukantaista, syvää ja voimakasta, joka eroaa roolihahmosta muuten, että katsoja liimautuu penkkiin. Hänen katseensa huudon jälkeen on jotain niin aitoa, ettei se ole näyttelemistä. Ola Tuominen tekee jälleen, kuten Viulunsoittaja katolla -musikaalissakin, lempeän isän roolin. Tällä kertaa roolissa vain ei ole ollenkaan kovuutta, ainoastaan lämmintä hyväksyntää ja ymmärrystä.

Kuva: Kari Sunnari / Tampereen Työväen Teatteri

Ja yhtä kaikki, voi niitä lauluja, voi niitä tunnelmia. Voi Eeva Kontu älä koskaan jätä Tamperetta ja Tampereen Työväen teatteria. Niin upeaa on Konnun musiikki. Viidan jälkeen on vain voinut odottaa ja toivoa seuraavaa mahdollisuutta kuulla hänen musiikkiaan ja tässähän se on. Kuinka jollekin voidaan antaa sellainen taito? Monesti musikaalin kiinnostavuus liittyy paljolti siihen, että siinä on edes joku tuttu laulu. Eeva Kontu luo uutta. Mikään ei ole tuttua, paitsi toki jo tyyylillisiä, eevakontumaisia piirteitä alkaa erottua hänen musiikkiaan jo jonkin verran kuunnelleelle. Mutta Eeva Konnun musiikin ei tarvitse olla tuttua, koska se on niin hyvää. Mikäli katsoja on Viitansa antaumuksella kuunnellut, hän löytää Tytöt 1918:sta niin raastavan viittauksen, että kotimatkalla päällimmäisinä ovat vahvat tunteet näytelmästä ja päässä soi jo tutuksi tullut kappale. Sitten kuitenkin. Eikä se ole huono asia ollenkaan. Se on piste i:n päälle.

Kenen: Sirkku Peltolan käsikirjoitus (Anneli Kannon Veriruusut-kirjaan perustuen), Eeva Konnun musiikki, Heikki Salon sanat
Mikä: Tytöt 1918
Missä: Tampereen Työväen Teatteri, kantaesitys 25.1.2018
Keitä siinä oli: Jari Ahola, Petra Ahola, Niina Alitalo, Kristiina Hakovirta, Kaisa Hela, Mika Honkanen, Annika Junno, Emmi Kaislakari, Petra Karjalainen, Sampo Kerola, Heidi Kiviharju, Hanna Korhonen, Juha-Matti Koskela, Salla Korja-Paloniemi, Antti Lang, Jari Leppänen, Joonas Luomala, Samuli Muje, Jyrki Mänttäri, Antti Nieminen, Suvi-Sini Peltola, Saska Pulkkinen, Konsta Reuter, Timo Saari, Miia Selin, Marketta Tikkanen, Ola Tuominen, Karoliina Vanne, Eriikka Väliahde, Väinö Muje, Akusti Mänttäri
Kuka ohjasi: Sirkku Peltola
Kuka koreografioi: Marjo Kuusela
Tykkäsinkö: Niin paljon, etten usko hetkeen tulevan toista, joka tämän ylittää.
Menisinkö uudestaan: Ja vaikka kuinka monta kertaa!!

Tytöt 1918 juliste

Pyynikin kesäteatteri: Niskavuoren nuori emäntä

29 torstai Kes 2017

Posted by Kulttulinaristi in Teatteri, Yleinen

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

Arvostan, Arvostelen, Elämys, Historia, Kulttuuri, Maisema, Musiikki, Tampere, Teatteri

Aina käy niin, että kun kuulee teatteristaelokuvastakirjastasarjasta paljon hyvää, odotukset kasvavat. Vaikka kuinka yrittäisi hangoitella vastaan, ne vain jatkavat paisumistaan. Sitten käy niin, että itse elämys jää latteaksi.

MUTTA nyt tuli poikkeus.

Kävelen usein Pyynikin kesäteatterin toimiston ohi. Kun näin ikkunassa julisteen Niskavuoren nuoresta emännästä, totesin ensisilmäyksen jälkeen, että siinäpä jälleen kesäteatteriesitys, jota ei tarvitse nähdä. Väärin.

Pyynikin kesäteatteri: Malviina, Loviisa ja Juhani Elina Keinonen, Maria Pere ja Mikko Nousiainen KUVA: Harri Hinkka

Ensi-illasta asti on esityksestä kuulunut ja näkynyt pelkkää hyvää. Facebooksyöte on pullollaan ”Vaikuttava/upea/koskettava/mieletön Niskavuori ät paikassa Pyynikin kesäteatteri”-päivityksiä ja arvosteluissa ei pahaa sanaa näy.

Kovasti olivat siis odotukset korkealla, vaikken olisi sitä halunnut myöntääkään. Ja nyt, kaksi tuntia esityksen päättymisestä teen saman kuin niin monet muutkin ja ylistän Niskavuoren nuorta emäntää. Kehu on pahin spoilaus. Samalla toivon, että se ei vähääkään vähennä kenenkään teatterielämyksen upeutta.

Niskavuorisaaga ei ole minulle tuttu muuta kuin käsitteenä, en siis tiennyt, mitä juonen puolesta odottaa. Kaikki muut sen kai tuntevat, että jääköön se referoimatta. Paljon olen lukenut, mutta suomalaista vanhempaa kirjallisuutta hyvin vähän. Nyt syttyi palo.

Pyynikin kesäteatteri: Niskavuoren naisenergiaa KUVA: Leena Klemelä

Minusta näytelmä oli ylistys suomalaiselle naiselle ja suomalaisuudelle. Suomalaiselle sisulle, niin paljon kuin sitä toiset jo haluaisivat heittääkin romukoppaan. Minulle syntyi ajatus, että onkohan minun sukupolveni (+/-40-vuotiaat) viimeinen, joka ymmärtää sellaisen suomalaisen periksiantamattomuuden ja tuskaisen vahvuuden? Jonkun sellaisen sinivalkoisen metsäntuoksuisen kansallistunteen, jossa on vielä muutamilla säikeillä kiinni jotain siitä, mitä isovanhempamme ovat rakentaneet.

Ymmärtävätkö meidän lapsemme enää sitä, kuinka lähellä vielä on aika, jolloin naiset eivät saaneet äänestää, jolloin tilalliset eivät naineet piikoja ja renkejä tai päinvastoin, jolloin puolisot valittiin sen mukaan, mikä on talolle ja suvulle parhaaksi… Oma alakouluikäiseni oli katsomassa näytelmää ja näistä asioista kun jälkeenpäin puhuimme, hänellä tippui leuka lattiaan, kun kerroin, ettei siihen aikaan olisi voinut nainen mennä naimisiin naisen tai mies miehen kanssa. Eli ei, he eivät enää ymmärrä. Onko se hyvä vai huono asia, ehkä molempia. Juurensa tulisi toki tuntea, mutta enää ei ole ketään, joka niistä osaisi kertoa. Kun historian unohtaa, se alkaa toistaa itseään.

Johonkin tähän kaihoon pohjautuu se, että Niskavuoren nuori emäntä iski suoraan sydämeen. Tai sieluun. Molempiin. Se oli vaikuttava ja käyttäisin sanaa väkevä, ellen kammoksuisi sitä niin kovasti. Se loi samalla jotain kaukaisista korpimaista kumpuavaa epätoivon ja ylpeyden tunnetta. ”Kyllä me Niskavuorelaiset aina vedämme yhtä köyttä muuta maailmaa vastaan!”-toteamus menee vähän samaan sarjaan kuin viime talvena TTT:llä nähdyn Mielensäpahoittajan lausahdus:”Vaikka mikä olisi niin kahveet keitetään.” Niin on pärjätty, yhtä köyttä vetämällä ja kahvia juomalla. Miten tulevaisuudessa?

Pyynikin kesäteatteri: Kustaava (Ronja Alatalo), Juhani (Mikko Nousiainen) Saaroisten isäntä (Puntti Valtonen, Heta (Petra Karjalainen) ja Antti Niskavuori (Olli Riipinen) KUVA: Leena Klemelä

Ohjaus oli onnistunut nappiin, samoin laulut ja lavasteet puvustuksesta puhumattakaan. Kaikki oli sujuvaa ja ennen kaikkea näyttelijät, joka ikinen, tekivät hienoa työtä myös silloin kun eivät olleet parrasvaloissa, vaan jossain sivussa. Alussa jotenkin lässyltä ja, anteeksi ilmaukseni, vitun ihanalta tuntuneesta Loviisasta sukeutui jämäkkä ja paikoin jäätävä Niskavuoren emäntä. Näyttelijäntyönä siis aivan loistosuoritus Maria Pereeltä (minulle ennalta tuntematon). Loviisan alku kun tuntui jotenkin ohuelta ja hennolta, mutta loppua kohden ymmärsi, että kyse oli nimenomaan taidosta, ei taitamattomuudesta.

Haluan nähdä näytelmän uudestaan. Se oli upea. Haluan myös, että kaikki muutkin näkevät sen. Olen nähnyt elämäni aikana paljon teatteria, hyvää ja huonoa. Siihen, että vaikutun, vaaditaan nykyään aika paljon. En muista, koska olisin viimeksi ollut vastaavan tunnekuohun vallassa teatterin jälkeen. En muista, koska olisin viimeksi kuvannut teatteriesitystä sanalla upea.

Pyynikin kesäteatteri: Heta Niskavuori, piiat ja rengit (Petra Karjalainen) KUVA: Leena Klemelä

Kenen: Hella Wuolijoki
Mikä: Niskavuoren nuori emäntä
Missä: Pyynikin kesäteatteri, ensi-ilta 16.6.2017
Keitä siinä oli: Maria Pere, Mikko Nousiainen, Elina Keinonen, Petra Karjalainen, Sari Havas, Ronja Alatalo, Olli Riipinen, Puntti Valtonen,  Heidi Kirves, Kake Aunesneva, Anna Pukkila, Anssi Valikainen, Jenni Nikolajeff, Teemu Koskinen, Laura Hänninen, Jani Rasimus, Annina Rubinstein, Henna Wallin ja Miikka Wallin.
Kuka ohjasi: Miika Muranen
Kuka koreografioi: Jenni Nikolajeff
Tykkäsinkö: Haluamattani odotin paljon, mutta paljon enemmän sain.
Menisinkö uudestaan: Vaikka heti huomenna.

Eva Dahlgren, Tampere-talo 12.10.2016

28 perjantai Lok 2016

Posted by Kulttulinaristi in Konsertti, Musiikki, Yleinen

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

Arvostan, Elämys, Homoseksuaalisuus, Konsertti, Kulttuuri, Musiikki, Tampere, Tampere-Talo, Valokuvin kerrottu

Samalla kun ruotsalaisyhtye Kent on päättänyt ihan kerrassaan viimeisen Helsingin konserttinsa ikinä, on hyvä muistella toisen suuren ruotsalaisnimen, Eva Dahlgrenin konserttia Tampereella.

.

Vuosien varrella on tullut seurattua niin Dahlgrenia kuin hänen puolisoaan, korusuunnittelija Efva Attlingiakin monessa käänteessä. Eva Dahlgrenin konserteissa on käyty niin Helsingissä, Tampereella kuin Turussakin. On ollut yksityiskonsertteja, mutta myös yhteiskonsertteja muiden artistien kanssa. Paras konserttielämys ikinä oli Helsingissä Ravintola Teatterissa, Efva Attlingin Suomen valloituksen 10-vuotisjuhlissa, joissa Dahlgren veti lyhyen ja ytimekkään, intiimin klubikeikan – varsinainen kerran elämässä -elämys.

Nyt edellisestä konsertista on aikaa vallan paljon aikaa ja Suomen muutaman kaupungin kiertue pääsi suorastaan yllättämään. Kaikesta huolimatta paikat lopulta aivan täyteen Tampere-talon saliin saatiin jollain onnen kantamoisella aivan keskeltä, olisikohan ollut riviltä kolme.

Uutta levyä en ollut ymmärtänyt kuunnella ennakkoon, kuin ei seuralaisenikaan. Oikein hienojen uusien kappaleiden lisäksi tuli tuttuun tapaan myös kourallinen takuuvarmoja lempikappaleita. Erona aikaisempiin konsertteihin tämä musiikki oli jotenkin raskaampaa vääntöä. Lavastus oli toisaalta hyvin vaatimaton, mutta valoilla luotiin upeita maisemia ja tunnelmia. Dahlgren kertoikin perehtyneensä muutaman vuoden valokuvausprojektinsa yhteydessä valoon ja valaistukseen. Liekö se vaikuttanut myös konsertin valaistukseen.

.

.

.

.

Eva Dahlgren puhuu aina konserttiensa välispiikit ruotsiksi. Sisäsuomalaista se on joskus harmittanut kun virkamiesruotsinsa paremmin oppineet ovat hyville jutuille naureskelleet ja itsen on vain täytynyt hymähdellä mitäänymmärtämättömänä oikeissa kohdissa, aina myöhässä. Mikä lie kypsyminen tapahtunut minussa, mutta tällä kerralla ymmärsin lähes kaiken. Puheen. Dahlgrenin puheet eivät kuulosta koskaan kovin harjoitelluilta, mutta tulevat luontevasti ja ovat hauskoja, jotain sentään ymmärtänyt olen minäkin. Kaiken kaikkiaan koko Dahlgren on aina vaikuttanut lempeältä, lämpimältä, huumorintajuiselta ja jotenkin suomalaiseen sielunmaisemaan sopivalta artistilta. Ei diivalta eikä tähdeltä,vaan tavalliselta (joskin aika upealta) naiselta, joka vaan sattuu tekemään lauluja ja esittämään ne ihan järkyttävän hyvin.

Nostan hattua moiselle naiselle ja jään odottelemaan seuraavaa konserttia, joka toivottavasti ei anna odottaa itseään niin kauaa kuin tämä antoi.

.

.

.

.

 

Classical Trancelations in Concert, Musiikkitalo, Helsinki

30 tiistai Elo 2016

Posted by Kulttulinaristi in Konsertti, Musiikki, Televisio, Yleinen

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

Arvostan, Elämys, Helsinki, Konsertti, Kulttuuri, Musiikki, Valokuvin kerrottu

Vieläkin on pää pyörällä ja takaraivossa kumisee Palefacen äänellä ”I can’t get no SLEEEEP!” Männäviikon perjantaina oli Helsingin Musiikkitalolla hillitön, loppuunmyyty konsertti. Vieläpä kaksi kertaa. Se kantoi nimeä Classical Trancelations in Concert.

Musiikkitalon alakerrasta pääsee terassille, missä ainakin ennen tätä konserttia oli varsin rento ja leppoisa tunnelma. Ilta-aurinko paistaa ihanasti. Eiku.

Musiikkitalon alakerrasta pääsee terassille, missä ainakin ennen tätä konserttia oli varsin rento ja leppoisa tunnelma. Ilta-aurinko paistaa ihanasti. Eiku.

Käsiohjelmia jaettiin ilmaiseksi, mainiota. Pysyipä mukana tällainenkin teknoummikko.

Käsiohjelmia jaettiin ilmaiseksi, mainiota. Pysyipä mukana tällainenkin teknoummikko.

Ohjelmisto. Encorekin saatiin, vaikkei sitä listassa lukenut.

Ohjelmisto. Encorekin saatiin, vaikkei sitä listassa lukenut.

Miten kaikki saikaan alkunsa ja päätyi kahdeksi hienoksi loppuunmyydyksi konsertiksi.

Miten kaikki saikaan alkunsa ja päätyi kahdeksi hienoksi loppuunmyydyksi konsertiksi.

Ensikatsaus itse saliin. Hieno ratkaisu tehdä salista areenamainen. Kiinnostaisi tietää, miten ääni kuuluu ja miltä itse show (tämä tai joku muu) tuntuu katsoa tuolta takaparvelta, joka todella on kaiken takana. Paikkoja siellä näytti olevan varsin paljon. Tunnelma juuri ennen ensimmäisiä tahteja on sähköisen odottava.

Ensikatsaus itse saliin. Hieno ratkaisu tehdä salista areenamainen. Kiinnostaisi tietää, miten ääni kuuluu ja miltä itse show (tämä tai joku muu) tuntuu katsoa tuolta takaparvelta, joka todella on kaiken takana. Paikkoja siellä näytti olevan varsin paljon. Tunnelma juuri ennen ensimmäisiä tahteja on sähköisen odottava.

Sekä konsertti että Musiikkitalo tekivät vaikutuksen. En ole koskaan tunnustautunut tanssijytkeen ystäväksi, mutta sinfoniaorkesterin soittamanahan se upposi oikein hyvin. Ehdottomasti kovin veto oli juurikin Faithlessin Insomnia. Silloin yleisö suorastaan räjähti ja aplodeja annettiin seisten.

Salia halkoivat erittäin hienot laservalot ja discopallot pyörivät katossa. Toisaalta valoshowta olisi saanut olla enemmänkin, mutta olisiko siihen sitten turtunut, ehkä. Nyt sitä jäi odottamaan enemmän kuin lapsi karkkia pikkuaskin jälkeen. Ja se kai se parasta onkin.

Upea valaistus laservaloineen loi asianomaista tunnelmaa.

Upea valaistus laservaloineen loi asianomaista tunnelmaa.

Väriloistetta.

Väriloistetta.

Viimeisiä viedään.

Viimeisiä viedään.

Sovitukset olivat hienoja, vaikka tietysti kova bassojytke puuttui. Sitä olisi joissakin kohdissa jotenkin voinut korvata vielä enemmän lyömäsoittimilla, kuten laukaukset Daruden Sandstormissa. Kappaleiden tanssittavuus ja transsiin vaivuttava ominaisuus perustunee pitkälti saman toistoon, kiihtyvään tempoon ja kovenevaan musiikkiin. Akustisissa soittimissa ei pysty nuppia kääntämään kaakkoon, joten äänentaso jäi väkisinkin maltilliseksi, joka tietysti klassiseen orkesterimusiikkiin kuuluukin.

Orkesteri ja sen kapellimestari Klaus Mäkelä eivät seurueemme harmiksi osanneet, ainakaan silminnähden, nauttia saamistaan valtavista suosionosoituksista. Olisimme ehdottomasti kaivanneet koko orkesterin kumarruksia useampaan otteeseen, hehän sen suurimman työn tekivät. Yleisö oli todella vastaanottavaisessa tilassa ja olisi suorastaan janonnut suurempaa kontaktia esiintyjien kanssa. Pienellä kannustuksella, tai ehkä paremminkin luvan antamisella, koko sali olisi tanssinut.

Näin tamperelaisena on vedettävä sen verran kotiinpäin, että muutamaan kertaan tuli mietittyä, että voi kunpa tämä konsertti saataisi Tampereelle Santtu-Matias Rouvalin johdettavaksi, sitten olisi nimittäin peto irti!

Upea elämys kaiken kaikkiaan. Menisinkö toiste, niin kyllä menisin. Esitys on muuten nähtävissä kokonaisena Yle Areenassa vielä vajaan kuukauden. Linkki tässä, senkun klikkaat. Suosittelen lämpimästi!

Näkymä Musiikkitalon sisäänkäynniltä. Tai uloskäynniltä noin niinkuin illan päätteeksi. Älytön viritys, hieno häkkyrä.

Näkymä Musiikkitalon sisäänkäynniltä. Tai uloskäynniltä noin niinkuin illan päätteeksi. Älytön viritys, hieno häkkyrä.

 

Oopperan Kummitus – The Phantom of the Opera

06 keskiviikko Huh 2016

Posted by Kulttulinaristi in Elokuva, Teatteri, Yleinen

≈ 3 kommenttia

Avainsanat

Arvostan, Elämys, Elokuva, Helsinki, Kulttuuri, Lontoo, Musiikki, Musikaali, Orkesteri, Perinteinen

Hyvin nuorena näin, tai paremminkin koin, Oopperan Kummituksen Lontoossa. Niin kokonaisvaltainen elämys se oli. Unohtumaton ja vaikuttava. Miten vanhempani minut sinne osasivatkaan viedä? Jäin koukkuun ja sittemmin näin samaisen Lloyd Webberin version Tukholmassa, tosin tukholmaksi esitettynä, muistaisin. Sekin oli ihana.

Joskus Oopperan Kummitus -kiertue tuli Suomeen ja pieni pettymys tuli, kun kyseessä oli jäähalliesitys eikä se ollutkaan Lloyd Webberin versio, vaan joku muu. Tarina oli sama. Jotenkin minulla olisi mielikuva, että Kummituksesta on tehty elokuvakin, siis joskus aikaisemmin, tarinalle uskollinen mutta musiikiltaan eri. Äkkihakemalla en löydä sitä netistä. Ainakin sellainen, lavaversiolle hyvin uskollinen ja upealla, sillä oikealla, musiikilla höystetty elokuva valmistui vuonna 2004. Sitä on katsottu ja kuunneltu sekä elokuvissa käyty katsomassa Finnkinon välittämä esitys jostakin juhlanäytöksestä Lontoosta.

Olen niin toivonut, että perheenikin saisi kokea sen elämyksen, minkä minä nuorena. Siinä vaiheessa kun sain tietää Kummituksen saapuneen Helsinkiin, kaikki liput olivat jo menneet. Päätin unohtaa koko asian.

Ja sitten tulivat Hullut Päivät ja tieto, että yksi näytös myydään kokonaan keltaisilta päiviltä. Lipunmyynti alkoi klo 7. Klo 7.10 näytös oli loppuunmyyty. Koskapa minulla kotona lippujenostonettihai, niin nyt meillä on liput!!!

Kun nyt sitten katsoin Oopperan sivuilta trailerin, pääsi itku. Se näyttää aivan oikealta. Se näyttää juuri siltä, miltä sen pitääkin näyttää. Ehkä en pysty odottamaan!

Tampere Filharmonia – Alppien maisemissa

17 torstai Maa 2016

Posted by Kulttulinaristi in Musiikki, Yleinen

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

Konsertti, Kulttuuri, Lapsen kanssa, Musiikki, Orkesteri, Tampere, Tampere Filharmonia, Tampere-Talo

Vuosi sitten en tiennyt, että ihminen voi harrastaa käyrätorven soittoa. Varsinkaan pieni ihminen. Alamittainen ja alaikäinen.

Kävi niin, että lapseni ainoa harrastustoive oli käyrätorven soitto. Sitä kohti. Ja kyllä, ihminen voi soittaa käyrätorvea, kuten on tuttavapiirissämme käynyt selväksi. Tuttavaperheidemme alle teini-ikäisistä lapsista neljä soittaa käyrätorvea. Emme tienneet heidän kenenkään harrastavan, ennen kuin omamme aloitti harrastuksensa. Ennen sitä soitettiin pianoa (kyllä, pianoa, ei pienoa) ja viulua. Nykyiset luokkakaverit soittavat käyrätorvea(!), harmonikkaa ja lyömäsoittimia (ei pelkkää rumpua, vaan vähän kaikkea. Tästä linkistä valaisevaan osioon, näps).

Olen haaveillut ihan oikeasta Tampere Filhafmonian konsertista, mutta sinne meno on ollut vähän samalla lailla aktiivista, kuin hyvänpäivän tutulle sanottu ”hei pitäis soitella ja nähtäillä, heippa!. Että kiva olisi, mutta on tässä just nin paljo kaikkee kaupassakäyntiä ja sellasta. Ja sitten, PIM, mahdollisuus tarjoiltiin eteen juurikin tämän torviharrastuksen vuoksi. Kyseessä oli 11.3.2016 esitettävä, nuoren lupauksen, venezuelalaisen Rafael Payaren kapellimestaroima, Richard Straussin (1864-1949) säveltämä teos Alppisinfonia op. 64, jossa lavalla (ja sivulehtereillä) oli pikalaskemalla yhtäaikaa 23 käyrätorvistia (osa soittajista muualta kuin Tampere Filharmoniasta). Muutenkin kyseessä oli erittäin harvinainen 120 soittajan jättiorkesteri – vain harvoin tarjolla.

120 soittajan orkesteri (osa vielä piilossa, mutta tulossa myöhemmin sivuparvekkeille. Kyllä Tampere-Talon suuri sali on ylväs ja hieno. Jotain, jota ajan hammas ei ole päässyt puraisemaan.

120 soittajan orkesteri (osa vielä piilossa, mutta tulossa myöhemmin sivuparvekkeille. Kyllä Tampere-Talon suuri sali on ylväs ja hieno. Jotain, jota ajan hammas ei ole päässyt puraisemaan.

Harvemmin klassista kuuntelevalle, pienehkän lapsen kanssa konsertista nautiskelevalle, ensimmäisen (minkä? öö…) näytöksenpuoliajanjonkun Beethovenin pianokonsertto nro 1 C-duuri op. 15 meinasi käydä vähän raskaaksi, vaikka Juilliardista valmistunut, superlahjakas Vikingur Olafsson näppärästi pianistilöikin. Ja sai ihan hillittömät hurraahuudot ja takaisintaputukset. Väliajalle ei meinattu päästä ollenkaan.

Viimein alkoi se suurteos. Sitä kelpasi kuunnella. Kun suuri orkesteri aloitti soittamisen, mahassa oikein väänsi. Siis hyvällä tavalla, niin vaikuttavaa se oli. Teos eteni selkeässä järjestyksessä alkaen yöstä, edeten aurinkgonnousun kautta vuorelle nousuun ja sujuvasti siitä ylöspäin. Oli puroa, kukkaniittyä, vaaroja ja jäätiköitä. Teos kertoi vuorella vietetystä vuorokaudesta ja sai tunnelman hienosti esiin. Oli mukavaa seurata käsiohjelmasta eri vaiheita. Osaksi pysyi hyvin mukana, osaa joutui vähän funtsimaan. Ilman käsiohjelmaa elämys olisi saattanut jäädä hieman vajaaksi.

Mahtavimpia hetkiä olivat jo muutenkin normaalia orkesterikokoonpanoa useampien (8 tai 9) käyrätorvien lisäksi ehkä 14 muunkin saapuminen sivulehtereille. Otaksuin kohdan olevan teoksessa nimellä ”huipulla”. Kaikkein eniten odotin, kuten reaktioista päätellen moent muutkin, ”rajuilma ja myrsky”-osuutta, joka olikin tuulikoneineen (ei sellainen kuin Carolalla Euroviisuissa, vaan rullattava, tuulen ääntä pitävä) ja ukkospelteineen todella vaikuttava.

Kokonaisuus oli siis hieno ja kannustaa lähtemään konserttiin toistekin. Varmastikin on niin, että Filharmonian konserttiin mennään kuuntelemaan musiikkia. Ehkä silmät voi sulkea ja ajautua joihinkin tunnelmiin. En nyt jatkossakaan odottaisi mitään pyrospektaakkelia, mutta ehkä valaistuksella voisi luoda jotain tunnelmia. Voisiko?

Loppuun pieni maistiainen Alppisinfoniasta Berliinin Filharmonian esittämänä:

Vinyylibuumi

31 sunnuntai Tam 2016

Posted by Kulttulinaristi in Musiikki, Yleinen

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

Kulttuuri, Musiikki

Vaikutti vuosien jälkeen aika makealta, kun kaveri laittoi ihan oikean elpee-levyn soimaan. Siinä oli fiilinkiä. Isäni, vannoutunut musamies, on hänkin ryhtynyt kuuntelemaan jälleen levyjä. Joulun alla, kuinkas sattuikaan, julkaisi Ruotsin lahja maailmalle eli Kent koko tuotantonsa vinyyleinä. Myäs Adelen uusinta myyntiin joulumarkkinoilla niin rivakkaan tahtiin, että taisivat päästä jossain vaiheessa maastamme loppumaan.

Pitihän siihen buumiin lähteä mukaan. Nyt digitaalisen nettiradiosysteemin tilalla on 30 vuotta vanha B&O:n levysoitin radiolla höystettynä. Kävin männäviikolla tekemässä isäni vinyylihyllyssä löytöjä. Siellähän ovat kaikki minunkin vanhat levyni. Omia kokoelmiani selatessani ihmettelin, että on niiden levyjen hankkija ollut sekaisin. Tai ainakin hänellä on ollut todella outo musiikkimaku. Jotkut levyjen kannet synnyttivät sellaisen muisto- ja tunnelmaryöpyn, että päässä heitti.

Muutama lähti pikavilkaisulla mukaankin, etsintöjä tulee jatkaa tuonnempana.

Ihan totta, New Kids On The Blockia levyllä, kyllä vain, nuoret!

Ihan totta, New Kids On The Blockia levyllä, kyllä vain, nuoret!

Oli sitä ruotsalaista musiikkia ennen Kenttejäkin.

Oli sitä ruotsalaista musiikkia ennen Kenttejäkin. ”Till alla mina vänner i Finland en extra låt.”

Voi kyllä herra, boogiekin taittuu.

Voi kyllä herra, boogiekin taittuu.

Kuuntelin aikanaan paljon tuota Roy Orbisonin levyä. Ihanaa musiikkia. Flashdance tuli nähtyä elokuvana yhden jos toisenkin kerran.

Kuuntelin aikanaan paljon tuota Roy Orbisonin levyä. Ihanaa musiikkia. Flashdance tuli nähtyä elokuvana yhden jos toisenkin kerran.

Vähän klassista hyllyyn.

Vähän klassista hyllyyn.

Joku tämänkin on hankkinut. Siinäpä puhallinmusiikkia kerrakseen.

Joku tämänkin on hankkinut. Siinäpä puhallinmusiikkia kerrakseen.

Scandinavian Music Group: Baabel

18 keskiviikko Mar 2015

Posted by Kulttulinaristi in Musiikki, Yleinen

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

Arvostan, Kulttuuri, Musiikki

Pahoittelen, parahin Scandinavian Music Group, että edelleenkin kannan Ultra Bran muistoa vahvasti sydämessäni. Onko se teille taakka vai silta nuoruudesta aikuisuuteen, supermenestyksestä seesteisempään fanittamiseen?

Täytyy myöntää, että Ultra Bran jälkeen tuli aikamoinen tyhjiö, jonka luulin SMG:lla täyttyvän. Ei täyttynyt. Kuuntelin joskus SMG:n ensimmäistä levyä ja petyin, koska se oli mielestäni räminää. Ehkä odotin UB:n toisintoa. Ehkäpä ympyrä sulkeutui kun Ultra Bra nousi lavalle Pekka Haaviston presidentiksileipomisjuhlissa Helsingin jäähallissa. Keikka oli yksi elämäni hienoimpia konserttikokemuksia ja sen jälkeen kai pystyin heittämään hyvästit Ultra Bralle. Siihen asti oli tuntunut liian raskaalta, että ei koskaan enää. Ja sitten näki sen vielä kerran. Voi onnea.

Koskahan löysin teidät sitten SMG:nä uudestaan? En muista, ennen tuota UB:n jäähallikeikkaa kuitenkin. Muistan vain ihan hillittömän keikan ehkä Tampereella Klubilla, jossa näin teidät ensimmäisen kerran lavalla. Ja se oli menoa se. Veikkaisin tämän tapahtuneen tämän vuosikymmenen alkupuolella. Silloin vedettiin kurkut suorana Mustana, maidolla, kylmänä, kuumana ja Vieläkö soitat banjoa ja Casablancaa… ja montaa muutakin. Seuralaisenikin, joka oli suhtautunut jo UB:han varsin nuivasti, tuli myöntäneeksi, että tässäpä se manio musiikkiryhmä onkin.

Sittemmin olen ollut kiitollinen jokaisesta uudesta levystä, mutta tämä viimeisin, Baabel, on ehkä paras levy ikinä. Enkä nyt tarkoita SMG:n levyistä, vaan kaikista maailman musiikkilevyistä. Tai albumeista, niinkuin sanotaan, tai julkaisuista, kun kaikki on digitaalista, niin digitaalista.

Yleensähän suosikkiyhtyeen uusi levy tutnuu silkalta pettymykseltä. Siinä ei ole mitään tuttua, eikä mitään kappaletta osaa jollottaa läpi. En yleensä osaa edes odottaa uusia levyjä, mutta jostain syystä uuden SMG:n julkiaisu oli päässyt oikein kalenteriini asti. Ja sinä päivänä etsin sen Spotifysta. Ja sinä päivänä marssin Stockmannille ostamaan pikkukajarin, että sain kuunnella uutuutta rauhassa yksin työpaikan kellarissa. Levy oli välittömästi läpihyvä. Raastava. Aidompaa ässämgeetä kuin yksikään heidän levynsä aikaisemmin, jotenkin. Minulle.

Jokainen laulu on puhdasta kultaa. Viimeistään julkaisua seuraavana viikonloppuna rakkauteni kappaleita kohtaan syveni, kun väsyneenä edellisillasta torkuin yksin kotona sohvalla ja levy soi hypnoottisesti läpi uudestaan ja uudestaan. Silloin kappaleet imeytyivät minuun ja muodostivat sieluun loputtoman haikeuden.

Olen pitkään tehnyt kaiken väärin / Ja liekkini sammuttanut / Mutta mikään ei ole vielä mennyttä / Eikä kumpikaan pois nukkunut / Jos maailma loppuisi sadan vuoden päästä niin kuin sanotaan / Voisimme kadota tietäen että kaikki päättyi ajallaan

Palaan vielä sen verran yleiseen, että olen kauhean huono kuuntelemaan sanoja. Arvostan suuresti hienoja melodioita, sydäntäsärkeviä sävelkulkuja, nousuja ja laskuja, kauniita taustoja ja musiikkia kokonaisuutena. Kun on kuunnellut vaikkapa nyt Scandinavian Music Groupia koko päivän taustamusiikkina, joksi se myöskin käy, jää väkisinkin jossain vaiheessa jotain mieleen. Sanoitukset ovat todella kauniita ja Terhi Kokkosen äänellä laulettuna ne iskeytyvät sävelen saattelemina sydämen läpi aina uudestaan ja uudestaan. Tänään kuuntelin vahingossa sanat Balladi 1:n levyltä Manner ja häikäistyin seuraavasta:

Kun on kännissä väärissä juhlissa / kesä on kaikilla /myös ylpeytensä menettäneillä / kun on voitolla päivän päättyessä / kesä on kaikilla / myös kunniastaan luopuneilla
Tietää pian itkevänsä / ettei pitäisi olla tässä / mutta kaiken kauneus lyö hetken ällikällä / kun on kännissä väärissä juhlissa

Kaiken kauneuden hetkellinen ällikällälyönti tuntuu ihastuttavalta.

Scandinavian Music Group on julkaissut vähän monta levyä. Ihastuttava yhtye siinäkin, että muistavat aina silloin tällöin uskollisia kuulijoitaan uudella tuotannolla. Kalkuleerasinkohan oikein, jos väitän, että ovat tehneet historiansa aikana jo 8 levyä? Eikä siinä ole yhtään liikaa, vaikka se alkupään tuotanto vähän vieraammaksi on jäänytkin.

Kuluneina vuosina en ole päässyt yhdellekään keikalle, mutta nyt on liput hankittuna joulukuulle. Mitenkään en malttaisi enää odottaa!

Tulevan vuosineljänneksen kulttuurisuunnitelma

06 perjantai Mar 2015

Posted by Kulttulinaristi in Konsertti, Musiikki, Teatteri, Yleinen

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

HBO, Helsinki, Konsertti, Kulttuuri, Musiikki, Musikaali, Tampere, Tampereen Työväen Teatteri, Teatteri, Televisio, Televisiosarja

Kun katson kalenteria, se näyttää täyteläistä. Kun katson lukemista odottavaa kirjapinoa, se näyttää korkealta. Kun ajattelen asiaa, kaikki tuntuu ihanalta paitsi se, että lauantaina on TTT:llä viimeinen Hevosten keinun esitys ja se nyt sitten jää minulta näkemättä.

Vähintään yhtä surkeana kuin tuire Saleniuksen hahmo kun Hevosten keinua en näe.

Vähintään yhtä surkeana kuin tuire Saleniuksen hahmo kun Hevosten keinua en näe. Kuva Tampereen Työväen Teatteri / Kari Sunnari.

Mutta huoli pois, näitä on luvassa keinusta huolimatta:

Ensi viikolla Maija Vilkkumaan konsertti Helsingissä. Osallistuin Radio Aallon arvontaan ja voitin liput eturivin keikalle itselleni ja seuralaiselle.

Ensi viikolla on myös Nightwishin maailmankiertueen aloituskonsertti Espoon MetroAreenalla. Musiikkilaji ei ole lähimpänä sydäntäni, mutta kiinnostuksella menen kun tilaisuus tarjoutui.

Jos hyvin käy, ensi viikolla on myös Tampereen Teatterissa Sugar – Piukat paikat. Sitä on kehuttu, mutta itsehän suhtaudun komediaan skeptisesti. Yllättäkää minut!

Parin viikon päästä on Helsingissä kauan odotettu Billy Elliot. Pitäisiköhän katsoa leffa uudelleen vai antaa näytelmän johdattaa? Jätän elokuvan myöhempään.

Sitten on Kalevan uimahallissa esitys Halli, The Pool – uimahyppyjä ja hullu hanuri, jossa Karoliina Blackburn, Rosa Meriläinen ja Mansen Molskis hyppivät veteen.

On myös Scandinavian Music Groupin konsertti Klubilla, sitä odotan hurjasti. Uusi levy on nimittäin ällistyttävän hyvä ja SMG livebändinä ihana.

Vain elämää -konserttiinkin on hankittu liput samoin kuin Sorin Sirkuksen joulushowhun, josta aiemmin on jääty paitsi.

Ja sitten vielä kevätpuolella Cheekin Alpa Omega -konsertti ihan täällä Mansessa.

Ja jos vielä jotain teatteriakin kerkeis… Suomen kauneimman tahtoisin TT:llä nähdä ja onhan noita muitakin.

Niin joo, ja HBO:lta aloitin uuden sarjan, Dominion. Siinä paljastuu totuus Herran enkeleistä. Ja se totuus ei vaikuta pilotin perusteella kauniilta.

Kyllä tässä puuhaa piisaa.

← Older posts

Arkisto

  • toukokuu 2018 (1)
  • huhtikuu 2018 (6)
  • maaliskuu 2018 (1)
  • helmikuu 2018 (4)
  • syyskuu 2017 (5)
  • elokuu 2017 (1)
  • kesäkuu 2017 (3)
  • huhtikuu 2017 (2)
  • maaliskuu 2017 (2)
  • helmikuu 2017 (3)
  • tammikuu 2017 (1)
  • joulukuu 2016 (1)
  • marraskuu 2016 (3)
  • lokakuu 2016 (8)
  • syyskuu 2016 (7)
  • elokuu 2016 (6)
  • heinäkuu 2016 (12)
  • kesäkuu 2016 (3)
  • toukokuu 2016 (3)
  • huhtikuu 2016 (10)
  • maaliskuu 2016 (16)
  • helmikuu 2016 (7)
  • tammikuu 2016 (7)
  • joulukuu 2015 (3)
  • marraskuu 2015 (18)
  • lokakuu 2015 (16)
  • syyskuu 2015 (14)
  • elokuu 2015 (10)
  • heinäkuu 2015 (29)
  • kesäkuu 2015 (6)
  • toukokuu 2015 (5)
  • huhtikuu 2015 (7)
  • maaliskuu 2015 (9)
  • helmikuu 2015 (27)
  • tammikuu 2015 (29)
  • joulukuu 2014 (7)
  • marraskuu 2014 (19)

Kategoriat

  • Elokuva (12)
  • Juoma (20)
  • Kirjallisuus (75)
  • Konsertti (14)
  • Lehti (7)
  • Matkailu (61)
  • Museo/Näyttely (18)
  • Musiikki (24)
  • Peli (7)
  • Radio (5)
  • Ravintola (58)
  • Resepti (59)
  • Ruoka (125)
  • Teatteri (40)
  • Televisio (12)
  • Yleinen (248)

Avainsanat

200 kcal Alkoholi Arvostan Arvostelen Bazar Bon Eines Elokuva Elämys Ferran Adrià Gourmet Grillaus Hans Välimäki Hedelmä Helsinki Herkku Historia Homoseksuaalisuus Hämmästelen Juusto Jälkiruoka Kahvi Kahvila Kala Kana/broiler Kasvisruoka Keitto Kirja Konsertti Kotimaan matkailu Kotiruoka Kulinarismi Kulttuuri Lapsen kanssa Lastenteatteri Leipä Liha Like Lontoo Lounas Maisema Matkailu Menorca Moskova Museo Museokortti Musiikki Musikaali Nähtävyys Näyttely Otava/Seven Oulu Perinteinen Pizza Pori Praha Ravintola Resepti Salaatti Snack Stockmann Tammi Tampere Tampere-Talo Tampereen Teatteri Tampereen Työväen Teatteri Teatteri Televisio Televisiosarja Teos Turku Valokuvin kerrottu Venäjä Wsoy Ärsyttävää

Syötä sähköpostiosoitteesi, niin voit seurata tätä blogia ja saat ilmoituksia uusista julkaisuista sähköpostitse.

Follow Kulttulinarismia on WordPress.com

Pidä blogia WordPress.comissa.

  • Seuraa Seurataan
    • Kulttulinarismia
    • Already have a WordPress.com account? Log in now.
    • Kulttulinarismia
    • Mukauta
    • Seuraa Seurataan
    • Kirjaudu
    • Kirjaudu sisään
    • Ilmoita sisällöstä
    • Näytä sivu lukijassa
    • Hallitse tilauksia
    • Pienennä tämä palkki
 

Ladataan kommentteja...