Kaksi kolmesta katsottuna, nimittäin näitä tamperelaisia 1918-teoksia. Tampereen Teatterin hieno 1918 Teatteri taistelussa oli jotain ihan muuta kuin TTT:n Tytöt 1918. Ja se onkin hienoa. Siinä, missä Tyttöjen näkökulma oli hyvin selkeästi punaisten näkövinkkelistä valkoiset raakalaisina sikoina esittäen, on Taistelukin pääasiassa punaisten tarina, muttei niin puolueellisesti.

Liikuttavaa näytelmässä on se, kuinka molemmilla puolilla kuvataan olleen niin hyviä kuin pahojakin ihmisiä. Niinkuin olikin. Eivät toiset olleet pahoja ja toiset hyviä, eivät toiset olleet oikealla ja toiset väärällä asialla. Kukin puolusti omaa aatettaan, siihen uskoen, vaikka osa tosin pakkovärvättiin.

1918 Teatteri Taistelussa -näytelmän puitteet ovat hienot. Esitys alkaa jo, no, ennen kuin esitys alkaakaan. Käytäville on tuotu ajan henkeen sopivaa rekvisiittaa ja yleisön joukossa liikkuu tavallisesta teatteriyleisöstä poikkeavaa väkeä. Paikalla kannattaa olla ajoissa. Ja samoin näytelmän päätyttyä ei kannata rynnätä pois, vaan jäädä vähän katselemaan, miten näyttämön ulkopuoliset tilat ovat sitten väliajan muuttuneet. Katse seiniin, sillä seinät kertovat palan todellista historiaa.

Teatterin käytäviltä löytyy kaikkea, mikä ei sinne normaalisti ole kuulunut. Tai no, ennen ehkä onkin.

Ensimmäinen näytös tapahtuu kokonaan näyttämöllä. Olin kuullut etukäteen, kuten varmaan kaikki muutkin, että osa tapahtumista esitetään teatterin käytävillä. 20 katsojaa pääsee kulkemaan mukana ja seuraamaan tapahtumia läheltä. Kohtaukset limittyvät näyttämötapahtumiin ja tapahtumien moniuloitteisuus on hämmentävän hienoa. Katsoako valkokangasta vai kurkkiako käytävään. Kylmäävintä kaikessa on se, että lähes jokainen näytelmän hahmo perustuu tosielämässä juuri samaisen rakennuksen käytävillä taistelleista sotilaista.

Parikymmentä onnekasta istuvat penkeillä, joille on jaettu osallistumisohjeet.

Sana kaupunkisota kuulostaa kaukaiselta. Kaupunkisotaa käydään kaukaisissa maissa tai tietokonepeleissä. Ja sitten taas. Tampereen taistelu oli suurin koskaan Pohjoismaissa käyty kaupunkitaistelu. Kuinka henkeäsalpaavalta tuntuu kuulla ääni tasan sadan vuoden takaa, joka kertoo että:”Marssimme Hämeenkatua pitkin kohti Hämeensiltaa.” Jotenkin sitä yleisön mukaanottamista tulee odotettua ja mietittyä, että koska se tulee ja mitä sitten tapahtuu. Toisessa näytöksessä vasta tulee tajunneeksi, että tämä koko tarina (tai lähinnä totuus) alkaa kaikkialta ympäri Suomea, lähenee kohti Tamperetta, kunnes on kaupungin rajamailla ja sieltä se, kuten oikeasti aikanaankin lähenee Tampereen Teatterin taloa. Ja kuten historiasta tiedämme, sinne se tarina päättyykin. Teatterista ulos astuessa Keskustori ei näytäkään enää ihan samalta, miltä se näytti tullessa.

Joko nukuin koulussa historian tunnit tai sitten Suomen sodista ei juurikaan puhuttu. Niin tai näin, oman histrian tuntemus on aivan surkeissa kantimissa. 1918 Teatteri Taistelussa -näytelmän käsiohjelma avasi minulle sisällissodan tapahtumia paljon enemmän kuin ennen olisin tiennytkään. Lyhyehkösti, mutta kansantajuisesti. Kun ostat lipun näytelmään, osta samalla käsiohjelma ja lue se. Lue se sitten uudestaan esityksen jälkeen.

Olen kuullut viime aikoina monenkin jo sanoneen, että eikö jo voitaisi a) unohtaa talvisota b) unohtaa kansalaissota c) lopettaa itsenäisyyspäivän juhlinta d) unohtaa veteraanit e) unohtaa kaikki muukin omasta historiastamme jne. Kävelin reilu 10 vuotta sitten Bosnia-Hertsegovinassa sijaitsevan Mostarin kaduilla ja näin, mitä rauhassa toistensa kanssa eläneiden muslimien ja kroaattien kaupungille oli käynyt sodassa vain hetki sitten ja miltä läpiammutut talot näyttivät. Siinä järkytyksen keskellä opas kertoi kaupunkilaisten sanovan, että anteeksi voi antaa, mutta unohtaa ei. Koska silloin kun unohtaa, kaikki voi tapahtua uudestaan.

Minusta on tärkeää, että näitä asioita käsitellään tänä vuonna. Sitten ne voidaan painaa taka-alalle ja jatkaa matkaa. Mutta ei unohdeta, eihän?

Kenen: Anna-Elina Lyytikäinen
Mikä: 1918 Teatteri Taistelussa
Missä: Tampereen Teatteri, päänäyttämö, kantaesitys 27.1.2018
Keitä siinä oli: Reino Bragge, Ville Haapasalo, Jukka Leisti, Martti Manninen, Matti Hakulinen, Kirsimarja Järvinen, Risto Korhonen, Esa Latva-Äijö, Ville Majamaa, Ella Mettänen, Elisa Piispanen, Pia Piltz, Aliisa Pulkkinen, Arttu Ratinen, Elina Rintala, Markku Thure, Antti Tiensuu, Mari Turunen, Valentin Salo, Moona Niemi / Loviisa Mounier, Aarni Hytönen, Roni Isokääntä, Juho Kurjonen, Tuomas Kylmäkoski, Eero Malila, Santtu Mutanen, Matias Prami, Rasmus Rajakallio, Pekko Rajala, Aapo Savisaari ja Eero Viljanen
Kuka ohjasi: Anna-Elina Lyytikäinen
Kuka koreografioi: –
Tykkäsinkö: Minusta se oli hienosti toteutettu.
Menisinkö uudestaan: Kyllä menisin ja voi olla, että haluaisin kävelyporukkaan mukaan.
Vinkki: 20 katsojaa otetaan mukaan kierrokselle, jossa kuljetaan teatterin käytävillä. Lipun saa ostaa lippumyymälästä.

Huojuva talo kertoo Eerosta, joka rakastuu väärään naiseen, vaikka oikeakin olisi saavutettavissa. Tarina kertoo siitä, kuinka pienillä valinnoilla on suuria vaikutuksia. Se kertoo siitä, kuinka yhden illan aikana elämä voi mennä kohti onnea tai onnettomuutta.

Yhtenä iltana… Kuva: Harri Hinkka / Tampereen Teatteri

Vaikkei Huojuva talo olekaan tuttu teos, kiinnostuin sen näytelmän teemasta. Maria Jotunin alkuperäisen teoksen roolit on käännetty ylösalaisin. Heikoista naisista on tullut heikkoja miehiä ja perheiden päitä ovat vahvat naiset. Eikä tässä yhteydessä sanaa ”vahva” käytetä hyvässä tarkoituksessa.

Molemmat pääosan esittäjät, Arttu Ratinen Eerona ja Anna-Maija Tuokko Leana, tekevät hurjan hienot roolisuoritukset. Siitä on ruvettu puhumaan viimeaikoina, että mitä tapahtuu naisnäyttelijän mielessä kun hänet ilta toisensa jälkeen näytelmässä hakataan tai raiskataan. Kun uudestaan ja uudestaan pitää uskottavasti esittää kärsivää, loukkaantunutta, menettää lapsensa, kuolla…

Antti Mikkolan Huojuvassa talossa tätä tulee pohtineeksi ehkä vieläkin enemmän juuri siksi kun asetelma on niin toinen. Joutuu haastamaan itsensä ajattelemaan, onko kummankin kärsimys samanlaista. Siis sekä oikea että näytelty. Tuleeko itsekin ajateltua Eeron hahmosta, että onpa siinä heikko mies, miksei hän ota kimpsujaan ja lähde? Niinkuin voi mies sitoa naisen perhehelvettiin, voi sen tehdä nainenkin. En tiedä, miten alkuperäisessä tarinassa on käsitelty lapsilla pelaaminen, mutta näin päin se on ainakin helppoa… Jos nainen sanoo, että mies lyö ja mies sanoo, että nainen lyö, niin kumpaa uskotaan enemmän? Kumpi saa lapset?

Tämä kuva kuvastaa koko näytelmää. Jotankin tässä piilee tarinan ydin. Näytteleminen, mitä se on? Tämä on jotain pelottavan aitoa. Kuva: Harri Hinkka / Tampereen Teatteri

Näytelmä on järkyttävä ja sen jälkeen on paha mieli. Toki se on mielestäni hyvän teatterin merkki. Ei sen tarvi mukavaa olla eikä varsinkaan hauskaa. Tärkeintä on, että se jättää jäljen ja herättää tunteita, hyviä tai huonoja. Lavastus on yksinkertainen ja pienieleisyydessään tarinaan sopiva. Jos pienen kritiikin sanan sanon, on se liiallinen taustakuvan käyttö. Alussa se on vaikuttava, mutta sitä on liikaa. Joko sillä tahdotaan alleviivata jotain, mikä tulisi selville muutenkin tai sitten sitä halutaan käyttää tehosteena, en tiedä. Taustakuvan käytön kanssa sanoisin, että vähemmän olisi lopulta enemmän.

Kun Lea heilui näytelmässä veitsen kanssa miestään uhaten, edessäni istunut rouva painoi katseensa alas. Vaikeita aiheita, kuten perheväkivaltaa, käsittelevissä näytelmissä on aina se riski, että tarina jollakin katsojalla liippaa liian läheltä. Ja se on osa teatterin hurjuutta, karuutta ja no, kauneuttakin. Se, kun joku lähtee itkien kesken esityksen pois. Ei siksi, että näytelmä olisi huono vaan siksi, että se on liian hyvä.

Mikä kuva!!! Tätä kuvaa olen tuijottanut useamman kerran. Katso sitä tarkasti. Aivoihin sattuu, kun katsoo. Kuva: Harri Hinkka / Tampereen Teatteri

Kenen: Marja Jotunin tarina, Antti Mikkolan dramatisointi
Mikä: Huojuva Talo
Missä: Tampereen Teatteri, ensi-ilta 31.8.2017
Keitä siinä oli: Arttu Ratinen, Anna-Maija Tuokko, Anna Tiensuu, Mari Turunen, Ville Majamaa, Ella Mettänen, Aliisa Pulkkinen ja Markku Thure
Kuka ohjasi: Antti Mikkola
Kuka koreografioi: –
Tykkäsinkö: Sen verran ahdisti, että tykkäsin kyllä.
Menisinkö uudestaan: Ehkä tämä oli yhdellä kerralla katsottu, mikä ei todellakaan tarkoita sitä, etteikö se olisi ollut hyvä. Kyllä oli!