Kulttulinarismia

~ Kulttuuria ja kulinarismia.

Kulttulinarismia

Tag Archives: Bazar

Christian Rönnbacka: Kävikö käry

09 lauantai syys 2017

Posted by Kulttulinaristi in Kirjallisuus, Yleinen

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

Arvostelen, Bazar, Kirja, Kulttuuri

Tiedätkö jonkun, joka on petkuttanut vakuutusyhtiötä? Onko matkalla rikkoutunut pokkarikamera tullut kirjoitettua korvaushakemukseen järjestelmäkameraksi tai onko varastettu polkupyörä ollutkin Yosemite ilmoitetun Cannondalen sijaan? Kiva tapa saada harmille vähän lisää korvausta, mutta tapa, joka maksaa kaikille muille vakuutuksenottajille.

Christian Rönnbacka: Kävikö käry?

Kävikö käry on kirja vakuutusetsivien kokemuksista. Tarinat ovat tosia, vaikka osin väritettyjä muutettuine nimineen ja paikkakuntineen. Kirjassa kerrotaan vakuutusten historiasta ja esitellään vakuutusetsivän työtä muutaman sivun juttujen muodossa.

Christian Rönnbacka on entinen poliisi, nykyinen vakuutusetsivä. Hän on kirjoittanut aiemmin dekkareita ja tämä on ensimmäinen tietokirja. En tunne hänen tyyliään, mutta tietokirjaksi osa esimerkeistä on kirjoitettu hämmentävän vitsailevalla tavalla. Toki tekstiin on haettu dramatiikkaa ja väriä, mutta alleviivatun hauskaksi kirjoitetut jutut tuntuvat jopa vähän kiusallisilta.

Kirja on helppo ja nopea luettava ja siinä esitellään tosi kekseliäitä tapoja yrittää huijata vakuutusyhtiötä. Rönnbacka toki toivoo, ettei kirjaa pidettäisi oppaana vakuutuspetostelun ihmeelliseen maailmaan. Hän toivoo sen olevan enemmänkin varoittava esimerkki siitä, että valheella on lyhyet jäljet.

Vakuutuspetosta valmistellessa on hyvä suunnitella asiaa hetken. Lisäksi internetistä voi saada hyviä vinkkejä siitä, miten helpot massit kietaistaan. Tiedonhakuun netistä panostetaan paljon. Vauva.fi ja kaksplus.fi -sivustoilta löytyy keskustelua sen ympäriltä, onko jokin vahinko korvattava vai ei. Siinä sitten ruoditaan usean henkilön voimalla, mikä vakuutusyhtiö korvaa ja kuinka toinen jättää maksamatta, kunnes jollekulle iskee perusteltu ahdistus ja hän kertoo keskustelijoille vastauksen löytyvän vakuutusehdoista, ja mikäli ehdot ovat epäselvät, soittamalla siihen omaan vakuutusyhtiöön.

Minusta kirja oli kiinnostava. Lukemani jälkeen näen vakuutusyhtiöt jotenkin erilailla. Tuntuu aina, että kauheasti sinne koko ajan maksaa, mutta koskaan ei mitään saa. Eihän se vakuutusyhtiö tosiaankaan mikään sijoitusrahasto olekaan. Vakuutus on tarkoitettu korvaamaan tapahtunut vahinko tai onnettomuus. Siis sitä tyytyväisempi pitäisi olla, mitä vähemmän joutuu vakuutusyhtiön puoleen kääntymään.

Kirjailija: Christian Rönnbacka
Kirja: Kävikö käry
Alkuperäinen teos: –
Kustantaja:
Bazar
Suomentaja: –
ISBN: 978-952-279-343-0
Sivuja: 239
Mistä: Arvostelukappale kustantajalta.
Kestäisikö toisen lukemisen: Jotain herkullisia kohtia voisi lukea uudelleenkin, mutta tuskin koko kirjaa tulee luettua.
Haluaisinko nähdä tästä elokuvan: Ei pystyisi tekemään. Sketsisarjan korkeintaan.
Montako tähteä: ***- (ei mikään kirjallisuuden merkkiteos, mutta ihan hauskaa ja nopeaa luettavaa. Antaa myös aihetta ajatteluun.)

John Williams: Augustus

28 keskiviikko Kes 2017

Posted by Kulttulinaristi in Kirjallisuus, Yleinen

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

Arvostelen, Bazar, Historia, Kirja, Kulttuuri

Voi nyyh, etten sanoisi.

Luettuani John Williamsin Stonerin, olin aika vaikuttunut ja jäin kovasti odottamaan Butcher’s Crossingia. Sama homma: vaikuttunut.

Butcherin lukemisen jälkeen tiedustelin kustantajalta, onko Williamsin kolmaskin kirja, Augustus, ehkä joskus kääntyvä suomeksi. Silloin oli liian aikaista saada vastausta, mutta sain sen aikanaan ja se oli kyllä. Jäin innolla odottamaan.

John Williams: Augustus

Harmittaa ihan älyttömästi sanoa, että Augustus oli yksi niistä hyvin harvoista kirjoista, joiden suhteen olen joutunut antamaan periksi. Olen pitänyt rajana 100 sivua. Jos sitten ei ota tuulta purjeisiinsa, saa lopettaa. Usein en ole kuitenkaan lopettanut, mutta nyt luovutin sivulla 108. Nynny, mammari, luovuttaja!!!

Augustus voitti alkuperäisen julkaisunsa (1972) jälkeen National Book Awardsin, koska se tarjoili Rooman ajan kuvausta niin vaikuttavasti, kerrotaan kirjan takakannessa. Haluan siis uskoa, että kirja on hyvä, mutta lukijassa on tässä tapauksessa vika.

Minun on vaikea niellä tekstiä historiallisista tapahtumista, jotka ikäänkuin ovat totta, mutteivät sitten kuitenkaan. Sen totesin jo lukiessani Paulo Coelhon viimeisintä kirjaa Vakoojaa. Kirjan on oltava joko faktaa tai fiktiota, ei jotain siltä väliltä – minun mielestäni siis. Koska olen nukkunut aikanaan kaikki muut historian (ja monien muiden aineiden) tunnit kuin antiikin Kreikkaa käsittelevät, en pysty hahmottamaan ketkä tässä kirjassa esiintyvät henkilöt ovat ja miten he liittyvät toisiinsa.

Kirjan alussa on saate kirjailijalta itseltään, jossa hän kertoo, ettei kirja kokonaisuudessaan ole totta, vaan:

     …osa tämän kirjan asiavirheistä on tahallisia. Olen vaihtanut useiden tapahtumien järjestystä; olen keksinyt omasta päästäni siellä, missä historiallinen tieto on ollut epävarmaa tai puutteellista; ja olen antanut identiteetin muutamalle henkilölle, joita historia ei mainitse – – – Muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta tämän romaanin asiakirjat ovat minun sepittämiäni – – – mutta jos tässä kirjassa on totuuksia, ne ovat fiktion eivätkä historian totuuksia.

Kirja on kirjoitettu kirjemuodossa. Siinä milloin kukakin Rooman hahmo kirjoittaa toiselle kirjettä ja siitä tulisi muodostua itse tarinan juoni. Henkilöhahmoja on paljon ja nimet ovat vaikeita. Lisäksi kirjeet ovat ajallisesti epäjärjestyksessä. Toki niiden ajassa hyppiminen tukee (tukenee) tarinaa, mutta minulle se on liian vaikea. Ennustan ja tunnustan, että en olisi päässyt juoneen kiinni myöhemminkään.

Melkoinen murska-arvio lähinnä itselleni. Josko joku historiasta kiinnostunut haluaa ottaa haasteen vastaan, lainaan kirjaa ilomielin. Siksi ehkä vain lainaan, että saatan joskus vielä itse ottaa haasteen vastaan uudestaan, jos siltä tuntuu. Saa sen mieluusti omaksikin hankkia vaikka Bazarin verkkokaupasta. Minun mielestäni kirja tulee omistaa, siksi e-kirja tuntuu niin vieraalta.

Jos lupaat kohdella kirjaa yhtä kauniisti kuin silloin kun luet sellaista salaa kaupassa tai olet ostanut jollekin lahjaksi, mutta päätät lukea varovaisesti itse ensin, ota yhteys kulttulinaristi(at)gmail.com.

Kirjailija: John Williams
Kirja: Augustus
Alkuperäinen teos: Augustus
Kustantaja: Bazar
Suomentaja: Ilkka Rekiaro
ISBN: 978-952-279-399-7
Sivuja: 429
Mistä: Arvostelukappale kustantajalta.
Kestäisikö toisen lukemisen: Kyllä haluaisin tavoitella yli 108 sivuun. Ehkä toiste.
Haluaisinko nähdä tästä elokuvan: Ymmärtäisinköhän sitten?
Montako tähteä: * (se tulee aikaisemmista kirjoista ja siitä, että tämä varmaan on aivan merkittävä teos, palkinnot ja kaikki kuitenkin…)

Erik Bertrand Larssen: PARAS

14 keskiviikko Kes 2017

Posted by Kulttulinaristi in Kirjallisuus, Yleinen

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

Arvostan, Arvostelen, Bazar, Elämys, Kirja, Kulttuuri

Nykyään herään useimpina aamuina mielessäni kysymys: Mitähän mukavaa tänään tapahtuu?

Kun heräät huomenna, älä torkuta, vaan ala pohtia, mitä mukavaa päivän aikana mahtaa tapahtua. Jos haluat saada päivästä kaiken irti, älä mieti, että pitäisiköhän sinun lähteä lenkille vai vielä köllötellä. Mukavuudenhalusi saa sinut vastaamaan köllöttelyn puolesta. Sen sijaan mieti, miltä sinusta tuntuu lenkin jälkeen.

Mikään oppi ei tule ilmaiseksi eikä luonnonlahjakkuutta ole olemassakaan. On vain kovaa harjoittelua. Kaiken uuden oppiminen vaatii toistoa ja treenausta, on kyse sitten torven soitosta, shakin peluusta tai uuden aamukysymyksen opettelusta.

Nämä ovat tärkeimmät opit, mitkä olen sisäistänyt norjalaisen mentaalivalmentajan Erik Bertrand Larssenin kirjasta Paras. Siinä on paljon muitakin huippuoppeja, jotka voisi tiivistää muutamaan lauseeseen. Sellaisenaanhan ne eivät mitään kenellekään opeta, mutta kirjassa kerrottujen esimerkkien avulla kyllä.

Paras ensin.

Larssen on koulutukseltaan upseeri, laskuvarjosotilas ja taloustieteilijä, joka on siirtänyt oppejaan kaikilta aloilta mentaalivalmennukseen. Hän on valmentanut huippu-urheilijoita ja yritysjohtajia ja lopulta koonnut oppinsa kirjaksi. Kirjassa on paikoittain vähän ahdistavan innokas amerikkalainen kerrontatyyli, mutta sen kun pystyy ohittamaan, itse sanoma on älyttömän hyvä.

Mokani kirjan kanssa oli se, että aloin lukea sitä innolla, mutta puuduin jossain vaiheessa ja aloitin samaan aikaan toisen (tosin tylsän) kirjan lukemisen. Jäivät sitten molemmat ja tauko kesti liian kauan. Oli vaikea päästä uudelleen kirjaan kiinni, mutta lopulta sekin onnistui ja taas innostuin.

Seuraavaksi pitäisi tarttua Larssenin seuraavaan kirjaan. Sen nimi on kevyesti Helvetinviikko. En ole uskaltanut kirjaa vielä avata, koska uskon sen olevan helvetillinen kirja. Se opastaa Helvetinviikkoon, jolloin kaikki tehdään Larssenin oppien mukaan. Se sairaalla tavalla kiehtoo minua ja siksi en ole sitä avannutkaan, kun mietin, että onko se sitten mentävä heti se viikko itsekin vai pitääkö lukea ensin. Vähän pelottaa myös, että siinä on ylipaljon urheilua ja että se siihen sitten kaatuu koko viikko tällaiselta kirjan ja pelikonsolin ääressä viihtyvältä plösöltä. No joo ehkä olen nynny. Tai laiska. Laiska nynny!

Miltähän mahtaisi tuntua sen viikon jälkeen kun olisi itsensä vetänyt ihan piippuun?

”Ihminen ei yleensä kadu valintojaan. Sen sijaan hän katuu usein niitä valintoja, joita ei tehnyt.”

Kirjailija: Erik Bertrand Larssen
Kirja: PARAS
Alkuperäinen teos: Bli best med mental trening
Kustantaja: Bazar
Suomentaja: Päivi Kivelä
ISBN: 978-952-279-422-2
Sivuja: 248
Mistä: Arvostelukappale kustantajalta.
Kestäisikö toisen lukemisen: Tämä suorastaan pitää lukea toistamiseen.
Haluaisinko nähdä tästä elokuvan: No ei tämmösestä pysty tekemään.
Montako tähteä: **** (se oli paikoittain pikkuisen tylsä ja siitä lähtee yksi tähti, kokonaisuudessaan varsin kiinnostava kirja)

Bazarin uutuudet

12 keskiviikko Huh 2017

Posted by Kulttulinaristi in Kirjallisuus, Yleinen

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

Bazar, Kirja, Kulttuuri

Kirjakauden kohokohtia on se, kun uutuuskatalogit alkavat putkahdella postilaatikkoon. Pari viikkoa sitten kävin keräilemässä koko viikon postit kerralla ja siellähän oli seassa Bazarin syysmallisto. Kuvasto löytyy tästä linkistä.

Bazarin kirjakuvaston kansi on melko monitulkintainen… tai oikeammin Eowyn Iveyn kirjan kansi, mutta kuitenkin!

Jos ehtisin, haluaisin lukea ehkä kaikki uutuuskirjat, mutta nostan tässä omaksi TOP3-listakseni:

Alaskalaissyntyisen Eowyn Iveyn kirjan Maailman kirkkaalle laidalle, joka yllättäen sijoittuu Alaskaan. Sanovat, että tarina on kiehtova ja samalla hyytävä tarina rakkaudesta, seikkailusta ja selviytymisestä. Tarkoitetaankohan hyytävällä tässä talvisen kylmää vai viiltävää kauhua…?

Irlantilaisen John Boynen Poika vuoren huipulla tuntuu sopivan ahdistavan hyvin nykypäivään. Se sijoittuu ajallisesti toiseen maailmansotaan kertoen pariisilaispojasta, joka joutuu orpona muuttamaan Saksaan tätinsä luokse, jossa muuttuu arasta poikasesta unformua kantavaksi sotilaaksi.

Aivan ykkösodotuskohde on kuitenkin Yuval Noah Hararin teos Homo Deus – huomisen lyhyt historia. Se on tietokirja, joka kurkistaa tulevaisuuteen. Hararin edellinen kirja Sapiens (linkissä arvosteluni) oli niin uskomattoman hyvä kirja, että tämän seuraavan ei luulisi olevan kovinkaan huono.

Kivoja kirjoja kaikille kuille.

Paulo Coelho: Vakooja

30 torstai Maa 2017

Posted by Kulttulinaristi in Kirjallisuus, Yleinen

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

Arvostelen, Bazar, Historia, Kirja, Kulttuuri

Sain Paulo Coelhon varmasti tunnetuimman teoksen, Alkemistin, kaverilta joululahjaksi joskus nuorena. Kävimme silloin joka joulu Oulussa ja matkalla kotiin oli aikaa lukea. Jotenkin näen mielessäni sen hetken, kun isän vieressä etupenkillä (äiti unessa takana) luin kirjan loppuun ja kuinka itkin, itkin ja itkin. Mitä siinä tapahtui, en muista, mutta jotenkin se oli ihan hirmuisen vaikuttavaa.

Kirjahyllystäni löytyy lähes kaikki Coelhon teokset… Tsekkasin tässä välissä Paulo Coelho -Wikipedian ja joudunkin korjaamaan: reilu puolet Coelhon suomennetuista teoksista. Alkemistin jälkeen nimittäin olin siinä ajatuksessa, että tuon symboliikan viljelijän kirjojen on kaikkien oltava hyviä. Olen lukenut niistä lähes kaikki, muttei mikään niistä ole yltänyt sellaisiin sfääreihin kuin se ensimmäinen. Olen jututtanut joitakin muitakin Coelhonsa lukeneita ja kyllä ovat kaikki yhdessä tuumin samaa mieltä kanssani. Jopa jossain vaiheessa kylläsyin siihen kun ei vain edes lähelle yhtä hyvää löytynyt.

Kun nyt sain tilaisuuden lukea Coelhon uusimman kirjan, Vakoojan, päätin antaa taas mahdollisuuden.

Vakooja vehkan alla.

Kirjan alussa lukee:

Perustuu tositapahtumiin.

Perustuu. Jos elokuva perustuu tositapahtumiin, voi kuvitella, että pohjalla on totuus, mutta sitä on elokuvan vuoksi vähän maustettu. Sen jotenkin tietää olevan väritettyä totuutta. Kun kirja perustuu tositapahtumiin, voi kai ajatella sen olevan myös väritetty tarina. Mutta missä menee toden ja sadun raja?

Kirjassa Mata Hari, sekä arvostusta että pahennusta herättänyt, tasan sata vuotta sitten kuollut näyttelijä, kurtisaani ja tanssija, vakoojakin(ko?) kirjoittaa kirjettä vankilassa vapauttavaa päätöstä odotellessaan. Kirjeessä hän käy läpi elämäänsä ja kokemuksiaan.

Ongelmani tässä perustuu tositapahtumiin -asiassa on se, että mistä ja miksi juuri Paulo Coelho on saanut tämän kirjeen käsiinsä. Hänhän on yksi maailman tunnetuimmista kirjailijoista, joten kai hän yhden kirjeenkin on voinut tulla saaneeksi, mutta miksi se ei olisi tullut julki aiemmin ja kun nyt kerran on, niin miksi hän, joka muuten kirjoittaa eteerisiä, moniuloitteisia ja -tulkintaisia symboliikkakirjoja, kirjoittaisi puhtaaksi yhden vanhan kirjeen omalla nimellään. Tätä minä sitten pohdin koko kirjan lukemisen ajan, joka tosin on aika lyhyt aika, koska kirja on nopeasti luettavissa. Kenen sanoja ja ajatuksia oli hieno kohta, jossa nuori Margaretha Zelle sai äidiltään kukansiemeniä pienessä pussukassa saatesanoin

     ”Kukat opettavat meille, että mikään ei ole pysyvää, ei kauneus eikä kuihtuminen, sillä ne antavat uusia siemeniä. Muista tämä, kun tunnet iloa, surua tai tuskaa. Kaikki muuttuu, vanhenee, kuolee ja syntyy uudelleen.” – – –
     ”Korkeimmatkin puut kasvavat samalaisista pienistä siemenistä. Muista se, äläkä yritä saada aikaa kulumman nopeammin.”

Onko tämä totta? Onko tämä tapahtunut? Onko Margaretha saanut mukaansa pussukan, siemenet ja nuo sanat vai onko tämä Coelhon sanomaa, vaikkakin hienoa sellaista?

Poiketen tavoistani, aion tehdä pienen paljastuksen, koska olisin itsekin tällaisen paljastuksen halunnut lukea. En kursivoi sitä, ettei se tätä alustusta lukematta hyppää tahattomasti silmiin. Se ei mielestäni spoilaa mitään, siksi sen rohkenen tehdä. Jälkisanoissa Coelho kirjoittaa kirjan tapahtumien olevan totta, mutta että hän on joutunut luomaan dialogit, yhdistämään tapahtumia, muuttelemaan tapahtumien järjestystä ja poistamaan merkityksettömiksi kokemiaan asioita. Hän painottaa, että kirja ei ole Mata Harin elämäkerta. Ei kai totuutta ja täyttä totta ole mahdollistakaan taltioida muiden kuin Karl Ove Knausgårdin, tuon oman norjalaisuutensa dokumentoijan (yritin lukea, en toisaalta kestänyt liikaa totuuttakaan). Haluaisin kuitenkin voida luottaa lukemaani ja kaipaisin jonkinlaisen tiedon totuuden määrästä ennen teoksen lukemista.

Onkohan muilla tätä samaa vikaa kuin minulla vai olenko vain jotenkin liian suoraviivainen? Ei tämä Vakooja ole ollenkaan ainoa, jossa olen samoja asioita joutunut pohtimaan.

Kirjailija: Paulo Coelho
Kirja: Vakooja
Alkuperäinen teos: A Espiã
Kustantaja: Bazar
Suomentaja: Jarna Piippo ja Sanna Pernu
ISBN: 978-952-279-392-8
Sivuja: 190
Mistä: Arvostelukappale kustantajalta.
Kestäisikö toisen lukemisen: Nopsaanhan tämän luin, mutta tokkopa toistamiseen.
Haluaisinko nähdä tästä elokuvan: Miksikäs en.
Montako tähteä: **+ (voisikohan se olla enemmän, jos olisin tiennyt alusta asti sen, mikä lopussa kerrottiin?)

Kirja vs. sarja vs. peli

02 torstai Hel 2017

Posted by Kulttulinaristi in Kirjallisuus, Peli, Televisio, Yleinen

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

Bazar, Elämys, HBO, KonMari, Kulttuuri, Netflix, PS4, Teatteri, Televisio, Televisiosarja

Kirjoittaminen on jäänyt alkuvuodesta vähälle ja se siksi, kun on tullut paljon iltapuuhaa. Joulupukki toi Play Station 4 -pelikonsolin ja alennusmyynneistä tuli hankittua siihen liikaa hienoja pelejä.

Olen myös saanut aimo pinkan erittäin mielenkiintoisia kirjoja, joita haluaisin lukea kaikkia erikseen ja yhtäaikaa. Eikä siinä vielä kaikki, HBO ja Netflix ovat pullollaan huippusarjoja, joita haluaisin katsoa.

Nämä kaikki sitten vievät aikaa illan viimeisiltä tunneilta, jolloin kirjoittaminen olisi mahdollista. Miten ihmisillä riittää aikaa kaikkeen mukavaan?

KIRJOJA, jotka tahdn ensi tilassa lukea:
Konmarin uusi kirja
Paulo Coelhon Vakooja
Steven Lee Myersin Uusi tsaari, tiiliskivi, joka kertoo Putinista
Ashlee Vancen kirja Elon Muskista
Vege-kirja
Virtaa superfoodeista
Elena Madyn Vaihdokas ja sen jatko-osa, jonka nimeä en muista
Steven Rowley: Lily ja mustekala
Mihaly Csikszentmihalyin Flow, jota joskus luin ihan flowssa ja sitten se jäi jostain syystä kesken
Paul Kalanithin postuumisti julkaistu Henkäys on ilmaa vain
Erik Bertrand Larssenin Paras ja siihen perään Helvetinviikko, joissa opitaan hyvällä tavalla tehokkaiksi. Parasta olen jo aloitellut
Ja sokerina pohjalla, ehkä seuraavana luvussa, uskomatonta mutta totta, jostain syystä ohi vilahtanut, Siilo-kirjailija Hugh Howeyn Hiekka.

Entä se SARJAT sitten?
HBOlta pitäisi katsoa
Continuumin (aikamatkustusta) uusin tuotantokausi
The Mindy Projectia lisää; erittäin hupaisa lääkärisarja
The Magicians, jota on kovasti mainostettu
Real L-word
Big Little Lies
Better things
Divorce
Casual
Vice Principals
Supergirl
Strike Back
…ja koko ajan tulee lisää.
NETFLIXISTÄ kiinnostavat
Downton Abbey, joka joskus jäi kesken
Breaking bad, jota kehuvat
Better Call Saul
The 100
Isänmaan puolesta
Pirunpelto
Matkustajat
24
Call the Midwife
Chef’s Table
3%
Please like me
Under the Dome
Blacklist
Outlander
Lilyhammer

Ja vielä on boxillekin tallennettuna
Elossa24
Blindspot
js
Solsidan

ELOKUVISSA pitäisi käydä, samoin TEATTERIssa ja lukuisissa uusissa ja vanhoissa RAVINTOLOISSA.

PELEISSÄkin on vaikka mitä ajanvietettä, joista tällä hetkellä kesken
Child of Light, kaikkien aikojen suosikkini
The Flame in the Flood, jossa selviydytään tulvamaisemissa
The Last Guardian, jossa poika taistelee jättiläiskoiraörkin kanssa pahilaisia vastaan
Lisäksi kun en itse saa pelivuoroa, seuraan minä räiskintäpelien vastustaja innolla, kun puolisoni räiskii Fallout4-pelissä kaikemmoisiä örkkejä. Se vie nytkin kirjoittamiseltani keskittymistä. Menen siis addiktoitumaan sohvalle.

Että on tässä ihmispololle liikaa mukavaa tekemistä ja kun kaikkea haluaisi, niin lopulta makaa lamaantuneena lattialla ja sylkee kattoon.

John Williams: Butcher’s Crossing

14 maanantai Mar 2016

Posted by Kulttulinaristi in Kirjallisuus, Yleinen

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

Arvostan, Arvostelen, Bazar, Historia, Kirja, Kulttuuri

Aiemmin tänä vuonna luin amerikkalaiskirjailija John Williamsin Stoner-kirjan (arvosteluuni tästä linkistä). Sen sanottiin olevan suurin amerikkalainen romaani, josta et ole koskaan kuullut (The New Yorkerin mukaan siis). Se olikin hieno romaani ja jätti kaipuun Williamsin muihin romaaneihin. Käännettynä oli vasta yksi toinen, Butcher’s Crossing.

Butcher's Crossingin etukansi.

Butcher’s Crossingin etukansi.

Stoner alkoi johdannolla, jossa jostain kumman syystä kerrottiin pitkälti koko kirjan juoni. Analysoitiin, nimittäin. Olin siitä jokseenkin hämilläni, koska en nykyään enää lue edes takakansia ennen kirjan luvun aloittamista (kirjaa valitessa tietysti) ettei tarinasta tulisi ennakko-oletuksia. Butcher’s Crossingissa näkyi myös olevan johdanto. Skippasin ja siirryin asiaan.

Butcher's Crossingin takakansi.

Butcher’s Crossingin takakansi. Lue jos haluat ja älä jos et. Sama tämän artikkelin suhteen. Lupaan, etten spoilaa.

On olemassa vielä yksi romaani, Augustus, jonka Bazarkustannus juuri saamani ja innolla odottamani tiedon mukaan julkaisee suomeksi helmikuussa 2017. Tuskin maltan odottaa!

Kaikkien kolmen kirjan teeman eroavat huomattavasti toisistaan. Stoner kertoi tavallisen, surullisen opettajan elämäntarinan. Vaikutti ajatuksena kuivalta – ei ollut! Augustus kertoo nimensä mukaisesti Rooman ensimmäisestä keisarista kuvitteellisten päiväkirjamerkintöjen, kirjeenvaihdon ja muistelmien muodossa. Kuivahkoako? Mene ja tiedä.

Butcher’s Crossing kertoo 1800-luvun lopulla elävästä nuoresta miehestä, Will Andrewsista, joka matkustaa kutsumuksensa perässä yliopistomaailmasta lännen aavikkokylään biisoneita jahtaamaan. Vaikutti ajatuksena vielä Stoneria kuivammalta, mutta toisin kävi tämänkin tarinan kanssa.

Will Andrewsilta ei rahaa puutu, joten hän saa kerättyä itselleen pienen retkikunnan. Neljään mieheen lähdetään kohti Coloradon aavikkoja, joilla Miller, kokenut, mutta monien vähän höpertyneenä pitämä biisoninmetsästäjä on joskus nähnyt valtavan biisonilauman.

     Iso mies nyökkäsi. ”Minä olen”, hän sanoi. Mustuaiset olivat suuret ja erottuivat terävästi valkuaisista, kulmakarvat olivat kurtussa lähellä silmiä – nenän leveä selkäkin oli rypyssä. Iho kellersi hieman ja oli sileä kuin parkittu nahka, leveän suun pielissä oli uurteita, jotka kaartuivat ylös kohti nenän paksua kärkeä. Tukka oli tuuhea ja musta; siinä oli jakaus sivulla, ja paksu pehko peitti korvat puoväliin. Mies esittäytyi uudestaan:”Minä olen Miller.”

Tarina kertoo surullista kertomaa siitä, mitä ihminen ahneuksissaan on tehnyt luonnolle. Viime aikoina on enenevässä määrin puhuttu siitä, miten ihminen on tuhonnut lukuisia eläinlajeja. Kirja ottaa siihen mainiosti kantaa, vaikka se on alunperin julkaistu vuonna 1960. Nyt sitä lukiessa voi miettiä, kuinka paljon enemmän silloin oli eläinlajeja kuin nyt ja kuinka paljon enemmän niitä oli 1800-luvulla. Asiaa käsitellään laajasti myös Yuval Noah Hararin kirjassa Sapiens – ihmisen lyhyt historia. Että voi voi ihminen, minkä teit.

Sen lisäksi, että Butcher’s Crossing kuvaa sen enempää saarnaamatta, mitä ihmiskunnan ahneus tekee eläimille, se kertoo myös, mitä ihmisen ahneus tekee toisille ihmisille. Will Andrews, se nuori mies, haluaa kokea biisonin metsästyksen jännityksen. Miller haluaa löytää kauan sitten näkemänsä monituhatpäisen lauman. Mukaan saadaan pari muutakin, tosin vain täysin, vain ja ainoastaan töihin, ei elämyksiä elämään ja kokemuksia keräämään. Ennen ei niin metsästetty elämyksiä, oli jotain muutakin tekemistä. ”Elämyksiä” vain tuppasi tulemaan, vaikkei niitä olisi niin paljoa toivonutkaan…

Kirjan ihmispäähenkilöt jäävät todellisen päähenkilön, luonnon varjoon. Ja armoille. Toisaalta kuvataan yksittäisen ihmisen sielunmaisemaa, toisaalta luonnon suuruutta, mahtavuutta ja armottomuutta. Tai no, luontohan vain on. Ihminen on se, joka on avuton sen edessä. Kuinka voi aavikolla olla kesällä kuuma ja talvella kylmä. Ja kuinka nykypäivän ihminen, ainakaan tällainen pullasorsakotihiiri ei selviäisi kummankaan armoilla päivääkään ja kuinka entisaikana juotettiin härät ensin ymmärtäen, että matka ei jatku jos härkä ei vedä. Ja tarvittaessa samoilla vaatteilla mentiin auringon paahteessa ja lumituiskussa. Kyllä hätä keinot keksi.

     Miehet leikkasivat pehmitetystä vuodasta kapeita, kyynärän mittaisia suikaleita, karvoivat ne, vetivät keskelle kymmenen sentin viillon ja suojasivat suikaleilla silmänsä häikäisevän kirkkaalta lumelta. Ohuiden männynoksien joukosta valikoitiin sopivan mittaisia, jotka liotettiin ja pingotettiin soikioiksi, ja tähän tähän kehykseen sidottiin ristikkäin nahkaremmejä. Näillä alkeellisilla karpposilla käveltiin kovalla, ohuella hankiaisella, jotta jalat eivät humahtaneet pehmeään lumeen.

John Williamsin teksti on tarkkaa ja kuvailevaa, viipyilevää ja samalla vangitsevan mielenkiintoista. Tarinaa ei malta jättää kesken. Aavikon kuivuudesta lukiessa olin itsekin nääntyä janoon (niinkuin muka!) vain siksi, että tilanne oli niin epätoivoinen. Hyvän kirjan tunnistaa siitä kun lukeminen välillä ihan oikeasti hengästyttää sen verran, että kunhan saa yhden kohtauksen loppuun, on vedettävä syvään henkeä, jaloteltava ja juotava.

Vaikea sanoa, mikä siitä ensin suomeksi julkaistusta Stonerista teki sen kaikkien aikojen suurimman tuntemattoman amerikkalaiskirjan. Loistavahan se kyllä oli. Siitä kiinnostuin aikanaan kansikuvan vuoksi, se pysäytti minut uudestaan ja uudestaan. Butcher’s Crossing kiinnosti jo ennen kuin olin lukenut Stonerin. Ja tämäkin edelleen vain Stonerin kansikuvan perusteella. Kaikista maailman kirjoista miten me aina tulemmekin valinneeksi kirjat, jotka haluamme lukea?

Näillä kerroilla valinta intuition mukaan osui oikeaan!

Kirjailija: John Williams
Kirja: Butcher’s Crossing
Alkuperäinen teos: Butcher’s Crossing
Kustantaja: Bazar
Suomentaja: Ilkka Rekiaro
ISBN: 978-952-279-207-5
Sivuja: 334
Mistä: Arvostelukappale kustantajalta.
Kestäisikö toisen lukemisen: Kestäisi kyllä, vaikka samoin kuin Stonerkin, tarina ja sen maisema jää mieleen. Ehkä se riittää, mutta en kärsisi, vaikka lukisin toisenkin kerran.
Haluaisinko nähdä tästä elokuvan: Koska näen maiseman ja osaltaan hahmotkin mielessäni, olisi mielenkiintoista nähdä itse elokuva. Se olisi aika vähäeleinen. Maltettaisikohan siihen saada sama viipyilevä tunnelma, mikä kirjassa on?
Montako tähteä: ****

Butcher’s Crossing muualla:
Kymmenen puikkoa langalla
Kirjakirppu
Lukutoukan kulttuuriblogi
Lumiomena
Kaisa Reetta T.
Kirjapolkuni
Lukuisa

Yuval Noah Harari: SAPIENS – Ihmisen lyhyt historia

27 tiistai syys 2016

Posted by Kulttulinaristi in Kirjallisuus, Yleinen

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

Arvostan, Bazar, Elämys, Hämmästelen, Kirja, Kulttuuri

Voisi kuvitella, että tällainen tiedeaineiden ja erityisesti kemian ja fysiikan vihaaja sulkisi välittömästi kirjan, joka alkaa lauseilla:

     Noin 13,5 miljardia vuotta sitten materia, energia, aika ja avaruus syntyivät niin kutsutussa alkuräjähdyksessä. Näiden maailmankaikkeutemme perusominaisuuksien tarinaa kutsutaan fysiikaksi.

En sitten kuitenkaan sulkenut, vaan jatkoin ja pääsin melkoisen mielenkiintoiselle matkalle läpi ihmiskunnan historian ja sain kurkata vähän myös tulevaisuuteen. Aika mahtipontinen kuvaus tämä juu, mutta minkäs teet. Heti tähän kärkeen sanon, että tässä on kirja, jonka aion säästää ja luetuttaa lapsellani siinä vaiheessa kun historia ja maantieto ja biologia ja fysiikka ja kemia ja mitänäitänyton kiinnostavat yhtä paljon kuin itseäni aikoinaan eli ei ollenkaan.

Yuval Noah Harari: Sapiens - Ihmisen lyhyt historia etukansi

Yuval Noah Harari: Sapiens – Ihmisen lyhyt historia etukansi

Yuval Noah Harari: Sapiens - Ihmisen lyhyt historia takakansi

Yuval Noah Harari: Sapiens – Ihmisen lyhyt historia takakansi

Jos koulukirjassa olisi aikanaan kerrottu näin kiinnostavasti, selkokielisesti ja seikkaperäisesti ihan mistä tahansa, saattaisin osata auttaa lastani koulutiellä vielä kolmannenkin luokan jälkeen, nyt se vaikuttaa epätodennäköiseltä. Nykyään asiat niin lapsille, onneksi, kuin meille aikuisillekin osataan kertoa jotenkin elävämmin ja kiinnostavammin. Kuvailevammin ja maalailevammin.

Kirja tempaisi otteeseensa heti ensi sivuilta lähtien. Joskus puolen välin jälkeen mentiin ehkä vähän tylsempään osioon ja osa lukemisesta oli hidasta ja vähän hankalampaa. Halusin kuitenkin lukea koko teoksen sanasta sanaan, siksi se otti aikansa, mutta kannatti ehdottomasti. Tuollaisen vajaa 500 sivuisen kirjan jotain kevyempää tarinaa lukisi paljon nopeammin, mutta tässä oli paljon asiaa, jota piti palata tutkailemaan yhä uudestaan ja uudestaan.

Mitä sitten opin siinä tankatessani? Vaikka mitä. Opin että merkittävin asia, jolla ihminen eroaa eläimestä on kieli. Apina pystyy viestittämään toiselle varoituksen leijonasta tai kotkasta, mutta ihminen pystyy kertomaan nähneensä leijonan kalliolla, josta se oli lähtenyt pyydystysreissulle kohti asutusta. Opin myös, että kielessä merkittävintä ei ole tuo varoitusten jakaminen vaan sosiaalisten suhteiden ylläpitäminen.

     Ei riitä, että mies- ja naispuoliset yksilöt tietävät leijonien ja puhvelien olinpaikan. Heidän on paljon tärkeämpää tietää, ketä kukakin heidän ryhmässään inhoaa, kuka makaa kenenkin kanssa, kuka on rehellinen ja kuka petturi.
     Sen tiedon määrä, joka ihmisen on hankittava ja varastoitava, jotta hän pysyisi perillä vaikkapa vain muutaman kymmenen ihmisen koko ajan vaihtuvista suhteista, on tyrmistyttävä. (50 hengen ryhmässä on 1225 kahdenkeskistä ihmissuhdetta ja lukemattomia muita monimutkaisia sosiaalisia yhdistelmiä.)

Yuval Noah Harari, israililainen historoitsija, käsittelee kirjassaan niin ihmisten kuin uskontojen välisiäkin suhteita. Kirjassa kerrotaan ihmisten uskomattomasta muuttoliikkeestä mantereelta toiselle ja siitä, kuinka ihminen, siis tämä viimeisin ihminen eli Homo Sapiens, on ollut luonnolle kaikkein tuhoisin. Hienoin esimerkein kerrotaan, kuinka kaukaisilla mailla, jotka olivat saaneet olla ihmiseltä rauhassa, eleli uskomattomia eläimiä, jotka sitten katosivat sukupuuttoon kohta ihmisen saavuttua kuvioihin.

On mahdotonta kirjoittaa kovin kattavasti näin kattavasta kirjasta. Haluaisin kertoa omille lukijoilleni kaikista niistä hienoista oivalluksista, mitä kirja tarjoaa, mutta kirja on luettava itse, jotta kokonaisuus edes jotenkin hahmottuu. Jotain pieniä hienouksia tähän vielä haluan laittaa ihan vaikka vain itselleni muistutukseksi.

Ohimennen tulee selvitettyä sekin, miksi hitossa me nykyihmiset mähkimme herkkuja kuin pienet porsaat:

     Syömätapamme, konfliktimme ja seksuaalisuuteme ovat kaikki tulosta siitä, miten metsästäjä-keräilijän mielemme reagoi nykyiseen jättiläismäisten kaupunkien, lentokoneiden, puhelinten ja tietokoneiden täyttämään jälkiteolliseen elinympäristöömme. – – – –
     Jos kivikautinen nainen löysi puun, jonka oksat notkuivat viikunoista, hänen oli järkevintä syödä niistä mahdollisimman monta, ennen kuin paikallinen paviaani poimi puun tyhjäksi. Vaistomainen runsaskalorisen ruoan ahmiminen rakennettiin sisään aivoihimme. Vaikka nykyisin asummekin kerrostaloasunnoissa, joiden jääkaapit ovat ravintoa pullollaan, DNA:mme luulee meidän yhä elävän savannilla. Tämä saa meidät kauhomaan vatsaamme kokonaisen Ben & Jerry’s -purkin, kun satumme löytämään sellaisen pakastimesta, ja juomaan palanpainikkeeksi ison pullollisen Coca-Colaa.

Sen lisäksi, että kirjassa sekä uskonnot että raha että hallinnot, valtiot, talous ja kaikki muu todistetaan pelkiksi uskomuksiksi, yhteiseksi suureksi valheeksi, jota ihmiset toisilleen todistelevat, siinä selitetään biologian ja kulttuurin ero. Biologia on sitä, miten luonto ja ihminen siinä osana luontoa käyttäytyvät mutta kulttuuri on se, jolla asiat pyritään selittämään epäluonnollisiksi. Hararin mukaan kaikki mikä on biologisesti mahdollista on luonnollista.

     Hyvä nyrkkisääntö kuuluu:”Biologia tarjoaa tilaisuuden, kulttuuri kieltää.” Biologia on valmis sietämään hyvin laajaa mahdollisuuksien valikoimaa. Kulttuuri pakottaa ihmiset käyttämään tietyt mahdollisuudet ja kieltää heiltä toiset. Biologia antaa naisille mahdollisuuden synnyttää lapsia – jotkin kulttuurit pakottavat naiset tarttumaan tähän tilaisuuteen. Biologia antaa miehille mahdollisuuden nauttia seksistä toistensa kanssa – jotkin kulttuurit kieltävät heitä käyttämästä tätä tilaisuutta. Kulttuurilla on usein taipumus väittää, että se kieltää vain sen, mikä on epäluonnollista. Biologisesta näkökulmasta mikään ei kuitenkaan ole epäluonnollista. Se mikä on mahdollista, on myös luonnollista. Aidosti epäluonnollista käytöstä, joka siis olisi luonnonlakien vastaista, ei yksinkertaisesti voi olla olemassa, joten sitä ei tarvitse kieltääkään. Mikään kulttuuri ei ole kieltänyt miehiä harjoittamasta fortosynteesiä, naisia juoksemasta valoa nopeammin tai negatiivisesti varautuneita elektroneja vetämästä toisiaan puoleensa.

Harari kirjoittaa, että ihmiskunnan käsityksen luonnollisesta ja epäluonnollisesta eivät siis tule luonnosta itsestään vaan kristitystä teologiasta. Kaiken kaikkiaan lukiessani kirjaa pieni ateisti minussa nosti päätään. Muutenkin vanhana tapakristittynä… oikein sinäkään, kun en pyhänä kirkossa käy, enkä muutenkaan… olen tullut uskon kysymyksiä miettineeksi ennenkin, mutta mitä pidemmälle kirjaa luin, sitä vakuuttuneemmaksi tulin siitä, että uskonto on vain yksi suuri satu. En minä näiltä sijoiltani kirkosta rupea eroamaan, mutta sanonpahan vaan, että olen minä sen todenperäisyyttä alkanut miettiä (jo aiemminkin siis).

Mutta miksi en kuuluisi kirkkoon, kuulunhan pankkiinkin. Maksan asuntolainaani numeroilla, joita ansaitsen kun käyn töissä. Satua se rahakin on, yhteinen ja sinänsä kaikkein suvaitsevaisin uskonto. Hararin mukaan rahaan uskovat kaikki uskonnollisista tai poliittista erimielisyyksistä huolimatta.

     Maailmassa olevan rahan kokonaissumma on noin 60 biljoonaa dollaria, mutta kolikoita ja seteleitä maailmassa on vähemmän kuin 6 biljoonan dollarin arvosta. Yli 90 prosenttia rahan koko määrästä – tileillämme olevista yli 50 biljoonasta dollarista – on olemassa vain tietokonepalvelimilla.
     – – – –
     Miksi uskon kaurikotiloon (rahan varhaiseen muotoon) tai kultarahaan tai dollarin seteliin? Koska naapurini uskovat niihin. Ja naapurini uskovat niihin, koska minä uskon niihin. Ja me kaikki uskomme niihin, koska kuninkaamme uskoo niihin ja vaatii verot maksettavaksi niillä, ja koska pappimme uskoo niihin ja vaatii kymmenykset maksettaviksi niillä.

Kaikki, siis aivan kaikki, on yhtä suurta uskomusta. Mietipä sitä, kun menet illalla nukkumaan.

Kirjailija: Yuval Noah Harari
Kirja: Sapiens – ihmisen lyhyt historia
Alkuperäinen teos: Sapiens, A Brief History of Humankind
Kustantaja: Bazar, 2016
Suomentaja: Jaana Iso-Markku
ISBN: 978-952-279-231-0
Sivuja: 491 hakemistoineen päivineen
Mistä: Arvostelukappale kustantajalta.
Kestäisikö toisen lukemisen: Kyllä vain. Olen merkinnyt kirjan täyteen tarralapuilla ja tulen lukemaan osan sieltä toisen täältä tulevaisuudessakin.
Haluaisinko nähdä tästä elokuvan: Dokumentin haluaisin. Jonkun, missä näin kattavasti ja selkokielisesti käytäisi tämä ihmisotukse historia läpi.
Montako tähteä: *****

John Williams: Stoner

13 keskiviikko Hei 2016

Posted by Kulttulinaristi in Kirjallisuus, Yleinen

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

Arvostan, Arvostelen, Bazar, Kirja, Kulttuuri

The New Yorkerin mukaan kyseessä on suurin amerikkalainen romaani, josta et ole koskaan kuullut.

Kuinka monet kerrat olenkaan pyöritellyt kirjaa kädessäni milloin missäkin kirjakaupassa. Kansikuva on jotenkin niin pysäyttävän seesteinen. Kertooko se itse tarinasta? Ehkä, vaikken osaakaan kansikuvan kasvoja yhdistää tarinan Stoneriin. Kuka kuvan mies on? Eikös se ole joku amerikkalainen näyttelijä? Eihän sillä ole väliä toisaalta ja toisaalta sillä juuri on. Kansikuva luo mielikuvaa. Tämä kansikuva luo sitä hyvin, koska sen perusteella olen monesti ollut ostamassa kirjan, mutta ajatus itse tarinasta ei olekaan kiehtonut.

Stonerissa on jotenkin pysäyttävän rauhallinen kansi.

Stonerin pysäyttävän rauhallinen kansi.

Teksti ei ole ihan tuore. Se on vuodelta 1965. Jään miettimään, enkä aio lukea asiasta mistään ainakaan vielä, miksi kyseessä on suurin amerikkalainen romaani, josta en ole koskaan kuullut. Onko kyseessä merkkiteos? Ei voi olla, jos siitä ei ole kukaan kuullut. Entäpä merkittävä? Tarinan päähenkilö on tavallinen ihminen, joka elää tavallisen elämän iloineen ja suruineen. Tai no, jätettäköön toinen sanoista kutakuinkin kokonaan pois.

Kuinka monta samanlaista tarinaa maailmassa onkaan? En tarkoita kirjoitettua kertomusta vaan todellista elämää. Mitäänsanomatonta, rakkaudetonta lapsuutta seuraa vakava nuoruus vailla nuoruuden intohimoa, jonka jälkeen rakastuu väärään ihmiseen, josta pitää kynsin hampain kiinni vain siksi, että on sanonut papin edessä aamenen. Olisiko erillään ollut parempi vai onko ihminen tuomittu kulkemaan tietynlainen elämä oli sitten yhdessä tai yksin? Olisiko parempi myöntää, ettei meistä sittenkään ollut mihinkään ja jossain vaiheessa luovuttaa? Kuinka ihminen yrittää elää oikein ja hyvin poikkeamatta kaidalta tieltä, elää ja olla kunniallisesti, eikä siltikään yllä edes keskinkertaiseen? Ja onko siinä kirjan suuruus, että se laittaa miettimään näitä asioita?

En tiennyt, mitä odottaa, mutta sain enemmän mitä odotin kai kuitenkin. Kirjan vallitseva tunnelma on… jaa… mikä se on? Ei se ole ankea ei, ei laimea, epätoivoinenkaan se ei ole, mutta olisiko epäreilu oikea sana? Hieno kirja se on. Onko se suurin, josta en ollut koskaan kuullut, en tiedä, enhän ole kuullut monesta muustakaan. Mutta innon lukea Williamsin muut kirjat se kyllä jätti.

John Williamsin muut kirjat ovat Nothing But the Night (-48), Butcher’s Crossing (-60) ja Augustus (-72). Viimeisestä hän sai National Book Awardin. Suomennettu näistä on käsitykseni mukaan Stonerin lisäksi ainoastaan Butcher’s Crossing.

Kirjan alussa on saatekirjoitus, jonka on kirjoittanut John McGahern (kuka?). Tunnollisesti, kuten koulukirjoissa aikanaan, luen niin saatteet kuin kiitoksetkin. Varmasti kirjoituksessa olisi kerrottu itse Williamsistakin, en tiedä, en lukenut loppuun, koska siinähän kerrottiin koko kirja. Tai siltä alkoi tuntua, en tiedä, en lukenut loppuun. Se oli kuin huono traileri, jossa näytetään elokuvan parhaat kohtaukset. Jonka jälkeen miettii, kannattaako niitä highlightien välitäytteitä mennä katsomaan. Ehkä olisin kirjoittanut saatteen loppuun, jolloin se olisi ehkä selittänyt kirjan. Tästä lähtien lupaan (yrittää) ohittaa saatteet.

Kirjailija: John Williams
Kirja:
Stoner
Alkuperäinen teos:
Stoner
Suomentaja:
Ilkka Rekiaro
Kustantaja:
Bazar 2015
ISBN:
978-952-279-112-2
Sivuja:
306
Mistä:
Arvostelukappale kustantajalta.
Kestäisikö toisen lukemisen:
Varmasti, vaikka ei se niin ilahduttava ollutkaan. Jotenkin se perimmäisen tarkoituksen pohtimisen äärelle joutuminen jätti jälkensä. 
Haluaisinko nähdä tästä elokuvan:
Siinä tapauksessa, että kirjan pienieleisyys saataisi säilytettyä arvokkaasti.
Montako tähteä:
****

Bazar kustannuksen lukupaketista kaksi luettu, yksi jäljellä. Kahden ensimmäisen, tämän Stonerin ja Nainen parvekkeella -kirjan, samoin kuin aiemmin lukemani KonMarin perusteella on lupa odottaa hyvää.

Bazar kustannuksen lukupaketista kaksi luettu, yksi jäljellä. Kahden ensimmäisen, tämän Stonerin ja Nainen parvekkeella -kirjan, samoin kuin aiemmin lukemani KonMarin perusteella on lupa odottaa hyvää.

Eppu Nuotio, Pirkko Soininen: Nainen parvekkeella

16 torstai Kes 2016

Posted by Kulttulinaristi in Kirjallisuus, Yleinen

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

Arvostelen, Bazar, Helsinki, Kirja, Kulttuuri, Turku

Olin toki lukenut kirjan esittelyn aiemmin, mutta nykyään olen vallan hyljännyt takakansitekstien lukemisen ennen kirjan lukemista. En halua ennakkoasetelmia enkä -ajatuksia. Jostain minulla oli kuitenkin käsitys, että kirja olisi jännittävä rikostarina ja se oli syy, miksi se meinasi jäädä lukematta. En pidä liiallisesta jännityksestä, koska tykkään lukea ennen nukkumaanmenoa ja jännitys vie unet.

Nainen parvekkeella kansiteksti.

Nainen parvekkeella kansiteksti. Lue, jos luet ja älä jos et.

Kirjan lukemisesta on kulunut hetki aikaa, mutta tunnelmat palautuvat mieleen edelleen. Tarina, kuten niin moni tarina nykyään, kulkee useammassa ajassa yhtä aikaa. Toisaalta ollaan nykyajassa, jossa nuori dokumentin tekijä yrittää saada vanhemman taiteenkeräilijän paljastamaan omistuksessaan olevan taulun dokumenttia varten ja toisaalta eletään taulun maalaamisen aikaa 1800-luvun loppupuolen Pariisissa. Taulu on Albert Edefeltin Nainen parvekkeella.

Kirjan eri hahmoilla on omat äänensä ja juonta hahmotellaan monesta näkövinkkelistä. Tätä monen näkökulman lähestymistä en ollut ennen niin ajatellutkaan, mutta luettuani Kari Hotakaisen kirjan Ihmisen osa, ymmärsin sen. Sen jälkeen olen hahmottanut useamman tulokulman tärkeyden monessa tarinassa. Taiteenkeräilijä ja dokumentoija keskustelevat sähköpostilla ja koko tarina heidän osaltaan etenee pääosin sähköposteissa. Taiteenkeräilijän poika kertoo tarinaa omalta kantiltaan minä-muodossa. Edefeltin ajan tarinaa seurataan ulkopuolisen, mutta tarinaan liittyvän silmin.

Nainen parvekkeella etukansi.

Nainen parvekkeella etukansi. Kivat värit, syksyä odotellessa.

Mitä se on, kun sekoitetaan tarua ja totta? Faktiivi? Fikta? Mikämikämikä? Minua kovasti hämää kirjat, joissa on osa totta ja osa tarua. En osaa erottaa, mikä on totuus. Anthony Doerrin Kaikki se valo jota emme näe -kirjan tarina kerääntyi sinisen timantin ympärille. En löytänyt todellisuudesta timantille astinetta. Kuuluisa epäonnea tuova, sininen Hope-timantti on toisen kokoinen. Donna Tarttin Tiklissä pyöriteltiin taideteosta, joka oli olemassa, mutta oliko se ollut kadoksissa, kuin tarinassa, en tiedä? Varmaankin yleissivistykseen, paitsi minun, kuuluu tietää tuo Edefeltin Nainen parvekkeella teos, mutta enpä ollut satavarma, joten tarkistin interwebistä. Bukowskilla se on myyty joskus hintaan 171 248 € eli totta se on. Mutta sitten herää kysymys, onko kirjan tarina fiktiivinen vai onko se totta? Ja tämä tekee minut hulluksi hyvänen aika. Koko kirjan luvun ajan joudun miettimään, onko totta vai eikö ole, onko tapahtunut vai eikö ole, onko joku oikeasti tutkinut vai onko kirjailija keksinyt?

Niin tai näin, jos totuuden ja tarinan eron pohdinnasta pääsee yli, tarina on ihan okej. Ehkä se menee jossain vaiheessa vähän epäuskottavaksi, mutta satuahan se on(ko?). Vähän on jännitystäkin ja epätietoisuutta ja yksi asia johtaa toiseen, mutta pääpiirteittäin sanoisin kirjaa aivan kivaksi löydöksi.

Kirjailija: Eppu Nuotio ja Pirkko Soininen
Kirja:
Nainen parvekkeella
Alkuperäinen teos:
–
Suomentaja: –
Kustantaja:
Bazar 2016
ISBN:
978-952-279-303-4
Sivuja:
299
Mistä:
Arvostelukappale kustantajalta.
Kestäisikö toisen lukemisen:
Kestäisi kyllä.
Haluaisinko nähdä tästä elokuvan:
Miksikäs en.
Montako tähteä:
****-

Nainen parvekkeella muualla:
Kirsin Book Club -blogi
Suomi lukee
Hemulin kirjahylly -blogi
Lumiomena -blogi
Kirjapolkuni -blogi

← Older posts

Arkisto

  • toukokuu 2018 (1)
  • huhtikuu 2018 (6)
  • maaliskuu 2018 (1)
  • helmikuu 2018 (4)
  • syyskuu 2017 (5)
  • elokuu 2017 (1)
  • kesäkuu 2017 (3)
  • huhtikuu 2017 (2)
  • maaliskuu 2017 (2)
  • helmikuu 2017 (3)
  • tammikuu 2017 (1)
  • joulukuu 2016 (1)
  • marraskuu 2016 (3)
  • lokakuu 2016 (8)
  • syyskuu 2016 (7)
  • elokuu 2016 (6)
  • heinäkuu 2016 (12)
  • kesäkuu 2016 (3)
  • toukokuu 2016 (3)
  • huhtikuu 2016 (10)
  • maaliskuu 2016 (16)
  • helmikuu 2016 (7)
  • tammikuu 2016 (7)
  • joulukuu 2015 (3)
  • marraskuu 2015 (18)
  • lokakuu 2015 (16)
  • syyskuu 2015 (14)
  • elokuu 2015 (10)
  • heinäkuu 2015 (29)
  • kesäkuu 2015 (6)
  • toukokuu 2015 (5)
  • huhtikuu 2015 (7)
  • maaliskuu 2015 (9)
  • helmikuu 2015 (27)
  • tammikuu 2015 (29)
  • joulukuu 2014 (7)
  • marraskuu 2014 (19)

Kategoriat

  • Elokuva (12)
  • Juoma (20)
  • Kirjallisuus (75)
  • Konsertti (14)
  • Lehti (7)
  • Matkailu (61)
  • Museo/Näyttely (18)
  • Musiikki (24)
  • Peli (7)
  • Radio (5)
  • Ravintola (58)
  • Resepti (59)
  • Ruoka (125)
  • Teatteri (40)
  • Televisio (12)
  • Yleinen (248)

Avainsanat

200 kcal Alkoholi Arvostan Arvostelen Bazar Bon Eines Elokuva Elämys Ferran Adrià Gourmet Grillaus Hans Välimäki Hedelmä Helsinki Herkku Historia Homoseksuaalisuus Hämmästelen Juusto Jälkiruoka Kahvi Kahvila Kala Kana/broiler Kasvisruoka Keitto Kirja Konsertti Kotimaan matkailu Kotiruoka Kulinarismi Kulttuuri Lapsen kanssa Lastenteatteri Leipä Liha Like Lontoo Lounas Maisema Matkailu Menorca Moskova Museo Museokortti Musiikki Musikaali Nähtävyys Näyttely Otava/Seven Oulu Perinteinen Pizza Pori Praha Ravintola Resepti Salaatti Snack Stockmann Tammi Tampere Tampere-Talo Tampereen Teatteri Tampereen Työväen Teatteri Teatteri Televisio Televisiosarja Teos Turku Valokuvin kerrottu Venäjä Wsoy Ärsyttävää

Syötä sähköpostiosoitteesi, niin voit seurata tätä blogia ja saat ilmoituksia uusista julkaisuista sähköpostitse.

Follow Kulttulinarismia on WordPress.com

Pidä blogia WordPress.comissa.

  • Seuraa Seurataan
    • Kulttulinarismia
    • Already have a WordPress.com account? Log in now.
    • Kulttulinarismia
    • Mukauta
    • Seuraa Seurataan
    • Kirjaudu
    • Kirjaudu sisään
    • Ilmoita sisällöstä
    • Näytä sivu lukijassa
    • Hallitse tilauksia
    • Pienennä tämä palkki
 

Ladataan kommentteja...