Tag Archives: Arvostelen

TTT: LUULOSAIRAS

21 torstai syys 2017

Posted by in Teatteri, Yleinen

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

, , , , ,

Komedia on vaikea laji. Kai satiiri, joka Molièren Luulosairaskin on, on jonkinlaista komediaa myös. Katsotaan, mitä wikipedia sanoo (https://fi.wikipedia.org/wiki/Satiiri):

Satiirista teosta läpäisee kriittinen, pilkallinen tai aggressiivinen asenne, pureva iva. Satiirin päätarkoitus on poliittinen, yhteiskunnallinen tai moraalinen. Satiiriin kuuluu kuitenkin myös hauskuus, sillä se esittää kritiikkinsä naurua herättäen ja koomisin keinoin, tekemällä kohteestaan naurettava. Satiiri onkin joskus luettu huumorin lajiksi. Mutta siinä kun huumori ymmärretään yleensä hyväntuuliseksi ja kujeelliseksi leikinlaskuksi, jossa naurettaviin elämän ilmiöihin suhtaudutaan myötätuntoisesti, satiiri on harvemmin tällä tavoin myötätuntoista. Satiirissa kohteen naurettavuus voidaan osoittaa ilman myötäelämisen signaaleja.

Luulosairas on tarina iäkkäähköstä miehestä, joka antaa lääkäreiden ja apteekkareiden pitää itseään sairaana erilaisin lääkesekoituksin nyhtäen häneltä enemmän ja enemmän rahaa. Sehän sopii hänen uudelle vaimolleen, joka on suhteessa ”perintöä odotellessa”-teemalla. Luulosairas on niin innostunut omasta sairaudestaan, että haluaa jopa naittaa lapsensa lääkärin pojalle, että saisi perheeseen oman lääkärin. Tytär on jo kuitenkin rakastunut toisaalle ja lupautunut toiselle pojalle. Satiirimaisesti tästä saadaankin hauska soppa, jota sitten keitellään yhdessä lukuisien hahmojen kanssa.

Luulosairas kauniin ja petollisen vaimonsa kanssa valmiina petkutettavaksi. Kuva: Kari Sunnari / Tampereen Työväen Teatteri

En tiedä, mikä on näytelmän kohderyhmä, mutta sen havaitsin, että katsojakunnan keski-ikä oli melko korkea. Se on toki tavallista yhdessä jos toisessakin teatterikappaleessa. Koska näytös vaikutti loppuunmyydyltä, on nähtävästi tämä tyylisuunta se, jolla salit täytetään. Teatterin tulevaisuuden kannalta se tuntuu minusta kammottavalta.

Kuten sanoin aluksi, komedia on vaikea laji. Myös komedian katsominen on vaikea laji. Minulle ainakin. Minä, kuten seurueenikin, katsoimme esityksen kiusaantuneisuuden ja pienen pöyristyksen vallassa. Pyrin kuitenkin löytämään näytelmästä kuin näytelmästä jotain hyvää ja syyn katsoa sitä. Koska itseäni näytelmä vaivaannutti, kiinnitin huomiota yleisöön.

Luulosairas lääkärinsä kanssa. Kuva: Kari Sunnari / Tampereen Työväen Teatteri

Näytelmässä ei mitään jätetä arvailujen ja oman mielikuvituksen varaan, vaan jokainen pieru töräytetään alleviivatusti ja peräruiskeen anto näytetään suurennellen. Minusta tärkeämpää olisi antaa mielikuvituksen tehdä työnsä. Hauskimmat, noloimmat ja kamalimmat asiat tapahtuvat parhaiten katsojan omassa päässä. Vinkkauskin riittää, kaikkea ei tarvitse näyttää.

Kun Luulosairas pyllistää perä paljaana apteekkaria kohti, joka tuikkaa häntä jättiruiskeella, olen kuolla kohtauksen epämiellyttävyyteen. Samalla suuri osa yleisöstä räjähtää huutonauruun ja kikatukseen. Vanhempi rouva edessäni toteaa tämän olevan aivan mahtavaa, nuoremmat opiskelijat takanani ovat hämmästelleet jo aiemmin esityksen tarkoitusta.

Kenelle tässä nauretaan? Näyttelijöille vai heidän esittämilleen hahmoille? Yleisölle itselleen omine reaktioineen? Tällaisille umpimielisille, jotka eivät ole innoissaan alapäähuumorista eivätkä jaksa innostua myöskään nuoremman lääkärin puntista pilkottavasta hervottomasta elimestä, jolle vanhempi rouva kumppaneineen nauraa vedet silmissä ja takanani olevat opiskelijat kommentoivat lakonisesti sanoin:”No mä sanon sille opettajalle, että tää oli tässä parasta.”

Teatterin ei tarvitse olla aina mukavaa ja miellyttävää. Siinä Luulosairas onnistuu. Tärkeintä on, että se vaikuttaa. Olemme valmiit lähtemään pois väliajalla, mutta päätämme antaa mahdollisuuden lopullekin. Hyvä että tulee katsottua loppuun, loppu on vähän rauhallisempi kuin alku, mutta hyvin tasapainossa alun kanssa kuitenkin. Näytelmä onnistuu myös siinä, että se herättää keskustelua. Keskustelemme siitä seurueeni kanssa huomattavasti enemmän kuin viikko sitten nähdystä Tampereen Teatterin Huojuvasta talosta, joka oli enemmän meidän makuumme. Ja ei, näitä kahta ei voi verrata millään tasolla.

En ole nähnyt Luulosairasta ennen, joitain muita satiireja kyllä. En siis tiedä poikkeaako ohjaus ja sovitus muista vai meneekö se aina näin. Näyttelijöitä mietin myös siinä missä yleisöäkin. He tekivät varmasti parhaansa. Heitä nauratti jossain vaiheessa itseäänkin ja olisikin hyvin kiinnostavaa tietää oliko se siksi, että näytelmää on hauska esittää vai siksi että se on niin kauheaa. Erityismaininnan annan tuoreelle näyttelijäkiinnitykselle Verneri Liljalle, jonka vanhempana lääkärinä esittämä monologi oli hekotuksineen päivineen varsin taidokas suoritus. Ja mikä ääni. Onko hänellä oikeasti sellainen ääni?!

Lukemiini muihin arvosteluihin omia tuntojani peilaten olin Luulosairaalle aivan väärä katsoja. Muut ovat jakaneet viisiä tähtiä. Minä en jaa tähtiä näytelmille, mutta olen hyvin hämmentynyt niistä viisistä tähdistä. Se kohderyhmä, niin. Yleisön ikäjakaumasta ja reaktioista päätellen reilusti keski-iän ylittäneet, alleviivaavasta pieruhuumorista pitävät.

Mutta sitä minä vieläkin mietin, että nauraako yleisö, koska sen pitää nauraa ja koska muutkin nauravat. Nauraako se vapautuneesti siksi että se on niin vapautunut ja ohittanut jo sen iän, jonka pitää paheksua tällaista sekoilua vai siksi, että se luulee, että sen pitää, ettei se osoitteisi olevansa ahdasmielinen.

Kenen: Molière
Mikä: Luulosairas
Missä: Tampereen Työväen Teatteri, ensi-ilta 2.9.2017
Keitä siinä oli: Auvi Vihro, Miia Selin, Teija Auvinen, Heidi Kiviharju, Maija Lang, Tommi Raitolehto, Janne Kallioniemi, Verneri Lilja, Mika Honkanen ja Jukka Saikkonen
Kuka ohjasi: Otso Kautto
Kuka koreografioi: –
Tykkäsinkö: Sanotaanko niin, että odotin enemmän.
Menisinkö uudestaan: Vaikea keksiä syytä miksi.

Christian Rönnbacka: Kävikö käry

09 lauantai syys 2017

Posted by in Kirjallisuus, Yleinen

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

, , ,

Tiedätkö jonkun, joka on petkuttanut vakuutusyhtiötä? Onko matkalla rikkoutunut pokkarikamera tullut kirjoitettua korvaushakemukseen järjestelmäkameraksi tai onko varastettu polkupyörä ollutkin Yosemite ilmoitetun Cannondalen sijaan? Kiva tapa saada harmille vähän lisää korvausta, mutta tapa, joka maksaa kaikille muille vakuutuksenottajille.

Christian Rönnbacka: Kävikö käry?

Kävikö käry on kirja vakuutusetsivien kokemuksista. Tarinat ovat tosia, vaikka osin väritettyjä muutettuine nimineen ja paikkakuntineen. Kirjassa kerrotaan vakuutusten historiasta ja esitellään vakuutusetsivän työtä muutaman sivun juttujen muodossa.

Christian Rönnbacka on entinen poliisi, nykyinen vakuutusetsivä. Hän on kirjoittanut aiemmin dekkareita ja tämä on ensimmäinen tietokirja. En tunne hänen tyyliään, mutta tietokirjaksi osa esimerkeistä on kirjoitettu hämmentävän vitsailevalla tavalla. Toki tekstiin on haettu dramatiikkaa ja väriä, mutta alleviivatun hauskaksi kirjoitetut jutut tuntuvat jopa vähän kiusallisilta.

Kirja on helppo ja nopea luettava ja siinä esitellään tosi kekseliäitä tapoja yrittää huijata vakuutusyhtiötä. Rönnbacka toki toivoo, ettei kirjaa pidettäisi oppaana vakuutuspetostelun ihmeelliseen maailmaan. Hän toivoo sen olevan enemmänkin varoittava esimerkki siitä, että valheella on lyhyet jäljet.

Vakuutuspetosta valmistellessa on hyvä suunnitella asiaa hetken. Lisäksi internetistä voi saada hyviä vinkkejä siitä, miten helpot massit kietaistaan. Tiedonhakuun netistä panostetaan paljon. Vauva.fi ja kaksplus.fi -sivustoilta löytyy keskustelua sen ympäriltä, onko jokin vahinko korvattava vai ei. Siinä sitten ruoditaan usean henkilön voimalla, mikä vakuutusyhtiö korvaa ja kuinka toinen jättää maksamatta, kunnes jollekulle iskee perusteltu ahdistus ja hän kertoo keskustelijoille vastauksen löytyvän vakuutusehdoista, ja mikäli ehdot ovat epäselvät, soittamalla siihen omaan vakuutusyhtiöön.

Minusta kirja oli kiinnostava. Lukemani jälkeen näen vakuutusyhtiöt jotenkin erilailla. Tuntuu aina, että kauheasti sinne koko ajan maksaa, mutta koskaan ei mitään saa. Eihän se vakuutusyhtiö tosiaankaan mikään sijoitusrahasto olekaan. Vakuutus on tarkoitettu korvaamaan tapahtunut vahinko tai onnettomuus. Siis sitä tyytyväisempi pitäisi olla, mitä vähemmän joutuu vakuutusyhtiön puoleen kääntymään.

Kirjailija: Christian Rönnbacka
Kirja: Kävikö käry
Alkuperäinen teos: –
Kustantaja: Bazar
Suomentaja: –
ISBN: 978-952-279-343-0
Sivuja: 239
Mistä: Arvostelukappale kustantajalta.
Kestäisikö toisen lukemisen: Jotain herkullisia kohtia voisi lukea uudelleenkin, mutta tuskin koko kirjaa tulee luettua.
Haluaisinko nähdä tästä elokuvan: Ei pystyisi tekemään. Sketsisarjan korkeintaan.
Montako tähteä: ***- (ei mikään kirjallisuuden merkkiteos, mutta ihan hauskaa ja nopeaa luettavaa. Antaa myös aihetta ajatteluun.)

Riad Sattouf: Tulevaisuuden arabi 3

29 tiistai Elo 2017

Posted by in Kirjallisuus, Yleinen

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

, , ,

Tulevaisuuden arabi 3 on, kuinka yllättävää, kolmas osa sarjasta, jonka nimi on Tulevasuuden arabi. Se on tositarina, joka kertoo vaalean, puoliksi ranskalaisen pojan ja hänen perheensä elämästä Syyriassa 80-luvun alkupuolella. Kolmososa kertoo vuosista 1985-1987.

Tulevaisuuden arabi 3: etukansi.

Sarjakuva on minulle vähän vieras laji. Tämän olen tainnut tulla sanoneeksi jo aiemminkin. Itse kirjahan on hyvin nopeasti luettu, vaikka isvuja on 150. En tiedä, millaisia ovat yleensä, mutta tämä kyseinen sarja on hyvin selkeälukuinen hyvine piirroksineen. Hahmot jatkavat kirjasta toiseen samankaltaisina ja kulttuuri tuodaan hyvin esiin ilmeissä ja eleissä.

Tällast tää on.

Ensimmäinen kirjoista oli monipuolinen, nopeatempoinen ja kiinnostava. Toinen tuntui jo vähän jahkailulta ja minusta tämä kolmas alkaa jo hyvinkin vaikuttaa siltä, että sarjaa halutaan vain jatkaa mahdollisimman pitkäksi.

Kiinnostavaa on kuitenkin syyrialaisen ja ranskalaisen koulun erot, kun Riad käy koulua hetken aikaa Ranskassa. Kirja(sarja) ei varsinaisesti hälvennä Lähi-itään liittyviä ennakkoluuloja ja oletuksia, mutta ehkä se antaa viitteitä siihen käytökseen, tapahtumiin ja erilaisuuteen, mitä täällä Euroopassakin nyt näemme ja koemme. Se vahvistaa käsityksiä siitä, mikä on (ja on ollut, tuleeko olemaan?) naisen asema perheessä ja miten mies sekä kantaa vastuun että myös päättää asioista. Ei se oikein innostavalta vaikuta.

Tulevaisuuden arabi 3: takakansi.

Vaikken kolmannesta niin innoissani ollutkaan, odotan silti neljättä kirjaa, koska sitten ilmestyykään. Kyllä tähänkin koukku jätettiin ja taas on mitä odottaa. Ehkä joskus valmistuessaan koko kokonaisuus on komea, vaikka nyt se tuntuu osittain puuduttavalta. Riad Sattouf on syntynyt vuonna 1978. Mihinkähän asti kirjasarja jatkuu? Kyllä minua kiinnostaa tietää, millainen se tulevaisuuden arabi sitten oikein on.

Aiemmat arvosteluni:
Tulevaisuuden arabi 1
Tulevaisuuden arabi 2

Kirjailija: Riad Sattouf
Kirja: Tulevaisuuden arabi 3 – Lapsuus Lähi-idässä (1985-1987)
Alkuperäinen teos: L’arabe du futur 3. une jeunesse au moyen-orient (1985-1987)
Kustantaja: WSOY
Suomentaja: Saara Pääkkönen
ISBN: 978-951-0-42526-8
Sivuja: 150
Mistä: Arvostelukappale kustantajalta.
Kestäisikö toisen lukemisen: Joo kyllä joo, kunhan ovat ilmestyneet kaikki, saatan lukea koko sikermän putkeen.
Haluaisinko nähdä tästä elokuvan: Haluaisinpa hyvinkin.
Montako tähteä: ** (aihe on varsin kiinnostava ja avartavakin, mutta jotenkin tuntuu, että tarinaa on nyt pitkitetty, että saataisi enemmän osia. Ykkönen oli paras, kakkonen tuntui jo venytetyltä ja samoin nyt kolmonen. Toivottavasti nelonen on jämäkämpi).

Tulevaisuuden arabi 3 muualla:
Oksan hyllyltä
Kirjavinkit
Tuijata

Pyynikin kesäteatteri: Niskavuoren nuori emäntä

29 torstai Kes 2017

Posted by in Teatteri, Yleinen

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

, , , , , , , ,

Aina käy niin, että kun kuulee teatteristaelokuvastakirjastasarjasta paljon hyvää, odotukset kasvavat. Vaikka kuinka yrittäisi hangoitella vastaan, ne vain jatkavat paisumistaan. Sitten käy niin, että itse elämys jää latteaksi.

MUTTA nyt tuli poikkeus.

Kävelen usein Pyynikin kesäteatterin toimiston ohi. Kun näin ikkunassa julisteen Niskavuoren nuoresta emännästä, totesin ensisilmäyksen jälkeen, että siinäpä jälleen kesäteatteriesitys, jota ei tarvitse nähdä. Väärin.

Pyynikin kesäteatteri: Malviina, Loviisa ja Juhani Elina Keinonen, Maria Pere ja Mikko Nousiainen KUVA: Harri Hinkka

Ensi-illasta asti on esityksestä kuulunut ja näkynyt pelkkää hyvää. Facebooksyöte on pullollaan ”Vaikuttava/upea/koskettava/mieletön Niskavuori ät paikassa Pyynikin kesäteatteri”-päivityksiä ja arvosteluissa ei pahaa sanaa näy.

Kovasti olivat siis odotukset korkealla, vaikken olisi sitä halunnut myöntääkään. Ja nyt, kaksi tuntia esityksen päättymisestä teen saman kuin niin monet muutkin ja ylistän Niskavuoren nuorta emäntää. Kehu on pahin spoilaus. Samalla toivon, että se ei vähääkään vähennä kenenkään teatterielämyksen upeutta.

Niskavuorisaaga ei ole minulle tuttu muuta kuin käsitteenä, en siis tiennyt, mitä juonen puolesta odottaa. Kaikki muut sen kai tuntevat, että jääköön se referoimatta. Paljon olen lukenut, mutta suomalaista vanhempaa kirjallisuutta hyvin vähän. Nyt syttyi palo.

Pyynikin kesäteatteri: Niskavuoren naisenergiaa KUVA: Leena Klemelä

Minusta näytelmä oli ylistys suomalaiselle naiselle ja suomalaisuudelle. Suomalaiselle sisulle, niin paljon kuin sitä toiset jo haluaisivat heittääkin romukoppaan. Minulle syntyi ajatus, että onkohan minun sukupolveni (+/-40-vuotiaat) viimeinen, joka ymmärtää sellaisen suomalaisen periksiantamattomuuden ja tuskaisen vahvuuden? Jonkun sellaisen sinivalkoisen metsäntuoksuisen kansallistunteen, jossa on vielä muutamilla säikeillä kiinni jotain siitä, mitä isovanhempamme ovat rakentaneet.

Ymmärtävätkö meidän lapsemme enää sitä, kuinka lähellä vielä on aika, jolloin naiset eivät saaneet äänestää, jolloin tilalliset eivät naineet piikoja ja renkejä tai päinvastoin, jolloin puolisot valittiin sen mukaan, mikä on talolle ja suvulle parhaaksi… Oma alakouluikäiseni oli katsomassa näytelmää ja näistä asioista kun jälkeenpäin puhuimme, hänellä tippui leuka lattiaan, kun kerroin, ettei siihen aikaan olisi voinut nainen mennä naimisiin naisen tai mies miehen kanssa. Eli ei, he eivät enää ymmärrä. Onko se hyvä vai huono asia, ehkä molempia. Juurensa tulisi toki tuntea, mutta enää ei ole ketään, joka niistä osaisi kertoa. Kun historian unohtaa, se alkaa toistaa itseään.

Johonkin tähän kaihoon pohjautuu se, että Niskavuoren nuori emäntä iski suoraan sydämeen. Tai sieluun. Molempiin. Se oli vaikuttava ja käyttäisin sanaa väkevä, ellen kammoksuisi sitä niin kovasti. Se loi samalla jotain kaukaisista korpimaista kumpuavaa epätoivon ja ylpeyden tunnetta. ”Kyllä me Niskavuorelaiset aina vedämme yhtä köyttä muuta maailmaa vastaan!”-toteamus menee vähän samaan sarjaan kuin viime talvena TTT:llä nähdyn Mielensäpahoittajan lausahdus:”Vaikka mikä olisi niin kahveet keitetään.” Niin on pärjätty, yhtä köyttä vetämällä ja kahvia juomalla. Miten tulevaisuudessa?

Pyynikin kesäteatteri: Kustaava (Ronja Alatalo), Juhani (Mikko Nousiainen) Saaroisten isäntä (Puntti Valtonen, Heta (Petra Karjalainen) ja Antti Niskavuori (Olli Riipinen) KUVA: Leena Klemelä

Ohjaus oli onnistunut nappiin, samoin laulut ja lavasteet puvustuksesta puhumattakaan. Kaikki oli sujuvaa ja ennen kaikkea näyttelijät, joka ikinen, tekivät hienoa työtä myös silloin kun eivät olleet parrasvaloissa, vaan jossain sivussa. Alussa jotenkin lässyltä ja, anteeksi ilmaukseni, vitun ihanalta tuntuneesta Loviisasta sukeutui jämäkkä ja paikoin jäätävä Niskavuoren emäntä. Näyttelijäntyönä siis aivan loistosuoritus Maria Pereeltä (minulle ennalta tuntematon). Loviisan alku kun tuntui jotenkin ohuelta ja hennolta, mutta loppua kohden ymmärsi, että kyse oli nimenomaan taidosta, ei taitamattomuudesta.

Haluan nähdä näytelmän uudestaan. Se oli upea. Haluan myös, että kaikki muutkin näkevät sen. Olen nähnyt elämäni aikana paljon teatteria, hyvää ja huonoa. Siihen, että vaikutun, vaaditaan nykyään aika paljon. En muista, koska olisin viimeksi ollut vastaavan tunnekuohun vallassa teatterin jälkeen. En muista, koska olisin viimeksi kuvannut teatteriesitystä sanalla upea.

Pyynikin kesäteatteri: Heta Niskavuori, piiat ja rengit (Petra Karjalainen) KUVA: Leena Klemelä

Kenen: Hella Wuolijoki
Mikä: Niskavuoren nuori emäntä
Missä: Pyynikin kesäteatteri, ensi-ilta 16.6.2017
Keitä siinä oli: Maria Pere, Mikko Nousiainen, Elina Keinonen, Petra Karjalainen, Sari Havas, Ronja Alatalo, Olli Riipinen, Puntti Valtonen,  Heidi Kirves, Kake Aunesneva, Anna Pukkila, Anssi Valikainen, Jenni Nikolajeff, Teemu Koskinen, Laura Hänninen, Jani Rasimus, Annina Rubinstein, Henna Wallin ja Miikka Wallin.
Kuka ohjasi: Miika Muranen
Kuka koreografioi: Jenni Nikolajeff
Tykkäsinkö: Haluamattani odotin paljon, mutta paljon enemmän sain.
Menisinkö uudestaan: Vaikka heti huomenna.

John Williams: Augustus

28 keskiviikko Kes 2017

Posted by in Kirjallisuus, Yleinen

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

, , , ,

Voi nyyh, etten sanoisi.

Luettuani John Williamsin Stonerin, olin aika vaikuttunut ja jäin kovasti odottamaan Butcher’s Crossingia. Sama homma: vaikuttunut.

Butcherin lukemisen jälkeen tiedustelin kustantajalta, onko Williamsin kolmaskin kirja, Augustus, ehkä joskus kääntyvä suomeksi. Silloin oli liian aikaista saada vastausta, mutta sain sen aikanaan ja se oli kyllä. Jäin innolla odottamaan.

John Williams: Augustus

Harmittaa ihan älyttömästi sanoa, että Augustus oli yksi niistä hyvin harvoista kirjoista, joiden suhteen olen joutunut antamaan periksi. Olen pitänyt rajana 100 sivua. Jos sitten ei ota tuulta purjeisiinsa, saa lopettaa. Usein en ole kuitenkaan lopettanut, mutta nyt luovutin sivulla 108. Nynny, mammari, luovuttaja!!!

Augustus voitti alkuperäisen julkaisunsa (1972) jälkeen National Book Awardsin, koska se tarjoili Rooman ajan kuvausta niin vaikuttavasti, kerrotaan kirjan takakannessa. Haluan siis uskoa, että kirja on hyvä, mutta lukijassa on tässä tapauksessa vika.

Minun on vaikea niellä tekstiä historiallisista tapahtumista, jotka ikäänkuin ovat totta, mutteivät sitten kuitenkaan. Sen totesin jo lukiessani Paulo Coelhon viimeisintä kirjaa Vakoojaa. Kirjan on oltava joko faktaa tai fiktiota, ei jotain siltä väliltä – minun mielestäni siis. Koska olen nukkunut aikanaan kaikki muut historian (ja monien muiden aineiden) tunnit kuin antiikin Kreikkaa käsittelevät, en pysty hahmottamaan ketkä tässä kirjassa esiintyvät henkilöt ovat ja miten he liittyvät toisiinsa.

Kirjan alussa on saate kirjailijalta itseltään, jossa hän kertoo, ettei kirja kokonaisuudessaan ole totta, vaan:

     …osa tämän kirjan asiavirheistä on tahallisia. Olen vaihtanut useiden tapahtumien järjestystä; olen keksinyt omasta päästäni siellä, missä historiallinen tieto on ollut epävarmaa tai puutteellista; ja olen antanut identiteetin muutamalle henkilölle, joita historia ei mainitse – – – Muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta tämän romaanin asiakirjat ovat minun sepittämiäni – – – mutta jos tässä kirjassa on totuuksia, ne ovat fiktion eivätkä historian totuuksia.

Kirja on kirjoitettu kirjemuodossa. Siinä milloin kukakin Rooman hahmo kirjoittaa toiselle kirjettä ja siitä tulisi muodostua itse tarinan juoni. Henkilöhahmoja on paljon ja nimet ovat vaikeita. Lisäksi kirjeet ovat ajallisesti epäjärjestyksessä. Toki niiden ajassa hyppiminen tukee (tukenee) tarinaa, mutta minulle se on liian vaikea. Ennustan ja tunnustan, että en olisi päässyt juoneen kiinni myöhemminkään.

Melkoinen murska-arvio lähinnä itselleni. Josko joku historiasta kiinnostunut haluaa ottaa haasteen vastaan, lainaan kirjaa ilomielin. Siksi ehkä vain lainaan, että saatan joskus vielä itse ottaa haasteen vastaan uudestaan, jos siltä tuntuu. Saa sen mieluusti omaksikin hankkia vaikka Bazarin verkkokaupasta. Minun mielestäni kirja tulee omistaa, siksi e-kirja tuntuu niin vieraalta.

Jos lupaat kohdella kirjaa yhtä kauniisti kuin silloin kun luet sellaista salaa kaupassa tai olet ostanut jollekin lahjaksi, mutta päätät lukea varovaisesti itse ensin, ota yhteys kulttulinaristi(at)gmail.com.

Kirjailija: John Williams
Kirja: Augustus
Alkuperäinen teos: Augustus
Kustantaja: Bazar
Suomentaja: Ilkka Rekiaro
ISBN: 978-952-279-399-7
Sivuja: 429
Mistä: Arvostelukappale kustantajalta.
Kestäisikö toisen lukemisen: Kyllä haluaisin tavoitella yli 108 sivuun. Ehkä toiste.
Haluaisinko nähdä tästä elokuvan: Ymmärtäisinköhän sitten?
Montako tähteä: * (se tulee aikaisemmista kirjoista ja siitä, että tämä varmaan on aivan merkittävä teos, palkinnot ja kaikki kuitenkin…)

Erik Bertrand Larssen: PARAS

14 keskiviikko Kes 2017

Posted by in Kirjallisuus, Yleinen

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

, , , , ,

Nykyään herään useimpina aamuina mielessäni kysymys: Mitähän mukavaa tänään tapahtuu?

Kun heräät huomenna, älä torkuta, vaan ala pohtia, mitä mukavaa päivän aikana mahtaa tapahtua. Jos haluat saada päivästä kaiken irti, älä mieti, että pitäisiköhän sinun lähteä lenkille vai vielä köllötellä. Mukavuudenhalusi saa sinut vastaamaan köllöttelyn puolesta. Sen sijaan mieti, miltä sinusta tuntuu lenkin jälkeen.

Mikään oppi ei tule ilmaiseksi eikä luonnonlahjakkuutta ole olemassakaan. On vain kovaa harjoittelua. Kaiken uuden oppiminen vaatii toistoa ja treenausta, on kyse sitten torven soitosta, shakin peluusta tai uuden aamukysymyksen opettelusta.

Nämä ovat tärkeimmät opit, mitkä olen sisäistänyt norjalaisen mentaalivalmentajan Erik Bertrand Larssenin kirjasta Paras. Siinä on paljon muitakin huippuoppeja, jotka voisi tiivistää muutamaan lauseeseen. Sellaisenaanhan ne eivät mitään kenellekään opeta, mutta kirjassa kerrottujen esimerkkien avulla kyllä.

Paras ensin.

Larssen on koulutukseltaan upseeri, laskuvarjosotilas ja taloustieteilijä, joka on siirtänyt oppejaan kaikilta aloilta mentaalivalmennukseen. Hän on valmentanut huippu-urheilijoita ja yritysjohtajia ja lopulta koonnut oppinsa kirjaksi. Kirjassa on paikoittain vähän ahdistavan innokas amerikkalainen kerrontatyyli, mutta sen kun pystyy ohittamaan, itse sanoma on älyttömän hyvä.

Mokani kirjan kanssa oli se, että aloin lukea sitä innolla, mutta puuduin jossain vaiheessa ja aloitin samaan aikaan toisen (tosin tylsän) kirjan lukemisen. Jäivät sitten molemmat ja tauko kesti liian kauan. Oli vaikea päästä uudelleen kirjaan kiinni, mutta lopulta sekin onnistui ja taas innostuin.

Seuraavaksi pitäisi tarttua Larssenin seuraavaan kirjaan. Sen nimi on kevyesti Helvetinviikko. En ole uskaltanut kirjaa vielä avata, koska uskon sen olevan helvetillinen kirja. Se opastaa Helvetinviikkoon, jolloin kaikki tehdään Larssenin oppien mukaan. Se sairaalla tavalla kiehtoo minua ja siksi en ole sitä avannutkaan, kun mietin, että onko se sitten mentävä heti se viikko itsekin vai pitääkö lukea ensin. Vähän pelottaa myös, että siinä on ylipaljon urheilua ja että se siihen sitten kaatuu koko viikko tällaiselta kirjan ja pelikonsolin ääressä viihtyvältä plösöltä. No joo ehkä olen nynny. Tai laiska. Laiska nynny!

Miltähän mahtaisi tuntua sen viikon jälkeen kun olisi itsensä vetänyt ihan piippuun?

”Ihminen ei yleensä kadu valintojaan. Sen sijaan hän katuu usein niitä valintoja, joita ei tehnyt.”

Kirjailija: Erik Bertrand Larssen
Kirja: PARAS
Alkuperäinen teos: Bli best med mental trening
Kustantaja: Bazar
Suomentaja: Päivi Kivelä
ISBN: 978-952-279-422-2
Sivuja: 248
Mistä: Arvostelukappale kustantajalta.
Kestäisikö toisen lukemisen: Tämä suorastaan pitää lukea toistamiseen.
Haluaisinko nähdä tästä elokuvan: No ei tämmösestä pysty tekemään.
Montako tähteä: **** (se oli paikoittain pikkuisen tylsä ja siitä lähtee yksi tähti, kokonaisuudessaan varsin kiinnostava kirja)

Hugh Howey: Hiekka

02 sunnuntai Huh 2017

Posted by in Kirjallisuus, Yleinen

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

, , ,

Mikä on paras ikinämilloinkaan lukemasi kirja -kysymykseen vastaan kyllä että Hugh Howeyn Siilo, vaikka jalompaa olisi vastata vaikka Seitsemän veljestä tai Sota ja rauha. Nooh, rehellisyys maan perii.

Siilo-sarjaan kuului kolme kirjaa, joista ensimmäinen oli siis paras ikinä, toinen (Siirros) vähän vaikeaselkoinen ja kolmas (Kohtalo <-linkistä arvosteluuni) taas oikein hyvä. Siksi meinasin mennä sijoiltani koko ihminen kun jonkun kirjabloggarin instagrammissa näin kuvan Howeyn uudesta kirjasta.

Kun olettaa luvassa olevan jotain upeaa, haluaa elämystä lykätä. Olisin toisaalta halunnut lukea kirjan heti saatuani sen käsiini, mutta toisin kävi ja odottelin ja vartoilin. Kun aloitin, oli kirja muutaman illan urakka, niin helppoa luettavaa se kuitenkin oli.

Hugh Howey: Hiekka

Kuten Siilo-trilogiassakin, saa Hugh Howey maalattua Hiekan maiseman tarkasti mieleeni. Näen sen aavikoituneen maiseman, jossa tulevaisuuden ihmiset yrittävät elää ja selviytyä. Kaikki on kadonnut aikojen kuluessa hiekkaan, ei ole kuin tuuli ja tuiverrus ja jostain kaukaa kuuluva jyske.

     Aurinko porotti hiekkapilvien väistyessä. Koko päivän joko paistoi tai satoi hiekkaa. Öisin oli kylmä ja pedot ulvoivat. Elämän piinat seurasivat toisiaan vuoroissa, joten jokin niistä päivysti aina. Ihmisestä nyhdettiin kurjuutta päivin ja öin samalla tavalla kuin vettä ja öljyä pumpattiin maan uumenista. Se vero perittiin jokaiselta, joka oli tahtomattaan syntynyt tähän maailmaan.

Siinä, missä Siilo on moniulotteinen ja pikkutarkka, tämä Hiekka jotenkin tuntuu menevän sieltä, mistä aita on matalin. Siilon alussa jaetut pelikortit menevät kohta alun jälkeen uuteen jakoon, mutta kaikki tuntuu järkevältä ja perustellulta. Hiekka taas on jotenkin kevyt rakennelma tai ohut. Sen maisema ja maailma ovat mielenkiintoiset samoin kuin ensin vähän ufolta tuntuva hiekkasukellus. Se on kuitenkin kuvailtu niin hienosti, että se tuntuu aivan mahdolliselta ja todelliselta. On luotu uskottavasti jotain, mitä ei (ainakaan vielä) ole olemassa.

Hugh Howey: Hiekka

Mutta itse tarina, se on se, mikä on liian helppo. Kyse on perheestä, jossa isä on lähtenyt livohkaan ja perhe sittemmin hajonnut ympäriinsä, kuitenkin samaan kylään tai kaupunkiin, paikan kokoa on vähän vaikea hahmottaa. Toisaalta ollaan pienessä piirissä, toisaalta kuitenkin suuressa kaupungissa. Aivoissa tuntuu samalta kuin Paulo Coelhon Vakoojassa, jossa ei pysty päättämään, onko tarina satua vai totta tai silmälaseissa, jotka tarkentavat väärin. Vaikka kuinka yrität, et saa tarkennettua kuvaa teräväksi. Mikä tekee tarinasta liian helpon on se, että kaikkialle hajaantuneen perheen jäsenet saattavat aivan yhtäkkiä, tosta noin vain tavata toisensa keskellä aavikkoa juuri, kun toinen on nääntymässä janoon ja kuumuuteen. Jos tämä kävisi edes vain kerran, mutta kun se käy jonkunkin kerran. Hiekkasukellus, sellaisena kuin se tähän on keksitty, tuntuu tarinaan kuuluen suorastaan järkevältä, mutta tyhjyydessä kohtaamisen mahdollisuus on jotenkin liian suuri sattuma.

Vai miltä tuntuu, jos olet vaeltanut ilman karttoja ja kompasseja reilun viikon aavikolla ja muistanut, millä puolella näkymää täytyy suurta hiekkakasaa pitää ja sitten, PIM vain, saavut juuri oikealla hetkellä oikeaan paikkaan, jossa et ole koskaan käynytkään? Käyttäisin tähän sellaista valtamerilaivavertausta, että jos lähtösatamassa lähtee metrin verran sivummalle, mitä on ollut aikomus ja koko matkan menee luotisuoraan, niin maapallon toisella puolella perille saavutaan kovin eri kohtaan, mihin oli tarkoitus.

Minä en ole mikään pikalukija, joten tulen lukeneeksi lauseet tarkkaan. Siksi harmittaa ihan hurjasti, jos tekstiin on päässyt kirjoitusvirheitä. Yksi tai kaksi on ihan ookoo, mutta suurempi määrä alkaa vaivata. Tai väärät sanamuodot eli huono suomi. Häpeän vähän itsekin tätä pilkunnu…viilaajamaisuuttani, mutta on vaikea kestää kieleemme hiipivää amerikkalaistumista, joka tähänkin käännökseen on päässyt livahtamaan (s. 173) ”En voi käydä toisen kerran suihkussa vain siksi…” Oikeampi muoto lienee ”toista kertaa”. Pikkujutt, pintahaava, mutta silti.

Millä lie lukmisharrastuksen vasemmalla jalalla olen tähän vuoteen herännyt, ja vieläpä näin tolkuttoman myöhäisessä vaiheessa, kun mitään oikein innostavaa ei ole vielä osunut kohdalle? Toki mitä enemmän lukee, sitä enemmän saa vertailupohjaa ja varmasti sitä kriittisemmäksi lukijaksi muuttuu. Kun on kerran saanut maistaa jotain hyvää, haluaa sitä toiste ja kun sitä on saanut tarpeeksi monta kertaa, täytyy päästä maistamaan jotain vieläkin makeampaa.

Kohtako sitten ollaan jo muinaisen Levottomat-elokuvan teemassa, että kun mikään ei tunnu miltään?

Kirjailija: Hugh Howey
Kirja: Hiekka
Alkuperäinen teos: Sand
Kustantaja: Like
Suomentaja: Einari Aaltonen
ISBN: 978-952-01-1467-1
Sivuja: 351
Mistä: Arvostelukappale kustantajalta.
Kestäisikö toisen lukemisen: Emmä taida. Siilon sen sijaan kyllä.
Haluaisinko nähdä tästä elokuvan: Vaikka, sehän voisi näyttää ihan hienolta.
Montako tähteä: ***- (jos odotukset eivät olisi olleet niin korkealla, olisi arvosana taatusti ollut parempi)

Paulo Coelho: Vakooja

30 torstai Maa 2017

Posted by in Kirjallisuus, Yleinen

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

, , , ,

Sain Paulo Coelhon varmasti tunnetuimman teoksen, Alkemistin, kaverilta joululahjaksi joskus nuorena. Kävimme silloin joka joulu Oulussa ja matkalla kotiin oli aikaa lukea. Jotenkin näen mielessäni sen hetken, kun isän vieressä etupenkillä (äiti unessa takana) luin kirjan loppuun ja kuinka itkin, itkin ja itkin. Mitä siinä tapahtui, en muista, mutta jotenkin se oli ihan hirmuisen vaikuttavaa.

Kirjahyllystäni löytyy lähes kaikki Coelhon teokset… Tsekkasin tässä välissä Paulo Coelho -Wikipedian ja joudunkin korjaamaan: reilu puolet Coelhon suomennetuista teoksista. Alkemistin jälkeen nimittäin olin siinä ajatuksessa, että tuon symboliikan viljelijän kirjojen on kaikkien oltava hyviä. Olen lukenut niistä lähes kaikki, muttei mikään niistä ole yltänyt sellaisiin sfääreihin kuin se ensimmäinen. Olen jututtanut joitakin muitakin Coelhonsa lukeneita ja kyllä ovat kaikki yhdessä tuumin samaa mieltä kanssani. Jopa jossain vaiheessa kylläsyin siihen kun ei vain edes lähelle yhtä hyvää löytynyt.

Kun nyt sain tilaisuuden lukea Coelhon uusimman kirjan, Vakoojan, päätin antaa taas mahdollisuuden.

Vakooja vehkan alla.

Kirjan alussa lukee:

Perustuu tositapahtumiin.

Perustuu. Jos elokuva perustuu tositapahtumiin, voi kuvitella, että pohjalla on totuus, mutta sitä on elokuvan vuoksi vähän maustettu. Sen jotenkin tietää olevan väritettyä totuutta. Kun kirja perustuu tositapahtumiin, voi kai ajatella sen olevan myös väritetty tarina. Mutta missä menee toden ja sadun raja?

Kirjassa Mata Hari, sekä arvostusta että pahennusta herättänyt, tasan sata vuotta sitten kuollut näyttelijä, kurtisaani ja tanssija, vakoojakin(ko?) kirjoittaa kirjettä vankilassa vapauttavaa päätöstä odotellessaan. Kirjeessä hän käy läpi elämäänsä ja kokemuksiaan.

Ongelmani tässä perustuu tositapahtumiin -asiassa on se, että mistä ja miksi juuri Paulo Coelho on saanut tämän kirjeen käsiinsä. Hänhän on yksi maailman tunnetuimmista kirjailijoista, joten kai hän yhden kirjeenkin on voinut tulla saaneeksi, mutta miksi se ei olisi tullut julki aiemmin ja kun nyt kerran on, niin miksi hän, joka muuten kirjoittaa eteerisiä, moniuloitteisia ja -tulkintaisia symboliikkakirjoja, kirjoittaisi puhtaaksi yhden vanhan kirjeen omalla nimellään. Tätä minä sitten pohdin koko kirjan lukemisen ajan, joka tosin on aika lyhyt aika, koska kirja on nopeasti luettavissa. Kenen sanoja ja ajatuksia oli hieno kohta, jossa nuori Margaretha Zelle sai äidiltään kukansiemeniä pienessä pussukassa saatesanoin

     ”Kukat opettavat meille, että mikään ei ole pysyvää, ei kauneus eikä kuihtuminen, sillä ne antavat uusia siemeniä. Muista tämä, kun tunnet iloa, surua tai tuskaa. Kaikki muuttuu, vanhenee, kuolee ja syntyy uudelleen.” – – –
     ”Korkeimmatkin puut kasvavat samalaisista pienistä siemenistä. Muista se, äläkä yritä saada aikaa kulumman nopeammin.”

Onko tämä totta? Onko tämä tapahtunut? Onko Margaretha saanut mukaansa pussukan, siemenet ja nuo sanat vai onko tämä Coelhon sanomaa, vaikkakin hienoa sellaista?

Poiketen tavoistani, aion tehdä pienen paljastuksen, koska olisin itsekin tällaisen paljastuksen halunnut lukea. En kursivoi sitä, ettei se tätä alustusta lukematta hyppää tahattomasti silmiin. Se ei mielestäni spoilaa mitään, siksi sen rohkenen tehdä. Jälkisanoissa Coelho kirjoittaa kirjan tapahtumien olevan totta, mutta että hän on joutunut luomaan dialogit, yhdistämään tapahtumia, muuttelemaan tapahtumien järjestystä ja poistamaan merkityksettömiksi kokemiaan asioita. Hän painottaa, että kirja ei ole Mata Harin elämäkerta. Ei kai totuutta ja täyttä totta ole mahdollistakaan taltioida muiden kuin Karl Ove Knausgårdin, tuon oman norjalaisuutensa dokumentoijan (yritin lukea, en toisaalta kestänyt liikaa totuuttakaan). Haluaisin kuitenkin voida luottaa lukemaani ja kaipaisin jonkinlaisen tiedon totuuden määrästä ennen teoksen lukemista.

Onkohan muilla tätä samaa vikaa kuin minulla vai olenko vain jotenkin liian suoraviivainen? Ei tämä Vakooja ole ollenkaan ainoa, jossa olen samoja asioita joutunut pohtimaan.

Kirjailija: Paulo Coelho
Kirja: Vakooja
Alkuperäinen teos: A Espiã
Kustantaja: Bazar
Suomentaja: Jarna Piippo ja Sanna Pernu
ISBN: 978-952-279-392-8
Sivuja: 190
Mistä: Arvostelukappale kustantajalta.
Kestäisikö toisen lukemisen: Nopsaanhan tämän luin, mutta tokkopa toistamiseen.
Haluaisinko nähdä tästä elokuvan: Miksikäs en.
Montako tähteä: **+ (voisikohan se olla enemmän, jos olisin tiennyt alusta asti sen, mikä lopussa kerrottiin?)

TTT: Mielensäpahoittajan Suomi

09 torstai Hel 2017

Posted by in Kirjallisuus, Teatteri, Yleinen

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

, , , , , ,

Teatterissa tulee käytyä melko usein, mutta arvioita kirjoitettua liian harvoin. Nyt olen varannut lippuja teatteriin niin Tampereelle kuin Turkuunkin niin, että joka kuukausi on ainakin jotain.

Kevätkausi alkoi Tampereen Työväen Teatterissa Mielensäpahoittajan Suomi -näytelmällä, joka on samalla TTT:n kunnianosoitus 100-vuotiaalle Suomelle.

Kuva: Kari Sunnari / Tampereen Työväen Teatteri

Kuva: Kari Sunnari / Tampereen Työväen Teatteri

En osaa sanoa, mitä odotin, mutta jälkikäteen ajatellen näytelmä ei vastannut odotuksia. Mielensäpahoittajahan on Tuomas Kyrön luoma hamo. Iäkkäämpi suomalaismiehen jörrikkä, joka asuu itse omaa taloa jossain korvessa syvällä Sysi-Suomessa. Olen lukenut kaikki aiemmin kuin viimeisen vuoden sisällä ilmestyneet Mielensäpahoittajat, katsonut TTT:llä Mielensäpahoittaja ja poika -näytelmän ja minulla oli Mielensäpahoittajan joulukalenteri. Kuvittelen siis olevani kartalla siinä, millaisesta tarinasta tulisi olemaan kyse.

Odotin jotain isänmaallista syvällisehköä hauskuutta, mutta sitä enemmän mentiinkin siihen syvällisyyteen. Näytelmä olikin yllättävän vakava. Hän ken odottaa nauravansa silmät kyynelissä, saattaa hämmästyä kun kyyneleitä ei aiheutakaan nauru.

Näytelmässä käydään läpi Suomen historiaa. Siinä peilataan hienosti nykyaikaa ja nykyisiä tapahtumia vanhaan aikaan. Kuljetaan päällekkäin menneessä ja nykyisyydessä. Lavalla saattaa yhtä aikaa olla kolmen eri ikäpolven Mielensäpahoittaja. Huomattavaa on, että kyseessä nimenomaan on hän eri ikävaiheissaan, ei hän ja hänen lapsensa ja lapsenlapsensa. Toki heitäkin näkyy. Vaikuttaako sekavalta?

Porukkaa lavalla on melkoinen määrä, mutta mielestäni kaikesta monitasoisuudesta ja moniaikaisuudesta huolimatta paketti pysyy hyvin kasassa. Alku tuntuu jotenkin sekavalle ja saarnaavalle, sitä ei jaksa kuunnella, mutta kun vauhtiin päästään, niin sitten mennään myös. Osan historiallisista tapahtumista voisi jättää vähemmälle. Ensimmäisestä näytöksestä saisi hyvinkin nipistää jonkun kohtauksen pois. Näytelmä on nimittäin aika pitkä. Niinkuin satavuotias Suomikin, tottakai.

Kaikki näyttelijät tekevät työnsä hyvin ja jokainen on rooliinsa sopiva. Tunnelma näyttelijöiden tilassa vaikutti seesteiseltä ja vasta ollaan näin alussa esityskautta. Erityismaininnan ansaitsee nuorinta Mielensäpahoittajaa esittävä lapsi. Kuinka luontevasti ja sujuvasti hän suurella näyttämöllä onkaan. Hattua nostan ihmisen taimelle. Raimo Grönberg on mitä mahtavin Mielensäpahoittaja. Hän osaa kyräillä kulmiensa alta, mutta näyttelee myös hienosti oman elämänsä sivustaseuraajaa. Jotenkin ihan toista kaliiperia kuin Mp ja pojassa nähty Esko Roine. Toki tuolloin rooli olikin erilainen, hauskempi. Tämä Grönbergin versio oli todellisempi. Huumoriannoksia tarjoilivat Pentti Helinin esittämä naapurin setä ja Janne Kallioniemen rooli Mielensäpahoittajan epävarmana poikana.

Kuva: Kari Sunnari / Tampereen Työväen Teatteri

Kuva: Kari Sunnari / Tampereen Työväen Teatteri

Eihän se Suomen historia ihan kevyttä ole, mutta jos olisin tiennyt, kuinka tarkasti sitä käydään läpi, olisin jättänyt alle kymmenvuotiaani kotiin. Eihän kyseessä toki mikään lastennäytelmä ole ja hyvä toisaalta lastenkin on historiaansa tuntea, mutta teatterissa se tarjoillaan niin kovin konkreettisesti räjähdyksineen ja selostuksineen. Lapsikatsojan mukaan mikään ei häntä kuitenkaan jäänyt mietityttämään ja kovasti hän esityksestä piti. Niin pidimme me aikuisetkin.

Ja se onkin sitä, mikä ei ehkä vastannut odotuksia. Se, että näytelmästä olisi pitänyt niin paljon kuin siitä piti. Pääsi yllättämään nimittäin.

Sinä ken ihmettelet isovanhempiesi käyttäytymistä ja erilaista suhtautumista elämään, Mielensäpahoittajan Suomi on sinulle!

Kenen: Tuomas Kyrö
Mikä: Mielensäpahoittajan Suomi
Missä: Tampereen Työväen Teatteri, Suuri näyttämö, kantaesitys 2.2.2017
Keitä siinä oli: Raimo Grönberg, Jyrki Mänttäri, Niila Nousiainen/Sisu-Petteri Haraholma, Chike Ohanwe, Teija Auvinen, Auvo Vihro, Jaana Oravisto, Suvi-Sini Peltola, Pentti Helin, Vesa Kietäväinen, Janne Kallioniemi, Severi Saarinen, Mika Piispa.
Kuka ohjasi: Tiina Puumalainen
Kuka koreografioi: –
Tykkäsinkö: Paljon enemmän kuin olisin ajatellut tykkääväni.
Menisinkö uudestaan: Oikein mielelläni.

J.K. Rowling, John Tiffany, Jack Thorne: Harry Potter ja kirottu lapsi

07 tiistai Hel 2017

Posted by in Kirjallisuus, Yleinen

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

, , , , , ,

Piti sekin päivä vielä nähdä, että sai käteensä uunituoreen Harry Potterin.  Siitä on toki tovi aikaa. Se oli 8.11.2016. Valehtelisin, jos väittäisin, että luin sen yhdeltä istumalta. Sen sijaan sanon, että olisin voinut lukea sen yhdeltä istumalta.

Kirottu lapsi, etukansi.

Kirottu lapsi, etukansi.

Kirottu lapsi, takakansi.

Kirottu lapsi, takakansi.

Olisin siis halunnut lukea koko tarinan kerralla, mutta ensimmäisenä iltana ilmestymisen jälkeen puolen yön maissa sain komennettua itseni sulkemaan kirjan ensimmäisen näytöksen loppuun. Näytöksiä on kaksi, joten loppuun sain lukea kirjan seuraavana päivänä.

Kyseessähän on kahdeksas Harry Potter -kirja, joka kertoo Albus Severuksesta, Potterin pojasta. Se on kirja juu, mutta se on samalla näytelmän käsikirjoitus. Kyseistä näytelmää esitetään Lontoossa loppuunmyydyille saleille. Mietin, miten jouheva tarina voi olla, kun se on kirjoitettu näytelmän muotoon. Kerronta jää vähemmälle ja tilaa annetaan enemmän dialogille.

Suurena Harry Potter -fanina, kaikki kirjat heti ilmestymisen jälkeen luettuani en uskaltanut toivoa, että vielä saisin joskus sen kokemuksen. Siksi hengähdinkin hetken ensilehdillä, enne kuin uppouduin itse tarinaan.

Hengitys sisään, hengitys ulos. Ja toisto. Ja siitä se lähtee...

Hengitys sisään, hengitys ulos. Ja toisto. Ja siitä se lähtee…

Ja näytelmämuodosta viis, tarina tempaisi minut välittömästi tuttuihin tunnelmiin ja maisemiin ruuhkaiselle King’s Crossin rautatieasemalle, josta juna on juuri kotvan kuluttua lähdössä kohti Tylypahkan noitien ja velhojen koulua. Minkä vaikutuksen kirjat ovatkaan aikoinaan tehneet, kun kaikki piirtyy mieleen sellaisena kuin silloinkin. Mielikuvitus, se on niin paljon parempi maisemamaalari kuin elokuva hienoimmillakaan tehosteilla. Onneksi sain aikanaan lukea kirjat ennen elokuvia.

Kuten en yleensäkään, en nytkään tee paljastuksia. Minusta on hienoa, että tarina kertoo seuraavasta sukupolvesta Harry Potterin sijaan. Harryn tarina lienee jo koluttu. Olisi voinut olla tylsääkin palata Harryn keski-ikäisiin seikkailuihin, toki häntä ja muitakin hänen aikalaisiaan tarinassa sivutaan.

En tiedä, miten itse näytelmä toimii (muuta kuin takuuvarmasti hienosti ja upeasti, mutta tarinana) sellaiselle, joka ei ole lukenut kirjoja tai edes nähnyt elokuvia. Varmasti näyttää hienolta, miltä sitten näyttääkin, mutta tarina voi olla historiaa tuntemattomalle sekava. Mutta hän ken on Potterinsa kunnolla opiskellut, nauttii teoksesta varmasti.

Oliko ne kirjalliset Potter-elämykset sitten tässä? Vai vieläkö saa joskus yllättyä?

Jaa-a, Professori McGarmiwan sanoin: ”Urheus ei oikeuta tyhmyyttä. Aina pitää ajatella. Ajatella mikä on mahdollista.”

Kirjailija: J.K. Rowling, John Tiffany & Jack Thorne
Kirja: Harry Potter ja kirottu lapsi
Alkuperäinen teos: Harry Potter and the Cursed Child, Parts One and Two
Kustantaja: Tammi
Suomentaja: Jaana Kapari-Jatta
ISBN: 978-951-31-9276-1
Sivuja: 446
Mistä: Arvostelukappale kustantajalta.
Kestäisikö toisen lukemisen: Kyllä. Joskus vieä luen kaikki Potterit putkeen. Ehkä.
Haluaisinko nähdä tästä elokuvan: Elokuvat alkuperäiskirjoista ovat olleet paikoin onnistuneita ja paikoin keskinkertaisia. Ehkä ensimmäisten aikaan tekniikka ei vielä ollut riittävä. Loppua kohti paranivat, kuten varmasti budjetitkin. Ehdottomasti haluaisin nähdä tämän elokuvana myös. Ja teatterina ennen kaikkea.
Montako tähteä: *****