Tag Archives: Arvostan

Tampereen Teatteri: Kauheat lapset (vierailu)

12 lauantai touko 2018

Posted by in Teatteri, Yleinen

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

, , , ,

Kävi perinteisesti. Kirjoitin mielestäni ihan hyvän artikkelin, hain kupillisen kahvia ja takaisin palattuani teksti oli poissa. Tallensinko? Ei, en tallentanut. Miten kaikkien näiden vuosien jälkeen se voi olla mahdollista? Alla oleva on toinen versio.

Pari vuosikymmentä sitten, nuorena teatterin suurkuluttajana taistelin laitosteatteria vastaan ja halusin vain jotain pientä, jotain aitoa, jotain erikoista. Sittemmin olen kääntynyt enemmän laitosteatterin puoleen, mutta kaipuuni niitä pieniä tuotantoja kohtaan ei ole kadonnut. Tänä keväänä sitä ovat tyydyttäneet Tampereen Teatterissa nähty Teatteri Siperian Siinä näkijä missä tekijä, TTT:n Vaahtoa ja nyt viimeisimpänä tämä jälleen Frenckellissä nähty Kauheat lapset.

Minusta oli huikeaa nähdä lavalla enemmänkin televisiosta tutut näyttelijät Armi Toivanen, Jarkko Niemi ja Laura Malmivaara. Anna-Sofia Tuominen oli minulle vieras kasvo. Armi Toivanen ja Jarkko Niemi ovat näyttäytyneet televisiossa minulle enmmän komediahahmoina ja siksi kontrasti olikin niin hieno. Näyttelijäntyö: loistavaa.

Kauheat lapset. Kuva: Noora Eskeli / Tampereen Teatteri

Ada Halosen lavastus ja valaistus toimivat hienosti. Kaikessa vähäeleisyydessään vähemmän oli enemmän. Himmeät, silmänräpäyksen tarkasti toimivat valot olivat paikoin kuin piinaavasta jännäristä. Koko Frenckell oli katsomoineen päivineen hyvin ja kiinnostavasti käytössä antaen näytelmälle moniuloitteisuutta.

Kauheat lapset. Kuva: Noora Eskeli / Tampereen Teatteri

Näytelmä koostui muutamista tarinoista erilaisista ihmisistä. Osa oli nuoria, osa aikuisia. Mietin, liittyvätkö tarinat toisiinsa. Eivät tainneet liittyä, vaikka toisaalta siellä jotain kiinnekohtia olikin. Tarinassa ei sinänsä ollut sen enempää juonta kuin alkua kuin loppuakaan. Vähän jäin jopa miettimään, että loppuiko se siihen mihin se loppui. Sitten tulivat aplodit. Loppui se. Siinä oli komedian piirteitä, mutta toisaalta myös trillerimäistä jännitystä. Kaikkia kohtauksia varjosti kuitenkin jonkin sortin alakuloisuus, pieni pettymys elämään. Tai lähinnä siihen tyytymiseen.

Kauheat lapset oli jo nimenä kiehtova ja ehkä juuri siksi halusin näytelmän nähdä. Oliko siinä kauheita lapsia? Ehkä se johdatteli enemmänkin miettimään, mikä aiheuttaa lapsissa ja tulevissa aikuisissa epätasapainoa. Ajattelin, että ehkä liika hyysäys ja suojelevuus. Ehkä meidän aikuisten pitäisi päästää irti ja ajaa lapsemme metsiin kiipeilemään puissa ja repimään polvensa hiekkateille. Ehkä se opettaisi ottamaan paremmin vastaan epäonnistumisia, kipua ja pettymyksiä.

Tässä oli sitä jotain muuta. Tämä ei ollut perustarina onnellisine loppuineen. Kauheat lapset oli huikea esitys!

Kauheat lapset. Kuva: Noora Eskeli / Tampereen Teatteri

Kenen: Anna Viitala
Mikä: Kauheat lapset
Missä: Tampereen Teatteri, Frenckell
Keitä siinä oli: Laura Malmivaara, Jarkko Niemi, Armi Toivanen ja Anna-Sofia Tuominen
Kuka ohjasi: Anna Viitala
Kuka koreografioi: –
Tykkäsinkö: Oikein paljon. Juuri jotain tällaista mielenkiintoista olenkin kaivannut.
Menisinkö uudestaan: Ehdottomasti!
Vinkki: Vinkki koskee Frenckellin katsomoa. Jos olet issesseis liikkeellä eikä takana istuminen haittaa, niin varaa paikka 194, saat olla rauhassa.

Praha talvella

31 lauantai Maa 2018

Posted by in Matkailu, Yleinen

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

, , , , , , , , ,

Lähdimme hiihtolomalla helmi-maaliskuun vaihteessa perhematkalle pakkasta pakoon keväiseen Prahaan. Olisihan siellä kuitenkin kevät vähän pidemmällä kuin meillä ollenkaan ei. Juuri sillä viikolla Siperian tuuli puhalsi Suomeen jäätäviä tuulia ja kas eivät pysähtyneet ne tuulet Suoneen vaan osuivat vähän etelämmäksikin.

Ensimmäisenä aamuna kun heräsimme, näytti mittari -14 astetta. Emme olleet varautuneet. Varustautumattomalle se oli vähän viileä, mutta onneksi on suomalaisella aina kalsarit mukana, niin kyllä me pärjäsimme. Moni turisti oli jäänyt kotiin tai hotelliin, joten tilaa riitti enemmän kuin koskaan.

Reissussa ihanaa on herätä aikaisin aamulla, hypätä ratikkaan, liikkua paikasta toiseen puhumatta ehkä mitään, olla hetken kuin paikallinen. Asuin nuorempana yhden syksyn Prahassa, tällä reissulla pääsin jälleen sulautumaan. Istumaan työmatkalaisten joukossa vaikka itse matkalla nähtävyyksille, mutta olemaan osa prahalaista arkea. Jäin pois risteyspysäkki I. P. Pavlovalla ja katselin vain, kunnes hyppäsin johonkin toiseen ratikkaan ja jatkoin matkaa.

Reissussa ihanaa on herätä aikaisin aamulla, hypätä ratikkaan, liikkua paikasta toiseen puhumatta ehkä mitään, olla hetken kuin paikallinen. Asuin nuorempana yhden syksyn Prahassa, tällä reissulla pääsin jälleen sulautumaan. Istumaan työmatkalaisten joukossa vaikka itse matkalla nähtävyyksille, mutta olemaan osa prahalaista arkea. Jäin pois risteyspysäkki I. P. Pavlovalla ja katselin vain, kunnes hyppäsin johonkin toiseen ratikkaan ja jatkoin matkaa.

Maisema, johon en väsy koskaan ja joka aina saa sydämen syrjälleen. Voisin vain nojata Vltava-joen rantamuuriin ja katsella. Paras kuvakulma on Kansallisteatterilta (Národní Divadlo) päin. Most Legií-sillalta kohti Kaarlen siltaa. Joka askeleella tekee mieli pysähtyä, koska maisema senkuin paranee. Vaikka maisema on tietysti parhaimmillaan kirkkaalla aurinkosäällä, tuo tällainen utuinen, lumiasateinen pakkasaamu mieleen nuoruuden aamut, jolloin heräsimme aikaisin ja lähdimme kulkemaan samoja reittejä.

Varhainen lintu madon nappaa. Kylmä talviaamu ennen kello 9. Keitä meitä nyt oli? Minä.

Tässä lienee Prahan tunnetuin patsas. Se sijaitsee Kaarlen sillan keskivaiheilla ja siinä käy aina kova kuhina). Siksi kuva onkin harvinaisuus ilman yhtäkään ihmistä. Tarina kertoo, että kun vasemman puoleista taulua käy hivelemässä, palaa Prahaan taas uudestaan. Monet näyttävät hinkkaavan myös oikeanpuoleista taulua, mutta viisaammat tietävät, että sitä silittelemällä taika peruuntuu. Tarinoissa parasta on se, että kukin uskokoon siihen mihin tahtoo. Minä en ole koskaan koskenut oikeanpuoleista, vasenta kylläkin joka reissulla. Hyvin on toiminut. Minä uskon siihen. Ensi kerralla taas.

Missä sinä olit kun New Yorkin kaksoistornit tuhottiin? Minä oli Prahassa, raitiovaunu numero 9:ssä matkalla opiskelijaasuntolaan Zizkovin perukoille. Mukanani oli amerikkailainen ystäväni, joka kuulu uutisen joltakulta siellä ratikassa. Seuraavat päivät olivatkin aika hurjia. Siksi tämä Kaarlen sillan alta vahingossa löytämäni muistomerkki pelastustöissä henkensä antaneille palomiehille tuntuikin jotenkin vielä liikuttavammalta. Siinä sanotaan, että palomiehellä on kaksi elämää, joista toisen hän elää itselleen ja läheisilleen ja toisen meille muille.

Usein harmaata ja kylmää aamua seuraa viileän kaunis päivä. Tämä on se maisema, johon Prahassa aikanaan rakastuin. Punatiiliset katot. Voi muistojen matkaa.

Näkymä Prahan linnan ja Strahovin luostarin välimaastosta Úvoz-kadulta alas Malá Stranaan.

Kävin äitini kanssa ensimmäisen kerran Prahassa joskus 1990-luvun loppupuolella. Sanoin silloin. että täällä minä vielä joskus asun. Eikä se väärin mennytkään. Valitsin opiskelupaikkani sitten sen mukaan, että tulisin päästymään vaihtoon Prahaan.

Nyt oli ensimmäinen kerta kun alle 10-vuotias lapseni oli mukana. Olin niin kovasti halunnut hänelle Prahan esitellä. Hän sanoi, että haluaa asua siellä. Olkoon niin, en pane hanttiin!

PS. Löysin juuri kivan Praha-aiheisen blogin: Karhunkadun Kafka

TTT: Tytöt 1918

06 tiistai Hel 2018

Posted by in Teatteri, Yleinen

≈ 4 kommenttia

Avainsanat

, , , , , , , ,

Sanotaan vaikka niin, että se ei ollut yhtään huonompi, mitä odotin. Odotin täydellistä. Yleensä lupaukset ja odotukset pettävät, mutta nyt ei.

Kun ensimmäiset kyyneleet nousevat silmiin ensimmäisten repliikkien aikana, ei näytelmä voi olla juuri täydellistä huonompi. Kun Petra Karjalaisen näyttelemä Hilma huutaa:”Perustetaan naiskaarti Tampereelle!”, on itkua vaikea pidätellä ja lopussa se vain tulee. Tuulisena ja lumisena torstai-iltana noin puolet päänäyttämön salillisesta nousevat seisaalleen taputtamaan, eikä ole edes ensi-ilta.

Kuva: Kari Sunnari / Tampereen Työväen Teatteri

Tytöt 1918 on merkittävä suurteos niin historiantuntemuksen, nykyaikaan peilaamisen, tasa-arvon, teatteriyleisön vanhenemisen kuin TTT:n tämänhetkisen avustusten ulkopuolelle jäämisen uhankin vuoksi.

Katsomo on pääosin täynnä eläkeikäisiä katsojia. Musiikki kuuluu olevan ”melkoista räminää” ja ”aika kovalla”. Mutta ehkä he eivät olekaan se oikea kohderyhmä, vaikka katsomon täyttävätkin. Jokaisen 14-40 -vuotiaan tulisi tämä nähdä. Pääasiassa siksi, että nykyisille keski-ikäisille sota ei ole enää ollut käsinkosketeltavan lähellä; me olemme saaneet nauttia jälleenrakennuksen jälkeisestä ilosta ja vapaudesta ilman Venäjän peikkoa. Osaksi myös siksi, että Tytöt 1918 toisi teatterille, eikä ainoastaan TTT:lle uusia katsojia, niin hieno se on.

Sen lisäksi, että näytelmä käsittelee punaisten ja valkoisten taistelua, se käsittelee naisen asemaa. Kuinka urheita olivatkaan ne tamperelaiset puuvillatehtaan likat, jotka päättivät pukea housut jalkaansa ja lähteä taistelemaan aatteen puolesta. Kuinka erilainen olikaan maailma tasan sata vuotta sitten? Emme me sitä osaa ajatella kun joka päivä kävelemme housut jalassa töihin. Kuitenkin tälläkin hetkellä monessa maassa ollaan samassa vaiheessa, missä Suomessa tuolloin. Ei sata vuotta ole pitkä aika. Johan sen huomaa lavasteistakin, jotka upeasti kuvaavat Tampereen taloja tuohon aikaan. Samojen talojen ohi me kaupunkilaiset tänäkin päivänä kuljemme. Ne ovat olleet siinä 100 vuotta sitten, ne ovat siinä nyt. Mitä ne näkevät seuraavan sadan vuoden päästä?

Kuva: Kari Sunnari / Tampereen Työväen Teatteri

Tampereen Teatterin 1918-näytelmän ohjaaja Tuomas Parkkinen toteaa helmikuun Image-lehdessä:”Kliseistä tai ei, mutta aikamme muistuttaa tavattomasti suuria sotia edeltäneitä: vastakkainasettelu, vihapuhe ja valeuutiset ovat edeltäneet historiassa aina väkivaltaa.” Tämän vuoksi onkin tärkeää, että annamme vanhat vihat anteeksi, mutta emme päästä niitä unohtumaan. Siinä vaiheessa kun historia unohtuu, se voi taas alkaa toistaa itseään.

Näyttelijät tekeveät hienoa työtä. Jokainen sopii rooliinsa kuin nakutettu. En osaisi kritisoida kuin paria ja heitäkään en aio, koska kyse on täysin henkilökohtaisista mieltymyksistäni, jotka seuraavat näytelmästä toiseen rooliin katsomatta. Väkeä lavalla on valtavasti. Sirkku Peltolan ohjaus ja Marjo Kuuselan koreografia lyövät niin hienosti kättä, että on vaikea sanoa, missä liike muuttuu tanssiksi.

Kuva: Kari Sunnari / Tampereen Työväen Teatteri

Kuva: Kari Sunnari / Tampereen Työväen Teatteri

Laulut ja laulutaito ovat TTT:llä niin korkeatasoista, ettei musiikin toivoisi koskaan loppuvan. Kuinka vaikeita ja vaativia lauluja ja kuinka vaivattoman oloisesti näyttelijät niitä tulkitsevat. Vain muutaman hetken nostan näyttelijäin työssä ylitse muiden, koska kaikki on priimaa. Kun Antti Lang ja Juha-Matti Koskela räppäävät, voisi oikeasti luulla kuuntelevansa rap-artisteja. Kun Emmi Kaislakarin hahmo kokee suuren menetyksen, on huudossa jotain niin alkukantaista, syvää ja voimakasta, joka eroaa roolihahmosta muuten, että katsoja liimautuu penkkiin. Hänen katseensa huudon jälkeen on jotain niin aitoa, ettei se ole näyttelemistä. Ola Tuominen tekee jälleen, kuten Viulunsoittaja katolla -musikaalissakin, lempeän isän roolin. Tällä kertaa roolissa vain ei ole ollenkaan kovuutta, ainoastaan lämmintä hyväksyntää ja ymmärrystä.

Kuva: Kari Sunnari / Tampereen Työväen Teatteri

Ja yhtä kaikki, voi niitä lauluja, voi niitä tunnelmia. Voi Eeva Kontu älä koskaan jätä Tamperetta ja Tampereen Työväen teatteria. Niin upeaa on Konnun musiikki. Viidan jälkeen on vain voinut odottaa ja toivoa seuraavaa mahdollisuutta kuulla hänen musiikkiaan ja tässähän se on. Kuinka jollekin voidaan antaa sellainen taito? Monesti musikaalin kiinnostavuus liittyy paljolti siihen, että siinä on edes joku tuttu laulu. Eeva Kontu luo uutta. Mikään ei ole tuttua, paitsi toki jo tyyylillisiä, eevakontumaisia piirteitä alkaa erottua hänen musiikkiaan jo jonkin verran kuunnelleelle. Mutta Eeva Konnun musiikin ei tarvitse olla tuttua, koska se on niin hyvää. Mikäli katsoja on Viitansa antaumuksella kuunnellut, hän löytää Tytöt 1918:sta niin raastavan viittauksen, että kotimatkalla päällimmäisinä ovat vahvat tunteet näytelmästä ja päässä soi jo tutuksi tullut kappale. Sitten kuitenkin. Eikä se ole huono asia ollenkaan. Se on piste i:n päälle.

Kenen: Sirkku Peltolan käsikirjoitus (Anneli Kannon Veriruusut-kirjaan perustuen), Eeva Konnun musiikki, Heikki Salon sanat
Mikä: Tytöt 1918
Missä: Tampereen Työväen Teatteri, kantaesitys 25.1.2018
Keitä siinä oli: Jari Ahola, Petra Ahola, Niina Alitalo, Kristiina Hakovirta, Kaisa Hela, Mika Honkanen, Annika Junno, Emmi Kaislakari, Petra Karjalainen, Sampo Kerola, Heidi Kiviharju, Hanna Korhonen, Juha-Matti Koskela, Salla Korja-Paloniemi, Antti Lang, Jari Leppänen, Joonas Luomala, Samuli Muje, Jyrki Mänttäri, Antti Nieminen, Suvi-Sini Peltola, Saska Pulkkinen, Konsta Reuter, Timo Saari, Miia Selin, Marketta Tikkanen, Ola Tuominen, Karoliina Vanne, Eriikka Väliahde, Väinö Muje, Akusti Mänttäri
Kuka ohjasi: Sirkku Peltola
Kuka koreografioi: Marjo Kuusela
Tykkäsinkö: Niin paljon, etten usko hetkeen tulevan toista, joka tämän ylittää.
Menisinkö uudestaan: Ja vaikka kuinka monta kertaa!!

Tytöt 1918 juliste

Tampereen Teatteri: CATS

19 tiistai syys 2017

Posted by in Teatteri, Yleinen

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

, , , , , , ,

Ensimmäinen kokemukseni Catsistä on Lontoosta vajaa 30 vuotta sitten. Olihan se elämys pienelle tamperelaislikalle. Seuraavan kerran Cats osui kohdalle Helsingissä jäähalliesityksenä engelskaksi edelleen. Ja nyt, voi nyt Tampereen Teatterissa.

Eihän silloin vajaa 30 vuotta sitten ihmisellä montaa CD-levyä ollut, joten kun Lontoosta ostettiin Catsin levy niin sitä myös kuunneltiin. Kaikki kappaleet ovat tuttuja, vaikka niiden sanoma on täysin pimennossa. TT:n Catsiin valmistautuminen aloitettiin perheen piirissä paria viikkoa aiemmin kun vanha CD kaivettiin esille. Voi sitä muistojen tulvahdusta, minkä musiikki sai aikaan. Miltähän tämä vaikuttaisi suomeksi?

Kissanristiäisissä kissat kuiskaavat yhdessä äänessä pitkän litanian kissojen nimiä. Hykerryttävää. Kuva: Harri Hinkka / Tampereen Teatteri

Sen verran olin antanut itseni tutustua TT:n versioon etukäteen, että tiesin siihen kirjoitetusta rotasta. Rotan rooli oli paikoittain ihan huvittava ja Risto Korhonen rottana mitä oivallisin. Maskeeraus ja puvustus oli todella hienot, mutta silti rotan osan tarpeellisuus jäi minulle vähän epäselväksi. Ehkä olen tässä perinteiden kannalla ja pitäisin näytelmän mahdollisen alkuperäisessä muodossaan.

Olipa kerran rotta, joka tahtoi olla kissa. Kuva: Harri Hinkka / Tampereen Teatteri

Sitähän se suurimmaksi osaksi olikin ja hyvä niin. Lavastusta oli alkuperäisestä roskiskansisekaisuudesta karsittu. Kun väkeä on lavalla parikymmentä kerrallaan eikä TT:n päänäyttämö ole kauhean suuri, ei lavastuksenkaan tarvitse olla kauhean rönsyilevä.

Catsin tarina perustuu T. S. Elliotin kissarunoihin kirjasta ”Old Possum’s Book of Practical Cats”. Näytelmässä ei varsinaisesti ole juonta vaan se kertoo erilaisista kissoista, joista yksi on junakissa ja toinen hyvästä ruoasta pitävä hienostokissa. Aleksi Seppäsen maaginen Mister Mistofeli esittää ehdottomasti näyttävimmän numeron. Siinä yhdellä jos toisellakin tippuu leuka lattiaan kun Mister Mistofeli tekee taikojaan. En muista, millaisia ne temput olivat alkuperäisessä esityksessä, mutta sen tiedän, että oma alle kymmenvuotiaani tulee tämän muistamaan. Liikuttavin esitys on vanhan teatterikissa Gusin laulu, jossa hän muistelee, millaista teatteri oli ennen vanhaan. Kuinka hellästi Helena Rängmanin Jellimaari vanhusta ohjaakaan istumaan. Kohtaus on niin aito että itkettää. Vaikuttavin kaikista on se, jota kaikki tarinan tuntevat kai eniten odottavatkin…

Meidän näkemässämme versiossa hurmaavaa Grizabellaa, alkuperäisessä versiossa glamour cat, esittää Ritva Jalonen. Voi luoja, ei paljon muuta voi sanoa. Jalonen aloittaa Muiston vähän epävarmasti ja laulun voimistuessa liimaa minut tuoliini. Niin suurella vaikuttavuudella ja voimalla eletyn elämän ilo ja tuska vyöryvät päälle, että luulen rikkovani tukevan istuimen. Voi olla, että kyseessä on yksi vaikuttavimmista teatterihetkistä ikinä!

Ritva Jalosen laulu Grizabellana saattaa olla yksi vaikuttavimmista teatterielämyksistä koskaan. Kuva: Harri Hinkka / Tampereen Teatteri

Andrew Lloyd Webberin näytelmät ovat yleensä paikkaan sitomatta aina samanlaisia. Kuulin, että Jukka Virtasen suomennos käännettiin takaisin englanniksi, jotta sen oikeellisuus voitiin tarkastaa. Mitä tarkoittaa Jellicle cat? Se oli suomennettu Jellikki, joka tarkittaa luultavasti yhtä paljon kuin alkuperäinenkin versio. Seurueeni jäsenet keksivät, että Jellikki voisi olla jellonan ja lemmikin välimuoto. Aika hyvä. Aivan kaikki sanat eivät olleet kääntyneet ihan selkeäksi suomeksi, mutta sitäkin hienompi oli maagisen Mister Mistoffelin kertosäkeen suomennos: niin maagillista taikomista… IHANA!

Kaiken kaikkiaan koko tuotanto on hillitön. Musiikki on mukaansatempaavaa ja monipuolista. Lavasteet, vaatteet, turkit, maskeeraus, valaistus, koreografia, ohjaus, taitava orkesteri, tanssijat ja näyttelijät yhdessä luovat upen kokonaisuuden. Tanssijaa ei erota näyttelijästä eikä toisnpäin, niin upeaa on liike ja laulu. Iloisia kasvoja katsoessa itsekin ilostuu. Jos teatterinkatsojana kaipaa syvällistä tarinaa ja puheteatteria, ei tämä vastaa toiveeseen, mutta kaikessa muussa vastaa. Tämän musikaalin jälkeen on pehmoinen, pörröinen ja hyvä mieli monta päivää. Leppoisa kissamusiikki pyörii päässä. Lipulla on hintaa, kyllä, mutta näin suurella porukalla ja LLoyd Webberin musikaalilla kustannuksia syntyy. Tampereen teatterin Catsissä jokaiselle kulutetulle eurolle saa hyvässä fiiliksessä ainakin kaksi takaisin.

Mene katsomaan, mene! Jos olet onnekas ja saat vielä lipun. Mau!

Tanssijaa ei erota näyttelijästä eikä päinvastoin. Kaikki laulavat taidokkaasti ja mahtavasti. Kuva: Harri Hinkka / Tampereen Teatteri

Kenen: T. S. Elliotin kissarunot ja Andrew Lloyd Webberin musiikki
Mikä: Cats
Missä: Tampereen Teatteri, ensi-ilta 8.9.2017
Keitä siinä oli: Risto Korhonen, Ritva Jalonen/Irina Milan, Lari Halme, Tero Harjunniemi, Helena Rängman, Pia Piltz, Elisa Piispanen, Elina Rintala, Matti Hakulinen, Martti Manninen, Heikki Mäkäräinen, Aki Haikonen, Ville Mäkinen, Katra Salopuro, Sonja Pajunoja, Ulriikka Heikinheimo, Pyry Smolander, Mikko Nuopponen, Jukka Wennström, Wilhelm Blomberg, Maria Påhls, Raisa Kekarainen, Jaakko Mölsä, Hanna Mönkäre, Aleksi Seppänen, Heikki Järvinen ja Suvi Salospohja
Kuka ohjasi: Georg Malvius
Kuka koreografioi: Adrienne Åbjörn
Tykkäsinkö: Tykkäsin, nautin, suorastaan kehräsin.
Menisinkö uudestaan: Jos vain tilaa on keväälle niin kyllä!

Pyynikin kesäteatteri: Niskavuoren nuori emäntä

29 torstai Kes 2017

Posted by in Teatteri, Yleinen

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

, , , , , , , ,

Aina käy niin, että kun kuulee teatteristaelokuvastakirjastasarjasta paljon hyvää, odotukset kasvavat. Vaikka kuinka yrittäisi hangoitella vastaan, ne vain jatkavat paisumistaan. Sitten käy niin, että itse elämys jää latteaksi.

MUTTA nyt tuli poikkeus.

Kävelen usein Pyynikin kesäteatterin toimiston ohi. Kun näin ikkunassa julisteen Niskavuoren nuoresta emännästä, totesin ensisilmäyksen jälkeen, että siinäpä jälleen kesäteatteriesitys, jota ei tarvitse nähdä. Väärin.

Pyynikin kesäteatteri: Malviina, Loviisa ja Juhani Elina Keinonen, Maria Pere ja Mikko Nousiainen KUVA: Harri Hinkka

Ensi-illasta asti on esityksestä kuulunut ja näkynyt pelkkää hyvää. Facebooksyöte on pullollaan ”Vaikuttava/upea/koskettava/mieletön Niskavuori ät paikassa Pyynikin kesäteatteri”-päivityksiä ja arvosteluissa ei pahaa sanaa näy.

Kovasti olivat siis odotukset korkealla, vaikken olisi sitä halunnut myöntääkään. Ja nyt, kaksi tuntia esityksen päättymisestä teen saman kuin niin monet muutkin ja ylistän Niskavuoren nuorta emäntää. Kehu on pahin spoilaus. Samalla toivon, että se ei vähääkään vähennä kenenkään teatterielämyksen upeutta.

Niskavuorisaaga ei ole minulle tuttu muuta kuin käsitteenä, en siis tiennyt, mitä juonen puolesta odottaa. Kaikki muut sen kai tuntevat, että jääköön se referoimatta. Paljon olen lukenut, mutta suomalaista vanhempaa kirjallisuutta hyvin vähän. Nyt syttyi palo.

Pyynikin kesäteatteri: Niskavuoren naisenergiaa KUVA: Leena Klemelä

Minusta näytelmä oli ylistys suomalaiselle naiselle ja suomalaisuudelle. Suomalaiselle sisulle, niin paljon kuin sitä toiset jo haluaisivat heittääkin romukoppaan. Minulle syntyi ajatus, että onkohan minun sukupolveni (+/-40-vuotiaat) viimeinen, joka ymmärtää sellaisen suomalaisen periksiantamattomuuden ja tuskaisen vahvuuden? Jonkun sellaisen sinivalkoisen metsäntuoksuisen kansallistunteen, jossa on vielä muutamilla säikeillä kiinni jotain siitä, mitä isovanhempamme ovat rakentaneet.

Ymmärtävätkö meidän lapsemme enää sitä, kuinka lähellä vielä on aika, jolloin naiset eivät saaneet äänestää, jolloin tilalliset eivät naineet piikoja ja renkejä tai päinvastoin, jolloin puolisot valittiin sen mukaan, mikä on talolle ja suvulle parhaaksi… Oma alakouluikäiseni oli katsomassa näytelmää ja näistä asioista kun jälkeenpäin puhuimme, hänellä tippui leuka lattiaan, kun kerroin, ettei siihen aikaan olisi voinut nainen mennä naimisiin naisen tai mies miehen kanssa. Eli ei, he eivät enää ymmärrä. Onko se hyvä vai huono asia, ehkä molempia. Juurensa tulisi toki tuntea, mutta enää ei ole ketään, joka niistä osaisi kertoa. Kun historian unohtaa, se alkaa toistaa itseään.

Johonkin tähän kaihoon pohjautuu se, että Niskavuoren nuori emäntä iski suoraan sydämeen. Tai sieluun. Molempiin. Se oli vaikuttava ja käyttäisin sanaa väkevä, ellen kammoksuisi sitä niin kovasti. Se loi samalla jotain kaukaisista korpimaista kumpuavaa epätoivon ja ylpeyden tunnetta. ”Kyllä me Niskavuorelaiset aina vedämme yhtä köyttä muuta maailmaa vastaan!”-toteamus menee vähän samaan sarjaan kuin viime talvena TTT:llä nähdyn Mielensäpahoittajan lausahdus:”Vaikka mikä olisi niin kahveet keitetään.” Niin on pärjätty, yhtä köyttä vetämällä ja kahvia juomalla. Miten tulevaisuudessa?

Pyynikin kesäteatteri: Kustaava (Ronja Alatalo), Juhani (Mikko Nousiainen) Saaroisten isäntä (Puntti Valtonen, Heta (Petra Karjalainen) ja Antti Niskavuori (Olli Riipinen) KUVA: Leena Klemelä

Ohjaus oli onnistunut nappiin, samoin laulut ja lavasteet puvustuksesta puhumattakaan. Kaikki oli sujuvaa ja ennen kaikkea näyttelijät, joka ikinen, tekivät hienoa työtä myös silloin kun eivät olleet parrasvaloissa, vaan jossain sivussa. Alussa jotenkin lässyltä ja, anteeksi ilmaukseni, vitun ihanalta tuntuneesta Loviisasta sukeutui jämäkkä ja paikoin jäätävä Niskavuoren emäntä. Näyttelijäntyönä siis aivan loistosuoritus Maria Pereeltä (minulle ennalta tuntematon). Loviisan alku kun tuntui jotenkin ohuelta ja hennolta, mutta loppua kohden ymmärsi, että kyse oli nimenomaan taidosta, ei taitamattomuudesta.

Haluan nähdä näytelmän uudestaan. Se oli upea. Haluan myös, että kaikki muutkin näkevät sen. Olen nähnyt elämäni aikana paljon teatteria, hyvää ja huonoa. Siihen, että vaikutun, vaaditaan nykyään aika paljon. En muista, koska olisin viimeksi ollut vastaavan tunnekuohun vallassa teatterin jälkeen. En muista, koska olisin viimeksi kuvannut teatteriesitystä sanalla upea.

Pyynikin kesäteatteri: Heta Niskavuori, piiat ja rengit (Petra Karjalainen) KUVA: Leena Klemelä

Kenen: Hella Wuolijoki
Mikä: Niskavuoren nuori emäntä
Missä: Pyynikin kesäteatteri, ensi-ilta 16.6.2017
Keitä siinä oli: Maria Pere, Mikko Nousiainen, Elina Keinonen, Petra Karjalainen, Sari Havas, Ronja Alatalo, Olli Riipinen, Puntti Valtonen,  Heidi Kirves, Kake Aunesneva, Anna Pukkila, Anssi Valikainen, Jenni Nikolajeff, Teemu Koskinen, Laura Hänninen, Jani Rasimus, Annina Rubinstein, Henna Wallin ja Miikka Wallin.
Kuka ohjasi: Miika Muranen
Kuka koreografioi: Jenni Nikolajeff
Tykkäsinkö: Haluamattani odotin paljon, mutta paljon enemmän sain.
Menisinkö uudestaan: Vaikka heti huomenna.

Erik Bertrand Larssen: PARAS

14 keskiviikko Kes 2017

Posted by in Kirjallisuus, Yleinen

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

, , , , ,

Nykyään herään useimpina aamuina mielessäni kysymys: Mitähän mukavaa tänään tapahtuu?

Kun heräät huomenna, älä torkuta, vaan ala pohtia, mitä mukavaa päivän aikana mahtaa tapahtua. Jos haluat saada päivästä kaiken irti, älä mieti, että pitäisiköhän sinun lähteä lenkille vai vielä köllötellä. Mukavuudenhalusi saa sinut vastaamaan köllöttelyn puolesta. Sen sijaan mieti, miltä sinusta tuntuu lenkin jälkeen.

Mikään oppi ei tule ilmaiseksi eikä luonnonlahjakkuutta ole olemassakaan. On vain kovaa harjoittelua. Kaiken uuden oppiminen vaatii toistoa ja treenausta, on kyse sitten torven soitosta, shakin peluusta tai uuden aamukysymyksen opettelusta.

Nämä ovat tärkeimmät opit, mitkä olen sisäistänyt norjalaisen mentaalivalmentajan Erik Bertrand Larssenin kirjasta Paras. Siinä on paljon muitakin huippuoppeja, jotka voisi tiivistää muutamaan lauseeseen. Sellaisenaanhan ne eivät mitään kenellekään opeta, mutta kirjassa kerrottujen esimerkkien avulla kyllä.

Paras ensin.

Larssen on koulutukseltaan upseeri, laskuvarjosotilas ja taloustieteilijä, joka on siirtänyt oppejaan kaikilta aloilta mentaalivalmennukseen. Hän on valmentanut huippu-urheilijoita ja yritysjohtajia ja lopulta koonnut oppinsa kirjaksi. Kirjassa on paikoittain vähän ahdistavan innokas amerikkalainen kerrontatyyli, mutta sen kun pystyy ohittamaan, itse sanoma on älyttömän hyvä.

Mokani kirjan kanssa oli se, että aloin lukea sitä innolla, mutta puuduin jossain vaiheessa ja aloitin samaan aikaan toisen (tosin tylsän) kirjan lukemisen. Jäivät sitten molemmat ja tauko kesti liian kauan. Oli vaikea päästä uudelleen kirjaan kiinni, mutta lopulta sekin onnistui ja taas innostuin.

Seuraavaksi pitäisi tarttua Larssenin seuraavaan kirjaan. Sen nimi on kevyesti Helvetinviikko. En ole uskaltanut kirjaa vielä avata, koska uskon sen olevan helvetillinen kirja. Se opastaa Helvetinviikkoon, jolloin kaikki tehdään Larssenin oppien mukaan. Se sairaalla tavalla kiehtoo minua ja siksi en ole sitä avannutkaan, kun mietin, että onko se sitten mentävä heti se viikko itsekin vai pitääkö lukea ensin. Vähän pelottaa myös, että siinä on ylipaljon urheilua ja että se siihen sitten kaatuu koko viikko tällaiselta kirjan ja pelikonsolin ääressä viihtyvältä plösöltä. No joo ehkä olen nynny. Tai laiska. Laiska nynny!

Miltähän mahtaisi tuntua sen viikon jälkeen kun olisi itsensä vetänyt ihan piippuun?

”Ihminen ei yleensä kadu valintojaan. Sen sijaan hän katuu usein niitä valintoja, joita ei tehnyt.”

Kirjailija: Erik Bertrand Larssen
Kirja: PARAS
Alkuperäinen teos: Bli best med mental trening
Kustantaja: Bazar
Suomentaja: Päivi Kivelä
ISBN: 978-952-279-422-2
Sivuja: 248
Mistä: Arvostelukappale kustantajalta.
Kestäisikö toisen lukemisen: Tämä suorastaan pitää lukea toistamiseen.
Haluaisinko nähdä tästä elokuvan: No ei tämmösestä pysty tekemään.
Montako tähteä: **** (se oli paikoittain pikkuisen tylsä ja siitä lähtee yksi tähti, kokonaisuudessaan varsin kiinnostava kirja)

Karu Izakaya, Turku

07 tiistai Maa 2017

Posted by in Ravintola, Ruoka, Yleinen

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

, , , , , , , , ,

Vihdoinkin.

Pari vuotta olemma olleet menossa turkulaisten, syvästi kulinaristisoituneiden ystäviemme kanssa heidän suosittelemaansa ravintolaan Karu Izakayaan. Aina on tullut joku este vaan nyt ei.

Ystävien suosituksesta päädyimme maistelumenuun ja se oli satavarmalla nappi valinta. Jos olisin oikea ravintolakriitikkoarvostelija, olisin kirjoittanut kaikkien ihanuuksien ainekset ylös, ne meille kuitenkin seikkaperäisesti (muttei liian) kerrottiin. Kerron ne nyt vain vähän yksinkertaisemmin esim. että kalapallero.

Annan kuvien kertoa puolestaan, mutta sen vain sanon, että paikka on miellyttävä ja aika pieni, pöytävaraus varmastikin tarvitaan. Tavallisena torstai-iltana ravintola oli täynnä. Maistelumenu on rahansa väärti (48€/hlö, tarjoillaan koko pöydälle). Annokset eivät ole suuria, mutta määrä ja makujen kirjo on mukava. Vettä kannetaan pöytään pyytämättä, joten kerrankin sitä on riittävästi.

Alkupala.

Pehmoiset höyrytetyt sämpyläiset taskuraputäytteellä. Pehmoinen pulla, rapea ja maukas sisus, ah.

Suussa sulavia kalapalleroita päällä ilmassa väreilevää tonnikalalastua.

Kalan palasia.

Mehukasta broileria ihanan tulisessa kastikkeessa.

Maukkaita, vähän vain turhan kuivia, ribsejä.

Ällistyttävän herkullista, suussa sulavaa sashimia.

Hyvät ja laadukkaat sushit.

Jälkkäriäkin kahta sorttia.

Usein tämän tyyppisissä ravintoloissa suositellaan ottamaan ”paljon pieniä annoksia ja sitten jakamaan”. Se on kamalaa, koska aina joku on se, joka syö kaiken ja joku se, joka ei kehtaa ottaa.  Karu Izakayassa sanoivat myös tämän ahdistusta aiheuttavan ohjeen, mutta kaikeksi onneksi maistelumenu oli rakennettu nerokkaasti niin, että kaikkea oli sopivasti tasamäärät kullekin syöjälle hienosti ja kauniisti laitettuna.

Vanha sanonta ”kyllä hyvää kannattaa odottaa” piti jälleen paikkansa. Erinomainen ravintolareissu!

Ravintola: Karu Izakaya
Missä: Aurakatu 3, Kauppatorilta Aurajokea kohti vasemmalla
Vinkki: Ensimmäisellä kerralla ehdottomasti maistelumenu, se pidempi! Mene arkena, se on edullisempaa.
Palvelu: Leppoisaa.
Tykkäsinkö: Todella paljon.
Oliko kallis: Maistelumenun hinta ei ainakaan ollut paha. Annoksia saa alkaen muutamista euroista (kimchi 5 €), mutta ne ovat toki pieniä. Paljon erilaisia menuja ja lajitelmia. Ottaisin jonkun sellaisen.
Menisinkö uudestaan: Ehdottomasti!
Montako tähteä (1-5) kokonaiselämykselle: 5
Montako tähteä (1-5) ruoalle: 5
Seuralaisen, ensikertalainen myös, tähdet kokonaiselämykselle: 4,5 (vois sille kyllä vitosenkin antaa… mietin että mikä muu ois saanu vitosen… mutta annetaan nyt se 4,5)
Seuralaisen tähdet ruoalle: 4,5 (oli tosi hyvää)

J.K. Rowling, John Tiffany, Jack Thorne: Harry Potter ja kirottu lapsi

07 tiistai Hel 2017

Posted by in Kirjallisuus, Yleinen

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

, , , , , ,

Piti sekin päivä vielä nähdä, että sai käteensä uunituoreen Harry Potterin.  Siitä on toki tovi aikaa. Se oli 8.11.2016. Valehtelisin, jos väittäisin, että luin sen yhdeltä istumalta. Sen sijaan sanon, että olisin voinut lukea sen yhdeltä istumalta.

Kirottu lapsi, etukansi.

Kirottu lapsi, etukansi.

Kirottu lapsi, takakansi.

Kirottu lapsi, takakansi.

Olisin siis halunnut lukea koko tarinan kerralla, mutta ensimmäisenä iltana ilmestymisen jälkeen puolen yön maissa sain komennettua itseni sulkemaan kirjan ensimmäisen näytöksen loppuun. Näytöksiä on kaksi, joten loppuun sain lukea kirjan seuraavana päivänä.

Kyseessähän on kahdeksas Harry Potter -kirja, joka kertoo Albus Severuksesta, Potterin pojasta. Se on kirja juu, mutta se on samalla näytelmän käsikirjoitus. Kyseistä näytelmää esitetään Lontoossa loppuunmyydyille saleille. Mietin, miten jouheva tarina voi olla, kun se on kirjoitettu näytelmän muotoon. Kerronta jää vähemmälle ja tilaa annetaan enemmän dialogille.

Suurena Harry Potter -fanina, kaikki kirjat heti ilmestymisen jälkeen luettuani en uskaltanut toivoa, että vielä saisin joskus sen kokemuksen. Siksi hengähdinkin hetken ensilehdillä, enne kuin uppouduin itse tarinaan.

Hengitys sisään, hengitys ulos. Ja toisto. Ja siitä se lähtee...

Hengitys sisään, hengitys ulos. Ja toisto. Ja siitä se lähtee…

Ja näytelmämuodosta viis, tarina tempaisi minut välittömästi tuttuihin tunnelmiin ja maisemiin ruuhkaiselle King’s Crossin rautatieasemalle, josta juna on juuri kotvan kuluttua lähdössä kohti Tylypahkan noitien ja velhojen koulua. Minkä vaikutuksen kirjat ovatkaan aikoinaan tehneet, kun kaikki piirtyy mieleen sellaisena kuin silloinkin. Mielikuvitus, se on niin paljon parempi maisemamaalari kuin elokuva hienoimmillakaan tehosteilla. Onneksi sain aikanaan lukea kirjat ennen elokuvia.

Kuten en yleensäkään, en nytkään tee paljastuksia. Minusta on hienoa, että tarina kertoo seuraavasta sukupolvesta Harry Potterin sijaan. Harryn tarina lienee jo koluttu. Olisi voinut olla tylsääkin palata Harryn keski-ikäisiin seikkailuihin, toki häntä ja muitakin hänen aikalaisiaan tarinassa sivutaan.

En tiedä, miten itse näytelmä toimii (muuta kuin takuuvarmasti hienosti ja upeasti, mutta tarinana) sellaiselle, joka ei ole lukenut kirjoja tai edes nähnyt elokuvia. Varmasti näyttää hienolta, miltä sitten näyttääkin, mutta tarina voi olla historiaa tuntemattomalle sekava. Mutta hän ken on Potterinsa kunnolla opiskellut, nauttii teoksesta varmasti.

Oliko ne kirjalliset Potter-elämykset sitten tässä? Vai vieläkö saa joskus yllättyä?

Jaa-a, Professori McGarmiwan sanoin: ”Urheus ei oikeuta tyhmyyttä. Aina pitää ajatella. Ajatella mikä on mahdollista.”

Kirjailija: J.K. Rowling, John Tiffany & Jack Thorne
Kirja: Harry Potter ja kirottu lapsi
Alkuperäinen teos: Harry Potter and the Cursed Child, Parts One and Two
Kustantaja: Tammi
Suomentaja: Jaana Kapari-Jatta
ISBN: 978-951-31-9276-1
Sivuja: 446
Mistä: Arvostelukappale kustantajalta.
Kestäisikö toisen lukemisen: Kyllä. Joskus vieä luen kaikki Potterit putkeen. Ehkä.
Haluaisinko nähdä tästä elokuvan: Elokuvat alkuperäiskirjoista ovat olleet paikoin onnistuneita ja paikoin keskinkertaisia. Ehkä ensimmäisten aikaan tekniikka ei vielä ollut riittävä. Loppua kohti paranivat, kuten varmasti budjetitkin. Ehdottomasti haluaisin nähdä tämän elokuvana myös. Ja teatterina ennen kaikkea.
Montako tähteä: *****

Yayoi Kusama: In Infinity 7.10.16-22.1.17, HAM, Helsinki

20 perjantai Tam 2017

Posted by in Museo/Näyttely, Yleinen

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

, , , , , , , ,

Jos et ole vielä käynyt lähes 90-vuotiaan japanilaistaiteilija Yayoi Kusaman näyttelyssä, alkaa nyt olla viimeiset hetket käsillä.

Jos vielä mietit, miksi mennä, tässä 10 syytä:

Syy nro 1

Syy nro 1

Syy nro 2

Syy nro 2

Syy nro 3

Syy nro 3

Syy nro 4

Syy nro 4

Syy nro 5

Syy nro 5

Syy nro 6

Syy nro 6

Syy nro 7

Syy nro 7

Syy nro 8

Syy nro 8

Syy nro 9

Syy nro 9

Syy nro 10

Syy nro 10

Meri-Tuuli Lindström: Pataruokaa

17 lauantai Jou 2016

Posted by in Resepti, Ruoka, Yleinen

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

, , , , , , , , , ,

Kädessäni saattaa olla yksi mukavimmista ja käytännöllisimmistä ruokakirjoista ikinä. Useimpia reseptikirjoja tulee vain selailtua (eikä koskaan tehtyä ainuttakaan ruokaa niistä), mutta tämä täytyy lukea.

Meri-Tuuli Lindströmin Pataruokaa-kirja on ehkä paras ruokakirja ikinä.

Meri-Tuuli Lindströmin Pataruokaa-kirja on ehkä paras ruokakirja ikinä.

Sisällysluettelo.

Sisällysluettelo.

Pataruoka on sillälailla vaikea laji, että se on helppo, mutta sitä ei tule harrastettua. Kiva ajatella, että laitanpa pyhänä padan tulille, menen hiihtämään ja kotiin palatessa minua odottelee murea pata. Höpö höpö, en hiihdä. Ja silloin kun vaivaudun pataan, siihen tulee lihaa, vihanneksia, vettä, tumma olut (jos innostun) ja jotain maustetta. Sitten se hautuu ja liha on kohtuullinen, vihannekset makeita ja perhe sanoo että joo, ennen söi kun selkäänsä otti, mutta tosiasiassa ottaisivat mieluummin selkäänsä.

Joskus jostain teiniohjelmasta tutuksi tulleesta Meri-Tuuli Lindströmistä on tullut tämän kirjan perusteella varsin vakavasti otettava kokki. Reseptin alussa kerrotaan pieni tarina kustakin ruokalajista ja sitten seuraa selkeä ohje.

Selaamalla löytyy herkkuja, tarkkaan lukien vielä paremmin.

Selaamalla löytyy herkkuja, tarkkaan lukien vielä paremmin.

Selkeät ohjeet ja hyvät kuvat.

Selkeät ohjeet ja hyvät kuvat.

Muitakin neuvoja ja ohjeita.

Muitakin neuvoja ja ohjeita.

Koko kirja on nyt läpiluvun jälkeen miinoitettu ”tämä täytyy testata”-tarroin. Ensimmäinen testi oli sivulla 38 lepäävä ”Osso buco”, jonka tulen lausuneeksi osso bukko. Toisinaan krantuilta kotijoukoilta ruoka sai arvion ”no voi tätä joskus toistekin tehdä”. Tulkitsen tämän: TÄYS KYMPPI!

Resepti on älyttömän helppo. Jälkeenpäin mietin, missä on sen koukku. Onko se marsalaviini/sherry vai muuten vain koko kokonaisuus?

OSSO BUCO Meri-Tuuli Lindströmin mukaan:
2 sipulia ja 2 sellerinvartta silputaan. 1 valkosipuli halkaistaan ja 2 punaista paprikaa leikataan renkaiksi. 6 härän potkakiekkoa (joka muuten on aika paljon, normipataan mahtui 3 kpl) suolataan, pippuroidaan, pyöräytetään vehnäjauhoissa ja paistetaan pannulla öljyssä, jossa on ensin vhän ruskistettu valkosipulin puolikkaita.

Sipulit, sellerit ja paprikat.

Sipulit, sellerit ja paprikat.

Potkakiekko raakana. Melkein tekisi mieli maistaa jo nyt.

Potkakiekko raakana. Melkein tekisi mieli maistaa jo nyt.

Pinnat paistetaan kiinni pannulla.

Pinnat paistetaan kiinni pannulla.

Padassa kuullotetaan sipulisellerisilppu. Niiden päälle ladotaan potkat ja paprikat, joiden päälle kaadetaan 0,5 purkkia tomaattimurskaa ja 3 dl kuivaa marsalaviiniä tai sherryä. Päälle revitään 4 salvian lehteä ja pari timjaminoksaa. Paahdetut valkosipulin puolikkaat asetellaan päällimmäiseksi.

Kansi päälle, uuniin 150 asteeseen, jossa noin 3-4 tuntia. Valmiin laitoksen voi viimeistellä tuoreella persiljalla tai kuten perheeni toteaisi, voisi jättää viimesitelemättä tuoreella persiljalla.

Uunituore.

Uunituore.

Kirjassa seuralaiseksi neuvotaan polentaa, voipapupyreetä tai yrttiperunoita. Me nautimme padan riisin kanssa. Voi veikkoset, olihan hyvää!

Tuskin maltan odottaa, että Joulun kiireet ovat ohi ja pääsen testaamaan muita patoja.

Kirjailija: JoMeri-Tuuli Lindström
Kirja: Pataruokaa
Alkuperäinen teos: –
Kustantaja: WSOY
Suomentaja: –
ISBN: 978-951-0-41850-5
Sivuja: 192
Mistä: Arvostelukappale kustantajalta.
Kestäisikö toisen lukemisen: Ja vaikka kuinka monta. Kirjaa on ihana selailla ja etsiä ruokaohjeita milloin mihinkin tarpeeseen.
Haluaisinko nähdä tästä elokuvan: Kyllähän tästä yhden ruokasarjan saisi aikaan…
Montako tähteä: *****