Kulttulinarismia

~ Kulttuuria ja kulinarismia.

Kulttulinarismia

Tag Archives: Konsertti

Eva Dahlgren, Tampere-talo 12.10.2016

28 perjantai Lok 2016

Posted by Kulttulinaristi in Konsertti, Musiikki, Yleinen

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

Arvostan, Elämys, Homoseksuaalisuus, Konsertti, Kulttuuri, Musiikki, Tampere, Tampere-Talo, Valokuvin kerrottu

Samalla kun ruotsalaisyhtye Kent on päättänyt ihan kerrassaan viimeisen Helsingin konserttinsa ikinä, on hyvä muistella toisen suuren ruotsalaisnimen, Eva Dahlgrenin konserttia Tampereella.

.

Vuosien varrella on tullut seurattua niin Dahlgrenia kuin hänen puolisoaan, korusuunnittelija Efva Attlingiakin monessa käänteessä. Eva Dahlgrenin konserteissa on käyty niin Helsingissä, Tampereella kuin Turussakin. On ollut yksityiskonsertteja, mutta myös yhteiskonsertteja muiden artistien kanssa. Paras konserttielämys ikinä oli Helsingissä Ravintola Teatterissa, Efva Attlingin Suomen valloituksen 10-vuotisjuhlissa, joissa Dahlgren veti lyhyen ja ytimekkään, intiimin klubikeikan – varsinainen kerran elämässä -elämys.

Nyt edellisestä konsertista on aikaa vallan paljon aikaa ja Suomen muutaman kaupungin kiertue pääsi suorastaan yllättämään. Kaikesta huolimatta paikat lopulta aivan täyteen Tampere-talon saliin saatiin jollain onnen kantamoisella aivan keskeltä, olisikohan ollut riviltä kolme.

Uutta levyä en ollut ymmärtänyt kuunnella ennakkoon, kuin ei seuralaisenikaan. Oikein hienojen uusien kappaleiden lisäksi tuli tuttuun tapaan myös kourallinen takuuvarmoja lempikappaleita. Erona aikaisempiin konsertteihin tämä musiikki oli jotenkin raskaampaa vääntöä. Lavastus oli toisaalta hyvin vaatimaton, mutta valoilla luotiin upeita maisemia ja tunnelmia. Dahlgren kertoikin perehtyneensä muutaman vuoden valokuvausprojektinsa yhteydessä valoon ja valaistukseen. Liekö se vaikuttanut myös konsertin valaistukseen.

.

.

.

.

Eva Dahlgren puhuu aina konserttiensa välispiikit ruotsiksi. Sisäsuomalaista se on joskus harmittanut kun virkamiesruotsinsa paremmin oppineet ovat hyville jutuille naureskelleet ja itsen on vain täytynyt hymähdellä mitäänymmärtämättömänä oikeissa kohdissa, aina myöhässä. Mikä lie kypsyminen tapahtunut minussa, mutta tällä kerralla ymmärsin lähes kaiken. Puheen. Dahlgrenin puheet eivät kuulosta koskaan kovin harjoitelluilta, mutta tulevat luontevasti ja ovat hauskoja, jotain sentään ymmärtänyt olen minäkin. Kaiken kaikkiaan koko Dahlgren on aina vaikuttanut lempeältä, lämpimältä, huumorintajuiselta ja jotenkin suomalaiseen sielunmaisemaan sopivalta artistilta. Ei diivalta eikä tähdeltä,vaan tavalliselta (joskin aika upealta) naiselta, joka vaan sattuu tekemään lauluja ja esittämään ne ihan järkyttävän hyvin.

Nostan hattua moiselle naiselle ja jään odottelemaan seuraavaa konserttia, joka toivottavasti ei anna odottaa itseään niin kauaa kuin tämä antoi.

.

.

.

.

 

Classical Trancelations in Concert, Musiikkitalo, Helsinki

30 tiistai Elo 2016

Posted by Kulttulinaristi in Konsertti, Musiikki, Televisio, Yleinen

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

Arvostan, Elämys, Helsinki, Konsertti, Kulttuuri, Musiikki, Valokuvin kerrottu

Vieläkin on pää pyörällä ja takaraivossa kumisee Palefacen äänellä ”I can’t get no SLEEEEP!” Männäviikon perjantaina oli Helsingin Musiikkitalolla hillitön, loppuunmyyty konsertti. Vieläpä kaksi kertaa. Se kantoi nimeä Classical Trancelations in Concert.

Musiikkitalon alakerrasta pääsee terassille, missä ainakin ennen tätä konserttia oli varsin rento ja leppoisa tunnelma. Ilta-aurinko paistaa ihanasti. Eiku.

Musiikkitalon alakerrasta pääsee terassille, missä ainakin ennen tätä konserttia oli varsin rento ja leppoisa tunnelma. Ilta-aurinko paistaa ihanasti. Eiku.

Käsiohjelmia jaettiin ilmaiseksi, mainiota. Pysyipä mukana tällainenkin teknoummikko.

Käsiohjelmia jaettiin ilmaiseksi, mainiota. Pysyipä mukana tällainenkin teknoummikko.

Ohjelmisto. Encorekin saatiin, vaikkei sitä listassa lukenut.

Ohjelmisto. Encorekin saatiin, vaikkei sitä listassa lukenut.

Miten kaikki saikaan alkunsa ja päätyi kahdeksi hienoksi loppuunmyydyksi konsertiksi.

Miten kaikki saikaan alkunsa ja päätyi kahdeksi hienoksi loppuunmyydyksi konsertiksi.

Ensikatsaus itse saliin. Hieno ratkaisu tehdä salista areenamainen. Kiinnostaisi tietää, miten ääni kuuluu ja miltä itse show (tämä tai joku muu) tuntuu katsoa tuolta takaparvelta, joka todella on kaiken takana. Paikkoja siellä näytti olevan varsin paljon. Tunnelma juuri ennen ensimmäisiä tahteja on sähköisen odottava.

Ensikatsaus itse saliin. Hieno ratkaisu tehdä salista areenamainen. Kiinnostaisi tietää, miten ääni kuuluu ja miltä itse show (tämä tai joku muu) tuntuu katsoa tuolta takaparvelta, joka todella on kaiken takana. Paikkoja siellä näytti olevan varsin paljon. Tunnelma juuri ennen ensimmäisiä tahteja on sähköisen odottava.

Sekä konsertti että Musiikkitalo tekivät vaikutuksen. En ole koskaan tunnustautunut tanssijytkeen ystäväksi, mutta sinfoniaorkesterin soittamanahan se upposi oikein hyvin. Ehdottomasti kovin veto oli juurikin Faithlessin Insomnia. Silloin yleisö suorastaan räjähti ja aplodeja annettiin seisten.

Salia halkoivat erittäin hienot laservalot ja discopallot pyörivät katossa. Toisaalta valoshowta olisi saanut olla enemmänkin, mutta olisiko siihen sitten turtunut, ehkä. Nyt sitä jäi odottamaan enemmän kuin lapsi karkkia pikkuaskin jälkeen. Ja se kai se parasta onkin.

Upea valaistus laservaloineen loi asianomaista tunnelmaa.

Upea valaistus laservaloineen loi asianomaista tunnelmaa.

Väriloistetta.

Väriloistetta.

Viimeisiä viedään.

Viimeisiä viedään.

Sovitukset olivat hienoja, vaikka tietysti kova bassojytke puuttui. Sitä olisi joissakin kohdissa jotenkin voinut korvata vielä enemmän lyömäsoittimilla, kuten laukaukset Daruden Sandstormissa. Kappaleiden tanssittavuus ja transsiin vaivuttava ominaisuus perustunee pitkälti saman toistoon, kiihtyvään tempoon ja kovenevaan musiikkiin. Akustisissa soittimissa ei pysty nuppia kääntämään kaakkoon, joten äänentaso jäi väkisinkin maltilliseksi, joka tietysti klassiseen orkesterimusiikkiin kuuluukin.

Orkesteri ja sen kapellimestari Klaus Mäkelä eivät seurueemme harmiksi osanneet, ainakaan silminnähden, nauttia saamistaan valtavista suosionosoituksista. Olisimme ehdottomasti kaivanneet koko orkesterin kumarruksia useampaan otteeseen, hehän sen suurimman työn tekivät. Yleisö oli todella vastaanottavaisessa tilassa ja olisi suorastaan janonnut suurempaa kontaktia esiintyjien kanssa. Pienellä kannustuksella, tai ehkä paremminkin luvan antamisella, koko sali olisi tanssinut.

Näin tamperelaisena on vedettävä sen verran kotiinpäin, että muutamaan kertaan tuli mietittyä, että voi kunpa tämä konsertti saataisi Tampereelle Santtu-Matias Rouvalin johdettavaksi, sitten olisi nimittäin peto irti!

Upea elämys kaiken kaikkiaan. Menisinkö toiste, niin kyllä menisin. Esitys on muuten nähtävissä kokonaisena Yle Areenassa vielä vajaan kuukauden. Linkki tässä, senkun klikkaat. Suosittelen lämpimästi!

Näkymä Musiikkitalon sisäänkäynniltä. Tai uloskäynniltä noin niinkuin illan päätteeksi. Älytön viritys, hieno häkkyrä.

Näkymä Musiikkitalon sisäänkäynniltä. Tai uloskäynniltä noin niinkuin illan päätteeksi. Älytön viritys, hieno häkkyrä.

 

Tampere Filharmonia – Alppien maisemissa

17 torstai Maa 2016

Posted by Kulttulinaristi in Musiikki, Yleinen

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

Konsertti, Kulttuuri, Lapsen kanssa, Musiikki, Orkesteri, Tampere, Tampere Filharmonia, Tampere-Talo

Vuosi sitten en tiennyt, että ihminen voi harrastaa käyrätorven soittoa. Varsinkaan pieni ihminen. Alamittainen ja alaikäinen.

Kävi niin, että lapseni ainoa harrastustoive oli käyrätorven soitto. Sitä kohti. Ja kyllä, ihminen voi soittaa käyrätorvea, kuten on tuttavapiirissämme käynyt selväksi. Tuttavaperheidemme alle teini-ikäisistä lapsista neljä soittaa käyrätorvea. Emme tienneet heidän kenenkään harrastavan, ennen kuin omamme aloitti harrastuksensa. Ennen sitä soitettiin pianoa (kyllä, pianoa, ei pienoa) ja viulua. Nykyiset luokkakaverit soittavat käyrätorvea(!), harmonikkaa ja lyömäsoittimia (ei pelkkää rumpua, vaan vähän kaikkea. Tästä linkistä valaisevaan osioon, näps).

Olen haaveillut ihan oikeasta Tampere Filhafmonian konsertista, mutta sinne meno on ollut vähän samalla lailla aktiivista, kuin hyvänpäivän tutulle sanottu ”hei pitäis soitella ja nähtäillä, heippa!. Että kiva olisi, mutta on tässä just nin paljo kaikkee kaupassakäyntiä ja sellasta. Ja sitten, PIM, mahdollisuus tarjoiltiin eteen juurikin tämän torviharrastuksen vuoksi. Kyseessä oli 11.3.2016 esitettävä, nuoren lupauksen, venezuelalaisen Rafael Payaren kapellimestaroima, Richard Straussin (1864-1949) säveltämä teos Alppisinfonia op. 64, jossa lavalla (ja sivulehtereillä) oli pikalaskemalla yhtäaikaa 23 käyrätorvistia (osa soittajista muualta kuin Tampere Filharmoniasta). Muutenkin kyseessä oli erittäin harvinainen 120 soittajan jättiorkesteri – vain harvoin tarjolla.

120 soittajan orkesteri (osa vielä piilossa, mutta tulossa myöhemmin sivuparvekkeille. Kyllä Tampere-Talon suuri sali on ylväs ja hieno. Jotain, jota ajan hammas ei ole päässyt puraisemaan.

120 soittajan orkesteri (osa vielä piilossa, mutta tulossa myöhemmin sivuparvekkeille. Kyllä Tampere-Talon suuri sali on ylväs ja hieno. Jotain, jota ajan hammas ei ole päässyt puraisemaan.

Harvemmin klassista kuuntelevalle, pienehkän lapsen kanssa konsertista nautiskelevalle, ensimmäisen (minkä? öö…) näytöksenpuoliajanjonkun Beethovenin pianokonsertto nro 1 C-duuri op. 15 meinasi käydä vähän raskaaksi, vaikka Juilliardista valmistunut, superlahjakas Vikingur Olafsson näppärästi pianistilöikin. Ja sai ihan hillittömät hurraahuudot ja takaisintaputukset. Väliajalle ei meinattu päästä ollenkaan.

Viimein alkoi se suurteos. Sitä kelpasi kuunnella. Kun suuri orkesteri aloitti soittamisen, mahassa oikein väänsi. Siis hyvällä tavalla, niin vaikuttavaa se oli. Teos eteni selkeässä järjestyksessä alkaen yöstä, edeten aurinkgonnousun kautta vuorelle nousuun ja sujuvasti siitä ylöspäin. Oli puroa, kukkaniittyä, vaaroja ja jäätiköitä. Teos kertoi vuorella vietetystä vuorokaudesta ja sai tunnelman hienosti esiin. Oli mukavaa seurata käsiohjelmasta eri vaiheita. Osaksi pysyi hyvin mukana, osaa joutui vähän funtsimaan. Ilman käsiohjelmaa elämys olisi saattanut jäädä hieman vajaaksi.

Mahtavimpia hetkiä olivat jo muutenkin normaalia orkesterikokoonpanoa useampien (8 tai 9) käyrätorvien lisäksi ehkä 14 muunkin saapuminen sivulehtereille. Otaksuin kohdan olevan teoksessa nimellä ”huipulla”. Kaikkein eniten odotin, kuten reaktioista päätellen moent muutkin, ”rajuilma ja myrsky”-osuutta, joka olikin tuulikoneineen (ei sellainen kuin Carolalla Euroviisuissa, vaan rullattava, tuulen ääntä pitävä) ja ukkospelteineen todella vaikuttava.

Kokonaisuus oli siis hieno ja kannustaa lähtemään konserttiin toistekin. Varmastikin on niin, että Filharmonian konserttiin mennään kuuntelemaan musiikkia. Ehkä silmät voi sulkea ja ajautua joihinkin tunnelmiin. En nyt jatkossakaan odottaisi mitään pyrospektaakkelia, mutta ehkä valaistuksella voisi luoda jotain tunnelmia. Voisiko?

Loppuun pieni maistiainen Alppisinfoniasta Berliinin Filharmonian esittämänä:

Tulevan vuosineljänneksen kulttuurisuunnitelma

06 perjantai Mar 2015

Posted by Kulttulinaristi in Konsertti, Musiikki, Teatteri, Yleinen

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

HBO, Helsinki, Konsertti, Kulttuuri, Musiikki, Musikaali, Tampere, Tampereen Työväen Teatteri, Teatteri, Televisio, Televisiosarja

Kun katson kalenteria, se näyttää täyteläistä. Kun katson lukemista odottavaa kirjapinoa, se näyttää korkealta. Kun ajattelen asiaa, kaikki tuntuu ihanalta paitsi se, että lauantaina on TTT:llä viimeinen Hevosten keinun esitys ja se nyt sitten jää minulta näkemättä.

Vähintään yhtä surkeana kuin tuire Saleniuksen hahmo kun Hevosten keinua en näe.

Vähintään yhtä surkeana kuin tuire Saleniuksen hahmo kun Hevosten keinua en näe. Kuva Tampereen Työväen Teatteri / Kari Sunnari.

Mutta huoli pois, näitä on luvassa keinusta huolimatta:

Ensi viikolla Maija Vilkkumaan konsertti Helsingissä. Osallistuin Radio Aallon arvontaan ja voitin liput eturivin keikalle itselleni ja seuralaiselle.

Ensi viikolla on myös Nightwishin maailmankiertueen aloituskonsertti Espoon MetroAreenalla. Musiikkilaji ei ole lähimpänä sydäntäni, mutta kiinnostuksella menen kun tilaisuus tarjoutui.

Jos hyvin käy, ensi viikolla on myös Tampereen Teatterissa Sugar – Piukat paikat. Sitä on kehuttu, mutta itsehän suhtaudun komediaan skeptisesti. Yllättäkää minut!

Parin viikon päästä on Helsingissä kauan odotettu Billy Elliot. Pitäisiköhän katsoa leffa uudelleen vai antaa näytelmän johdattaa? Jätän elokuvan myöhempään.

Sitten on Kalevan uimahallissa esitys Halli, The Pool – uimahyppyjä ja hullu hanuri, jossa Karoliina Blackburn, Rosa Meriläinen ja Mansen Molskis hyppivät veteen.

On myös Scandinavian Music Groupin konsertti Klubilla, sitä odotan hurjasti. Uusi levy on nimittäin ällistyttävän hyvä ja SMG livebändinä ihana.

Vain elämää -konserttiinkin on hankittu liput samoin kuin Sorin Sirkuksen joulushowhun, josta aiemmin on jääty paitsi.

Ja sitten vielä kevätpuolella Cheekin Alpa Omega -konsertti ihan täällä Mansessa.

Ja jos vielä jotain teatteriakin kerkeis… Suomen kauneimman tahtoisin TT:llä nähdä ja onhan noita muitakin.

Niin joo, ja HBO:lta aloitin uuden sarjan, Dominion. Siinä paljastuu totuus Herran enkeleistä. Ja se totuus ei vaikuta pilotin perusteella kauniilta.

Kyllä tässä puuhaa piisaa.

Jorma Uotinen: Sous le Ciel de Paris – Teatterikesä 2015

05 keskiviikko Elo 2015

Posted by Kulttulinaristi in Konsertti, Musiikki, Teatteri, Yleinen

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

Arvostelen, Hämmästelen, Homoseksuaalisuus, Konsertti, Kulttuuri, Musiikki, Tampere, Teatteri, Teatterikesä

Tulin joutuneeksi jopa vähän tahtomattani Tampereen Teatterikesässä Telttaan Jorma Uotisen esitykseen Sous le Ciel de Paris. Se tapahtui tänään keskiviikkona 5.8.2015.

Teatterikesän telttaa on ajan hammas päässyt puraisemaan, mutta silti se on paljon, paljon raikkaampi kuin lukuisat Keskustoria kesäaikaan "koristavat" kaljateltat.

Teatterikesän telttaa on ajan hammas päässyt puraisemaan, mutta silti se on paljon, paljon raikkaampi kuin lukuisat Keskustoria kesäaikaan ”koristavat” kaljateltat.

Tervetuloa Telttaan!

Tervetuloa Telttaan!

No joo, no joo, nimmarinkin, mutta en sentään selfietä.

No joo, no joo, nimmarinkin, mutta en sentään selfietä.

Esitys oli loppuunmyyty, mikä minua hämmensi. Jorma Uotinenhan on näkemykseni mukaan nykytanssija ja ehkä vähän outo – vaikken sinänsä halua laittaa ihmisiä lokeroihin – muttei kuitenkaan erityisemmin kiinnostava. Ja siinähän se. Ja lisäksi, Ranska ja ranskalaisuus ei herätä minussa sen kummempia tuntemuksia kuin Norja ja norjalaisuus. Yleensä ihmiset valahtavat lattiaan, kun vain mainitaankin sana ”ranska”, koska se on romantiikan kieli se ja siitä kuuluukin mennä veltoksi tai jopa villiksi, mutta minussa se ei aiheuta kumpaakaan. Olen muutenkin outo minäkin.

Reilun tunnin verran Uotinen vei meitä eri tunnelmiin. Oli Piafia ranskaksi ja muuta ranskaksi ja jotain myös suomeksi, osa englanniksi. Hillittömät aplodit sai myös Piazzolaksi veikkaamani instrumentaali. Yllättäen kokonaisuus oli kuitenkin aika hieno. Hyvänen aika, mikä ääni!!! Niin matala. Niin syvä. Tunteikaskin ehkä. Ja persoona, ei hassumpi. Olin kokevinani, että hän tuntee syvästi. Tuntee hänet (him) ja hänet (her). Ja kenties myös kaikkea siltä väliltä.
Mietin minä sitäkin, että olisiko innostus sama, jos hän olisi Jorma Kangasalta, samalla äänellä ja olemuksella varustettuna. Olisiko tilaisuus sitten että wau, miten hienoa ja romanttista ja ihmeellistä vai olisiko se että ”painu sinä homo vittuun siitä!”. Olisiko? Miten se olisi? Ihmettelen sitä nykyaikana myös kaikissa muissa kysymyksissä…  Kaikemmaaliman homot ovat suoraan helvetistä ja ihmiskunnalle täysin tarpeettomia, jopa vahingollisia olentoja, mutta tietokoneella (Alan Turing) on kuitenkin kiva katsella muumeja (Tove Jansson), joita pidetään ihan suomalaisina hahmoina, joista olla ylpeitä. Ja paljon muuta. Ja se siitä.

No mutta, kuten sanottu, Ranska tai ranskan kieli ei aiheuta minussa ylimääräisiä värinöitä. Silti Uotinen tulkitsi hienosti useita ranskalaisia (ja suomalaisiakin, teemaan sopivia) kappaleita, joista tutuimpia – ja sitä myöten vaikuttavimpia tottakai – olivat Edith Piafin kappaleet. Kun La Vie en rose lähti soimaan, silmäkulmaan nousi neljäsosakyynel. Non regrette rien, teki vaikutuksen tottakai samoin kuin Padam.

Kuitenkin pankin räjäytti Susanna Haaviston (ainakin minulle) tutuksi tekemä laulu Odotusta Pariisissa. Siinä on laulu, jonka sanat osaan ulkoa. Minkään muun laulun sanoja en sitten osaakaan. Laulussa on kaihoa, odotusta, rakkautta, vääryyttä, oikeutta, mitä vain, mutta voi taivahan vallat se on hieno laulu se! Niin se oli myös Jorma Uotisen esittämänä. Ei riittänyt enää neljäsosakyynel, vaan oli annettava kyynelten vain tulla.
Hieno esitys, yllättävän hieno. Odotin jotain tekotaiteellista skeidulia, mutta hyvää tuppasi tulemaan. Jopa seuralainen, kulttuurin vihaaja, sanoi, ettei tuo nyt hassumpaa ollutkaan. Menisinkö siis uudesttan? No miksikäs en!

Pori Jazz 2015: Kirjurinluoto pe 17.7.

19 sunnuntai Hei 2015

Posted by Kulttulinaristi in Konsertti, Musiikki

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

Konsertti, Kulttuuri, Musiikki, Pori

Aamulla satoi kuin saavista kaatamalla. Edellisen päivän pikkuinen ripsaus tuntui varsin vaatimattomalta siihen verrattuna. Vaan eipä huolta, sade väistyi ja paiste saapui. Aamiaisella otimme selvää alkuillan esiintyjästä Erlend Oye & The Rainbowsista Spotifyn avulla. Norjalainen Oye on tuttu Kings of Convenience -bändistä. Paitsi minulle, jolle KoC:n on vain nimenä tuttu, mutten osaa mainita ainuttakaan kappaletta. Oyen musiikki kuulosti leppoisalta ja leppoisahan on aurinkoiselle päivälle hyvä.

Konsertti alkoi 16.30, josta myöhästyimme vartin verran. Lisäksi osa ajasta meni paikkaa etsiessä. Porukkaa olikin jo heti paljon enemmän kuin torstaina illemmallakaan. Ei meinannut paikkaa löytyä edes kahdelle, saati sitten kun kahteen pekkaan varasimme tilaa pari tuntia. Kummasti alkoi painetta tontin pienennykseen tuntua vähän joka suunnalta. Itse musiikki oli, kuten oletettukin, leppoisaa, mutta välispiikit tuntuivat vähän vaisuilta. Koko esityskin oli pitkään vaisuhkon oloinen, kunnes musiikki muuttui äänekkäämmäksi ja jotenkin tehokkaammaksi. Saimme kunnian nähdä Oyen konsertin jälkeen aivan lahkeen etäisyydeltä, kun hän käveli retkipeittomme ohi. En tiedä oliko se herttaista vai surullista, että kukaan ei näyttänyt kiinnittävän Norjan pop-prinssiksi tituleerattua kaveria. Paitsi ehkä joku yksi, koska Oyen perässä kulkenut kaveri kuului sanovan, että ”you were recognised”. Hyvä sentään. Ja voihan olla, että joku muukin tunnisti, mutta suomalainen selvin päin on kuitenkin aika häveliäs, eikä käy turhan päiten morjestelemaan.

Sitten, PIM, tuli kello 18.30 ja alkoi brittinaisten putki. Hienon paketin tarjosivat kaikki: Jessie J, Paloma Faith ja Emeli Sandé.

Vähän Jessie J:n uskottavuutta syö se, että hän seuralaiseni mukaan oli aikoinaan suivaantunut naisartistien tavasta esiintyä musiikkivideoilla ja lavalla puolipukeissa. Nyt musiikilta arvostusta kieltämättä vei se, että alkuunsa hän oli pukeutunut alkkareihin ja t-paitaan… tai varmaan olivat jotain muuta ja hienot ja kalliit, mutta siltä näyttivät. Puolen välin paikkeilla hän otti paidan pois ja jäljelle jäi varsin niukka yläosa. Että se siitä kapinasta. Mutta jos unohdetaan vaatteet, kuten oli Jessiellekin päässyt käymään, niin musiikkihan on hienoa ja tuo 1988-vuonna syntynyt naisihminen laulaa jumalattoman hienosti. Vai jumalaisen? Miten vaan, molemmat tarkoittavat samaa.

Jessie J läpinäkyvässä paidassaan.

Jessie J läpinäkyvässä paidassaan.

Miksi, voi miksi heitit vaatteet pois, Jessie J?

Miksi, voi miksi heitit vaatteet pois, Jessie J?

Seuraavana esiintyi Paloma Faith. Hän oli minulle päivän odotetuin artisti. Vähemmän tulee nykyään hankittua cd-levyjä, mutta Paloma Faithia kotoa levyllä löytyy – soitinta ei. Kovasti harmitti juuri tämän esityksen aikana seistä ruokajonossa, mutta jossain vaiheessa oli ihmisen syötävä ja onneksi sentään ruokakioski oli päälavan kuuntelualueen takaosassa mäen päällä, jolloin esitystä pystyi seuraamaan. Muilla päivän esiintyjillä oli kaukaa katsottuna samat lavasteet, mutta Palomapa meni ja vaihtoi lavasteiden värin valkoiseksi. Se olikin varsin katsojaystävällinen lavasteiden väri, koska artisti erottui taustasta. Paloma Faithin pehmeän karkeaa ääntä oli ihana kuunnella, eikä esiintymisessä muutenkaan ollut valitettavaa. PAITSI!!! Missä oli ihan pikkuisen tunnettu kappale New York??? Sitä jäimme seuralaisen kanssa todellakin odottamaan.

Ihana, kaunisäänien Paloma Faith.

Ihana, kaunisäänien Paloma Faith.

Valkoinen, katsojaystävällinen lavastus piirun verran lähempää.

Valkoinen, katsojaystävällinen lavastus piirun verran lähempää.

Illan pääesiintyjänä eli viimeisenä esiintyjänä oli Emeli Sandé, joka on vasta tekemässä toista albumiaan, mutta hittejä löytyy yksi jos toinenkin. Nuoresta iästään (synt. 1989) huolimatta hänestä huokui vankka kokemus. Ehkä se oli asu ja suuri lierihattu, mutta olisin helposti veikannut lähemmäs viisikymppiseksi, ikänsä musiikin parissa työskennelleksi konkariksi.

Valtava määrä festariväkeä lähellä lavaa, takana vielä paljon, paljon enemmän.

Valtava määrä festariväkeä lähellä lavaa, takana vielä paljon, paljon enemmän.

Hienohan se oli, koko ilta. Valtavan taitavia naisartisteja sain kuunnella valtavan hyvässä seurassa. Kun illan viimeinen artisti oli päättänyt shownsa, lähdin seuralaisen kanssa palauttamaan päivän aikana kertyneitä pulloja ja tölkkejä. Pantin hintahan oli 1 € / kpl, joten matkalta oli pakko kerätä vähän muutakin mukaan. Tuli siis osallistuttua ahneuksissaan Kirjurinluodon siivoustalkoisiin, vaikka vasta tiskillä selvisi, ettei vesipulloista saanut panttia. No, osui siihen joku muukin.

Koska lähdimme vasta viimeisten joukossa, näimme sen kauhean roskamäärän, minkä festivaalikansa taaksensa jätti. Mukaan tuli poimittua myös muutama vallan hyvä retkipeitto, koska hankintalistalla on ollut sellainen jo jonkin aikaa. Mutta kyllä sinne vielä vähän jotain jäikin. Mielenkiintoista olisi ollut nähdä alue seuraavana aamuna. Olisko paikka saatu siivottua siihen mennessä? Varmaankin.

Muualla päivän esiintyjistä:
Jessie J:n esiintymisestä Iltasanomissa
Paloma Faithin esiintymisestä Hesarissa

Pori Jazz 2015: Kirjurinluoto to 16.7.

19 sunnuntai Hei 2015

Posted by Kulttulinaristi in Konsertti, Musiikki

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

Arvostan, Konsertti, Kulttuuri, Musiikki, Pori

Torstain pääesiintyjä oli Kylli-täti, vanha kunnon Kylie Minogue. Hän vähän itsekin hämmästeli kutsua jazzfestivaaleille, mutta lauloi sentään kappaleen sitäkin, kuin myös pari laulua a capellana. Show oli kuten Kyliellä kuuluukin, paljon kaikkea: punaista pantteripukua, väriä ja räiskettä. Kasarihittejä soitettiin ja uutta myös. Aika paljon oli elektropoppiveivausta ja välkettä, joka sai aistit äärirajoille. Korvatulpat oli oltava, niinkuin konserteissa aina. Koska alun kappaleet eivät olleet tuttuja, jäi paremmin aikaa seurata showta. Kylie oli näkemistämme esiintyjistä ainoa, jolla oli oikein lavashow taustakuvineen ja useine vaatteidenvaihtoineen.

Jollain lailla eniten hänen esiintymisessään pidin siitä, kun hän jutusteli meille leppoisasti australian englannillaan. Niin sai huonoenglantisempikin hyvin selvän, kun tulpat vielä vaimensivat taustamelun noin muuten.

Kyllä se Kyliekin siellä jossain on, jos suurennuslasilla katsoo. Valoa ja vauhtia piisasi.

Kyllä se Kyliekin siellä jossain on, jos suurennuslasilla katsoo. Valoa ja vauhtia piisasi.

Ennen Kylietä esiintyikin varsinainen yllätys. Hän oli Caro Emerald, aiiiiivan ihastuttava, reilu 30-vuotias laulaja Alankomaista. Onneksi satuimme ajoissa paikalle. Musiikki oli jotain 50-60-luvun, tangon ja mambon ja vaikka minkä yhdistelmää, erittäin kivaa soitantaa ja laulantaa. Itse laulajakin vaikutti helposti lähestyttävältä, rennolta ja leppoisalta. Kuuntelimme ennakkomaistiaisena Spotifysta hänen ”Back it up”-kappaleensa, joka julkaisunsa jälkeen vuonna 2009 nousi Alankomaiden listaykköseksi.

Caro Emerald sanoi matkustaneensa 10 tuntia ennen tätä esitystä. Seuraavana päivänä Instagram kertoi hänen olevan Montreauxissa. Joskus sitä miettii, että aika helpolla tulee (isohko) palkka, kun pari tuntia illassa käy saman shown vetämässä ja saa matkustella ja mukavaa. Vaan voihan se olla, että matkustelustakin hohto katoaa, kun sitä tuossa määrin joutuu tekemään. Ei ole helppo ammatti. En vaihtaisi osia.

Ihana, herttainen, tunnelmallinen Caro Emerald.

Ihana, herttainen, tunnelmallinen Caro Emerald.

Kun Caro Emerald veti shownsa, tajusimme hämmästykseksemme, ettei koko setissä ollut kuin ehkä kaksi tuntematonta kappaletta. Tämä taisikin selittyä sillä, että kotona kuuntelemme hollantilaista Candellight Radiota, jossa mitä ilmeisemmin on soinut Emeraldin musiikki sen verran, että on tullut tutuksi. Onko hänen hittejään soinut paljon Suomen radioissa, en tiedä, seurueemme ei ainakaan seuralaistani lukuunottamatta tuntenut kappaleita kovinkaan laajasti. Jos et sinäkään ole kuullut, kuuntele:

Torstain sää oli pilvinen. Jossain vaiheessa taivahalta tipahteli muutamia pisaroitakin, mutta ei niin, että olisi haitannut. Paikallisoppaamme oli valmistanut meille ihanat eväät ja niitä sitten nautiskelimme musiikin kuuntelun lomassa. Tunnelma oli leppoisa, juuri tällaista kuvittelinkin jazzeilla olevan. Väkeä ei ollut liiaksi, retkipaikka löytyi hyvin, vessoihin tai tiskille ei tarvinut jonottaa. Kukaan ei kaatunut päälle. Siis oikein maltillista. Oikein mukavaa.

Aiempi kirjoitukseni Pori Jazz 2015 -tapahtumasta noin yleisesti tästä linkistä.

Pori Jazz 2015: tunnelmia

19 sunnuntai Hei 2015

Posted by Kulttulinaristi in Konsertti, Musiikki

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

Konsertti, Kulttuuri, Musiikki, Pori

Jazzailuelämykseni rajoittuu yhteen huuruiseen käyntiin Porin keskustassa jazzien aikaan joskus juuri täysi-ikäisyyden saavuttaneena. Baari oli savuinen, savuinen olin minäkin, musiikki oli kamalaa, niin olin minäkin.

Festariranneke.

Festariranneke.

Nyt on takana toinenkin kokemus. Kolmen päivän (16.-18.7.15) liput Kirjurinluodolle, jonne iltakonsertteja kuuntelemenaa. Jazzin kanssa niillä konserteilla kai oli vähemmän tekemistä, mikä ei välttämättä ole jazzummikolle huono asia. Musiikkia kuultiin kuitenkin, varsin laadukkailta esiintyjiltä. Tai käyttäisinkö äitini syvästi halveksumaa muotoa: varsin laadukkaiden esiintyjien toimesta. Jep.

Portilla.

Portilla.

Ennen sinne Kirjurinluodolle sai viedä omat picknic-eväät samoin kuin omat juomat. Nyt suurin osa alueesta oli yleistä anniskelualuetta, tiskeiltä ja kärryistä myytiin olutta, siideriä ja viinejä. Ihan ookoo joo, mutta pullot ja tölkit avattiin heti tiskillä ja korkkeja ei annettu mukaan. Ei liene vaikea kuvitella, mitä tehdään pullolle, jota ei saa pidettyä rinteessä pystyssä… Se joko juodaan tai kaadetaan päälle. Molempia variaatioita tuli nähtyä. Sitten haetaan uusi pullo.

Noin, siitä toisellekin jalalle.

Noin, siitä toisellekin jalalle.

Tapasin ystäväpariskunnan, jotka ovat viimeksi käyneet jazzeilla aikaan kun omat pullot saivat olla mukana. He kertoivat, että silloin oli rauhallisempaa. Silloin kaiketi tuotiin se, mitä meinattiinkin juoda ja mentiin baarialueelle nauttimaan ehkä extraolut. Nyt kun koko alue oli yhtä suurta anniskelualuetta ja lisää on saatavissa koko ajan kaikkialle, ihmisvirta oli katkeamatonta.

Olen kuvitellut Pori Jazz -tapahtuman perheystävälliseksi, hienostuneeksi tapahtumaksi. Samanlaista örvellystähän tuo näkyi olevan kuin muuallakin. Ainakin perjantaina. Musiikki oli jäädä pahasti kakkoseksi, kun picknic-kansa teki kaikkea muuta kuin seurasi, mitä lavalla tapahtuu. Massiivista äänentoistolaitteista huolimatta ympäristön meteli häiritsi välillä kovastikin kuuntelua. Vähän teki huonoa puolen yön aikaan paikalla olevat alaikäiset, joiden piti seurata aikuisten humalassa toilailua.

Perjantaina porukkaa oli kuin pipoa, eivätkä ollenkaan kaikki mahtuneet enää vilteille istuskelemaan... mikä teki myös vilteillä olijoiden tilanteen tukalaksi.

Perjantaina porukkaa oli kuin pipoa, eivätkä ollenkaan kaikki mahtuneet enää vilteille istuskelemaan… mikä teki myös vilteillä olijoiden tilanteen tukalaksi.

Torstai oli pilvisempi päivä ja väkeä vähemmän. Silloin tunnelmakin oli leppoisampi eikä ihmismassa vellonut kaiken aikaa eessuntaas. Eikähän siinä, eihän sinne yksin ole tarkoituskaan mennä olemaan.

Lauantain Buena Vista Social Clubeineen jäi meiltä väliin seuralaisen yllättävän sairastumisen vuoksi. Se tosin olikin ajateltu vähän sellaiseksi hengailupäiväksi, että mennään, jos on nättiä säätä. Pakolliset kuultavat kuultiin ja nähtiin jo aikaisempina päivinä, joten harmituskin oli vähäisempi.

Kaiken kaikkiaan tapahtuma oli kiva. Ilmat suosivat ja artistit olivat mahtavia. Kahdessa päivässä sain nähdä yhdellä ainoalla lavalla Caro Emeraldin, Kylie Minoguen, Erlend Oye & The Rainbowsin, Jessie J:n, Paloma Faithin ja Emeli Sandén. Aikas mainio kattaus!

Upeasti valaistut puut poistumisreitillä Kirjurinluodolta Jazzkadulle.

Upeasti valaistut puut poistumisreitillä Kirjurinluodolta Jazzkadulle.

Kirjoitukseni torstaista ja torstain esiintyjistä löytyy tästä näin linkistä.
Perjantain osuus löytyy tästä.

Must on tullu euroviisuhullu

02 tiistai Kes 2015

Posted by Kulttulinaristi in Musiikki, Televisio, Yleinen

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

Hämmästelen, Konsertti, Kulttuuri, Musiikki, Televisio

Euroviisut on tullut useimmiten katsottua ja Lordi aikanaan sai kansallistunteen heräämään. Kuitenkaan silloinkaan sitten ei tullut mentyä viisuihin, vaikka olivat ihan tässä samassa maassa.

Tänä vuonna ystävätär kutsui minut facebookin salaiseen Euroviisuäänestysryhmään, johon melkein en halunnut kuulua kun ajattelin, ettei minusta ole sellaiseen oikeiden fanien kanssa nettihengailuun.

Ja mitä tapahtui? Istua kökötin semifinaalit ja finaalin kännykk kädessä arvostellen lauluja tuntemattomien ihmisten kanssa ja voi kuinka se oli hauskaa. Pääsi myös käymään niin, että kappaleet tuli kuunneltua, katseltua ja elettyä jotenkin intensiivisemmin.

Nyt kun tarkastelen listaani jäkikäteen, olen ihan että wooot, muistin antaneeni varsin erilaiset pisteet. Josko tämän parin viikon luukutuksen jälkeen arvostelisin uudestaan, pisteytykset muuttuisivat kyllä joo.

Nyt kun tarkastelen listaani jäkikäteen, olen ihan että wooot, muistin antaneeni varsin erilaiset pisteet. Josko tämän parin viikon luukutuksen jälkeen arvostelisin uudestaan, pisteytykset muuttuisivat kyllä joo.

Entä mitä nyt? Kuuntelen viisuja töissä ja kotona ja jälkikasvuni jollottaa tauotta Grande Amorea. Lenkkeilen myös muutamien viisukappaleiden tahdissa. Onko tämä vaarillasta? Tarttuuko tämä? Jostain se minuunkin tarttui.

PS. Mikäli ensi vuonna on repäisevämpiä kappaleita eikä tuollaisia helposti kuuneltavia, melodisia ballaadeja, niin siirryn sitten taas taustalle.

Satua ja Sopasta Tampere-Talossa

25 keskiviikko Hel 2015

Posted by Kulttulinaristi in Konsertti, Musiikki, Yleinen

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

Arvostelen, Hämmästelen, Konsertti, Kulttuuri, Lapsen kanssa, Musiikki, Orkesteri, Soitin, Tampere, Tampere Filharmonia, Tampere-Talo

Lapsilla hiihtoloma ja silleen. Kaikkea ohjelmaa on kaupungissa ja tolleen. Yhtenä ohjelmana oli eilen tiistaina Satu Sopasen ja Tampere Filharmonian kamariorkesterin yhteiskonsertti ”Tahtipuikon metsästys”. Pienellä varauksella omituisin odotuksin menin sinne kera perheen.

Tässä vielä jännittyneinä odotellaan.

Tässä vielä jännittyneinä odotellaan ja etsitään paikkoja.

Konsertti oli suunnattu lapsille, luonnollisestikin. Lapsen lippu maksoi alle kympin, aikuisten yli kympin. Kokoonpanomme oli kaksi aikuista ja yksi lapsi, joista yksi onneksi ihan tykkäsi, kaksi kokivat pääasiassa myötähäpeää ja mahakipua. Konsertti oli ylipirteä, niinkuin odottaa saattoi. Tarina oli vähän kökkö, mutta sentään lapset osallistuivat. Parasta antia olivat Sibeliuksen, Bachin ja Mozartin sävelet, joita orkesteri niin kauniisti soitti. Ja avustaja, joka joutui parvella kiipeämään kolmelle tuolille laskiessaan siiman avulla tahtipuikkoa (=PUUKEPPIÄ, miksi???) lavalle sekä ennen kaikkea opetusohjelma lapsen kasvattamisesta. Lavalla ja lavan reunalla nimittäin hyöri yksi alamittainen, jota huoltaja kävi vähän väliä poimimassa lavalta pois, mutta jonne alamittainen aina kapusi uudestaan. Se on hienoa katsottavaa kun aikuinen ei saa ehkä neljän vanhaa (ja itseään?) käyttäytymään sen vertaa, ettei huomio itse ohjelmasta siirtyisi siihen jännitykseen, lähteekö lapsi juoksemaan lavalle vai pysyykö reunassa.

En tiedä, onko vika katsojassa eli minussa (ja aikuisseuralaisessa), mutta en pysty heittäytymään. En pysty iloisesti rapsuttelemaan itseäni laulun tahdissa, en leikkimään sadepisaraa (vaikka se olikin esityksen aatelia ollen Sibeliuksen kappale) enkä eläytymään nuken hepsankeikkaan, joka laulaa ”yksi, käksi…”. Minusta konsertti oli kolmen vartin kärsimysnäytelmä, mutta olen varmastikin vähemmistössä. Konsertti taisi olla loppuunmyyty. Emminä pahalla, minä vaan hämmästelen niin montaa asiaa koko kokonaisuudessa.

Satu Sopasta ei tullut vangittua kuvaan, mutta orkesteri antoi kaikkensa. Erityisesti pidin ilmeikkäistä sellisteistä, joista toisella oli kivat jalat.

Satu Sopasta ei tullut vangittua kuvaan, mutta orkesteri antoi kaikkensa. Erityisesti pidin ilmeikkäistä sellisteistä, joista toisella oli kivat jalat.

Vertaisin konserttia mielelläni Mio, poikani Mio -esitykseen, joka Tampere-Talossa viime syksynä vedettiin. Ei ollut täyttä salia, vaikka oli koko orkesteri koossa ja esitys oli aivan hillitön. Oli tosin iso sali, kun Sopasella oli pieni. Siinä oli hieno musiikki ja hieno esitys. Hengästyttävä, mutta hyvällä tavalla. Siinä oli kulttuuriantia, jota tahtoisin lapselleni tarjota toistekin.

Käsi pystyyn sinä aikuinen ihminen, joka ihan oikeasti koit vilpittömästi valtavia ilon ja oivalluksen hetkiä Tahtipuikko-konsertissa! Olenko vain äkäinen, kyyninen vanaha ihiminen, kun en saanut siitä mitään irti? Tai sain kai: kokemuksen.

Mietimme konsertin jälkeen seuralaisen kanssa, että mielummin menemme johonkin Tampere Filharmonian aikuisten konserttiin lapsen kanssa, jolloin kaikki meistä saavat siitä jotain. Tällä kerralla ainoastaan lapsi sai. Hyvä toki että edes hän, mutta ei hänkään nyt mitenkään liekeissä ollut. Sitten kun minä perustan konserttitalon tai teatterin tai elämyspuiston, niin minä teen sillä lailla, että lapsen lippu maksaa 30 euroa ja siihen pääsee aikuinen tai kaksi ilmaiseksi mukaan. Kas on kurjaa, että ne, jotka saavat vähiten, maksavat eniten.

← Older posts

Arkisto

  • toukokuu 2018 (1)
  • huhtikuu 2018 (6)
  • maaliskuu 2018 (1)
  • helmikuu 2018 (4)
  • syyskuu 2017 (5)
  • elokuu 2017 (1)
  • kesäkuu 2017 (3)
  • huhtikuu 2017 (2)
  • maaliskuu 2017 (2)
  • helmikuu 2017 (3)
  • tammikuu 2017 (1)
  • joulukuu 2016 (1)
  • marraskuu 2016 (3)
  • lokakuu 2016 (8)
  • syyskuu 2016 (7)
  • elokuu 2016 (6)
  • heinäkuu 2016 (12)
  • kesäkuu 2016 (3)
  • toukokuu 2016 (3)
  • huhtikuu 2016 (10)
  • maaliskuu 2016 (16)
  • helmikuu 2016 (7)
  • tammikuu 2016 (7)
  • joulukuu 2015 (3)
  • marraskuu 2015 (18)
  • lokakuu 2015 (16)
  • syyskuu 2015 (14)
  • elokuu 2015 (10)
  • heinäkuu 2015 (29)
  • kesäkuu 2015 (6)
  • toukokuu 2015 (5)
  • huhtikuu 2015 (7)
  • maaliskuu 2015 (9)
  • helmikuu 2015 (27)
  • tammikuu 2015 (29)
  • joulukuu 2014 (7)
  • marraskuu 2014 (19)

Kategoriat

  • Elokuva (12)
  • Juoma (20)
  • Kirjallisuus (75)
  • Konsertti (14)
  • Lehti (7)
  • Matkailu (61)
  • Museo/Näyttely (18)
  • Musiikki (24)
  • Peli (7)
  • Radio (5)
  • Ravintola (58)
  • Resepti (59)
  • Ruoka (125)
  • Teatteri (40)
  • Televisio (12)
  • Yleinen (248)

Avainsanat

200 kcal Alkoholi Arvostan Arvostelen Bazar Bon Eines Elokuva Elämys Ferran Adrià Gourmet Grillaus Hans Välimäki Hedelmä Helsinki Herkku Historia Homoseksuaalisuus Hämmästelen Juusto Jälkiruoka Kahvi Kahvila Kala Kana/broiler Kasvisruoka Keitto Kirja Konsertti Kotimaan matkailu Kotiruoka Kulinarismi Kulttuuri Lapsen kanssa Lastenteatteri Leipä Liha Like Lontoo Lounas Maisema Matkailu Menorca Moskova Museo Museokortti Musiikki Musikaali Nähtävyys Näyttely Otava/Seven Oulu Perinteinen Pizza Pori Praha Ravintola Resepti Salaatti Snack Stockmann Tammi Tampere Tampere-Talo Tampereen Teatteri Tampereen Työväen Teatteri Teatteri Televisio Televisiosarja Teos Turku Valokuvin kerrottu Venäjä Wsoy Ärsyttävää

Syötä sähköpostiosoitteesi, niin voit seurata tätä blogia ja saat ilmoituksia uusista julkaisuista sähköpostitse.

Follow Kulttulinarismia on WordPress.com

Pidä blogia WordPress.comissa.

  • Seuraa Seurataan
    • Kulttulinarismia
    • Already have a WordPress.com account? Log in now.
    • Kulttulinarismia
    • Mukauta
    • Seuraa Seurataan
    • Kirjaudu
    • Kirjaudu sisään
    • Ilmoita sisällöstä
    • Näytä sivu lukijassa
    • Hallitse tilauksia
    • Pienennä tämä palkki
 

Ladataan kommentteja...