Tag Archives: Homoseksuaalisuus

Eva Dahlgren, Tampere-talo 12.10.2016

28 perjantai Lok 2016

Posted by in Konsertti, Musiikki, Yleinen

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

, , , , , , , ,

Samalla kun ruotsalaisyhtye Kent on päättänyt ihan kerrassaan viimeisen Helsingin konserttinsa ikinä, on hyvä muistella toisen suuren ruotsalaisnimen, Eva Dahlgrenin konserttia Tampereella.

.

Vuosien varrella on tullut seurattua niin Dahlgrenia kuin hänen puolisoaan, korusuunnittelija Efva Attlingiakin monessa käänteessä. Eva Dahlgrenin konserteissa on käyty niin Helsingissä, Tampereella kuin Turussakin. On ollut yksityiskonsertteja, mutta myös yhteiskonsertteja muiden artistien kanssa. Paras konserttielämys ikinä oli Helsingissä Ravintola Teatterissa, Efva Attlingin Suomen valloituksen 10-vuotisjuhlissa, joissa Dahlgren veti lyhyen ja ytimekkään, intiimin klubikeikan – varsinainen kerran elämässä -elämys.

Nyt edellisestä konsertista on aikaa vallan paljon aikaa ja Suomen muutaman kaupungin kiertue pääsi suorastaan yllättämään. Kaikesta huolimatta paikat lopulta aivan täyteen Tampere-talon saliin saatiin jollain onnen kantamoisella aivan keskeltä, olisikohan ollut riviltä kolme.

Uutta levyä en ollut ymmärtänyt kuunnella ennakkoon, kuin ei seuralaisenikaan. Oikein hienojen uusien kappaleiden lisäksi tuli tuttuun tapaan myös kourallinen takuuvarmoja lempikappaleita. Erona aikaisempiin konsertteihin tämä musiikki oli jotenkin raskaampaa vääntöä. Lavastus oli toisaalta hyvin vaatimaton, mutta valoilla luotiin upeita maisemia ja tunnelmia. Dahlgren kertoikin perehtyneensä muutaman vuoden valokuvausprojektinsa yhteydessä valoon ja valaistukseen. Liekö se vaikuttanut myös konsertin valaistukseen.

.

.

.

.

Eva Dahlgren puhuu aina konserttiensa välispiikit ruotsiksi. Sisäsuomalaista se on joskus harmittanut kun virkamiesruotsinsa paremmin oppineet ovat hyville jutuille naureskelleet ja itsen on vain täytynyt hymähdellä mitäänymmärtämättömänä oikeissa kohdissa, aina myöhässä. Mikä lie kypsyminen tapahtunut minussa, mutta tällä kerralla ymmärsin lähes kaiken. Puheen. Dahlgrenin puheet eivät kuulosta koskaan kovin harjoitelluilta, mutta tulevat luontevasti ja ovat hauskoja, jotain sentään ymmärtänyt olen minäkin. Kaiken kaikkiaan koko Dahlgren on aina vaikuttanut lempeältä, lämpimältä, huumorintajuiselta ja jotenkin suomalaiseen sielunmaisemaan sopivalta artistilta. Ei diivalta eikä tähdeltä,vaan tavalliselta (joskin aika upealta) naiselta, joka vaan sattuu tekemään lauluja ja esittämään ne ihan järkyttävän hyvin.

Nostan hattua moiselle naiselle ja jään odottelemaan seuraavaa konserttia, joka toivottavasti ei anna odottaa itseään niin kauaa kuin tämä antoi.

.

.

.

.

 

Mirkka Rekola: Virran molemmin puolin

26 keskiviikko Lok 2016

Posted by in Kirjallisuus, Yleinen

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

, , , ,

Minä niin ajattelin olevani valmis runouteen.

Kävin Tampereella Tulenkantajien kirjakaupan avajaisissa kuluvana syksynä. Siellä näin kaksi paksua pokkarillista tamperelaissyntyisen Mirkka Rekolan (1931-2014) runoja. Kurkkasin jotain sivua ja ajattelin, että nyt olen valmis. Tulenkantajien kirjakaupassa on paljon runokirjoja, mutta Rekola kiinnosti minua jo seksuaalivähemmistöön kuulumisensa vuoksi. Hän oli 30-luvun lapsia, vain vähän isovanhempiani nuorempi siis, miten se kaikki näkyisi runoissa?

Myöhemmin sain tuon kirjan luettavakseni. Kauhea järkäle, 701 sivua sisällysluetteloineen. Helpotuksena kuitenkin se, että runokirjamaisesti yksi sivu on täynnä tekstiä, mutta toisella ja kolmannella tekstiä voi olla muutamia sanoja.

     Huuto muuttui holviksi
     josta toiset käyvät sisälle

Jo heti autossa, kirjan postista noudettuani, sormet syyhyten revin paketin auki ja selailin kirjaa sieltä täältä. Lausuin muutaman runon kanssamatkustajalle. Runous paatoksella lukien kuulosti hienolta. Itsestä ainakin, kun omasta äänestään tykkää.

Kun pääsin syventymään kirjaan tarkemmin, luin tietysti ensiksi Liisa Enwaldin johdannon, jossa hän analysoi muutaman sivun verran Rekolaa runoineen. Olisihan se pitänyt arvata, että jos jo johdanto menee yli hilseen, niin saattaa se mennä itse asiakin. Luin johdannon uudestaan luettuani koko kirjan. Se aukesi yhtä vähän kuin aluksikin.

Virran molemmin puolin on runokokoelma Mirkka Rekolan runoista vuosilta 1954-2004. Alkupään runot ovat rakenteeltaan jotenkin helpommin lähestyttäviä. Kaunis kieli vie mukanaan, vaikkei itse ideaa aina ymmärtäisi. Luin monta kertaa runon Uneen

     Uneen viimeinkin lipua
     vailla ruumiinsa kipua
     tunneista loputtomista.

     Vaipuisin hiljaa sinne päin,
     missä sen pienen vaahteran näin
     leikkivän keltaisin lehdin.
     Sanoisin: nyt minä ehdin.
     Nyt olet tähti,
     nyt olen maa.
     Tuulessa saamme koskettaa.

Maistelin runoa mielessäni, mutten saanut siitä kiinni. Luin sen ääneen, johon puolisoni totesi: se kuoli. Totta, niin teki. Ja kuinka haikeaksi ja syväksi runo muuttuikaan.

Runot, kuten muutkin taideteokset, vaativat selityksen. On sama kiertää taidemuseossa katsomassa maalausta toisen perään. Yhteen on piirretty viiva ja toiseen kolme puuta ja puiden taakse peura. Aivan sama ovatko ne taidokkaan tai pikaisesti tehdyn näköisiä, mutta ne ovat luultavasti tylsiä. Mutta siinä vaiheessa kun opas kertoo tarinan täydellisestä viivasta, jota taiteilija on piirtänyt koko elämänsä uudestaan ja uudestaan päätyen viimein tähän tai kuinka kolme puuta kuvastavat hänen vaikeaa äiti-, sisar- ja jumalasuhdettaan ja kuinka hän itsensä on kuvannut puun taakse ajovaloissa seisovaksi peuraksi maailman tuskaa pakenemaan, teos aukeaa aivan toisella tavalla ja taiteenkatsojakansa voi kyynel silmässä samaistua taitilijaan.

Kunpa runokirjassa olisi tällaiselle tavalliselle lukijalle selitys. Kerrottaisi, että tässä ruonoilija on juuri joutunut eroon elämänsä rakkaudesta ja tämän hän on kirjoittanut pikkuisessa hönösessä kuplivan vapun jälkeen. Kerrottaisi vähän, mihin runo liittyy. Ymmärrän senkin, ettei kaikkea voi selittää auki eikä analysoida, mutta useissa tapauksissa se antaisi syvyyttä.

Niin paljon kuin olisinkin halunnut kirjasta pitää, en edellä mainituista systä oikein päässyt siihen sisälle. Pyysin eräänä päivänä kanssa-asujaani tuomaan minulle kirjan töihin, että voisin sitä illalla lukea. Sain viestin kuvatekstillä:

"Aika vähän on hyviä runoja, mut odotukset on korkeella."

”Aika vähän on hyviä runoja, mut odotukset on korkeella.”

Harmikseni sama jatkui loppuun asti. Alun selkeyden ja kauniiden, välillä vähän rimmaavienkin runojen jälkeen oli pitkiä pätkiä, etten tajunnut yhtään mitään. Toki nopeasti lukien kaikkea ei ehdi niin ajatella. En mitä tiedä, miten runoja kuuluisi lukea. Alun kahden mieleenpainuvan runon jälkeen muistilappuja kirjaan kertyi viisi. Ja minä niin halusin tykätä näistä.

Kaipaan runoon rakennetta, ehkä myös riimiä, täytyy yunnustaa, kun menin yhden Kirsi Kunnaan lastenkirjankin tässä lukemaan. Sen ymmärsin huomattavasti paremmin. Ehkä riimiä kaipaa reppana ymmärtämätön. Ja mitä minä en ymmärrä, on (sekavalta tuntuva) sanojen peräkkäin laittaminen. Jos oikein pinnistän, ehkä jotain ymmärrän, mutta minä haluan oivaltaa helposti.

     Seison tuulessa ja paimenna avointa ikkunaa
     mihin pois lähelle hukkui katse

     Joku nukkuu ja kaiken liike on lepo
     Kun tuuli ei ole tässä käy mehiläisen
     tai etäisen lumimyrskyn ääni
     päiviä täällä alan unohtaa mitä pyytäisin
     kaiken hän jätti jälkeensä
                         tämän illan minut
     ja lumiset päivät ja kesät ja syksyt.

Arvatenkaan en edellisestä oikein pitänyt. Runokokoelman parhaat palat olivat 1981 ilmestyneessä Kuutamourakka-osuudessa, johon kertyi kokonaista kolme muistilappua. Osa oli selkeitä tarinoita, kauniisti kirjoitettuja oivalluksia.

     Sinä et muista, olit kaksivuotias
     kun sovittiin että kutsut linnut,
          kaikki, kesämökille,
     sinä et muista, sinä hypit innosta,
     siitä on kuusi vuotta,
          nyt ne ovat tulleet
     lumisen pihaan, lintukotosi lyhteille,
     punatulkut, viherpeipot, sini- ja talitiainen,
     vihertikkakin ja varikset ja pöllö,
          sinä et muista,
     minä muistan, minä olen sinun muistisi.

Pahuksen kaunis runo ja niin totta. Kuka sitä lapsuuttaan muistaa, mutta onneksi on joku, joka muistuttaa. Onneksi lapseni Vaari näyttää lapselleni videoita ensimmäisten vuosien matkoilta, vain siten ne muuttuvat muistoiksi pienen mieleen.

En minä sano, että kirja, runous tai juuri nämä runot huonoja olisivat. Minä vain en tainnut olla niille vielä valmis. Palaan nyt romaani- ja keittokirjallisuuden pariin, mutten sano, etteikö kuitenkin joku kipinä runoihinkin olisi syttynyt, katsotaan, vieläkö se joskus leimahtaa.

Kirjailija: Mirkka Rekola
Kirja: Virran molemmin puolin
Alkuperäinen teos: –
Kustantaja: WSOY
Suomentaja: –
ISBN: 978-951-0-35198-7
Sivuja: 701
Mistä: Arvostelukappale kustantajalta.
Kestäisikö toisen lukemisen: En jaksaisi, mutta niihin muutamaan runoon saatan palata vielä uudestaankin. Vai miltä kuulostaa:”Minä rakastan sinua, minä sanon sen kaikille”? Minusta se kuulostaa palattavalta.
Haluaisinko nähdä tästä elokuvan: Mirkka Rekolan elämästä voisin olla kiinnostunut, mutta kuka sitä runokokoelmasta elokuvaa tekisi?
Montako tähteä: *+

Tommi Kinnunen: Lopotti

14 tiistai Kes 2016

Posted by in Kirjallisuus, Yleinen

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

, , , ,

Odotin Tommi Kinnusen toista kirjaa, Lopottia, kuin kuuta nousevaa. Siinäkö se vika oli, ennakko-odotuksessa, vai missä? Olin nimittäin aivan haltioissani Kinnusen ensimmäisestä kirjasta, vuoden 2014 Finlandiaehdokkaasta, Neljäntienristeyksestä (linkistä arvosteluuni klikkaa). Tämä toinen taas, tämä harmikseni uponnut aivan niin hyvin.

Tommi Kinnunen: Lopotti. Kuten kuvasta huomata saattaa, kirjan lukemisesta on aikaa jo tovi.

Tommi Kinnunen: Lopotti. Kuten kuvasta huomata saattaa, kirjan lukemisesta on aikaa jo tovi.

Tarina kertoo ensimmäisessä kirjassa esiintyneen sokean Helenan elämästä ja toisaalta Helenan veljenpojasta Tuomaksesta. He molemmat lähtevät nuorina pohjoisesta Helsinkiin ja molemmat ovat omina aikoinansa valtavirrasta poikkeavia omine ominaisuuksineen. Tuomas on homo kuten isoisänsäkin oli (tieto edellisestä kirjasta), mutta Tuomaksen elämä tuli olemaan aikalailla helpompaa kuin isoisänsä viime vuosisadalla.

Tommi Kinnunen kirjoittaa vähemmistöjen edustajien tavallisesta elämästä hyvin uskottavalla tavalla. Tuntuu, että hän on perehtynyt hyvin kirjoittamiinsa aiheisiin. Sekä sokeuden että homouden kuvaukset tuntuvat vilpittömän aidoilta ja niin näkevä kuin heterokin saavat kokea ehkä pienen aavistuksen siitä, millaista elämä olisi, jos se ei olisikaan ihan niin helppoa ja valmiiksiannettua kuin se näkevällä näkökykynsä ja heterolla ”normaaliutensa” vuoksi on. On asioita, joita emme osaa arvostaa, koska ne ovat meille itsestäänselvyyksiä.

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys

Tarviko Lopotti Neljäntienristeyksen lukemisen vai toimisiko itsenäisenä teoksena? Koska olen ensimmäisen kirjan lukenut, en käytännössä osaa vastata jälkimmäiseen vaihtoehtoon, mutta periaatteessa kyllä. Sanoisin, että se ei minun kohdallani toiminut jatkokirjana, joka sen kai ei ollut tarkoituskaan olla. Halusin koko ajan yhdistää henkilöitä ensimmäiseen kirjaan ja osa heistä yhdistyikin, mutta sitten menin sekaisin. Ensimmäisessä kirjassa tarinaa kerrottiin kolmen sukupolven ajalta ja silti jokainen henkilö sai mielessäni olemuksen. Lopotissa se oli vaikeampaa kun osa henkilöistä olisi tarvinut samat kasvot kuin ensimmäisessä kirjassa, mutta niitä ei muodostunut. Jouduin kaivamaan Neljäntienristeyksen esiin kaivellakseni kasvoja sieltä, mutten niitä tavoittanut.

Kieli jälleen oli erinomaista, vaikkei ihan niin nautittavaa kuin ensimmäisessä. Samaa kieltähän se oli kun kirjailijakin oli sama, mutta ehkä tarina ei ollut niin mukaansatempaava. Hienoja oivalluksia ja totuuksia tosielämästä on tässäkin kirjassa. Suosikikseni nousi yksi lause: Aikuisuus ei ala iästä, vaan vasta sitten kun ei enää ole ketään, jonka edessä olla lapsi.

Kirjailija: Tommi Kinnunen
Kirja: Lopotti
Alkuperäinen teos: –
Suomentaja: –
Kustantaja: Tommi Kinnunen ja WSOY 2016
ISBN: 978-951-0-41534-4
Sivuja: 364
Mistä: Arvostelukappale kustantajalta.
Kestäisikö toisen lukemisen: Ei minun luvussani... kirjoitin ensin, mutta nyt tarkemmin ajateltuani ja arvosteluni kirjoitettuani tuumin, että pitäisi ehkä sittenkin. Ja molemmat kirjat vielä peräkkäin.
Haluaisinko nähdä tästä elokuvan: Vaikka, jos Neljäntienristeyksestä ensin.
Montako tähteä: ***

Lopotti muualla:
Kannesta kanteen -blogi
Kirjan pauloissa -blogi
Leena Lumi -blogi
Kirsin kirjanurkka -blogi
Savon Sanomat
Hesari

Kulttulinaristi on Instagramissa

01 perjantai Huh 2016

Posted by in Elokuva, Juoma, Kirjallisuus, Konsertti, Lehti, Matkailu, Museo/Näyttely, Musiikki, Peli, Radio, Ravintola, Resepti, Ruoka, Teatteri, Televisio, Yleinen

≈ 2 kommenttia

Avainsanat

, , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , ,

Vastustan kuvien käsittelyä, koska kuvan on oltava ihan oikea kuva, joka on aseteltava ja rajattava ja oikeinväritettävä siinä ottotilanteessa. Koska se on valokuvaamista se.

Ja sitten on hittovie käynyt niin, että olen tutustunut Instagrammiin (tai 6Tag-äppiin) ja Microsoft Picture Manageriin ja molemmilla on niin peevelin helppoa niitä kuvia ihan vähän parantaa. Värejä kirkastaa. Horisonttia suoristaa. Vähän vaan valmista filtteriä lisätä. Sumentaa osasia huolettomasti.

Että niin. Jotta josko kivempia kuvia nähdä tahtoo, niin Instagrammissa on Kulttis nyt myös.

Tuosta sinne mene: https://www.instagram.com/kulttulinaristi/
Jos tykkäät, niin ryhdy seuraamaan.

Moni kiitos.

Gandhi pisteestä pisteeseen -tekniikalla.

Gandhi pisteestä pisteeseen -tekniikalla.

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys

07 maanantai Maa 2016

Posted by in Kirjallisuus, Yleinen

≈ 1 kommentti

Avainsanat

, , , , , ,

Kyllähän kirja pitäisi arvioida heti kun se on luettu. Päätin antaa ajatuksen muhia ja nyt se sitten muhi vähän pitkään. Tässä välillä olen ehtinyt huomata, että Tommi Kinnuselta on ilmestynyt toinenkin kirja nimeltään Lopotti, joka jotenkin jatkaa Neljäntienristeyksen tarinaa, olemalla kai kuitenkin ihan oma teoksensa. Se, että haluan ehdottomasti lukea sen, kertonee, että Neljäntienristeys oli erinomainen. Johan sen Hesarissakin Antti Majander kirjoitti:”Tommi Kinnusen romaanin veroisia esikoisteoksia ilmestyy vain pari vuosikymmenessä.”

Kirja alkaa sisällysluettelolla, ei jotenkin aivan tavanomaista romaanille. Ennen tarinaan astumista siihen pitää pysähtyä hetkeksi miettimään, mitä se tarkoittaa. On neljä nimeä ja niiden alla vuosilukuja sekä teiden ja katujen nimiä. Otsikko on Kuljetut tiet. Hämmästelin otsikointia, koska en osannut yhdistää niitä tarinassa teihin. Enkä edes tunnelmiin. Olipa mitä ajatella.

Neljäntienristeys etukansi.

Neljäntienristeys etukansi.

Tarina sijoittuu pohjoiseen Suomeen alkaen vuodesta 1895, jolloin kätilöksi valmistunut Maria aloittaa työnsä uudessa paikassa. Ennakkoasenteet nuorta kätilöä kohtaan ovat jyrkät, mutta työllään Maria ansaitsee paikkakuntalaisten luottamuksen. Tuon ajan synnytyskertomukset ovat raadollista luettavaa. Aika hienoa, että meillä on nykyään koko maailman mittakaavassa edelleen hyvin toimiva terveydenhuoltojärjestelmä.

Marialle syntyy Lahja-tytär, jonka hän yksin kasvattaa aikuisuuteen. Kirja hyppii kronologisessa järjestyksessä vuodesta toiseen, väliin saattaa jäädä useampiakin. On lukijan tehtävä muodostaa kuva väliin jääneestä ajasta. Kun tarina on käyty läpi Marian näkövinkkelistä, siirrytään Lahjaan alkaen Lahjan lapsuudesta. Tarina etenee jälleen hyppien aikakaudesta toiseen, samalla myös täyttäen alun tarinaa.

Neljäntienristeys takakansi.

Neljäntienristeys takakansi.

Neljäntienristeys on uskomattoman hieno ihmiskohtaloiden kudelma. Kaikkien neljän henkilön tarinat ovat erillisiä, mutta liittyvät yhteen. Ei mitenkään niin, että lopussa he sattuvat törmäämään toisiinsa, vaan kaikkien tarinat kietoutuvat toisiinsa selittäen ja lisäten ulottuvuutta toisten tarinoihin.

Kirja on nopea ja nautinnollinen lukuelämys. Se kertoo maidän iso- ja isoisovanhempiemme ajasta antaen hienosti perspektiiviä siihen, miten erilaista silloin oli kun ei ollut paljon mitään. Miten elämää ja asumusta rakennettiin vähä vähältä. Miten onni oli haurasta, miten erilaisuus oli kiellettyä. Miten onnellisia saamme olla, että saamme elää tässä ajassa. Nyt.



Kirjailija:Tommi Kinnunen
Kirja: Neljäntienristeys
Alkuperäinen teos: –
Suomentaja: –
Kustantaja: Wsoy
ISBN: 978-951-0-40382-2
Sivuja: 344
Mistä: Adlibriksen kirja-alessa riehaannuin.
Kestäisikö toisen lukemisen: Helposti.
Haluaisinko nähdä tästä elokuvan: Miksikäs ei, teatteria esitetään sekä Turun kaupunginteatterissa että Kotkassa. Haluaisin nähdä ainakin teatteriversion.
Montako tähteä: ****

Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki

13 perjantai Mar 2015

Posted by in Kirjallisuus, Yleinen

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

, , , ,

     Uneksin saaresta yhä.
     Joskus lähestyn sitä veden poikki, mutta useammin ilmasta, kuin lintu, suuri tuuli siipieni alla. Rannat kohoavat unen horisontissa sateenvärisinä, ja niiden vaiteliaassa kehässä rakennukset: kanaalien reunoille kasvaneet talot, mustemestarien pajat, matalakattoiset tavernat. Sanojen Talo katsoo sisäänpäin korkeiden muurien takana. Sokkeloiksi sidotut langat juoksevat Seittien Talosta kaikkiin suuntiin, ilmagondolit ovat seisahtuneet vaijereihinsa, kuolleet painot katujen yllä.

Kudottujen kujien kaupunki on Emmi Itärannan toinen kirja. Ensimmäinen oli palkittu Teemestarin kirja, jonka käännösoikeudet on myyty jo lähes 20 kielelle. Itäranta asuu Canterburyssa englannissa ja on kirjoittanut molemmat kirjansa sekä suomeksi että englanniksi. Jos englanti lukukielenä taipuisi, olisi kiinnostavaa lukea Kudotut kujat myös toisella kielellä. Säilyttäisikö se saman hengen ja tunnelman vai olisiko joku toisin.

Teemestarin tarina sijoittui Suomeen ehkä johonkin tulevaisuuteen, Kudottujen kujien kaupunki sijoittuu johonkin saareen, tuskin Suomeen, tuskin ihan tähän maailmaan. Tulevaisuuteen vai menneisyyteen, en osaa sanoa. Kirjat ovat omat erilliset tarinansa, eivät mikään jatkokertomus.

Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki.

Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki. Jussi Kaakkisen toteuttamat kannet sopivat hyvin tarinaan.

Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki.

Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki.

Molemmissa kirjoissa eletään vähän ahdistavassa ja rajoitetussa ympäristössä. Kudottujen kujien kaupungin päähenkilö on Eliana, jonka ongelma on se, että hän näkee unia. Saarella unien näkeminen on nimittäin pahasta. Jokainen unia näkevä ja siitä kiinni jäävä saa otsatatuoinnin ja joutuu Tahrattujen taloon. Eliana on kutoja ja asuu Seittien talossa, jonne eivät ole tervetulleita muut kuin kutojat.

Eräänä päivänä kadulta löytyy pahoinpidelty nuori nainen, joka on menettänyt sekä kielensä että vanhempansa. Hänen elämänsä kietoutuu kauniisti ja jännittävästi Elianan elämään.

Kirjassa on kuvailtu hienoja vimpaimia, jotka antavat omanlaistaan syvyyttä tarinalle. On ilmaköysiratoja ja vesilennätin, eräänlainen viestintäjärjestelmä, jonka käyttökin selitetään. Se on viksu vekotin.

Tarina on utuinen ja mystinen. Sitä lukiessani minulla on sama tunne kuin Teemestaria lukiessani. On kuin näkisin tarinan ohuen savuverhon takaa, kuin kaikki tapahtuisi jotenkin hidastetusi, mutta soljuvasti.

Emmi Itärannan teksti on hurjan kaunista. Sanat on aseteltu tarkasti ja niitä on todella pohdittu. Harvoin saa lukea niin kaunista kieltä. Paikkapaikoin se on jopa runollista kuitenkaan alleviivamatta mitään. Alun ehkä pienen pitäveteisyyden ohitettua kirjaa haluaisi lukea verkkaisesti, jokaista lausetta miettin ja sanoista nautiskellen. Kappale, johon jouduin palaamaan uudestaan ja uudestaan, kuvastaa hienosti Itärannan kielen ja kielikuvien sujuvuutta:

     Kun tulen oviaukolle, jokin liikahtaa takanani. Käännyn katsomaan. En näe muuta kuin oman varjoni, joka seuraa minua, kiipeää selkääni pitkin ja kietoutuu ympärilleni.
     Otan sen mukaani. Meren kylmyys huokuu oviaukosta harsona iholleni, kun astun käytävään.

Teemestaria kehuttiin paljon, ennen kuin sen luin, mutta se ei tehnytkään niin suurta vaikutusta kuin olin odottanut. En ollut ajatellut lukea enempää Emmi Itärantaa, mutta saatuani tilaisuuden perehtyä Kudottujen kujien kaupunkiin, olen iloinen, että annoin vielä mahdollisuuden. Minusta tämä uusi kirja oli parempi, tarina helpommin hallittavissa ja kaikki jotenkin kypsempää.

Kirjailija: Emmi Itäranta
Kirja: Kudottujen kujien kaupunki
Alkuperäinen teos: –
Kustantaja: Teos, 2015
ISBN: 978-951-851-593-0
Sivuja: 335
Kestäisikö toisen lukemisen: Mikä ettei. Toisella kerralla keskittyisin vielä enemmän sanoista ja lauseista nautiskeluun.
Haluaisinko nähdä tästä elokuvan: Emmä.
Montako tähteä: ****-

Muualla Kudottujen kujien kaupungista:
Lumiomena-blogi
Suomi lukee -blogi
Kirjavinkit
Hesarin arvostelu

Antti Holma: Järjestäjä

13 tiistai Lok 2015

Posted by in Kirjallisuus

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

, , , , , , ,

Olen vähän vältellyt kirjan arvostelua. Miksi? Koska se oli niin huono. Oikein kovasti odotin, että pääsen kirjan kimppuun nyt kun olen vallan vaihtanut suomalaiseen kirjallisuuteen. Kävin kanssani kädenvääntöä Mikko Rimmisen Nenäpäivän ja tämän Antti Holman Järjestäjän välillä surullisin seurauksin. Kun Järjestäjä voitti. Mutta toisaalta, onpa nyt luettu.

Järjestäjä edestä ja...

Järjestäjä edestä ja…

...Järjestäjä takaa... vähän niinkuin kirjassakin.

…Järjestäjä takaa… vähän niinkuin kirjassakin.

Antti Holma on pop nyt vähän joka paikassa. Kaikelle kansalle hän tuli tunnetuksi viihdeohjelma Putouksessa. Vieläköhän muuten Putousta tulee uutta kautta? Asiaan. Holma on näyttelijä, kolumnisti sekä kirjailija ja nyt hän on myös talk show -juontaja. Katsoin yhden jakson Antti Holma Showta, eikä sekään tehnyt vaikutusta. Tai no, sketsit olivat mainioita, mutta muuten ohjelmassa oli liikaa puhetta. Annan vielä toisen mahdollisuuden.

Kauhea ristiriita syntyy kun haluaisi kovasti jostain pitää, muttei pidä. Putous-kokemuksellahan Holma on tosi hyvä, hauska ja heittäytyvä näyttelijä. Hän kirjoittaakin ihan kivasti, mutta se, että Järjestäjä-kirjan kannessa sanotaan, että ”Holma on ällistyttävä verbaali-lahjakkuus”, nostaa odotukset kirjan sisällölle turhan korkeiksi. Kanssani hyvin pitkälle samoilla linjoilla tuntuu olevan Kujerruksia-blogi.

Kirja kertoo yksinään viihtyvästä Tarmosta, joka siirtyy kirjastohommista teatteriin järjestäjäksi. Holman teatterituntemus tulee esiin tietysti erilailla kuin vallan alan ulkopuolelta tulevan kirjailijan. Kirjaa lukiessa osaa kyllä kuvitella ja nähdä teatteriympäristön ja sen tunnelman, ne kuvataan hyvin.

     Tunnistin jo Suomalaisen Teatterin kaljaseurueen. Se oli sietämätön ja illoittain vaihtuva kokoelma erilaisia ahavoituneita poskipäitä, huutoa ja kovaäänistä kiroilua. Huonosti puhdistetut maskit, hikiset kaulat ja esityksiin tuodut kukat paljastivat heidät. Heidän huutonsa, terävät, koulutetut äänet ja käytössä käheytyneet. Minä rakastin sitä kun he nauroivat. He nauroivat usein ja kovaa, kauhea kotkotus nousi koko kapakan ylle. Nautin heidän seurastaan, vaikken ollut heidän seurassaan.

Jokainen teatterin lähibaarissa näytelmän jälkeen notkunut varmasti tunnistaa tuon tekstin. Aika hienoa, että näyttelijä itse osaa asettua tuon seurueen ulkopuolelle ja kirjoittaa siitä niin osuvasti.

Alussa kirjaa on epämiellyttävä lukea. En osaa kuvata, miksi ja miten se saa lukijan, ainakin minut, tuntemaan olonsa vaivaantuneeksi. Teksti ei ole jotenkin kypsää. Loppua kohti se kypsyy, eikä lukeminenkaan ole niin hankalaa.

Odotin jotain ehkä hauskaakin, mutta ei kirja hauska ollut. Ihmettelin, ja siitä se vaivaantuneisuuskin osittain johtui, miksi hämmentävän monessa kohtaa mainittiin kakka ja kerrottiin, kuinka Tarmo menee kakalle ja niin edelleen. Keskustelimme aiheesta ystävien kanssa ja tulimme siihen tulokseen, että erite mainittuna noin on jotenkin paljon henkilökohtaisempaa kuin se, että käyttäisi roisimpaa kieltä. Asia jäi kuitenkin vaivaamaan.

Olin ainoa miehen kaltainen koko talossa, miesten sosiaalitila oli minun. Olisin voinut vaikka kakata pukuhuoneen lattialle jos niikseen tulee, kyllä, olisin voinut tehdä sen.

Varmaan joo, mutta miksi? Miksi se on ainoa asia, mikä tulee mieleen, mitä pukuhuoneessa voi yksin tehdä? Olisikohan kyseessä joku kirjailijan fetissi, vai miksi ihmeessä sitä pitää tarjoilla moenssa käänteessä? Tartun nyt vähän yksityiskohtiin, mutta kun ne kirjassa häiritsivät.

Toinen hankalalta tuntuva seikka oli ”hauskat” nimet. Varmaan on juurikin niin, että kulttuurialalta löytyy monen monituista ihmistä, joilla on erikoiset yhdistelmänimet. On ihan hasuka keksiäkin sellaisia, mutta kun niitä on enemmän kuin tavallisia nimiä, hauskuuden tavoittelu menee yli: Varvara Ketterstein-Kaikkonen, Pirkko Lundstedt-Majaniemi, Kimmo-Pekka, Suvi-Tuuli, Minnamari, Tellervo Ylispanger-Jorma jne.

Mutta ettei vallan kritisoimiseksi menisi, niin kyllä kirjalla hetkensäkin on. Muistaisin Anna Perhonkin käsitelleen kirjassaan Pientä säätöä tätä samaa ”no niin”-aihetta. Järjestäjän luettuani olen kiinnittänyt vielä enemmän huomiota siihen, kuinka itse sanon lapselleni hyvin monessa kohdassa no niin.

     Menin tupakalle ja koetin polttaa niin, ettei isä kuulisi tupakointiani puhelimessa. Kerroin hänelle, että olin hakenut uutta työtä teatterista.
     ”No niin!” isä sanoi.
     ”Niin,” minä sanoin.
     ”Pirun kirkon palvelukseen?”
     ”No niin isä.”
     No niin. ”No niin”, me sanoimme, tilanteesta riippumatta, ja sisällöt ratkaisi äänenkorkeus, kuin kiinassa konsanaan. Suruviestiin vastattiin ”No niin” siten että ”No” on korkeampi kuin ”niin”. Ilouutisiin päinvastoin. Oli ollut sellainenkin hetki, että olimme joutuneet sanomaan ”No niin” kuin ilouutiseen, mutta hitaasti ja osaaottavalla, laskevalla lopukkeella. Se oli murheellisista murheellisin ”No niin”, ja sitä käytettiin vain hätätilanteissa. Sitä sävyä isäni käytti silloin, kun soitin hänelle humalassa muutama vuosi sitten ja sanoin, ettei minusta ole eläjäksi, minussa on niin paljon virheitä. ”No niin”, hän sanoi ja minä rauhoituin, mutta ei hän koskaan väittänyt vastaan. Kyllä hän tiesi, mitä hänelle halusin sanoa, vaikka en sitä saanut sanotuksi. Kun isä jonain päivänä kuolisi, minulla olisi kukka-asetelman nauhaan kaksi sanaa.

Kirjailija: Antti Holma
Kirja: Järjsetäjä
Alkuperäinen teos: –
Kustantaja: Antti Holma ja Kustannusosakeyhtiö Otava
ISBN: 978-951-1-28959-3
Sivuja: 380
Kestäisikö toisen lukemisen: No niin. No ei.
Montako tähteä: *+ (Valitettavasti. Antaisin enemmän, mutten voi.)

Kirjahullun hullut päivät

13 tiistai Lok 2015

Posted by in Kirjallisuus

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

, , , , , , ,

Sietämätöntä on se kirjan kaipuu, mikä ihmisellä on. On se hyvä, että nykyään tulee oikein luettuakin, eikä vain keräiltyä hyllyyn. Eipä hyllyssä sen puoleen enää tilaakaan ole vaan lattiallekin alkaa kertyä pinoja sinne tänne. Enemmän niitä tulee kuitenkin hankittua kuin luettua.

Tällä hetkellä on menossa Sofi Oksasen uutuuskirja Norma. Olen jo puolessa välissä ja vielä odotan, missä kohtaa innostun. Tähän mennessä olen hiukan hämmentyneen pettynyt. Liekö syy ”vuoden odotetuin kirja”-hypetyksessä? Haluaisin myös kiiruhtaa kirjan loppuun, koska sitten minua odottaa Hugh Howeyn Siilo-trilogian päättävä Kohtalo.

Vuoden odotetuimmat kirjat: Kohtalo ja Norma, siinä järjestykessä.

Vuoden odotetuimmat kirjat: Kohtalo ja Norma, siinä järjestykessä.

Ja niin, ne Hullut Päivät oli ja meni. Vähän sitä Akateemisen hohtoa nyt syö siirtyminen Bonnierille, mutta katsotaan, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Muuta sieltä hullutteluista ei löytynyt kuin kirjoja ja ruokaa. Ruoat on syöty ja kirjat lukematta, mutta onhan ohjelmaa.

Yllätyskirja: Theodore Grayn Kiehtovat alkuaineet. Kirjassa kerrotaan alkuaineista kansantajuisesti. Josko nyt jäisi enemmän mieleen kuin pakollisilla kemian tunneilla.

Yllätyskirja: Theodore Grayn Kiehtovat alkuaineet. Kirjassa kerrotaan alkuaineista kansantajuisesti. Josko nyt jäisi enemmän mieleen kuin pakollisilla kemian tunneilla.

Sarah Waters, vanha tuttu, päätyy kovissa kansissa hyllyyn säilytettäväksi muiden Watersien viereen. Tässä kirjassa käsitellään Parempaa väkeä ja jälleen kirjan kätköistä paljastuu kielletty rakkaus.

Sarah Waters, vanha tuttu, päätyy kovissa kansissa hyllyyn säilytettäväksi muiden Watersien viereen. Tässä kirjassa käsitellään Parempaa väkeä ja jälleen kirjan kätköistä paljastuu salattu suhde.

Luulin, että Jonas Gardellin Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin -trilogiasta oli vasta kaksi osaa pokkarina, mutta väärässä olin. Mukaan tarttuivat kaksi viimeistä, ensimmäinen on jo luettu.

Luulin, että Jonas Gardellin Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin -trilogiasta oli vasta kaksi osaa pokkarina, mutta väärässä olin. Mukaan tarttuivat kaksi viimeistä, ensimmäinen on jo luettu.

Ja sokerina pohjalla kehuttu Kettu, nimittäin Katja Kettu. Olisiko niin, että pitäisi Kätilö lukea ensin, en tiedä, Hitsaajalla nyt kuitenkin aloitetaan.

Ja sokerina pohjalla varsinainen Kettu, nimittäin Katja Kettu. Olisiko niin, että pitäisi Kätilö lukea ensin, en tiedä, Hitsaajalla nyt kuitenkin aloitetaan.

Pauliina Vanhatalo: Pitkä valotusaika

24 maanantai Elo 2015

Posted by in Kirjallisuus

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

, , , ,

     ASEMAKATU, OULU, 1965 (?).
     ARVIOLTA 16-18 -VUOTIAS
     MIESHENKILÖ POLTTAA TUPAKKAA.
     KUVAAJA TUNTEMATON.

     Aarni jätti pyörän puutalon seinää vasten, tasasi hengitystään, työnsi kätensä takin taskuun ja ravisti tulitikkuaskia kankaan uumenissa. Trap, trap, trap. Tikut törmäilivät toisiinsa ja rasian seiniin, ja Aarni paremminkin aavisti kuin kuuli niiden rapinan. Se rauhoitti häntä. Trap, trap, trap.

Pauliina Vanhatalon viides kirja Pitkä valotusaika alkaa 60-luvun Oulusta. Sopii minulle. Oulu on tuttu ja oululaisuus lähellä sydäntä. Voin helposti kuvitella maiseman ja ihmiset alkavat välittömästi elää. Ehkä siinä auttaa alun kuvaus. Se, että heti ensimmäisellä sivulla annetaan kuvalle paikka ja nimi. Ennen kuin itse tekstiin pääsee käsiksi, joutuu väkisinkin hahmottamaan mieleensä tilanteen Asemakadulla (vaikka näenkin kyllä nyt ajatellen Tuiran maiseman, haitanneeko tuo). Uppoan heti tunnelmaan ja tarinaan.

Pauliina Vanhatalo: Pitkä valotusaika

Pauliina Vanhatalo: Pitkä valotusaika

Tarinan päähenkilö on elämäänsä tympääntynyt nuorimies Aarni, joka pääsee eli joutuu töihin tätinsä valokuvaliikkeeseen ja saa sitä kautta sisältöä elämäänsä. Hän aloittaa apulaisena, mutta tulee vähän vastentahtoisestikin kiinnostuneeksi myös valokuvauksesta. Hän löytää itselleen puolison ja perustaa perheen. Valokuvaus on aina tavalla tai toisella mukana kuviossa toisaalta antaen sisältöä elämään, toisaalta tehden siitä vaikeaa.

Kirja kertoo toisaalta vaatimattomasta suomalaisesta miehestä, joka elää tuskaista taiteilijaelämää, ei tosin ismoalankomaisesti, vaan tavallisesti. Hän haluaa saada töitään esille, muttei saa. Hän elää ihanan vaimon ja perheen kanssa, muttei välttämättä aina huomaa sitä. Hän kuvittelee kannattelevansa perhettään, mutta ehkä perhe kannatteleekin häntä.

Tarina etenee muutamassakin aikakaudessa, joista yksi on tämä vuosi. Takaumat ja nykyaika muodostavat hienon kudelman, jota on nautinnollista lukea. Kirjan lukee aika äkkiä, mutta mielikuva ja tunnelmat jäävät vahvoina muistiin. On helppo palata valokuvaliikkeeseen tai Aarnin kotiin.

Toisin kuin monissa kirjoissa, kenenkään henkilöhahmon kohdalla ei Pitkässä valotusajassa tarvitse palata henkiön kuvaukseen tai miettiä, että kenestäs taas olikaan kyse. Henkilöiden nimet, ulkonäöt (vaikkei niistä taideta kertoakaan) ja suhteet toisiinsa ovat kertalukemalla selkeät. Yksityiskohta, jota henkilötarinoihin liittyen arvostan kovasti, oli Aarnin Enni-tädin ja valokuvaliikkeen toisen omistajan Liisa Kerimäen suhde. Se oli myös asia, jota jouduin tarkastelemaan ja miettimään, miten kukakin suhteen tulkitsee, kuka minkäkin värisillä laseilla kirjaa lukee. Missään kohtaa mitään ei alleviivattu, muutamasta pienestä vihjeestä vain olin ymmärtävinäni heidät elämänkumppaneiksi. Vaikka elettiinkin 60-lukua, asiasta ei tehty numeroa eikä se sinänsä ollut tarinan kannalta mtienkään merkittävää. Se vain oli. Tavallista. Kirjailijalle hatunnosto.

Toinen tarkastelemani seikka on kirjan vahva oululaisuus. Kun olin pieni, kävimme useita kertoja vuodessa Oulussa. Odotin, että Oulun raja saapuu. Odotin myös, että Oulun rajalla olisi ollut leijonaptsaat, mitä siellä ei sitten ollutkaan. Leijonia tai ei, kun raja ylittyi, vaihdoin murteen Oulun murteeksi. Kuinka puhdasta tai ei se olikin, pululainen nuotti on helposti löydettävissä aivojeni murrekeskuksesta. Siitä päästään asiaan. Kirjassa puhutaan paljon oulua. Olisiko se murretta tuntematta häiritsevää, vai tunnistavatko kaikki muutkin sujuvasti oululaisen venytyksen ja kaksostuneet konsonantit? Kuulevatko muutkin (kuin oululaiset ja minä) lukiessaan puheen korvissaan? Minä pidän rohkeaa murteen käyttöä rikkautena, myös kirjassa. Se antaa hahmoille omanlaisensa äänen ja syventää lukijan suhdetta luettaviin henkilöihin.

Minä pidin kirjasta. Se oli kivasti rakennettua, sujuvaa ja helppoa luettavaa, vaikken tarkoita, että tarina olisi ollut helppo. Pauliina Vanhatalo on minulle ennestään tuntematon kirjailija. Tämän lukuelämyksen perusteella Pitkä valotusaika ei tule jäämään viimeiseksi kirjaksi, jonka häneltä luen.

Kirjailija: Pauliina Vanhatalo
Kirja: Pitkä Valotusaika
Alkuperäinen teos: –
Kustantaja: Kustannusosakeyhtiö Tammi
ISBN: 978-951-31-8500-8
Sivuja: 223
Kestäisikö toisen lukemisen: Helposti, mutta menisi vieläkin nopsempaan kuin ensimmäinen kerta. Ehkä. TAi sitten olisi helpompi jäädä tunnelmien äärelle.
Montako tähteä:  ****

Q-teatteri: Jotain toista – Teatterikesä 2015

08 lauantai Elo 2015

Posted by in Teatteri

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

, , , , ,

Hyvänen aika mitä teatteria!!! On vaikea sanoa mitään niin hyvästä näytelmästä, ettei pilaa sen muistoa itseltään. Muista niin väliä, kun näimme näytelmän toiseksi viimeisen esityksen Tampereen Teatterikesässä.

Näytelmän on käsikirjoittanut ja ohjannut Q-teatterille Milja Sarkola, joka muuten juuri tämän vuoden Teatterikesässä valittiin Teatterikesän taiteelliseen johtoryhmään Mikko Roihan ja Miko Jaakkolan seuraksi.

Muistan nähneeni pari Q-teatterin juttua joskus nuoruudessani Teatterikesässä ja aina ne ovat tehneet vaikutuksen. Niin teki tämäkin. Q-teatterin kuvauksen mukaan näytelmä kertoo ”seksuaalisesta halusta. Halun tuottamasta puheesta. Estyneen ihmisen halusta ja siitä miten se ilmenee kehossa, rivien välissä, sisäisenä äänenä ja eri elämänvaiheissa. Halusta vierasta ja kiellettyä kohtaan. Esitys kertoo Naisen suhteesta Miehiin. Ja Naisiin. Ja Ohjaajan suhteesta Näyttelijöihin. Esitys ihmisen suhteesta omaan haluunsa.”

Hyvä lippu.

Hyvä lippu.

Missään ei kuitenkaan sanota, että näytelmä kertoo pääasiassa naisten välisistä suhteista olipa kyseessä sitten parisuhde tai ohjaaja-näyttelijäsuhde. Ja se onkin hienoa. On mahtavaa, jos nykypäivänä ei tarvitse enää erikseen kertoa, että tämä on HOMOnäytelmä, tässä kerrotaan HOMOista. Miksi aina niitä HOMOja joka paikassa, vaikka kyllähän minä ne hyväksyn, kunhan eivät minulle tule sitä homouttaan tyrkyttämään… Sydäntä lämmittävän mahtavaa on se, että on ymmärretty vihdoinkin, että samat lainalaisuudet, ilot ja onnet, surut ja murheet kuuluvat niin homojen kuin heteroidenkin suhteisiin.

Pääosassa on ohjaaja (ei siis oikea Milja Sarkola -ohjaaja, vaan ohjaajaa esittävä näyttelijä), joka, jos oikein ymmärsin, elää elämäänsä ja vähän karilla olevaa parisuhdettaan tässä ajassa. Samalla hän ohjaa teatterilla esitystä, jossa kertoo omasta elämästään ja suhteistaan niin naisiin kuin johonkin mieheenkin. Välillä esityksessä on vaikea pysyä kyydissä kun ei aina ymmärrä, kuka esittää ketäkin. Mielestäni merkillepantavaa on se, että en huomaa yhtä lukuun ottamatta kuulevani ainuttakaan roolihenkilön nimeä. Silti kaikki tulevat tutuiksi, vaikka kaikki esittävät useita rooleja, välillä siis myös pääroolia.

Kuva: Pate Pesonius / Q-teatteri

Kuva: Pate Pesonius / Q-teatteri

Näytelmä kertoo tämän päähenkilön kautta varmasti kaikille tutuista parisuhdeongelmista. Toinen on liian vähän paikalla, toinen liian paljon, toinen haluaa koko ajan, toinen ei koskaan, toinen haluaa läheisyyttä, toinen tilaa, toinen ymmärtää liikaa, toinen liian vähän, toinen tulkitsee, toinen ei… Onko olemassakaan suhdetta, jossa molemmat haluaisivat aina kaikkea yhtä paljon tai vähän? Tuskin. Mistä löytää se balanssi kahden toisiaan rakastavan, täysin erilaisen ihmisen välille? Useammassakin kohdassa oikein sydämestä viiltää, kun huomaa niin suoria leikkauksia omaan suhteeseensa. Leuka lattiassa joutuu seuraamaan, miten joku osaakin kirjoittaa otteita suoraan elämästäni. Ja luulisin, että katsomossa suuri osa muistakin voi tuntea samoin. Jos suostuisin käyttämään sanaparia ”ihon alle”, voisin sanoa, että näytelmä todellakin menee ihon alle. Ehkä ymmärrän sanat nyt ensimmäisen kerran. En suostu kuitenkaan.

Näyttelijät tekevät aivan järisyttävät roolisuoritukset. Johtuuko siitä, että muutamat heistä ovat minulle tuntemattomia ja ainoata miesnäyttelijää, Tommi Korpelaa, lukuunottamatta en ole nähnyt ketään aiemmin lavalla, mutta kuinka valtavan hyvin he näyttelevätkään. Ei. Väärin meni. He eivät näyttele, he elävät roolinsa. Hyvin harvoin pääsee näkemään teatteria, jossa kukaan ei tunnu näyttelevän, vaan kaikki ovat aitoja ja täysin kotona rooleissaan. Koska en tunne ohjaaja ja käsikirjoittaja Milja Sarkolaa ennestään, kuvittelin, että hän esittää itse itseään näytelmässä. Väärin meni, mutta Kulttuurin sekakäyttäjän blogista opin, että näytelmä totta tosiaan kertoo ohjaajan omasta elämästä ja siinä esitettävät hahmot ovat heijastuksia oikeasta elämästä ja oikeista ihmisistä. Se on niin monitasoinen, että siinä on vaikea pysyä mukana, mutta mitä enemmän sitä miettii, sitä paremmin se aukeaa. Se on vakava ja samaan aikaan hauska. Vaikka tarina käsitteleekin suhteita yleismaailmallisesti, osa jutuista auennee paremmin vain seksuaalivähemmistöjen edustajille. Tai en minä tiedä, kukin peilannee tarinaa omaan elämäänsä, on se sitten millainen hyvänsä. Näytelmän upeimman monologin palkinto menee Sanna-Kaisa Palolle, kun hän näyttelee näyttelevänsä halua tutustua toiseen pariskuntaan, joista toiseen naiseen hän on syvästi rakastunut.

Kuva: Pate Pesonius / Q-teatteri

Kuva: Pate Pesonius / Q-teatteri

Kuten sanottu, näin hienosti kirjoitetulle, näytellylle ja ohjatulle näytelmälle ei tee kunniaa sitä analysoimalla, vaikka kuinka käyttäisi ylisanoja. Kehuilta vain menee pohja. Sen kuitenkin vielä sanon, että Tampereen Teatterista (jonka päänäyttämöllä näytelmä esitettiin) poistuessani sydän hakkasi kovempaa ja mieli oli näytelmän uskomattomuudesta ylivirittyneenä. Ei voinut kuin huokaista ”THIS is Helsinki!” Kyllä. Moneen kertaan on jo Teatterikesän aikana tullut kuultua, että Tampere on Suomen teatteripääkaupunki, että täällä käydään väkilukuun nähden enemmän teatterissa kuin vaikka Helsingissä. Kuitenkaan en voisi kuvitella näkeväni yhtä uraaurtavaa, rohkeaa ja hienoa teatteria Tampereella. Ehkei vielä, mutta ehkä sen aika vielä tulee.

Kenen: Q-teatteri
Mikä: Jotain toista
Missä: Tampereen Teatterissa, Tampereen Teatterikesässä 2015
Keitä siinä oli: Lotta Kaihua, Tommi Korpela, Iida Kuningas, Elena Leeve, Sanna-Kaisa Palo ja Emmi Parviainen
Kuka ohjasi: Milja Sarkola
Tykkäsinkö: Todella, todella, todella paljon.
Menisinkö uudestaan: Menisin, Helsinkiin matkustaisin katsomaan, kunhan vaan vielä esittäisivät, vaan eivätpä esitä, enkä usko, että tämä on helposti siirrettävissä muualle.