Kulttulinarismia

~ Kulttuuria ja kulinarismia.

Kulttulinarismia

Tag Archives: Otava/Seven

Kartta+opas: Moskova

18 maanantai Hei 2016

Posted by Kulttulinaristi in Kirjallisuus, Matkailu, Yleinen

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

Kirja, Kulinarismi, Kulttuuri, Matkailu, Nähtävyys, Otava/Seven, Venäjä

Otavan Kartta+opas -kirjat sopivat mukavati muutaman päivän reissuun, kun kartta on oltava helposti saatavilla ja pikkufaktat sekä kaupungin perusnähtävyyksien listaus riittää tyydyttämään tiedonjanon.

Matkaopaskirjahyllystä tutun näköinen kirjan kansi. Väri, kuinka sattuikaan.

Matkaopaskirjahyllystä tutun näköinen kirjan kansi. Väri, kuinka sattuikaan.

Johdannon jälkeen esitellään kymmenen huippukohdetta ja jaellaan aukeaman verran käytännön vinkkejä poliisin puhelinnumerosta (Moskovassa 02, oho, aika helppo, kuin Turkuun soittaisi, mutta jättää muut numerot pois) yleisien aukioloaikojen kautta ostoksiin ja kyrillisiin kirjaimiin.

Kaupunki (mitä milloinkin kirjasarjan kirja esittelee) on jaettu maantieteellisiin osioihin ja niistä esitellään yhden aukeaman verran itse kaupunginosaa ja myös sen ravintoloita, nähtävyyksiä, ostospaikkoja ja gallerioita, teattereita jne.

Kaupungin osan ja sen nähtävyyksien esittelyaukeama.

Kaupungin osan ja sen nähtävyyksien esittelyaukeama.

Sitten, vips vaan, kirjan nerokkuus kääntyy esiin, kun näppärän kokoisesta kirjasesta aukeaa alhaalta ylöspäin kulloinkin käsiteltävän kaupunginosan kartta.

Aukeama aukeaa vielä suuremmaksi paljastaen alueen kartan.

Aukeama aukeaa vielä suuremmaksi paljastaen alueen kartan.

Kartta+opas -kirjasta on ollut apua niin Lontoossa kuin Firenzessäkin. Nyt on tiedossa muutaman päivän reissu suureen ja mahtavaan… Venäjän maahan ja kaupungeista uljaimpaan, sanovat, Moskovaan. Omatoimisesti en menisi, eikä siellä kenties pelkällä pikkukirjalla pärjäisi, mutta matkassa on matkanjohtaja ja muistissa koulussa opitut kyrilliset aakkoset, niin eiköhän tuostakin reissusta ehjänä selvitä.

Kulttulinaristi on Instagramissa

01 perjantai Huh 2016

Posted by Kulttulinaristi in Elokuva, Juoma, Kirjallisuus, Konsertti, Lehti, Matkailu, Museo/Näyttely, Musiikki, Peli, Radio, Ravintola, Resepti, Ruoka, Teatteri, Televisio, Yleinen

≈ 2 kommenttia

Avainsanat

200 kcal, Arvostan, Arvostelen, Bazar, Bon, Gourmet, Gummerus, Helsinki, Herkku, Homoseksuaalisuus, Johnny Kniga, Kirja, Kotimaan matkailu, Kotiruoka, Kulinarismi, Kulttuuri, Lapsen kanssa, Like, Matkailu, Museokortti, Nähtävyys, Otava/Seven, Perinteinen, Ravintola, Resepti, Siltala, Tammi, Tampere, Tampereen Työväen Teatteri, Teos, Turku, Wsoy

Vastustan kuvien käsittelyä, koska kuvan on oltava ihan oikea kuva, joka on aseteltava ja rajattava ja oikeinväritettävä siinä ottotilanteessa. Koska se on valokuvaamista se.

Ja sitten on hittovie käynyt niin, että olen tutustunut Instagrammiin (tai 6Tag-äppiin) ja Microsoft Picture Manageriin ja molemmilla on niin peevelin helppoa niitä kuvia ihan vähän parantaa. Värejä kirkastaa. Horisonttia suoristaa. Vähän vaan valmista filtteriä lisätä. Sumentaa osasia huolettomasti.

Että niin. Jotta josko kivempia kuvia nähdä tahtoo, niin Instagrammissa on Kulttis nyt myös.

Tuosta sinne mene: https://www.instagram.com/kulttulinaristi/
Jos tykkäät, niin ryhdy seuraamaan.

Moni kiitos.

Gandhi pisteestä pisteeseen -tekniikalla.

Gandhi pisteestä pisteeseen -tekniikalla.

Alkaa kirjahylly täyttyä

18 torstai Hel 2016

Posted by Kulttulinaristi in Kirjallisuus, Yleinen

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

Bon, Gummerus, Kirja, Kulttuuri, Like, Otava/Seven, Tammi, Teos, Wsoy

Niin, alkaa olla kirjahylly kohta täynnä. Yläkerran eteisessä oli hyvää käyttämätöntä tilaa, joten tein isäni kanssa (=isäni teki, minä ojensin jotain metallisia osia) siihen vuosia sitten kirjahyllyn. On siinä lukemattomia kirjoja, mutta on jo luettujakin. Viime vuosien lukuinto on ollut ihan toista kuin ennen vanhaan, vaikka aina on ollut hämmentävä tarve kerätä kirjoja.

Kokonaisuus ratkaisee. Nyt on tintattu niin tiukkaan, että ei voi lisätä, ei voi poistaa.

Kokonaisuus ratkaisee. Nyt on tintattu niin tiukkaan, että ei voi lisätä, ei voi poistaa.

Osaisinko lukea e-kirjoja? Minusta kirjan täytyy olla jotain konkreettista. Se verran olen venynyt, että lasken pokkarinkin kirjaksi. Kirjaanhan ei saa tehdä hiirenkorvia eikä sitä saa muutenkaan kohdella kaltoin. Mutta pokkari, no joo, pokkariahan voi kohdella miten vain ja sitten sen voi antaa pois. Kovakantisen kanssa on toisin. Onhan kirja jo esineenäkin tosi kaunis.

Kirjahyllyn rakentamisesta on siis jo vuosia, mutta joka päivä saan siitä iloa.

Suosikkeja tästä:  Suosikkini Hugh Howeyn Siilo-sarja, Runsas valikoima Tove Janssonia (pokkareina tosin), Stephenie Meyerin Vieras ja isovanhemmilta aikoinaan saatu Eino Leinon: Elämän koreus.

Suosikkeja tästä: Suosikkini Hugh Howeyn Siilo-sarja, Runsas valikoima Tove Janssonia (pokkareina tosin), Stephenie Meyerin Vieras ja isovanhemmilta aikoinaan saatu Eino Leinon: Elämän koreus.

Näiden hyllyjen tärppejä: Potterit tietysti (mihinhän se kahdeksas mahtuu? Seitsemäs on lainassa), Pirkko Saisio -valikoima ja muutama Sarah Waters.

Näiden hyllyjen tärppejä: Potterit tietysti (mihinhän se kahdeksas mahtuu? Seitsemäs on lainassa), Pirkko Saisio -valikoima ja muutama Sarah Waters.

Kyllä voi sanoa, että on laitettu lattiasta kattoon. Siellä huomio Justin Croninille, Paulo Coelholle ja keittokirjoille.

Kyllä voi sanoa, että on lattiasta kattoon kirjoja. Siellä huomio Justin Croninille, Paulo Coelholle ja keittokirjoille.

PS. Muistutuksena isälle: makkarissa on yksi tai kaksi tyhjää, hyllyjä odottavaa seinää…

Kirja-alesta

23 lauantai Tam 2016

Posted by Kulttulinaristi in Kirjallisuus, Yleinen

≈ 2 kommenttia

Avainsanat

Gummerus, Kirja, Otava/Seven, Tammi, Teos, Wsoy

Taas tuli hankittua kirja-alesta yhtä sun toista, nyt kyllä maltillisemmin kuin yleensä. Akateeminen on myyntinsä jälkeen ainakin Tampereella muuttunut vähän vaisuksi ja Suomalaisessa ei näy tuttuja tätejä kuin harvoin. Lisäksi kummankaan kirja-alesta ei oikein löytynyt mitään. Tykkäisin ostaa kaupasta enkä netistä, mutta netistä ja vieläpä Adlibriksestä, joka Joulun alla petti pahimman kerran eikä edes pahoitellut, oli nämä ostettava. Alkavat vaihtoehdot käydä kirjan lukijalla vähiin.

Otin jo ylistetyn Neljäntienristeyksen sängyn viereen, mutta sainkin lainaan viime vuoden Finlandia-voittajan, Oneironin, joten se on luettava nyt. Alku ei lupaa hyvää, mutta kai sen hyvä on kuitenkin oltava…

Kotimaisia laatukirjoja ja pari muuta.

Kotimaisia laaturomaaneja ja pari muuta.

Anna Perho: Työ x Perhe = Superarkea2

10 sunnuntai Tam 2016

Posted by Kulttulinaristi in Kirjallisuus, Yleinen

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

Arvostan, Arvostelen, Kirja, Kulttuuri, Otava/Seven

Siis Superarkea toiseen. Eli potenssiin kaksi. Ei ole taitoa yläindeksimerkkiin mulla.

Ei se haittaa, koska Anna Perhon erittäinkin hyvän kirjan luettuani minulla on taitoja (lue: valmiuksia taitoihin) moneen muuhun.

Anna Perho: Työ x arki = superarkea2

Anna Perho: Työ x arki = superarkea2

Yhden kirjan (Pientä säätöä) kokemuksella odotin kevyempiasiaista teosta. Kyseessähän on siis eräänlainen elämäntaito-opas, jossa pääasiassa keskitytään perheen ja työn yhdistämisen vaikeuteen tai helppouteen, miten vain. Olen tutustunut Anna Perhoon kuuntelemalla sujuvasti Radio Aallon joka-aamuista Dynastia-ohjelmaa, jota vetävät Anna Perho ja Kimmo Vehviläinen. Olen antanut itseni ymmärtää, että Anna Perholla, jos kenellä on kokemusta työn ja arjen sujuvasta yhdistämisestä. Vai onko suutarin lapsella kenkiä, kertoohan aamuiset tarinat joskus siitäkin, mutta ehkä kuitenkin sellainen, jolla on kokemusta, voi keksiä ratkaisuja. Ihailen suuresti ihanaa Anna Perhoa, minusta siinä on nainen, jolla on mun…mielestäni asenne kohdillaan.

Anna Perho: Työ x arki = superarkea2

Anna Perho: Työ x arki = superarkea2

Luin Superarkea2-kirjan jo viime vuoden puolella, mutta olen sulatellut sitä mielessäni. Kotona on tuskin koskaan kuultu jälkeenpäin niin useasti lainauksia mistään kirjasta, kuin tästä. Ne alkavat yleensä lauseella:”Ja hei niinku Anna Perhokin siinä kirjassa sanoi, niin…” Ja voi kuinka monta kertaa hän sanoikaan niin hyvin. Kirja on täynnä ihan oikeasti hyödyllisiä ja varteenotettavia vinkkejä.

Yksi parhaista on näin vuoden vaihteeseenkin sopiva ajatus siitä, että ei kannata tehdä mitään massiivista ”Lopetan tupakin polttelun, viinan- ja kahvin juonnin sekä makean että suolaisen ja hiilihydraattien syönnin ja alan urheilla 7 kertaa viikossa”-lupausta, koska se kyllä innostaa, mutta kestää myös vain hetkisen. Että paljon parempaa on tehdä muutama pieni muutos ja toistaa niitä niin kauan, kunnes niistä tulee rutiinia. Sitten voi ottaa ohjelmaan muita pieniä muutoksia. Minusta on valtavan hieno oivallus se, että muutamilla pienillä muutoksilla pääsee paljon suurempaan lopputulokseen kuin yhdelä suurella muutoksella.

Samasta asiasta Anna Perho kirjoitti minulle tänään superarkea.fi-sivustolta tilaamani uutiskirjeen kautta. Yksi hänen muutamasta pienestä uuden vuoden lupauksestaan oli lukea ammattikirjallisuutta 5 sivua päivässä. Sehän ei ole kuin yksi … luikaus, mutta kuinka monta sivua se onkaan vuodessa? En osaa laskea, mutta monta. Itsestäni tiedän, että jos päättäisin lukea yhden paksun, ehkä tylsän kirjan vuoden aikana, en lukisi. Mutta jos kuuntelisinkin henkistä guruani Anna Perhoa, saisin useammankin moisen luettua.

Toinen loisto-oivallus on se, että ajatustapaansa muuttamalla voi saada paljon hyvää. Vanha tuttu onko lasi puoliksi täynnä vai puoliksi tyhjä -ajattelutapa siis. Toisinaan huomaan vaipuvani synkkyyteen ja kaikki tuntuu tympeältä ja kanssaihmiset rasittavilta ja mitään ei saa aikaan ja kaikkea pitäisi tehdä. Asioita voi kuitenkin katsoa negatiivisesti tai positiivisesti. Voi ajatella, että tänään en saanut töissäkään mitään tehtyä tai sitten voi ajatella, mitä kaikkea saikaan tänään töissä tehtyä. Pyrin nyt kirjan luettuani toteuttamaan tätä ajatuksenkääntömallia enemmän. Ajattelemaan mieluummin hyvää kuin huonoa. Löytämään surkeista asioista edes jonkun paremman puolen. Ei minusta mitään hymyilevää hihhulia tule, mutta jos vähän enemmän hymyilisin kuitenkin.

     Ajatus:
     ”Taas meillä oli eineksiä, vaikka olisi pitänyt tehdä luomukasviskeittoa. Lapset saavat puutostauteja ja allergiaa. Olen huono ja laiska äiti.”
     Mutta mitäpä jos:
     ”Onpa hyvä, että lapset pitävät pakastelihapullista ja mikromuusista. Muuten ruuanlaittoon olisi mennyt melkein tunti ja kaikki kiukuttelisivat täällä nälkäisinä sen sijaan että meillä on vatsat täynnä ja voimme keskittyä johonkin sellaiseen, mistä pidämme.”
     Sama asia, eri näkökulma. Ja mikä oleellisinta, itse ongelma – nälkä – on ratkaistu.

Luettuani tätä käsittelevän luvun kirjasta, olen sallinut itselleni ja perheelleni muutamat einekset aivan iloisin mielin.

Perho kirjoittaa myös asioiden tärkeysjärjestykseen laittamisesta. Ihan vanha juttu siitä, että tekemättömät työt aiheuttavat suurimman stressin, pitää paikkansa. Usein ne ovat vielä ne nopeimmin hoidettavat, mutta jostain syystä kurjimmat hommat, mitä jaksaa venyttää siihen asti, kun on aivan pakko tehdä. Perho käskee listata päivän pakolliset työt paperille ja hoitaa niistä kurjimmat ensin. Sen jälkeen on paljon mukavampaa siirtyä helpompiin tehtäviin.

Useammin kuin kerran lukiessani huomaan ajattelevani, että just tota mieltä määkin olen. Anna Perho tuntuu pitävän kovassa arvossa sekä perhettään että työtään. Hän saa ne hienosti yhdistettyä, eikä koe, ettei voisi olla töissä äitikin tai äitinä töissä. Hän ottaa hienosti huomioon sen, miten paljon ihmiset kokevat syyllisyyttä siitä, etteivät ehkä ole koko ajan satasella läsnä kaikessa, koska kaikessa on mykyaikana oltava läsnä. On oltava töissä läsnä ja lapselle läsnä ja puolisolle läsnä ja kaupan kassalle läsnä. Paha mieli tulee kaikille, jos jossain vaiheessa meneekin joku sana vähän ohi. Minulla ainakin. Kyllä minä syyllistyn. Mutta ah, Anna Perho ottaa rennommin ja päästää minutkin pahasta. Toisinaan nimittäin vähän sinnepäinkin on oikein hyvä.

     Meille kaupataan mielellään mielikuvaa siitä, että kodin ja työelämän sekoittuminen on lapsille haitallista, koska se verottaa ”läsnäoloa”. – – – En ole ainakaan kuullut valtavan monista isoisistä tai -äideistä, jotka olisivat uppoutuneet tuntikausiksi käpylehmäleikkeihin tai piirtelyyn lasten kanssa.
     Tietenkin on hetkiä, jolloin lapsi tai puoliso tosiaan vaatii täyttä huomiotasi. Kun jokin pelottaa, kun tekee mieli syliin, kun on huolia tai niin innostavia asioita että räjähtää jos ei pääse kertomaan niitä saman tien, huomiota pitää tulla ja heti. – – –
     Oma äitini huusi tarvittaessa vessasta tai keittiöstä, että juuri tekemäni piirustus on tosi hieno. Kun kysyin miten hän kykenee näkemään seinän läpi, hän sanoi, että äideillä on sellainen supervoima ja tyydyin siihen. Olinhan saanut huomiota taideteokselleni, enkä muuta toivonutkaan.

Tämä on se, mihin olen Anna Perhossa niin ihastunut. Avoimuuteen kertoa omasta elämästään, omista kokemuksistaan ja kommelluksistaan tutkiskelevaan ja toteavaan tapaan. Olen tottunut hänen ääneensä radiossa ja samalla äänellä kuulen kirjan tekstin sitä lukiessani. Teksti kulkee samalla sujuvuudella ja nuotilla kuin puhekin, se on taattua Anna Perhoa.

Voi mitä oivalluksia Superarkea2-kirjasta olen saanutkaan. Vielä ne täytyy saattaa toteutuksen asteelle. Mutta enpä päätäkään toteuttaa koko kirjan kaikkia tehtäviä kerralla, koska siitähän ei tule kuin stressiä ja paha mieli, enkä toteuta mitään. Sen sijaan aion ottaa vinkin sieltä ja toisen täältä ja ujuttaa niitä pikkuhiljaa arkeeni. Ja lukea kirjan uudelleen.

Kirjailija: Anna Perho
Kirja: Työ x Perhe = Superarkea2
Alkuperäinen teos: –
Suomentaja: –
Kustantaja: Otava
ISBN: 978-951-1-28952-4
Sivuja: 185
Mistä:
Arvostelukappale kustantajalta.
Kestäisikö toisen lukemisen:
Suorastaan vaatii sitä.
Haluaisinko nähdä tästä elokuvan: Ei tästä pystyisi tekemään. Tehtäväkirjan ehkä? Se olisi kiva, mutta ei siitä mitään tulisi tehtyä.
Montako tähteä:
***** (antaisin useamman jos asteikossani olisi)

23 kirjaa vuodessa (2015)

01 perjantai Tam 2016

Posted by Kulttulinaristi in Kirjallisuus, Yleinen

≈ 2 kommenttia

Avainsanat

Arvostan, Arvostelen, Bon, Gummerus, Kirja, Kulttuuri, Like, Otava/Seven, Tammi, Teos, Wsoy

Siis melkein kaksi kirjaa kuukaudessa. Noin niinkö keskimäärin. Listasin viime vuoden alkupuolella aiempien vuosien lukusaavutuksia artikkelissa 27 kirjaa vuodessa. Tämä on jatkoa sille ja listaan kirjat, jotka viime vuonna luin ja tähdet, mitä lukupäiväkirjaani annoin (saattaa poiketa niistä tähdistä, mitä arvostelussani annoin).

Linkeistä arvosteluun kliksauta.

Ulla-Lena Lundberg: Jää ****-
Tove Jansson: Kesäkirja *****
Ali Smith: Oli kerran kello nolla **
Sahar Delijani: Jakarandapuun lapset ****+
Donna Tartt: Tikli ****
Jenny Nordberg: Kabulin tyttöjen salaisuus *****
Kari Hotakainen: Kantaja **+
Lisa Genova: Edelleen Alice *****
Anna-Leena Härkönen: Kaikki oikein ***+
Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin ***
Alice Munro: Viha, ystävyys, rakkaus *-
Pauliina Rauhala: Taivaslaulu ****-
Pauliina Vanhatalo: Pitkä Valotusaika ****
Inga Röning: Hippiäinen ***-
Anna Perho: Pientä säätöä *****
Antti Holma: Järjestäjä *
Sofi Oksanen: Norma **1/2
Hugh Howey: Kohtalo *****
Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki ****-
Riad Staffout: Tulevaisuuden arabi ***1/2
Jari Sarasvuo: Välähdyksiä pimeässä ja pimeitä välähdyksiä *
Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe *****
Anna Perho: Työ x perhe = superarkea2 *****

Vissiin ihan kivasti meni lukuvuosi vaikka edellisen vuoden määrästä jäinkin. No eihän tämä kilpailu ole, mutta on se kuitenkin.

Harvoin jää kirjoja kesken, mutta viime vuonna jäi joku mitä en muista sekä Finlandiapalkittu Nenäpäivä. Kahlaan sen loppuun joskus.

Kun katson vuotta taaksepäin, on vaikea päättää, mikä kirja oli paras, mikä huonoin. Oikeastaan juuri parhaan löytäminen on vaikeinta, huonoimpia olivat Antti Holman Järjestäjä ja Jari Sarasvuon tilitys tähänastisesta elämästään. Sofi Oksasen Norma oli myös hienoinen pettymys, vaikkei nyt aivan huono sentään.

Anna Perhon kirjat olivat loistavia, tykkäsin kovasti omassa sarjassaan. Eniten silmiä avasivat kirjat Jakarandapuun lapset sekä tarina Kabulin poikatytöistä. Tykkäsin myös Donna Tarttin Tiklistä, jota olin odottanut kauan.

Kirjavuoden jaetulle ensimmäiselle sijalle nostan Hugh Howeyn Kohtalon, Anthony Doerrin Kaikki se valo jota emme näe sekä Anna Perhon Superarkea potenssiin kakkosen.

Hieno kirjavuosi takana ja upea seuraava edessä. Stephen Kingin 22.11.63 lähti lukuun tänäaamuna ja vuoden ensimmäisen kirjan, viimeisimmän Mielensäpahoittajan sain loppuun viime yönä vuoden jo vaihduttua. Haluan myös lukea Finlandia-voittaja Oneironin, seuraavan Tulevaisuuden Arabin ja Anthony Doerrin seuraavaksi suomennettavan kirjan, joka ilmestyy joskus alkukesästä. Lisäksi parhaillaan kesken on Madventuresin jamppojen elämänohjekirja, katsotaanpa sitten, miltä lista näyttää vuoden jälkeen. Kaikille oikein hyvää kirjavuotta! Ja Uutta Vuotta 2016 muutenkin!

Ensimmäinen ja varmasti ainoa Stephen Kingini.

Ensimmäinen ja varmasti ainoa Stephen Kingini.

Jari Sarasvuo: Välähdyksiä pimeässä ja pimeitä välähdyksiä

01 tiistai Jou 2015

Posted by Kulttulinaristi in Kirjallisuus, Yleinen

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

Arvostelen, Hämmästelen, Kirja, Kulttuuri, Otava/Seven

Kyllä koin sellaisen pimeän välähdyksen, kun kuulin Jari Sarasvuon haastattelun Radio Aallossa eräänä syksyisenä aamuna. Hän kertoi siinä uudesta kirjastaan ja siitä, kuinka hän nyt katuvana katsoo tekojaan taaksepäin ja tunnistaa itsessään piirteitä, joista ei niin pidä.

Haastattelussa hän kertoi, että hänen oli kirjoitettava tämä kirja, että hän voisi jatkaa elämäänsä eteenpäin. Hän käytti sanaa ”amputoida” siinä, että hänen on amputoitava tämä menneisyys itsestään jatkaakseen matkaa.

Näppärä oivallus oli se, että hän oli aikanaan antanut suuria lainoja tai ihan vain rahaa ystävilleen ja sukulaisilleen. Näin jälkikäteen hän oli kuitenkin huomannut, etteivät hänen avustuksensa olleetkaan aivan pyyteettömiä, vaan niillä oli tarkoitus saada lainan/lahjan saaja valtaan samalla omaa itsetuontoaan pönkittäen.

Ja jotenkin tämän avoimen tilityksen johdosta minä koin oman pimeän välähdykseni ja se oli se, että halusin lukea kirjan. Minulla ei ole ollut mitään Sarasvuota vastaan eikä myötä. Tiedän, että hän tuli tutuksi uraa uurtavasta Hyvät, pahat ja rumat -ohjelmasta ja sittemmin perusti Trainer’s Housen, jolla meni lujaa niin kauan kuin meni. Otaksuin, että kirja on oivaltavaa aikuisen ihmisen tekstiä, jossa vahvasti aikuinen Sarasvuo muistelee menneitä ja toteaa että no voi että olinpa minä höpsö.

Välähdyksiä pimeässä...

Välähdyksiä pimeässä…

...ja pimeitä välähdyksiä.

…ja pimeitä välähdyksiä.

Vähän osuin oikeaankin, mutta pääasiassa en. Kirjan alku on saarnaavaa elämäntaito-ohjausta valmennustyyliin. Sen sijaan, että Sarasvuo nöyränä katsoisi taaksepäin, on kirja täynnä hänen itsensä korotusta ja kirkastusta.

     (Jari Sarasvuon Yle Puheen ohjelmasta vuodelta 2013) Ihmiset kuuntelevat perhekunnittain. Pariskunnat kuuntelevat kynttilänvalossa ja pitävät toisiaan kädestä. Joku lähtee kahden tunnin hiihtolenkille, joka venyykin kolmeen tuntiin, kun ei saa monologista kyllikseen. Jyväskylän Tiimiakatemiassa pidetään oppitunteja, joissa oppilaat kuuntelevat viisastelujani muistiinapnoja tehden ja sitten he vielä keskustelevat. Teini-ikäiset kaverit lähtevät pitkälle autoajelulle, jonka aikana kuunnellaan Jaria pimeydessä.
     Saan yhteyden ihmiseen, koska saan hengittävän yhteyden itseeni.

Se on paljon sanottu omasta radio-ohjelmasta. Tuntuu kuin puhuttaisi vähintäänkin Jeesuksesta.

Sama juttu Fight Clubin, kuntoilu- ja valmennuskurssin kanssa. Media vähätteli, mutta asiakkaat tuntuivat tyytyväisiltä.

     He rakastivat elämäänsä, itseään ja toisiaan kuin ei koskaan aikaisemmin.
     Fight Clubissa syntyi pareja. Siellä eheytettiin perheitä. Ihmiset saivat parempia duuneja. He saivat parempia ystäviä. Vanhoja kaunoja haudattiin, masennuksesta ja alkoholismista alettiin toipua. Yrittäjinä menestyttiin ja ultramatkoja juostiin.

En minä sitä tarkoita, ettäkö Sarasvuon tarvitsisi nöyristellä, ei. Kaveri on saanut uransa aikana valtavasti aikaan, kerännyt valtavan omaisuuden, tehnyt hienoja innovaatioita ja ainakin tekstinsä perusteella saanut itsensä ympäröityä jopa kiusallisen fantastisilla ihmisillä. Teos vilisee niin työkavereiden nimiä ja jokainen on toistaan upeampi, uljaampi ja parempi. Suomen kielessä sana paras on paras. Ei voi käyttää muotoa parhain (vaikka sitä käytetäänkin), koska vain yksi voi olla paras. Jari Sarasvuon tielle on osunut pääasiassa parhaita ihmisiä, mutta vielä heitäkin parhaampia ja ihan kertakaikkiaan parhaimpia. Hyvä hänelle. Mutta eikö joku raja kuitenkin, jos nöyränä taakseen katsoo hän?

Tekstissä käytetään paljon sanaa kiihottunut. Sarasvuo kiihottuu vähän siitä ja tästä. Koskaan minulle ei selviä, onko kyseessä seksuaalinen vaiko joku muu kiihottuminen, toivon sen olevan jotain muuta, koska siitä ensimmäisestä en niin tällaisessa teoksessa välittäisi tietää. Toinen silmään pistävä sana on iivisniemeläinen. Sarasvuo on syntyjään iivisniemeläinen ja sitä hän haluaa kovasti tuoda julki. Vähän että kyllä se iivisniemeläinen tähänkin pystyy kun on Iivisniemeltä aina Hesaan asti päästy. Huomaa, että Sarasvuo ei ole varsinaisesti kirjailija, koska teksti on paikoittain epätasaista. Samassa kappaleessa hän voi puhua itsestään sekä ensimmäisessä että kolmannessa persoonassa ja käyttää preesensiä ja imerfektiä sekaisin. Eipä siinä, niin käytän minäkin, mutta minäkään en ole kirjailija. Tarviiko olla kirjailija kirjoittaakseen kirjan, ei.

     Trainers’ House Oyj laskisi liikkeelle 5 miljoonan euron hybridilainan. Toimenpiteen onnistuminen on sen armoilla, että Jari Sarasvuo merkitsisi lainasta ainakin 2/3, mieluiten enemmän. Kun minä ensin ja eniten, muutkin uskaltautuisivat mukaan.

Ei kirja varmaankaan huono ole, minä vain en kovin paljon pitänyt siitä. Minusta tarinat uran varrelta niin menestyksistä kuin epäonnistumisistakin olivat parhaita paloja, mutta väliin mahtui niiiiin paljon nimiä ja euroja, että paikoittain tekstiin aivan puutui. Jari Sarasvuo on henkilö, joka varmasti jakaa tunteita. Oletin, että kirja olisi päästänyt lähemmäs. Tehnyt Jari Sarasvuosta ihan vaan tavallisen Jarin, mutta minusta tässä niin sanotusti omakehu haisi. Vaikka enhän minä tiedä, kun en tunne, tiedän vain sen mitä luin. Ja toisaalta:

     Et koskaan tiedä, millaista kohtaloa kantaa tuokin nahistunut vierustoveri bussissa tai juhlaillallisilla hermostuneesti ovelle vilkuileva hyväosainen. Koska et voi tietää, ei pidä esittää tuomitsevia arvioita olemattomin perustein. Paras jättää tuomiot jakamatta tyystin. Ihminen ansaitsee myötätuntosi erityisesti silloin, kun hän ei sitä käytöksellään ansaitse. Moraalin musta vyö.

Jari Sarasvuo on fiksu mies. Ei hän ihan turhilla pöljäilyillä olisi moista uraa tehnyt. Jos kaikki seuraisivat Sarasvuon elämänohjetta, maailma olisi varmasti ihan kiva paikka: ”Elämäni tarkoitus on loistaa kirkkaasti, rikastuttaa jokaista kohtaamaani ihmistä ja kasvaa kaikista kokemuksistani.”

Kirjailija: Jari Sarasvuo
Kirja: Välähdyksiä pimeässä ja pimeitä välähdyksiä
Alkuperäinen teos: –
Kustantaja: Jari Sarasvuo ja Kustannusosakeyhtiö Otava
ISBN: 978-951-1-28305-8
Sivuja:472
Mistä:
Arvostelukappale kustantajalta
Kestäisikö toisen lukemisen: En jaksaisi.
Haluaisinko nähdä tästä elokuvan: Ei tästä oikein voisi tehdä.
Montako tähteä: * (harmi, odotin niin paljon enemmän)

Loppusyksyn kirjallinen osuus

07 lauantai Mar 2015

Posted by Kulttulinaristi in Kirjallisuus, Yleinen

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

Kirja, Kulttuuri, Otava/Seven, Teos, Wsoy

Hyvänen aika minä itselleni sopan keitin kun lupasin lukea muutaman kirjan. Tässäpä puuhaa loppuvuodeksi. Saattaa mennä vähän seuraavan puolelle…

Muutama kirja luettavaksi.

Muutama kirja luettavaksi.

Madventuresin herrain Mad success -kirja, jossa luvataan sen olevan ainoa elämäntapaopas, mitä ihminen elämässä tarvitsee, on kyse sitten matkailusta, työelämästä kuin elämästäkin.

Elena Madyn Vaihdokas on nuorten kirja, joka aloittaa The Body Jumper -sarjan… ei siis ilmeisesti edes trilogiaa, vaan aivan kokonaisen sarjan. No jopas.

Emmi Itäranta kirjoitti esikosenaan Teemestarin kirjan, joka on niittänyt mainetta maailmalla. Sen käännösoikeudet on myyty lähes 20 maahan. Uutukainen on Kudottujen kujien kaupunki, josta luvataan vielä parempaa kuin Teemestarista.

Anthony Doerrin Kaikki se valo jota emme näe on jo pelkän nimensä perusteella vaikuttava teos. Olen odottanut koko vuoden, että pääsen tämän vuonna 2015 Pulitzerin kirjallisuuspalkinnon voittajan kimppuun. Edellisen vuoden voittaja, Donna Tarttin Tikli kannustaa lukemaan Pulitzer-voittajia.

Kuulin radiossa Jari Sarasvuon haastattelun, jossa hän väläytteli jotain oivalluksia uudesta kirjastaan Välähdykiä pimeässä ja pimeitä välähdyksiä. Sarasvuolla on takanaan niin ylä- kuin alamäkiäkin ja tämä on kuulemma kirja, jota ilman hän ei olisi pystynyt päästämään irti menneisyydestään. Alkoi kiinnostaa.

Riad Sattoufin Tulevaisuuden arabi kertoo sarjakuvan muodossa tositarinan vaaleatukkaisen lapsen lapsuudesta Libyassa ja Syyriassa. Aika ajankohtaista nyt, vaikka tarina sijoittuu vuosiin 1978-1984. Sen ajan lapset ovat aikuisia nyt.

Kiinnostava kattaus siis. Ensimmäisenä käsittelyyn on lähtenyt Emmi Itärannan kirja, koska sen sain käsiini ensimmäisenä.

Emmi Itärannan Kudottujen kujien kaupunki. Alkuarviona sanon, että vaikuttaa utuisuudessaan samantyyppiseltä kuin ensimmäinen.

Emmi Itärannan Kudottujen kujien kaupunki. Alkuarviona sanon, että vaikuttaa utuisuudessaan samantyyppiseltä kuin ensimmäinen.

Antti Holma: Järjestäjä

13 tiistai Lok 2015

Posted by Kulttulinaristi in Kirjallisuus

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

Arvostelen, Ärsyttävää, Hämmästelen, Homoseksuaalisuus, Kirja, Kulttuuri, Otava/Seven, Teatteri

Olen vähän vältellyt kirjan arvostelua. Miksi? Koska se oli niin huono. Oikein kovasti odotin, että pääsen kirjan kimppuun nyt kun olen vallan vaihtanut suomalaiseen kirjallisuuteen. Kävin kanssani kädenvääntöä Mikko Rimmisen Nenäpäivän ja tämän Antti Holman Järjestäjän välillä surullisin seurauksin. Kun Järjestäjä voitti. Mutta toisaalta, onpa nyt luettu.

Järjestäjä edestä ja...

Järjestäjä edestä ja…

...Järjestäjä takaa... vähän niinkuin kirjassakin.

…Järjestäjä takaa… vähän niinkuin kirjassakin.

Antti Holma on pop nyt vähän joka paikassa. Kaikelle kansalle hän tuli tunnetuksi viihdeohjelma Putouksessa. Vieläköhän muuten Putousta tulee uutta kautta? Asiaan. Holma on näyttelijä, kolumnisti sekä kirjailija ja nyt hän on myös talk show -juontaja. Katsoin yhden jakson Antti Holma Showta, eikä sekään tehnyt vaikutusta. Tai no, sketsit olivat mainioita, mutta muuten ohjelmassa oli liikaa puhetta. Annan vielä toisen mahdollisuuden.

Kauhea ristiriita syntyy kun haluaisi kovasti jostain pitää, muttei pidä. Putous-kokemuksellahan Holma on tosi hyvä, hauska ja heittäytyvä näyttelijä. Hän kirjoittaakin ihan kivasti, mutta se, että Järjestäjä-kirjan kannessa sanotaan, että ”Holma on ällistyttävä verbaali-lahjakkuus”, nostaa odotukset kirjan sisällölle turhan korkeiksi. Kanssani hyvin pitkälle samoilla linjoilla tuntuu olevan Kujerruksia-blogi.

Kirja kertoo yksinään viihtyvästä Tarmosta, joka siirtyy kirjastohommista teatteriin järjestäjäksi. Holman teatterituntemus tulee esiin tietysti erilailla kuin vallan alan ulkopuolelta tulevan kirjailijan. Kirjaa lukiessa osaa kyllä kuvitella ja nähdä teatteriympäristön ja sen tunnelman, ne kuvataan hyvin.

     Tunnistin jo Suomalaisen Teatterin kaljaseurueen. Se oli sietämätön ja illoittain vaihtuva kokoelma erilaisia ahavoituneita poskipäitä, huutoa ja kovaäänistä kiroilua. Huonosti puhdistetut maskit, hikiset kaulat ja esityksiin tuodut kukat paljastivat heidät. Heidän huutonsa, terävät, koulutetut äänet ja käytössä käheytyneet. Minä rakastin sitä kun he nauroivat. He nauroivat usein ja kovaa, kauhea kotkotus nousi koko kapakan ylle. Nautin heidän seurastaan, vaikken ollut heidän seurassaan.

Jokainen teatterin lähibaarissa näytelmän jälkeen notkunut varmasti tunnistaa tuon tekstin. Aika hienoa, että näyttelijä itse osaa asettua tuon seurueen ulkopuolelle ja kirjoittaa siitä niin osuvasti.

Alussa kirjaa on epämiellyttävä lukea. En osaa kuvata, miksi ja miten se saa lukijan, ainakin minut, tuntemaan olonsa vaivaantuneeksi. Teksti ei ole jotenkin kypsää. Loppua kohti se kypsyy, eikä lukeminenkaan ole niin hankalaa.

Odotin jotain ehkä hauskaakin, mutta ei kirja hauska ollut. Ihmettelin, ja siitä se vaivaantuneisuuskin osittain johtui, miksi hämmentävän monessa kohtaa mainittiin kakka ja kerrottiin, kuinka Tarmo menee kakalle ja niin edelleen. Keskustelimme aiheesta ystävien kanssa ja tulimme siihen tulokseen, että erite mainittuna noin on jotenkin paljon henkilökohtaisempaa kuin se, että käyttäisi roisimpaa kieltä. Asia jäi kuitenkin vaivaamaan.

Olin ainoa miehen kaltainen koko talossa, miesten sosiaalitila oli minun. Olisin voinut vaikka kakata pukuhuoneen lattialle jos niikseen tulee, kyllä, olisin voinut tehdä sen.

Varmaan joo, mutta miksi? Miksi se on ainoa asia, mikä tulee mieleen, mitä pukuhuoneessa voi yksin tehdä? Olisikohan kyseessä joku kirjailijan fetissi, vai miksi ihmeessä sitä pitää tarjoilla moenssa käänteessä? Tartun nyt vähän yksityiskohtiin, mutta kun ne kirjassa häiritsivät.

Toinen hankalalta tuntuva seikka oli ”hauskat” nimet. Varmaan on juurikin niin, että kulttuurialalta löytyy monen monituista ihmistä, joilla on erikoiset yhdistelmänimet. On ihan hasuka keksiäkin sellaisia, mutta kun niitä on enemmän kuin tavallisia nimiä, hauskuuden tavoittelu menee yli: Varvara Ketterstein-Kaikkonen, Pirkko Lundstedt-Majaniemi, Kimmo-Pekka, Suvi-Tuuli, Minnamari, Tellervo Ylispanger-Jorma jne.

Mutta ettei vallan kritisoimiseksi menisi, niin kyllä kirjalla hetkensäkin on. Muistaisin Anna Perhonkin käsitelleen kirjassaan Pientä säätöä tätä samaa ”no niin”-aihetta. Järjestäjän luettuani olen kiinnittänyt vielä enemmän huomiota siihen, kuinka itse sanon lapselleni hyvin monessa kohdassa no niin.

     Menin tupakalle ja koetin polttaa niin, ettei isä kuulisi tupakointiani puhelimessa. Kerroin hänelle, että olin hakenut uutta työtä teatterista.
     ”No niin!” isä sanoi.
     ”Niin,” minä sanoin.
     ”Pirun kirkon palvelukseen?”
     ”No niin isä.”
     No niin. ”No niin”, me sanoimme, tilanteesta riippumatta, ja sisällöt ratkaisi äänenkorkeus, kuin kiinassa konsanaan. Suruviestiin vastattiin ”No niin” siten että ”No” on korkeampi kuin ”niin”. Ilouutisiin päinvastoin. Oli ollut sellainenkin hetki, että olimme joutuneet sanomaan ”No niin” kuin ilouutiseen, mutta hitaasti ja osaaottavalla, laskevalla lopukkeella. Se oli murheellisista murheellisin ”No niin”, ja sitä käytettiin vain hätätilanteissa. Sitä sävyä isäni käytti silloin, kun soitin hänelle humalassa muutama vuosi sitten ja sanoin, ettei minusta ole eläjäksi, minussa on niin paljon virheitä. ”No niin”, hän sanoi ja minä rauhoituin, mutta ei hän koskaan väittänyt vastaan. Kyllä hän tiesi, mitä hänelle halusin sanoa, vaikka en sitä saanut sanotuksi. Kun isä jonain päivänä kuolisi, minulla olisi kukka-asetelman nauhaan kaksi sanaa.

Kirjailija: Antti Holma
Kirja: Järjsetäjä
Alkuperäinen teos: –
Kustantaja: Antti Holma ja Kustannusosakeyhtiö Otava
ISBN: 978-951-1-28959-3
Sivuja: 380
Kestäisikö toisen lukemisen: No niin. No ei.
Montako tähteä: *+ (Valitettavasti. Antaisin enemmän, mutten voi.)

Anna Perho: Pientä Säätöä

19 lauantai syys 2015

Posted by Kulttulinaristi in Kirjallisuus, Radio

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

Arvostan, Arvostelen, Kirja, Kulttuuri, Otava/Seven, Radio

Anna Perho ilahduttaa minua aamuisin Radio Aallon Dynastiassa. Siinäpä on nainen, jolla on sana hallussa. Allekirjoitan monet hänen julistamansa asiat, vaikka joskus tekisi mieli soittaa ja sanoa, että ei se Anna noin ole. Pääasiassa tunnen kuitenkin yhteenkuuluvaisuutta ja toisaalta pientä alemmuutta niin verrattoman ihmisen rinnalla. Hän radiossa, mää ratissa.

Anna Perho on ihana. Minä vilpittömästi rakastan Anna Perhoa ja haluaisin olla hänen ystävänsä. Istuisimme kahviloissa ja minä kuuntelisin kun Anna Perho puhuu viisaita ja nasevia lauseita ja vastaisin että mmmm, kyllä, aivan, näin on, olet oikeassa Anna Perho, totta… MUTTA.

Sitten sanoisin vasta-argumentin ja ystäväni Anna Perho pieksäisi minut verbaalisesti, jonka jälkeen toteaisin olevani väärässä ja siemaisisin nöyränä cappucinoani.

Ei vaan, enpä tiedä millainen on kotoinen Anna Perho -ystävä. Hänhän voi olla aivan muuta kuin radiossa aamuisin esiintyvä itsevarma ja kutakuinkin kaikessa oikeassa oleva rouva jää. Olisi verrattoman hienoa saada tutustua ihmiseen.

Wikipedia (on jäljessä) kertoo Perhon kirjoittaneen hevosaiheisia kirjoja (onhan hän kotoisin Ypäjältä) sekä kaksi Paasilinnan julkaisemaa kirjaa. Tänä vuonna (2015) on kuitenkin ilmestynyt kolmaskin. Ja sen minä olen lukenut. Haluan lukea aiemmatkin (lukuun ottamatta niitä hevoskirjoja, vaikka nekin ovat varmasti aivan hyviä ja kiinnostavia). Kirjan nimi on Pientä säätöä, siinä on kovat kannet ja onnekseni satuin löytämään sen Akateemisen (R.I.P) loppuunmyynnistä 5 eurolla. Kuka olisi uskonut moista onnea??!!

Pientä säätöä edestä.

Pientä säätöä edestä.

Kirja on takakannen mukaan osoitettu hänelle, joka on joskus tehnyt jotain tyhmää. Aika hyvä segmentointi. Osui. Kerran nimittäin meinasin tehdä tyhmästi, mutten tehnyt ja sehän oli tyhmää, koska kyllä jokaisen pitäisi tehdä jotain tyhmää.

Pintä säätöä takaa.

Pientä säätöä takaa.

Kirja koostuu lyhykäisistä tarinoista, joista usea uppoaa kuin lämmin veitsi voihin, josko haluamme käyttää moista… Se alkaa jo niin ihkuliinilla lauseella, että oksat pois: Jos sijoitit tähän kirjaan omaa rahaasi, olen puolellasi vaikka mitä tapahtuisi <3. Love, love, Anna ja minä ollaan kavereita! Ei ollut minun syyni, että kirja oli roimassa alennuksessa. Vähän jopa hävetti ostaa se niin halvalla, mutta sehän se vasta sijoitus olikin! Kalliilla ei ehkä kannatakaan sijoittaa…

Lyhyitä havaintoja ovat sellaiset kuin ”Ypäjä, Suomen Castro”, ”Mikään ei kannata”, ”Näin saat täydellisen parisuhteen” ”Testaa: haluatko vauvan vai kuvitteletko vain?”, ”No niin!” ja ”Elämää miehen kanssa”. Ja monia muita. Lyhyiden kertomusten ja oivallusten lisäksi Anna on listannut lauseita, joita et koskaan kuule. Hauskaa luettavaa nekin, esimerkkinä vaikka

     -Kaikki vanhat puutalot pitäisi hävittää ja rakentaa parkkihalleja tilalle.
     -Onpas tuo teidän vauvanne jotenkin todella vastenmielisen näköinen.
     -Lapsessani ei ole mitään erikoista. Hän on tavallinen talliainen, josta tulee isona marketin kassa. Jos ei sitten valmistu suoraan kortistoon.
-Kun joku päivittää facebookin profiilikuvan: hei ihana, näytät aika läskiltä tossa kuvassa? Mitä on tapahtunut? Koittaisit nyt tehdä itsellesi jotain.

Anna Perho saattaa tuntua vittumaiselta ämmältä, riippuu miltä kannalta katsoo. Hän kärjistää ja sanoo asioita, joita joku muu uskaltaa vain ajatella ja silloinkin häpeillen.

     Kuvajoulukortin lähettäminen tarkoittaa käytännössä sitä, että jokainen tuttusi katsoo kuvaa ja ajattelee, että onneksi minun lapseni on paljon viehättävämpi kuin tuo tonttulakilla somistettu perunanaama.

Sen lisäksi, että Perho suhtautuu kriittisesti muihin, hän osaa suhtautua kriittisesti itseensä. ”Ihanat uudet kevätvärit ovat täällä”-jutussa hän on menossa lehden kuvauksiin.

     ”Kaikki muu käy paitsi pastellivärit ja neuleet”, viestitin. Olinhan naistenlehteni lukenut, peilini katsonut ja ymmärtänyt olevani ihotyyppiä hailurainen kevät/kesä, jolle pastellisävyt eivät vain sovi. Toisekseen olen tuttu ”vartaloni mittasuhteiden” kanssa, joten tiedän näyttäväni neuleissa lasten askartelemalta villalankatupsulta.
     Luonnollisesti kuvauksissa odotti pastellinoranssi pörröneule.

Kirjan loppupäässä on viiltävä analyysi somehahmoista. Jokainen facebookailijahan nuo tyypit tunnistaa, mutta on se aika jäätävää, että joku osaa ne kuvata niin hyvin. Lue Pientä säätöä ja päätä itse, mikä hahmo olet. Mikä haluaisit olla?

     (Perus)mairen tunnusmerkistöä on runsas hymiöiden käyttö sekä, virkistävästi, täydellinen ironian puute. Maire postaa niin kuin asiat ovat, tai miten ne hänelle näyttäytyvät.
     Mairen pääasiallisia sisältöjä ovat lasten kuulumiset, oman terveydentilan ja säätilan raportointi sekä itsestäänselvyydet pohjalta ”maanantai väsyttää, mutta eihän tämä ikuisesti kestä…ehkä 🙂 :)”
     – – –
     (Trendi)jenni ei pysty juomaan kuohuviiniä, jos hän ei saa tehdä siitä postausta. Sama koskee sushin syömistä.
     Kun Jenni vaihtaa profiilikuvaansa, hän saa heti 130 tykkääjää, jotka kommentoivat kuvaa sanoilla ”kaunotar. Näihin Jenni vastaa ”kiitos ihanuudet”.
     – – –
     (Yhteiskunnallisella) Veeralla on profiilikuvassaan Globe Hopen oliivinvihreä vaate, niukalti eläimillä testaamatonta meikkiä ja totinen ilme. Muut valokuvat ovat seminaareista, joissa pohditaan millainen maa Suomi voisi olla vuonna 2040, jos talot rakennettaisiin soijasta.

Pientä säätöä on äärimmäisen viihdyttävää luettavaa. Minä ihailen ihmisiä, jotka osaavat kuvata niin hienosti aivan arkisia tapahtumia. Jotka osaavat olla tyylikkään itseironisia, kriittisiä ja provosoivia. Jotka osaavat kirjoittaa niin sujuvaa ja laadukasta tekstiä. Kirja on lyhyt ja teksti isoa. Sen lukee tosi nopeasti ja joitain kohtia on pakko lukea ääneen. Julkisissa tiloissa kirjaa ei kannata lukea, ellei halua osakseen pitkiä katseita.

Anna Perho, olet hieno ihminen. Nostan sinulle hattua!

Kirjailija: Anna Perho
Kirja: Pientä säätöä
Alkuperäinen teos: –
Kustantaja: Anna Perho ja Kustannusosakeyhtiö Otava
ISBN: 978-951-1-28953-1
Sivuja: 160
Kestäisikö toisen lukemisen: Kestääpi. Kirjaan on helppo palata.
Montako tähteä: ***** (helposti!)

← Older posts

Arkisto

  • toukokuu 2018 (1)
  • huhtikuu 2018 (6)
  • maaliskuu 2018 (1)
  • helmikuu 2018 (4)
  • syyskuu 2017 (5)
  • elokuu 2017 (1)
  • kesäkuu 2017 (3)
  • huhtikuu 2017 (2)
  • maaliskuu 2017 (2)
  • helmikuu 2017 (3)
  • tammikuu 2017 (1)
  • joulukuu 2016 (1)
  • marraskuu 2016 (3)
  • lokakuu 2016 (8)
  • syyskuu 2016 (7)
  • elokuu 2016 (6)
  • heinäkuu 2016 (12)
  • kesäkuu 2016 (3)
  • toukokuu 2016 (3)
  • huhtikuu 2016 (10)
  • maaliskuu 2016 (16)
  • helmikuu 2016 (7)
  • tammikuu 2016 (7)
  • joulukuu 2015 (3)
  • marraskuu 2015 (18)
  • lokakuu 2015 (16)
  • syyskuu 2015 (14)
  • elokuu 2015 (10)
  • heinäkuu 2015 (29)
  • kesäkuu 2015 (6)
  • toukokuu 2015 (5)
  • huhtikuu 2015 (7)
  • maaliskuu 2015 (9)
  • helmikuu 2015 (27)
  • tammikuu 2015 (29)
  • joulukuu 2014 (7)
  • marraskuu 2014 (19)

Kategoriat

  • Elokuva (12)
  • Juoma (20)
  • Kirjallisuus (75)
  • Konsertti (14)
  • Lehti (7)
  • Matkailu (61)
  • Museo/Näyttely (18)
  • Musiikki (24)
  • Peli (7)
  • Radio (5)
  • Ravintola (58)
  • Resepti (59)
  • Ruoka (125)
  • Teatteri (40)
  • Televisio (12)
  • Yleinen (248)

Avainsanat

200 kcal Alkoholi Arvostan Arvostelen Bazar Bon Eines Elokuva Elämys Ferran Adrià Gourmet Grillaus Hans Välimäki Hedelmä Helsinki Herkku Historia Homoseksuaalisuus Hämmästelen Juusto Jälkiruoka Kahvi Kahvila Kala Kana/broiler Kasvisruoka Keitto Kirja Konsertti Kotimaan matkailu Kotiruoka Kulinarismi Kulttuuri Lapsen kanssa Lastenteatteri Leipä Liha Like Lontoo Lounas Maisema Matkailu Menorca Moskova Museo Museokortti Musiikki Musikaali Nähtävyys Näyttely Otava/Seven Oulu Perinteinen Pizza Pori Praha Ravintola Resepti Salaatti Snack Stockmann Tammi Tampere Tampere-Talo Tampereen Teatteri Tampereen Työväen Teatteri Teatteri Televisio Televisiosarja Teos Turku Valokuvin kerrottu Venäjä Wsoy Ärsyttävää

Syötä sähköpostiosoitteesi, niin voit seurata tätä blogia ja saat ilmoituksia uusista julkaisuista sähköpostitse.

Follow Kulttulinarismia on WordPress.com

Pidä blogia WordPress.comissa.

  • Seuraa Seurataan
    • Kulttulinarismia
    • Already have a WordPress.com account? Log in now.
    • Kulttulinarismia
    • Mukauta
    • Seuraa Seurataan
    • Kirjaudu
    • Kirjaudu sisään
    • Ilmoita sisällöstä
    • Näytä sivu lukijassa
    • Hallitse tilauksia
    • Pienennä tämä palkki
 

Ladataan kommentteja...