Mikä on paras ikinämilloinkaan lukemasi kirja -kysymykseen vastaan kyllä että Hugh Howeyn Siilo, vaikka jalompaa olisi vastata vaikka Seitsemän veljestä tai Sota ja rauha. Nooh, rehellisyys maan perii.
Siilo-sarjaan kuului kolme kirjaa, joista ensimmäinen oli siis paras ikinä, toinen (Siirros) vähän vaikeaselkoinen ja kolmas (Kohtalo <-linkistä arvosteluuni) taas oikein hyvä. Siksi meinasin mennä sijoiltani koko ihminen kun jonkun kirjabloggarin instagrammissa näin kuvan Howeyn uudesta kirjasta.
Kun olettaa luvassa olevan jotain upeaa, haluaa elämystä lykätä. Olisin toisaalta halunnut lukea kirjan heti saatuani sen käsiini, mutta toisin kävi ja odottelin ja vartoilin. Kun aloitin, oli kirja muutaman illan urakka, niin helppoa luettavaa se kuitenkin oli.
Hugh Howey: Hiekka
Kuten Siilo-trilogiassakin, saa Hugh Howey maalattua Hiekan maiseman tarkasti mieleeni. Näen sen aavikoituneen maiseman, jossa tulevaisuuden ihmiset yrittävät elää ja selviytyä. Kaikki on kadonnut aikojen kuluessa hiekkaan, ei ole kuin tuuli ja tuiverrus ja jostain kaukaa kuuluva jyske.
Aurinko porotti hiekkapilvien väistyessä. Koko päivän joko paistoi tai satoi hiekkaa. Öisin oli kylmä ja pedot ulvoivat. Elämän piinat seurasivat toisiaan vuoroissa, joten jokin niistä päivysti aina. Ihmisestä nyhdettiin kurjuutta päivin ja öin samalla tavalla kuin vettä ja öljyä pumpattiin maan uumenista. Se vero perittiin jokaiselta, joka oli tahtomattaan syntynyt tähän maailmaan.
Siinä, missä Siilo on moniulotteinen ja pikkutarkka, tämä Hiekka jotenkin tuntuu menevän sieltä, mistä aita on matalin. Siilon alussa jaetut pelikortit menevät kohta alun jälkeen uuteen jakoon, mutta kaikki tuntuu järkevältä ja perustellulta. Hiekka taas on jotenkin kevyt rakennelma tai ohut. Sen maisema ja maailma ovat mielenkiintoiset samoin kuin ensin vähän ufolta tuntuva hiekkasukellus. Se on kuitenkin kuvailtu niin hienosti, että se tuntuu aivan mahdolliselta ja todelliselta. On luotu uskottavasti jotain, mitä ei (ainakaan vielä) ole olemassa.
Hugh Howey: Hiekka
Mutta itse tarina, se on se, mikä on liian helppo. Kyse on perheestä, jossa isä on lähtenyt livohkaan ja perhe sittemmin hajonnut ympäriinsä, kuitenkin samaan kylään tai kaupunkiin, paikan kokoa on vähän vaikea hahmottaa. Toisaalta ollaan pienessä piirissä, toisaalta kuitenkin suuressa kaupungissa. Aivoissa tuntuu samalta kuin Paulo Coelhon Vakoojassa, jossa ei pysty päättämään, onko tarina satua vai totta tai silmälaseissa, jotka tarkentavat väärin. Vaikka kuinka yrität, et saa tarkennettua kuvaa teräväksi. Mikä tekee tarinasta liian helpon on se, että kaikkialle hajaantuneen perheen jäsenet saattavat aivan yhtäkkiä, tosta noin vain tavata toisensa keskellä aavikkoa juuri, kun toinen on nääntymässä janoon ja kuumuuteen. Jos tämä kävisi edes vain kerran, mutta kun se käy jonkunkin kerran. Hiekkasukellus, sellaisena kuin se tähän on keksitty, tuntuu tarinaan kuuluen suorastaan järkevältä, mutta tyhjyydessä kohtaamisen mahdollisuus on jotenkin liian suuri sattuma.
Vai miltä tuntuu, jos olet vaeltanut ilman karttoja ja kompasseja reilun viikon aavikolla ja muistanut, millä puolella näkymää täytyy suurta hiekkakasaa pitää ja sitten, PIM vain, saavut juuri oikealla hetkellä oikeaan paikkaan, jossa et ole koskaan käynytkään? Käyttäisin tähän sellaista valtamerilaivavertausta, että jos lähtösatamassa lähtee metrin verran sivummalle, mitä on ollut aikomus ja koko matkan menee luotisuoraan, niin maapallon toisella puolella perille saavutaan kovin eri kohtaan, mihin oli tarkoitus.
Minä en ole mikään pikalukija, joten tulen lukeneeksi lauseet tarkkaan. Siksi harmittaa ihan hurjasti, jos tekstiin on päässyt kirjoitusvirheitä. Yksi tai kaksi on ihan ookoo, mutta suurempi määrä alkaa vaivata. Tai väärät sanamuodot eli huono suomi. Häpeän vähän itsekin tätä pilkunnu…viilaajamaisuuttani, mutta on vaikea kestää kieleemme hiipivää amerikkalaistumista, joka tähänkin käännökseen on päässyt livahtamaan (s. 173) ”En voi käydä toisen kerran suihkussa vain siksi…” Oikeampi muoto lienee ”toista kertaa”. Pikkujutt, pintahaava, mutta silti.
Millä lie lukmisharrastuksen vasemmalla jalalla olen tähän vuoteen herännyt, ja vieläpä näin tolkuttoman myöhäisessä vaiheessa, kun mitään oikein innostavaa ei ole vielä osunut kohdalle? Toki mitä enemmän lukee, sitä enemmän saa vertailupohjaa ja varmasti sitä kriittisemmäksi lukijaksi muuttuu. Kun on kerran saanut maistaa jotain hyvää, haluaa sitä toiste ja kun sitä on saanut tarpeeksi monta kertaa, täytyy päästä maistamaan jotain vieläkin makeampaa.
Kohtako sitten ollaan jo muinaisen Levottomat-elokuvan teemassa, että kun mikään ei tunnu miltään?
Kirjailija: Hugh Howey
Kirja: Hiekka
Alkuperäinen teos: Sand
Kustantaja: Like
Suomentaja: Einari Aaltonen
ISBN: 978-952-01-1467-1
Sivuja: 351
Mistä: Arvostelukappale kustantajalta.
Kestäisikö toisen lukemisen: Emmä taida. Siilon sen sijaan kyllä.
Haluaisinko nähdä tästä elokuvan: Vaikka, sehän voisi näyttää ihan hienolta.
Montako tähteä: ***- (jos odotukset eivät olisi olleet niin korkealla, olisi arvosana taatusti ollut parempi)
