Alkuvuodesta luin Donna Tarttin Pulitzer-voittajan, Tiklin. Arvostelinkin sen näin. Sen järkäleen jälkeen kesti hetki ennen seuraavaa Tarttia, mutta lomareissulle tarttin mukaan riittävän paksun kirjan. Voittajaksi valikoitui Jumalat juhlivat öisin. Sehän on vanha kunnon kulttiteos. Time-lehti on arvostellut sen teräväksi, vastustamattomaksi romaaniksi, Image-lehti erittäin hyväksi ja The New York Times ilmaissut sen olevan voimakasta, lumoavaa, raivokkaan hyvin etenevää viihdettä. Nämä suositukset luin kirjan kansista.
Jotenkin en ole uskaltanut aloittaa kirjan lukemista, koska takakannen perusteella olen odottanut jotain inhottavahkoa trilleriä. Muutenkin takakansi valehtelee, tarina ei mene niinkuin siinä sanotaan. 744 sivua on aikaa pohtia, että miten se nyt oikein menee, kun ei se jotenkin mene niinkuin pitäisi.
Aloitin kirjan Menorcalla pyykkejä pestessäni, lämpimässä ilmassa portailla istuskellessa.
Rannalla tai altaalla loikoillessa kirja eteni parhaiten. Kahden viikon reissu ei lukemiseen riittänyt, viimeiset sivut luin kotomaassa.
Kirja kertoo Richard Papenista, jonka kotiolot eivät ole koskaan olleet kovin häävit ja joka muuttaa vallan toiselle paikkakunnalle opiskelemaan muinaiskreikkaa. Kreikan opiskelijoita on vain kourallinen ja heillä tuntuu olevan ihan oma sulkeutunut salaseuransa, johon heidän professorinsakin jossain määrin kuuluu. Richard ottaa selvää, tutkii ja reenaa ja pääsee kuin pääseekin porukkaan.
Minua häiritsee, jos tarinassa ei selviä, missä ajassa eletään. Jos ei oikein mistään saa kiinni, ollaanko 50-, 60-, 70-, 80- vai millä luvulla. Toki jossain vaiheessa ymmärsin, että teoshan on aika vanha. Kirja on kirjoitettu vuonna 1992. Ei ole henkilöhahmoilla kännyköitä ei. Kuinka paljon onkaan maailma muuttunut ja kuinka vanhalta tarina jo osin tuntuukaan, vaikka sijoittuisikin ihan 90-luvun alkuun.
Tarina etenee hirvittävän hitaasti eikä siinä toisaalta oikein tapahdu mitään. Vähän sama henki oli Tiklissä. Donna Tartt kuvailee henkilöt ja paikat hyvin tarkasti. Aavistin jo alussa, että kirjan henkilöhahmoissa liikutaan hyvin pienessä piirissä, joten alkuunsa oikein pänttäsin päähäni, kuka on minkäkin näköinen ja kenelle mikä. Auttoi se vähän luomaan tarinaa.
”Kahdella pojista oli silmälasit, ja erikoista kyllä samanlaiset: pienet, vanhanaikaiset lasit joissa oli pyöreät metallikehykset. Isompi pojista – ja hän olikin todella pitkä, reilusti yli 180-senttinen – oli tummatukkainen ja hänellä oli neliskulmainen leuka ja karhea, kalvakka iho. Hän olisi ollut komea, elleivät hänen kasvonsa olisi olleet niin jähmeät ja hänen silmänsä lasien takana niin ilmeettömät ja elottomat. – – –
Pienempi pojista – ei tosin paljon pienempi – oli epäsiisti, vaalea ja rusoposkinen ja jauhoi purukumia, ja hänellä oli hellittämättömän hilpeä käytös ja nyrkit syvällä pussittavien housujen taskuissa. Hänellä oli aina sama takki, muodoton ruskea tweed-takki jonka kyynärpäät olivat kuluneet ja hihat liian lyhyet, ja hänen hiekanvärinen tukkansa oli vasemmalta jakauksella niin että pitkä suortuva laskeutui toiselle silmälasin peittämälle silmälle.”
Ja niin edelleen ja niin edelleen… pieniä yksityiskohtia ja tarkkoja kuvauksia. Monta sivua muutaman henkilön kuvailuun. Kyllähän siinä sillä lailla satoihin sivuihin päästään.
Ja kyllä, kirjassa kuvataan hienosti ihmisten myös käyttäytymistä. Noinkohan voisi käydä oikeastikin? Voisiko tehdä jonkin peruuttamattoman teon ja elää elämäänsä kuin kirjassa eletään? En voi paljastaa juonta, mutta jotenkin se voisi olla ihan mahdollinen. Kuten Tiklissäkin, kirjassa eletään elämää, jollaista joku ehkä oikeastikin voi elää. Se voisi olla kertomus tosielämästä, mutta ei nyt ihan joka jampan arkielämästä. Mutta ei se tiennyt Richard Papenkaan, mihin elämä muuttuu, kun kauaksi opiskelemaan lähtee. Emmehän me koskaan tiedä. Olisiko elämäni toinen, jos olisinkin lähtenyt töihin toissavuonna tiettynä torstaina kolme minuuttia tai vain minuutin – tai sekuntin – myöhemmin? Tai aiemmin?
Nyt sen ymmärrän. Näin kahden kirjan kokemuksella Donna Tarttin kirjat käsittelevät tavallista ihmistä elämässä tavallista elämää, joka jostain syystä lähtee eri raiteelle kuin ehkä oli tarkoitus. Ihminen ei välttämättä päätä sitä hetkeä, mutta tulee valinneeksi suunnan, joka vaikuttaa koko loppuelämään. Kuinkahan monta tuollaista huomaamatonta, hurjan merkitsevää hetkeä elämässä mahtaa olla? Muistan että se hetki kirjassa kuvailtiinkin. Kuinka jälkeenpäin ajatellen Richard tiesi tietyn hetken, jolloin, jos hän olisikin päättänyt kävellä toiseen suuntaan, kaikki olisi mennyt toisin. Paremminko? Ehkä juuri niin.
Kirjassa on lyhyt kohtaus, jossa kuvataan nuoren ihmisen kuolema pysäyttävän hienosti. Jouduin lukemaan kohdan monta kertaa kun ajattelin, että siltäkö se sitten tuntuu. Samalla lailla kävi 2012-vuoden Finlandia-palkinnon voittaneessa Ulla-Lena Lundbergin kirjassa Jää. Pysäyttävä kuvaus. Ja sitten ei mitään. Että niin vain kävi.
”Sieltä asti me näimme niskan hirvittävän vääntyneen asennon, kengän joka osoitti väärään suuntaan, veren joka norui nenästä ja suusta. – – – Toinen jalka koukistui kouristuksessa ja tyyntyi vähitellen nytkähtelyksi joka hiljeni sitten. – – –
Hän ei tajunnut sen tuloa. Hän ei aavistanut lainkaan, aikaa ei ollut. Hoipertelua kuin uima-altaan reunalla, koomista jodlausta, huitovat kädet. Sitten putoamisen yllättynyt painajainen. Ihminen joka ei tiennyt että maailmassa kuolemaa onkaan, joka ei voinut uskoa sitä edes nähdessään, joka ei ollut koskaan uskonut sen tapahtuvan hänelle.”
Yhdestä seikasta annan kirjalle, en tarinalle, vaan suomentajalle tai puhtaaksikirjoittajalle tai oikein varsinkin oikolukijalle ihan saatanasti risuja! En ole koskaan, kuunaan, ikinä enkä milloinkaan lukenut kirjaa, jossa on niin paljon tökeröitä kirjoitusvirheitä, kuin tässä painoksessa. En tiedä, millainen lie ollut ensimmäinen suomennos, mutta tästä tuli selvästikin fiilis, että uusintapokkaripainokseen on teksti hätäisesti väännetty digitaaliseen muotoon niin, että joku on omin pikku sormineen näpytellyt tekstin ajattelematta sitä ollenkaan. Kirjainvirheitä, pilkkuvirheitä, sanavirheitä. Kaikkia virheitä. Harmittaa, etten ole merkinnyt muistiin yhtään moista kohtaa, mutta voi pojat niitä oli niin paljon, että se oikein häiritsi lukemista ja tarinan etenemistä.
Kaiken kaikkiaan kirja oli ihan mukaansa tempaava, sitten kuitenkin. Jotenkin se oli tahmeaa ja eteni hitaasti, mutta kuitenkin se oli pakko tahkota läpi. Enkä kadu en tietenkään, mutta kulttimaine hämmästyttää. Ei se nyt niin ihmeellinen ollut. Tiklin jälkeen kyllä vähän petyin.
Kirjailija: Donna Tartt
Kirja: Jumalat juhlivat öisin
Alkuperäinen teos: The Secret History
Kustantaja: WSOY Yhteistyössä Bonnier Books Finland (BON-pokkari)
ISBN: 978-951-0-40368-6
Sivuja: 744
Kestäisikö toisen lukemisen: En kyllä jaksaisi.
Montako tähteä: ***1/2
