Kulttulinarismia

~ Kulttuuria ja kulinarismia.

Kulttulinarismia

Tag Archives: Bon

Kulttulinaristi on Instagramissa

01 perjantai Huh 2016

Posted by Kulttulinaristi in Elokuva, Juoma, Kirjallisuus, Konsertti, Lehti, Matkailu, Museo/Näyttely, Musiikki, Peli, Radio, Ravintola, Resepti, Ruoka, Teatteri, Televisio, Yleinen

≈ 2 kommenttia

Avainsanat

200 kcal, Arvostan, Arvostelen, Bazar, Bon, Gourmet, Gummerus, Helsinki, Herkku, Homoseksuaalisuus, Johnny Kniga, Kirja, Kotimaan matkailu, Kotiruoka, Kulinarismi, Kulttuuri, Lapsen kanssa, Like, Matkailu, Museokortti, Nähtävyys, Otava/Seven, Perinteinen, Ravintola, Resepti, Siltala, Tammi, Tampere, Tampereen Työväen Teatteri, Teos, Turku, Wsoy

Vastustan kuvien käsittelyä, koska kuvan on oltava ihan oikea kuva, joka on aseteltava ja rajattava ja oikeinväritettävä siinä ottotilanteessa. Koska se on valokuvaamista se.

Ja sitten on hittovie käynyt niin, että olen tutustunut Instagrammiin (tai 6Tag-äppiin) ja Microsoft Picture Manageriin ja molemmilla on niin peevelin helppoa niitä kuvia ihan vähän parantaa. Värejä kirkastaa. Horisonttia suoristaa. Vähän vaan valmista filtteriä lisätä. Sumentaa osasia huolettomasti.

Että niin. Jotta josko kivempia kuvia nähdä tahtoo, niin Instagrammissa on Kulttis nyt myös.

Tuosta sinne mene: https://www.instagram.com/kulttulinaristi/
Jos tykkäät, niin ryhdy seuraamaan.

Moni kiitos.

Gandhi pisteestä pisteeseen -tekniikalla.

Gandhi pisteestä pisteeseen -tekniikalla.

Alkaa kirjahylly täyttyä

18 torstai Hel 2016

Posted by Kulttulinaristi in Kirjallisuus, Yleinen

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

Bon, Gummerus, Kirja, Kulttuuri, Like, Otava/Seven, Tammi, Teos, Wsoy

Niin, alkaa olla kirjahylly kohta täynnä. Yläkerran eteisessä oli hyvää käyttämätöntä tilaa, joten tein isäni kanssa (=isäni teki, minä ojensin jotain metallisia osia) siihen vuosia sitten kirjahyllyn. On siinä lukemattomia kirjoja, mutta on jo luettujakin. Viime vuosien lukuinto on ollut ihan toista kuin ennen vanhaan, vaikka aina on ollut hämmentävä tarve kerätä kirjoja.

Kokonaisuus ratkaisee. Nyt on tintattu niin tiukkaan, että ei voi lisätä, ei voi poistaa.

Kokonaisuus ratkaisee. Nyt on tintattu niin tiukkaan, että ei voi lisätä, ei voi poistaa.

Osaisinko lukea e-kirjoja? Minusta kirjan täytyy olla jotain konkreettista. Se verran olen venynyt, että lasken pokkarinkin kirjaksi. Kirjaanhan ei saa tehdä hiirenkorvia eikä sitä saa muutenkaan kohdella kaltoin. Mutta pokkari, no joo, pokkariahan voi kohdella miten vain ja sitten sen voi antaa pois. Kovakantisen kanssa on toisin. Onhan kirja jo esineenäkin tosi kaunis.

Kirjahyllyn rakentamisesta on siis jo vuosia, mutta joka päivä saan siitä iloa.

Suosikkeja tästä:  Suosikkini Hugh Howeyn Siilo-sarja, Runsas valikoima Tove Janssonia (pokkareina tosin), Stephenie Meyerin Vieras ja isovanhemmilta aikoinaan saatu Eino Leinon: Elämän koreus.

Suosikkeja tästä: Suosikkini Hugh Howeyn Siilo-sarja, Runsas valikoima Tove Janssonia (pokkareina tosin), Stephenie Meyerin Vieras ja isovanhemmilta aikoinaan saatu Eino Leinon: Elämän koreus.

Näiden hyllyjen tärppejä: Potterit tietysti (mihinhän se kahdeksas mahtuu? Seitsemäs on lainassa), Pirkko Saisio -valikoima ja muutama Sarah Waters.

Näiden hyllyjen tärppejä: Potterit tietysti (mihinhän se kahdeksas mahtuu? Seitsemäs on lainassa), Pirkko Saisio -valikoima ja muutama Sarah Waters.

Kyllä voi sanoa, että on laitettu lattiasta kattoon. Siellä huomio Justin Croninille, Paulo Coelholle ja keittokirjoille.

Kyllä voi sanoa, että on lattiasta kattoon kirjoja. Siellä huomio Justin Croninille, Paulo Coelholle ja keittokirjoille.

PS. Muistutuksena isälle: makkarissa on yksi tai kaksi tyhjää, hyllyjä odottavaa seinää…

23 kirjaa vuodessa (2015)

01 perjantai Tam 2016

Posted by Kulttulinaristi in Kirjallisuus, Yleinen

≈ 2 kommenttia

Avainsanat

Arvostan, Arvostelen, Bon, Gummerus, Kirja, Kulttuuri, Like, Otava/Seven, Tammi, Teos, Wsoy

Siis melkein kaksi kirjaa kuukaudessa. Noin niinkö keskimäärin. Listasin viime vuoden alkupuolella aiempien vuosien lukusaavutuksia artikkelissa 27 kirjaa vuodessa. Tämä on jatkoa sille ja listaan kirjat, jotka viime vuonna luin ja tähdet, mitä lukupäiväkirjaani annoin (saattaa poiketa niistä tähdistä, mitä arvostelussani annoin).

Linkeistä arvosteluun kliksauta.

Ulla-Lena Lundberg: Jää ****-
Tove Jansson: Kesäkirja *****
Ali Smith: Oli kerran kello nolla **
Sahar Delijani: Jakarandapuun lapset ****+
Donna Tartt: Tikli ****
Jenny Nordberg: Kabulin tyttöjen salaisuus *****
Kari Hotakainen: Kantaja **+
Lisa Genova: Edelleen Alice *****
Anna-Leena Härkönen: Kaikki oikein ***+
Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin ***
Alice Munro: Viha, ystävyys, rakkaus *-
Pauliina Rauhala: Taivaslaulu ****-
Pauliina Vanhatalo: Pitkä Valotusaika ****
Inga Röning: Hippiäinen ***-
Anna Perho: Pientä säätöä *****
Antti Holma: Järjestäjä *
Sofi Oksanen: Norma **1/2
Hugh Howey: Kohtalo *****
Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki ****-
Riad Staffout: Tulevaisuuden arabi ***1/2
Jari Sarasvuo: Välähdyksiä pimeässä ja pimeitä välähdyksiä *
Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe *****
Anna Perho: Työ x perhe = superarkea2 *****

Vissiin ihan kivasti meni lukuvuosi vaikka edellisen vuoden määrästä jäinkin. No eihän tämä kilpailu ole, mutta on se kuitenkin.

Harvoin jää kirjoja kesken, mutta viime vuonna jäi joku mitä en muista sekä Finlandiapalkittu Nenäpäivä. Kahlaan sen loppuun joskus.

Kun katson vuotta taaksepäin, on vaikea päättää, mikä kirja oli paras, mikä huonoin. Oikeastaan juuri parhaan löytäminen on vaikeinta, huonoimpia olivat Antti Holman Järjestäjä ja Jari Sarasvuon tilitys tähänastisesta elämästään. Sofi Oksasen Norma oli myös hienoinen pettymys, vaikkei nyt aivan huono sentään.

Anna Perhon kirjat olivat loistavia, tykkäsin kovasti omassa sarjassaan. Eniten silmiä avasivat kirjat Jakarandapuun lapset sekä tarina Kabulin poikatytöistä. Tykkäsin myös Donna Tarttin Tiklistä, jota olin odottanut kauan.

Kirjavuoden jaetulle ensimmäiselle sijalle nostan Hugh Howeyn Kohtalon, Anthony Doerrin Kaikki se valo jota emme näe sekä Anna Perhon Superarkea potenssiin kakkosen.

Hieno kirjavuosi takana ja upea seuraava edessä. Stephen Kingin 22.11.63 lähti lukuun tänäaamuna ja vuoden ensimmäisen kirjan, viimeisimmän Mielensäpahoittajan sain loppuun viime yönä vuoden jo vaihduttua. Haluan myös lukea Finlandia-voittaja Oneironin, seuraavan Tulevaisuuden Arabin ja Anthony Doerrin seuraavaksi suomennettavan kirjan, joka ilmestyy joskus alkukesästä. Lisäksi parhaillaan kesken on Madventuresin jamppojen elämänohjekirja, katsotaanpa sitten, miltä lista näyttää vuoden jälkeen. Kaikille oikein hyvää kirjavuotta! Ja Uutta Vuotta 2016 muutenkin!

Ensimmäinen ja varmasti ainoa Stephen Kingini.

Ensimmäinen ja varmasti ainoa Stephen Kingini.

Kirjahullun hullut päivät

13 tiistai Lok 2015

Posted by Kulttulinaristi in Kirjallisuus

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

Bon, Docendo, Homoseksuaalisuus, Kirja, Kulttuuri, Like, Stockmann, Tammi

Sietämätöntä on se kirjan kaipuu, mikä ihmisellä on. On se hyvä, että nykyään tulee oikein luettuakin, eikä vain keräiltyä hyllyyn. Eipä hyllyssä sen puoleen enää tilaakaan ole vaan lattiallekin alkaa kertyä pinoja sinne tänne. Enemmän niitä tulee kuitenkin hankittua kuin luettua.

Tällä hetkellä on menossa Sofi Oksasen uutuuskirja Norma. Olen jo puolessa välissä ja vielä odotan, missä kohtaa innostun. Tähän mennessä olen hiukan hämmentyneen pettynyt. Liekö syy ”vuoden odotetuin kirja”-hypetyksessä? Haluaisin myös kiiruhtaa kirjan loppuun, koska sitten minua odottaa Hugh Howeyn Siilo-trilogian päättävä Kohtalo.

Vuoden odotetuimmat kirjat: Kohtalo ja Norma, siinä järjestykessä.

Vuoden odotetuimmat kirjat: Kohtalo ja Norma, siinä järjestykessä.

Ja niin, ne Hullut Päivät oli ja meni. Vähän sitä Akateemisen hohtoa nyt syö siirtyminen Bonnierille, mutta katsotaan, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Muuta sieltä hullutteluista ei löytynyt kuin kirjoja ja ruokaa. Ruoat on syöty ja kirjat lukematta, mutta onhan ohjelmaa.

Yllätyskirja: Theodore Grayn Kiehtovat alkuaineet. Kirjassa kerrotaan alkuaineista kansantajuisesti. Josko nyt jäisi enemmän mieleen kuin pakollisilla kemian tunneilla.

Yllätyskirja: Theodore Grayn Kiehtovat alkuaineet. Kirjassa kerrotaan alkuaineista kansantajuisesti. Josko nyt jäisi enemmän mieleen kuin pakollisilla kemian tunneilla.

Sarah Waters, vanha tuttu, päätyy kovissa kansissa hyllyyn säilytettäväksi muiden Watersien viereen. Tässä kirjassa käsitellään Parempaa väkeä ja jälleen kirjan kätköistä paljastuu kielletty rakkaus.

Sarah Waters, vanha tuttu, päätyy kovissa kansissa hyllyyn säilytettäväksi muiden Watersien viereen. Tässä kirjassa käsitellään Parempaa väkeä ja jälleen kirjan kätköistä paljastuu salattu suhde.

Luulin, että Jonas Gardellin Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin -trilogiasta oli vasta kaksi osaa pokkarina, mutta väärässä olin. Mukaan tarttuivat kaksi viimeistä, ensimmäinen on jo luettu.

Luulin, että Jonas Gardellin Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin -trilogiasta oli vasta kaksi osaa pokkarina, mutta väärässä olin. Mukaan tarttuivat kaksi viimeistä, ensimmäinen on jo luettu.

Ja sokerina pohjalla kehuttu Kettu, nimittäin Katja Kettu. Olisiko niin, että pitäisi Kätilö lukea ensin, en tiedä, Hitsaajalla nyt kuitenkin aloitetaan.

Ja sokerina pohjalla varsinainen Kettu, nimittäin Katja Kettu. Olisiko niin, että pitäisi Kätilö lukea ensin, en tiedä, Hitsaajalla nyt kuitenkin aloitetaan.

Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin

24 perjantai Hei 2015

Posted by Kulttulinaristi in Kirjallisuus

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

Arvostelen, Bon, Hämmästelen, Kirja, Kulttuuri

Alkuvuodesta luin Donna Tarttin Pulitzer-voittajan, Tiklin. Arvostelinkin sen näin. Sen järkäleen jälkeen kesti hetki ennen seuraavaa Tarttia, mutta lomareissulle tarttin mukaan riittävän paksun kirjan. Voittajaksi valikoitui Jumalat juhlivat öisin. Sehän on vanha kunnon kulttiteos. Time-lehti on arvostellut sen teräväksi, vastustamattomaksi romaaniksi, Image-lehti erittäin hyväksi ja The New York Times ilmaissut sen olevan voimakasta, lumoavaa, raivokkaan hyvin etenevää viihdettä. Nämä suositukset luin kirjan kansista.

Jotenkin en ole uskaltanut aloittaa kirjan lukemista, koska takakannen perusteella olen odottanut jotain inhottavahkoa trilleriä. Muutenkin takakansi valehtelee, tarina ei mene niinkuin siinä sanotaan. 744 sivua on aikaa pohtia, että miten se nyt oikein menee, kun ei se jotenkin mene niinkuin pitäisi.

Aloitin kirjan Menorcalla pyykkejä pestessäni, lämpimässä ilmassa portailla istuskellessa.

Aloitin kirjan Menorcalla pyykkejä pestessäni, lämpimässä ilmassa portailla istuskellessa.

Rannalla tai altaalla loikoillessa kirja eteni parhaiten. Kahden viikon reissu ei lukemiseen riittänyt, viimeiset sivut luin kotomaassa.

Rannalla tai altaalla loikoillessa kirja eteni parhaiten. Kahden viikon reissu ei lukemiseen riittänyt, viimeiset sivut luin kotomaassa.

Kirja kertoo Richard Papenista, jonka kotiolot eivät ole koskaan olleet kovin häävit ja joka muuttaa vallan toiselle paikkakunnalle opiskelemaan muinaiskreikkaa. Kreikan opiskelijoita on vain kourallinen ja heillä tuntuu olevan ihan oma sulkeutunut salaseuransa, johon heidän professorinsakin jossain määrin kuuluu. Richard ottaa selvää, tutkii ja reenaa ja pääsee kuin pääseekin porukkaan.

Minua häiritsee, jos tarinassa ei selviä, missä ajassa eletään. Jos ei oikein mistään saa kiinni, ollaanko 50-, 60-, 70-, 80- vai millä luvulla. Toki jossain vaiheessa ymmärsin, että teoshan on aika vanha. Kirja on kirjoitettu vuonna 1992. Ei ole henkilöhahmoilla kännyköitä ei. Kuinka paljon onkaan maailma muuttunut ja kuinka vanhalta tarina jo osin tuntuukaan, vaikka sijoittuisikin ihan 90-luvun alkuun.

Tarina etenee hirvittävän hitaasti eikä siinä toisaalta oikein tapahdu mitään. Vähän sama henki oli Tiklissä. Donna Tartt kuvailee henkilöt ja paikat hyvin tarkasti. Aavistin jo alussa, että kirjan henkilöhahmoissa liikutaan hyvin pienessä piirissä, joten alkuunsa oikein pänttäsin päähäni, kuka on minkäkin näköinen ja kenelle mikä. Auttoi se vähän luomaan tarinaa.

”Kahdella pojista oli silmälasit, ja erikoista kyllä samanlaiset: pienet, vanhanaikaiset lasit joissa oli pyöreät metallikehykset. Isompi pojista – ja hän olikin todella pitkä, reilusti yli 180-senttinen – oli tummatukkainen ja hänellä oli neliskulmainen leuka ja karhea, kalvakka iho. Hän olisi ollut komea, elleivät hänen kasvonsa olisi olleet niin jähmeät ja hänen silmänsä lasien takana niin ilmeettömät ja elottomat. – – –
     Pienempi pojista – ei tosin paljon pienempi – oli epäsiisti, vaalea ja rusoposkinen ja jauhoi purukumia, ja hänellä oli hellittämättömän hilpeä käytös ja nyrkit syvällä pussittavien housujen taskuissa. Hänellä oli aina sama takki, muodoton ruskea tweed-takki jonka kyynärpäät olivat kuluneet ja hihat liian lyhyet, ja hänen hiekanvärinen tukkansa oli vasemmalta jakauksella niin että pitkä suortuva laskeutui toiselle silmälasin peittämälle silmälle.”

Ja niin edelleen ja niin edelleen… pieniä yksityiskohtia ja tarkkoja kuvauksia. Monta sivua muutaman henkilön kuvailuun. Kyllähän siinä sillä lailla satoihin sivuihin päästään.

Ja kyllä, kirjassa kuvataan hienosti ihmisten myös käyttäytymistä. Noinkohan voisi käydä oikeastikin? Voisiko tehdä jonkin peruuttamattoman teon ja elää elämäänsä kuin kirjassa eletään? En voi paljastaa juonta, mutta jotenkin se voisi olla ihan mahdollinen. Kuten Tiklissäkin, kirjassa eletään elämää, jollaista joku ehkä oikeastikin voi elää. Se voisi olla kertomus tosielämästä, mutta ei nyt ihan joka jampan arkielämästä. Mutta ei se tiennyt Richard Papenkaan, mihin elämä muuttuu, kun kauaksi opiskelemaan lähtee. Emmehän me koskaan tiedä. Olisiko elämäni toinen, jos olisinkin lähtenyt töihin toissavuonna tiettynä torstaina kolme minuuttia tai vain minuutin – tai sekuntin – myöhemmin? Tai aiemmin?

Nyt sen ymmärrän. Näin kahden kirjan kokemuksella Donna Tarttin kirjat käsittelevät tavallista ihmistä elämässä tavallista elämää, joka jostain syystä lähtee eri raiteelle kuin ehkä oli tarkoitus. Ihminen ei välttämättä päätä sitä hetkeä, mutta tulee valinneeksi suunnan, joka vaikuttaa koko loppuelämään. Kuinkahan monta tuollaista huomaamatonta, hurjan merkitsevää hetkeä elämässä mahtaa olla? Muistan että se hetki kirjassa kuvailtiinkin. Kuinka jälkeenpäin ajatellen Richard tiesi tietyn hetken, jolloin, jos hän olisikin päättänyt kävellä toiseen suuntaan, kaikki olisi mennyt toisin. Paremminko? Ehkä juuri niin.

Kirjassa on lyhyt kohtaus, jossa kuvataan nuoren ihmisen kuolema pysäyttävän hienosti. Jouduin lukemaan kohdan monta kertaa kun ajattelin, että siltäkö se sitten tuntuu. Samalla lailla kävi 2012-vuoden Finlandia-palkinnon voittaneessa Ulla-Lena Lundbergin kirjassa Jää. Pysäyttävä kuvaus. Ja sitten ei mitään. Että niin vain kävi.

     ”Sieltä asti me näimme niskan hirvittävän vääntyneen asennon, kengän joka osoitti väärään suuntaan, veren joka norui nenästä ja suusta. – – – Toinen jalka koukistui kouristuksessa ja tyyntyi vähitellen nytkähtelyksi joka hiljeni sitten. – – –
Hän ei tajunnut sen tuloa. Hän ei aavistanut lainkaan, aikaa ei ollut. Hoipertelua kuin uima-altaan reunalla, koomista jodlausta, huitovat kädet. Sitten putoamisen yllättynyt painajainen. Ihminen joka ei tiennyt että maailmassa kuolemaa onkaan, joka ei voinut uskoa sitä edes nähdessään, joka ei ollut koskaan uskonut sen tapahtuvan hänelle.”

Yhdestä seikasta annan kirjalle, en tarinalle, vaan suomentajalle tai puhtaaksikirjoittajalle tai oikein varsinkin oikolukijalle ihan saatanasti risuja! En ole koskaan, kuunaan, ikinä enkä milloinkaan lukenut kirjaa, jossa on niin paljon tökeröitä kirjoitusvirheitä, kuin tässä painoksessa. En tiedä, millainen lie ollut ensimmäinen suomennos, mutta tästä tuli selvästikin fiilis, että uusintapokkaripainokseen on teksti hätäisesti väännetty digitaaliseen muotoon niin, että joku on omin pikku sormineen näpytellyt tekstin ajattelematta sitä ollenkaan. Kirjainvirheitä, pilkkuvirheitä, sanavirheitä. Kaikkia virheitä. Harmittaa, etten ole merkinnyt muistiin yhtään moista kohtaa, mutta voi pojat niitä oli niin paljon, että se oikein häiritsi lukemista ja tarinan etenemistä.

Kaiken kaikkiaan kirja oli ihan mukaansa tempaava, sitten kuitenkin. Jotenkin se oli tahmeaa ja eteni hitaasti, mutta kuitenkin se oli pakko tahkota läpi. Enkä kadu en tietenkään, mutta kulttimaine hämmästyttää. Ei se nyt niin ihmeellinen ollut. Tiklin jälkeen kyllä vähän petyin.

Kirjailija: Donna Tartt
Kirja: Jumalat juhlivat öisin
Alkuperäinen teos: The Secret History
Kustantaja: WSOY Yhteistyössä Bonnier Books Finland (BON-pokkari)
ISBN:  978-951-0-40368-6
Sivuja:  744
Kestäisikö toisen lukemisen: En kyllä jaksaisi.
Montako tähteä:  ***1/2

Donna Tartt: Tikli

08 keskiviikko Huh 2015

Posted by Kulttulinaristi in Kirjallisuus

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

Arvostan, Arvostelen, Bon, Kirja, Kulttuuri

Kevyt kevätkirja Tikli tuli selätettyä jälkeen pääsiäisen. Näin järkälemäisen kirjan kovakantisena jo aikaa sitten kaupoissa ja jostain syystä se kiehtoi. En ole lukenut Tarttia enkä tiennyt hittojakaan, mistä kirja kertoi. Kenties se oli siis kiehtova kansikuva. Kansikuvalla on kovasti merkitystä. Kuten viinin, joista en mitään tiedä, valitsen etiketin perusteella, valitsen kirjankin, joista en mitään tiedä, verrattain usein kannen perusteella. Kun kirja ilmestyi alkuvuodesta 2015 pokkarina, ostin sen Suomalaisesta kirjakaupasta heti. Hehkutin onneani pokkarista myyjättärelle ja hän pyysi kertomaan, kun kirja on luettu. Tässä kerron.

Pokkari se on kiva asia, kun sitä voi retuuttaa niin paljon kuin huvittaa.

Pokkari se on kiva asia, kun sitä voi retuuttaa niin paljon kuin huvittaa.

Kun avasin 893-sivuisen kirjan ja näin pienen tekstin, vedin hetken henkeä, enhän ole nopea lukija, tästä tulisi pitkä taival.

Monen monta sivua täynnä pienen pientä tekstiä.

Monen monta sivua täynnä pienen pientä tekstiä.

Onneksi avasin sen nyt uudestaan ottaakseni kuvaa, koska jäin lukemaan sitä alusta. Ensimmäinen kappale nivoikin jännästi teoksen yhteen, sulki ympyrän. Kun aloittelin urakkaani, alku tuntui jotenkin raskaalta. En tahtonut päästä mukaan tarinaan. Melko pitkän aikaa oletin kertojan olevan nainen. On hirvittävän vaikeaa muuttaa henkilön sukupuolta, olemusta, hiusten väriä, mitä tahansa piirrettä kesken kaiken, jos alkujaan on luonut kuvan mieleensä toisin. Olisin säästynyt vaivalta, jos olisin lukenut toiselta sivulta ajatuksella lauseen:

Hotellin henkilökunta liikkui ympäriinsä äänettömin askelin ja puhui vaimealla äänellä, ja heidän katseensa lipuivat ylitseni äänettömästi ikään kuin he eivät näkisi minua kunnolla, huoneen numero 27 MIESTÄ joka ei koskaan tullut alakertaan päivällä.

Alkuunsa kirja oli melkoisen hidastempoinen, jotenkin unenomainen. Tapahtui paljon, mutta silti jotenkin junnattiin paikoillaan. Oli vaikea tietää, onko aikaa kulunut viikko vai vuosi. Kirja kertoi teinipoika-Theosta, jonka maailma mullistui, joka joutui eroon äidistään. Se käsitteli nuoren ihmisen tuskaa tilanteessa, jollaisia tai jonka tapaisia maailmassa on monia. Se kuvasi hienosti nuoren miehen sisäistä taistelua ihmisten keskellä kuitenkin yksin. Se kuvasi elämää pääasiassa New Yorkissa, mutta jonkun vuoden myös muualla.

On kovin vaikea kertoa kirjasta mitään syvällistä paljastamatta sen juonta ja sitähän en halua tehdä. Kirjaa lukiessani mietin paljon aiheen kiinnostavuutta. Kirjassa edettiin yhtä juonta pääasiassa kronologisesti yhdessä ajassa (kerrallaan), monikerroksisuutta ei ollut. Päähenkilö oli koko ajan tapahtumissa mukana.

Kirjan nimi viittaa oikeaan hollantilaisen taidemaalarin Carel Fabritiuksen tauluun nimeltä Tikli. Maalausta analysoidaan kirjassa jonkin verran samoin kuin joitan muitakin teoksia, mikä on tällaiselle taideummikolle varsin kiintoisaa. Kuinka paljon sanomaa voi olla yhdessä pientä lintua esittävässä taulussa. Onko taiteilija itse ajatellut maalaavansa tarinaa vaiko vain maalannut kuvan linnusta? Siinä meille jälkipolville pohdittavaa. Siinä tulkittavaa ja ajateltavaa. Ymmärsin kirjaa lukiessani, että yksi ja sama taulu/valokuva/veistos/koru/mikätahansa tarkoittaa jokaiselle ihmiselle eri asioita. Kukin kokee ne tavallaan ja juuri se niissä on niin ainutlaatuista. Toiselle teos herättää vahvoja tunteita ja tunnelmia, pitkiä tarinoita, surua ja iloa, toiselle se on vain kuva linnusta. Mutta mitä se onkin, se sisätlää yhtäkaikki valtavan paljon, yksi pieni taulu. Se sitoo yhteen useiden sukupolvien ihmiset, joille tuo teos on merkinnyt jotain (tai ei mitään).

Mutta kuka tietää, mitä Fabritius tarkoitti? Hänen töitään on jäljellä niin vähän, että on vaikea arvata. Lintu katsoo meitä. Sitä ei ole ihannoitu eikä inhimillistetty. Se on selvästi lintu. Varuillaan, alistunut. Siinä ei ole opetusta eikä kertomusta. Siinä ei ole päättäväisyyttä. On vain kaksinainen kuilu: taiteilijan ja vangitun linnun välillä; hänen linnusta jättämänsä kuvan ja sen välillä miten me linnun kuvan monta sataa vuotta myöhemmin koemme.

Tikli oli kirjassa koko ajan läsnä, se vaikutti hurjasti päähenkilön elämään. Miten, se on luettava kirjasta.

Sen enempää kirjan henkilöitä esittelemättä mainitsen yhden. Theo tutustui nuorena miehenä ukrainalaisvenäläistaustaiseen, kanssaan saman ikäiseen Borikseen. Boris oli puhelias, oikukas, mutta uskollinen ystävä. Kirjan suomentaja Hilkka Pekkanen on tehnyt hienon työn saadessaan Boriksen puheen kuulostamaan venäläisesti murtaen puhutulta englannilta kun kirjaa lukee suomeksi. Useammassa kohdassa oikein hämmästelin, mistä moinen mahtoi johtua. Mikä oli se lauserakenne, millä moinen efekti saatiin aikaan? En keksinyt.

Kirja voitti Pulitzer-palkinnon vuonna 2014. Palkinto myönnetään yhdysvaltalaiselle kirjalle, joka kuvaa elämää Yhdysvalloissa. Ja kyllä, sitä kirja kuvasi. Se oli pääasiassa aika matalavireinen ja vähän ahdistavakin kirja, ei kuitenkaan mitenkään pelottava eikä liioin jännittäväkään. Mietin pitkin urakkaani, että jääkö tästä mitään mieleen. Tiedän, ettei kirja olisi puolisoni mieleen, joten en sitä hänelle suosittele, mutta jostain kuitenkin kumpusi eilen reilun viidentoista minuutin monologi, jonka aikana kerroin hänelle kirjasta kaiken kerrottavan arvoisen. Se oli helppoa kirjan jäsentelyn suhteen ja samalla kun kerroin, tarina syveni itsellenikin. Huomasin, että ilmeisesti se olikin vaikuttava. Ilmeisesti se jäikin hyvin mieleen. Se ei tullut uniin, niinkuin illalla luetut kirjat toisinaan tulevat, mutta ajatuksiin se jäi. Hyvän kerronan tuntee siitä, että kuvat, paikat ja henkilöt piirtyvät mieleen. Hahmoja mielessäni on, samoin paikkoja. Pystyn yhdistämään paikkoihin tunnelmia ja palauttamaan kohtauksia mieleeni. Hyvähän se sitten oli.

Sängyn vieressä odottaa Jumalat juhlivat öisin… saa se hetken odottaa, nyt jotain muuta.

Kirjailija: Donna Tartt
Kirja: Tikli
Alkuperäinen teos: The Goldfinch (2013)
Kustantaja: WSOY
ISBN: 978-951-0-41085-1
Sivuja: 893
Kestäisikö toisen lukemisen: Joo, mutta ehkä lukisin vain kohdan sieltä, toisen täältä vähän vielä syventääkseni kokemusta.
Montako tähteä: ****

Muualla Tiklistä:
Yle Areena.
Ilselän blogi.
Kirsin kirjanurkka -blogi.
Hesari.

Tove Janssonin Kesäkirja

04 keskiviikko Hel 2015

Posted by Kulttulinaristi in Kirjallisuus

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

Arvostan, Arvostelen, Bon, Kirja, Tove Jansson

Toivoin joulupukilta Tove Janssonin muita kuin muumikirjoja -juhlaboksia. Toivoin kyllä muumikirjojakin lapsen kera luettavaksi. Pukki oli kuuliainen ja toimitti minulle sen. Siinä on nippu pokkareita kunnon kotelossa: Kesäkirja, Kunniallinen petkuttaja, Viesti ja Kuvanveistäjän tytär.

Ensimmäinen on nyt luettu ja ensimmäisenä käpälään tarttui Kesäkirja. Pohjalla on pitkin viime vuotta lukemani Tuula Karjalaisen kirjoittama Tove Janssonin uusi elämäkerta. Ennen sen lukemista en ollut ajatellutkaan, että Janssonilla paljon muuta tuotantoa olisi. Ja valitettavasti se on kovin monen muunkin ajatus.

Kesäkirja

Kesäkirja

Kesäkirja kertoo pikkuisesta Sophiasta ja hänen isoäidistään. Sophia on menettänyt äitinsä ja elää nyt isänsä ja isoäitinsä kanssa. Kirjasta ei tule sen kummemmin ilmi mitään talvesta, mutta kesä on ihanaa aikaa, jolloin Sophia ja isoäiti puuhaavat kaikkea saaressa. Kirjassa kuvataan hienosti niin lapsen kuin vanhuksenkin ajatusmaailmaa ja niiden kohtaamista.

Isoäidin tekemiset ja sanomiset ovat pääosin suurta viisautta ja hän osaa luotsata pienen lapsen lapsensa läpi kesän ja ihmeellisten elämysten. Siinä myös tullaan siihen vaiheeseen, kun isoäiti alkaa unohdella asioita ja kuinka se häntä vaivaakaan. Kirjassa tuskin eletään vain yhtä kesää, mutta missään järjestyksessäkään kappaleet eivät ole. Jokainen luku toimii ihan itsenäisenä pikku tarinana.

Koko kirjan läpi tunnelma on rauhallinen ja seesteinen. Ehkä jotain, mitä ennen vanhaan – ja miksei vielä nykyäänkin – saattoi saaressa olla. Kun aikuiset tekivät töitä ja lapset saivat olla isovanhempiensa helmoissa. Vietin itsekin pienenä pitkiäkin aikoja isovanhempieni luona. En vain muista vastaavanlaisia hetkiä city-mummini kanssa, mutta mukavia muistoja ovat nekin.

Tove Jansson on osannut luoda upeita tunnelmia, joihin on ihana vaipua. Yksi suosikkitarinoistani kirjassa on ”Vaarallinen päivä”. Eräänä päivänä miljoonat pikkuhyönteiset alkoivat parveilla ja isoäiti kertoi Sophialle, että hänen mummonsa oli aikanaan kertonut, että sinä päivänä tulee olla varuillaan:

     Se on suuri parittelupäivä, silloin mikään ei ole varmaa. Pitää visusti varoa härnäämästä kohtaloa. Ei saa varistaa suolaa eikä särkeä peilejä, ja jos pääskyset lähtevät talosta, on parasta muuttaa pois ennen iltaa. Kovin vaivalloista kaikin puolin.
Kuinka sinun mummosi saattoi keksiä tuollaisia hassutuksia? kysyi Sophia hämmästyneenä.
     Mummo oli taikauskoinen.
     Mitä se on?
     Isoäiti mietti ja vastasi, että…

Sophia piti koko taikauskoa höpsötyksenä, mutta niin vain lapsen mieli toimii, että iltaan mennessä hänestä oli tullut varsin taikauskoinen. Sehän taas oli huono juttu, kun joka puolella alkoi näkyä merkkejä ja enteitä. Ensin isoäiti yritti saada Sophian ymmärtämään, että hänen oma mummonsa oli taikauskoinen, ettei sellaiseen tarvitse siksi ryhtyä. Hyvin äkkiä hän kuitenkin ymmärsi, miten voisi Sophian auttaa asian yli hienotunteisesti, tukien ja opastaen.

Hieno tarina, kuten koko kirja. Tuskin maltan odottaa, että pääsen kiinni seuraavaan kirjaan.

     Sophia ojensi kätensä ja vetäisi isoäitiä letistä, hyvin varovaisesti. Isoäiti heräsi heti. Kuule, Sophia kuiskasi. Minä näin ikkunassa kaksi valkeaa. Minkä takia niitä on kaksi eikä yksi?
     Isoäiti mietti ja vastasi: Siksi, että meillä on kahdet lasit ikkunoissa.
     Hetken päästä Sophia kysyi: Oletko varma, että ovi on kiinni.
     Auki se on, hänen isoäitinsä vastasi. Se on aina auki, voit nukkua aivan rauhassa.
     Sophian kääriytyi peittoonsa. Hän antoi koko saaren ajautua jäälle ja horisonttiin asti. Vähän ennen kuin hän nukahti, nousi isä panemaan lisää puita pesään.                                                         -Kuutamo-

Kirjailija: Tove Jansson
Kirja: Kesäkirja (BON-pokkari)
Alkuperäinen teos: Sommarbok (1972)
Kustantaja: WSOY yhteistyössä Bonnier Books Finland
ISBN: 978-951-0-40429-4
Sivuja: 135
Kestäisikö toisen lukemisen: Taatusti
Montako tähteä: *****

Arkisto

  • toukokuu 2018 (1)
  • huhtikuu 2018 (6)
  • maaliskuu 2018 (1)
  • helmikuu 2018 (4)
  • syyskuu 2017 (5)
  • elokuu 2017 (1)
  • kesäkuu 2017 (3)
  • huhtikuu 2017 (2)
  • maaliskuu 2017 (2)
  • helmikuu 2017 (3)
  • tammikuu 2017 (1)
  • joulukuu 2016 (1)
  • marraskuu 2016 (3)
  • lokakuu 2016 (8)
  • syyskuu 2016 (7)
  • elokuu 2016 (6)
  • heinäkuu 2016 (12)
  • kesäkuu 2016 (3)
  • toukokuu 2016 (3)
  • huhtikuu 2016 (10)
  • maaliskuu 2016 (16)
  • helmikuu 2016 (7)
  • tammikuu 2016 (7)
  • joulukuu 2015 (3)
  • marraskuu 2015 (18)
  • lokakuu 2015 (16)
  • syyskuu 2015 (14)
  • elokuu 2015 (10)
  • heinäkuu 2015 (29)
  • kesäkuu 2015 (6)
  • toukokuu 2015 (5)
  • huhtikuu 2015 (7)
  • maaliskuu 2015 (9)
  • helmikuu 2015 (27)
  • tammikuu 2015 (29)
  • joulukuu 2014 (7)
  • marraskuu 2014 (19)

Kategoriat

  • Elokuva (12)
  • Juoma (20)
  • Kirjallisuus (75)
  • Konsertti (14)
  • Lehti (7)
  • Matkailu (61)
  • Museo/Näyttely (18)
  • Musiikki (24)
  • Peli (7)
  • Radio (5)
  • Ravintola (58)
  • Resepti (59)
  • Ruoka (125)
  • Teatteri (40)
  • Televisio (12)
  • Yleinen (248)

Avainsanat

200 kcal Alkoholi Arvostan Arvostelen Bazar Bon Eines Elokuva Elämys Ferran Adrià Gourmet Grillaus Hans Välimäki Hedelmä Helsinki Herkku Historia Homoseksuaalisuus Hämmästelen Juusto Jälkiruoka Kahvi Kahvila Kala Kana/broiler Kasvisruoka Keitto Kirja Konsertti Kotimaan matkailu Kotiruoka Kulinarismi Kulttuuri Lapsen kanssa Lastenteatteri Leipä Liha Like Lontoo Lounas Maisema Matkailu Menorca Moskova Museo Museokortti Musiikki Musikaali Nähtävyys Näyttely Otava/Seven Oulu Perinteinen Pizza Pori Praha Ravintola Resepti Salaatti Snack Stockmann Tammi Tampere Tampere-Talo Tampereen Teatteri Tampereen Työväen Teatteri Teatteri Televisio Televisiosarja Teos Turku Valokuvin kerrottu Venäjä Wsoy Ärsyttävää

Syötä sähköpostiosoitteesi, niin voit seurata tätä blogia ja saat ilmoituksia uusista julkaisuista sähköpostitse.

Follow Kulttulinarismia on WordPress.com

Pidä blogia WordPress.comissa.

  • Seuraa Seurataan
    • Kulttulinarismia
    • Already have a WordPress.com account? Log in now.
    • Kulttulinarismia
    • Mukauta
    • Seuraa Seurataan
    • Kirjaudu
    • Kirjaudu sisään
    • Ilmoita sisällöstä
    • Näytä sivu lukijassa
    • Hallitse tilauksia
    • Pienennä tämä palkki
 

Ladataan kommentteja...