Kulttulinarismia

~ Kulttuuria ja kulinarismia.

Kulttulinarismia

Monthly Archives: elokuu 2015

Pauliina Vanhatalo: Pitkä valotusaika

24 maanantai Elo 2015

Posted by Kulttulinaristi in Kirjallisuus

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

Arvostelen, Homoseksuaalisuus, Kirja, Oulu, Tammi

     ASEMAKATU, OULU, 1965 (?).
     ARVIOLTA 16-18 -VUOTIAS
     MIESHENKILÖ POLTTAA TUPAKKAA.
     KUVAAJA TUNTEMATON.

     Aarni jätti pyörän puutalon seinää vasten, tasasi hengitystään, työnsi kätensä takin taskuun ja ravisti tulitikkuaskia kankaan uumenissa. Trap, trap, trap. Tikut törmäilivät toisiinsa ja rasian seiniin, ja Aarni paremminkin aavisti kuin kuuli niiden rapinan. Se rauhoitti häntä. Trap, trap, trap.

Pauliina Vanhatalon viides kirja Pitkä valotusaika alkaa 60-luvun Oulusta. Sopii minulle. Oulu on tuttu ja oululaisuus lähellä sydäntä. Voin helposti kuvitella maiseman ja ihmiset alkavat välittömästi elää. Ehkä siinä auttaa alun kuvaus. Se, että heti ensimmäisellä sivulla annetaan kuvalle paikka ja nimi. Ennen kuin itse tekstiin pääsee käsiksi, joutuu väkisinkin hahmottamaan mieleensä tilanteen Asemakadulla (vaikka näenkin kyllä nyt ajatellen Tuiran maiseman, haitanneeko tuo). Uppoan heti tunnelmaan ja tarinaan.

Pauliina Vanhatalo: Pitkä valotusaika

Pauliina Vanhatalo: Pitkä valotusaika

Tarinan päähenkilö on elämäänsä tympääntynyt nuorimies Aarni, joka pääsee eli joutuu töihin tätinsä valokuvaliikkeeseen ja saa sitä kautta sisältöä elämäänsä. Hän aloittaa apulaisena, mutta tulee vähän vastentahtoisestikin kiinnostuneeksi myös valokuvauksesta. Hän löytää itselleen puolison ja perustaa perheen. Valokuvaus on aina tavalla tai toisella mukana kuviossa toisaalta antaen sisältöä elämään, toisaalta tehden siitä vaikeaa.

Kirja kertoo toisaalta vaatimattomasta suomalaisesta miehestä, joka elää tuskaista taiteilijaelämää, ei tosin ismoalankomaisesti, vaan tavallisesti. Hän haluaa saada töitään esille, muttei saa. Hän elää ihanan vaimon ja perheen kanssa, muttei välttämättä aina huomaa sitä. Hän kuvittelee kannattelevansa perhettään, mutta ehkä perhe kannatteleekin häntä.

Tarina etenee muutamassakin aikakaudessa, joista yksi on tämä vuosi. Takaumat ja nykyaika muodostavat hienon kudelman, jota on nautinnollista lukea. Kirjan lukee aika äkkiä, mutta mielikuva ja tunnelmat jäävät vahvoina muistiin. On helppo palata valokuvaliikkeeseen tai Aarnin kotiin.

Toisin kuin monissa kirjoissa, kenenkään henkilöhahmon kohdalla ei Pitkässä valotusajassa tarvitse palata henkiön kuvaukseen tai miettiä, että kenestäs taas olikaan kyse. Henkilöiden nimet, ulkonäöt (vaikkei niistä taideta kertoakaan) ja suhteet toisiinsa ovat kertalukemalla selkeät. Yksityiskohta, jota henkilötarinoihin liittyen arvostan kovasti, oli Aarnin Enni-tädin ja valokuvaliikkeen toisen omistajan Liisa Kerimäen suhde. Se oli myös asia, jota jouduin tarkastelemaan ja miettimään, miten kukakin suhteen tulkitsee, kuka minkäkin värisillä laseilla kirjaa lukee. Missään kohtaa mitään ei alleviivattu, muutamasta pienestä vihjeestä vain olin ymmärtävinäni heidät elämänkumppaneiksi. Vaikka elettiinkin 60-lukua, asiasta ei tehty numeroa eikä se sinänsä ollut tarinan kannalta mtienkään merkittävää. Se vain oli. Tavallista. Kirjailijalle hatunnosto.

Toinen tarkastelemani seikka on kirjan vahva oululaisuus. Kun olin pieni, kävimme useita kertoja vuodessa Oulussa. Odotin, että Oulun raja saapuu. Odotin myös, että Oulun rajalla olisi ollut leijonaptsaat, mitä siellä ei sitten ollutkaan. Leijonia tai ei, kun raja ylittyi, vaihdoin murteen Oulun murteeksi. Kuinka puhdasta tai ei se olikin, pululainen nuotti on helposti löydettävissä aivojeni murrekeskuksesta. Siitä päästään asiaan. Kirjassa puhutaan paljon oulua. Olisiko se murretta tuntematta häiritsevää, vai tunnistavatko kaikki muutkin sujuvasti oululaisen venytyksen ja kaksostuneet konsonantit? Kuulevatko muutkin (kuin oululaiset ja minä) lukiessaan puheen korvissaan? Minä pidän rohkeaa murteen käyttöä rikkautena, myös kirjassa. Se antaa hahmoille omanlaisensa äänen ja syventää lukijan suhdetta luettaviin henkilöihin.

Minä pidin kirjasta. Se oli kivasti rakennettua, sujuvaa ja helppoa luettavaa, vaikken tarkoita, että tarina olisi ollut helppo. Pauliina Vanhatalo on minulle ennestään tuntematon kirjailija. Tämän lukuelämyksen perusteella Pitkä valotusaika ei tule jäämään viimeiseksi kirjaksi, jonka häneltä luen.

Kirjailija: Pauliina Vanhatalo
Kirja: Pitkä Valotusaika
Alkuperäinen teos: –
Kustantaja: Kustannusosakeyhtiö Tammi
ISBN: 978-951-31-8500-8
Sivuja: 223
Kestäisikö toisen lukemisen: Helposti, mutta menisi vieläkin nopsempaan kuin ensimmäinen kerta. Ehkä. TAi sitten olisi helpompi jäädä tunnelmien äärelle.
Montako tähteä:  ****

Tamperrada 2015 ja 20 kilpailupintxoa

19 keskiviikko Elo 2015

Posted by Kulttulinaristi in Ravintola, Ruoka, Yleinen

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

Arvostan, Gourmet, Kulinarismi, Nähtävyys, Ravintola, Tampere

Pintxo vääntyy vähän vaikeasti tamperelaisen suuhun, mutta maistuu mukavasti. Tamperrada sanana herättää kysymyksiä ja nyt kerron molemmista.

Pintxo on kuten tapas, muutamalla pikkuhaukkaisulla nautittava suolapala, joka sopii vaikkapa jonkin juoman kylkeen. Useimmiten pintxoja nautitaan enemmän kuin yksi kerrallaan, mutta tällä viikolla 17.-21.8.2015 Tampereella on mahdollisuus käydä maistamassa vaikka vain yksi pintxo milloin missäkin ravintolassa…

Nimittäin siksi, kun nyt on Tamperrada-viikko. Viikon tarkoituksena on tuoda tamperelaisia ravintoloita tutummiksi ja helpommin lähestyttäviksi, kun sisään voi poiketa vain yhdelle pienelle pintxolle. Jokainen kilapilupintxo maksaa 2 euroa, melko kohtuullista. Viikon esikuva on Espanjan San Sebastianissa vuosittain järjestettävä La Tamborrada -tapahtuma.

Ravintoloissa voi olla tarjolla paljon muitakin pintxoja, mutta jokaisessa voi olla vain yksi kilpailuversio. Kun heti maanantaina aloittaa, niin hyvin ehtii… vai ehtiikö? Osallistujaravintoloita on nimittäin 20: 4 Vuodenaikaa, Armas Kuppila, Bistro Julienne, Bistro Le Pot, Gastropub Kaleva, Henriks, Huber, Inez, Izakaya Nomu, Kattila, Kievari Kahdet Kasvot, Maruseki, Masuuni, Piemonte, Salud, Santé, Stefan´s Steakhouse, Tiiliholvi, Trattoria Tammerinpuisto sekä Tuulensuu.

Viikon päätteeksi voi äänestää omaa suosikkiaan tässä linkissä. Pahuksen pitkä matka on vielä 20 annokseen, mutta näin on edetty tähän mennessä:

Armas Kuppilan Armas kepap porsaan lihalla ja rieskalla ehkä. Ihan maukas, mutta vähän vaikea syödä, vaikka mitäs siitä, syötyä tuli kuitenkin.

Armas Kuppilan Armas kepap porsaan lihalla ja rieskalla ehkä. Ihan maukas, mutta vähän vaikea syödä, vaikka mitäs siitä, syötyä tuli kuitenkin.

Tapas Bar Inezin (Pellavatehtaankatu 19) patonkisiivu valkosipulivoilla ja pienesti tulisella broilerilla. Yllättävää kyllä, chilinvihaajajälkeläiseni meni ja söi koko pintxon. Olisi se minullekin maittanut.

Tapas Bar Inezin (Pellavatehtaankatu 19) patonkisiivu valkosipulivoilla ja pienesti tulisella broilerilla. Yllättävää kyllä, chilinvihaajajälkeläiseni meni ja söi koko pintxon. Olisi se minullekin maittanut.

Shampanjabaari Santén (Hatanpään valtatie 2) mustikka-siika-tuorejuusto-luomus tervaleipäsellä oli vähän pieni, mutta oikein, oikein herkullinen. Mustikka meni mukavasti kalan ja juuston kanssa.

Shampanjabaari Santén (Hatanpään valtatie 2) mustikka-siika-tuorejuusto-luomus tervaleipäsellä oli vähän pieni, mutta oikein, oikein herkullinen. Mustikka meni mukavasti kalan ja juuston kanssa.

Stefan's Steakhousen (Kehräsaari) twisted egg royale -pintxo oli ehkä seurueen kaunein ja monimutkaisimman näköinen, mutta maussa oli jotain vähän kumista. Se oli kuitenkin todella kaunis ja siinä oli paljon kaikkea. Mutta ikä on tärkeintä? Näkö vai maku?

Stefan’s Steakhousen (Kehräsaari) twisted egg royale -pintxo oli ehkä seurueen kaunein ja monimutkaisimman näköinen, mutta maussa oli jotain vähän kumista. Se oli kuitenkin todella kaunis ja siinä oli paljon kaikkea. Mutta ikä on tärkeintä? Näkö vai maku?

Masuunissa (Hatanpään valtatie 1, Ilves) oli niin pimeää kaiken auringon paisteen jälkeen, että se jotenkin latisti tunnelmaa. Karitsa-tartar ja punajuuri maistuivat kyllä ihan hyviltä, mutta jotain makua jäin kaipaamaan. Palvelusta ynnää, se oli jotenkin hyvää ja herttaista.

Masuunissa (Hatanpään valtatie 1, Ilves) oli niin pimeää kaiken auringon paisteen jälkeen, että se jotenkin latisti tunnelmaa. Karitsa-tartar ja punajuuri maistuivat kyllä ihan hyviltä, mutta jotain makua jäin kaipaamaan. Palvelusta ynnää, se oli jotenkin hyvää ja herttaista.

Seuralaisen rontti meni tulemaan kipeäksi, joten kiireessä kävin nappaamassa Kattilasta (Hallituskatu 5) mukaan muutaman pintxon. Kattila oli minulle uusi tuttavuus ja tässä päästään Tamperradan ytimeen: En ollut aiemmin käynyt, mutta nyt olen jo valmiiksi aivan myyty. Jono oli ovelle asti ja tupa täynnä väkeä. Kattilaan on päästävä uudestaan!

Seuralaisen rontti meni tulemaan kipeäksi, joten kiireessä kävin nappaamassa Kattilasta (Hallituskatu 5) mukaan muutaman pintxon. Kattila oli minulle uusi tuttavuus ja tässä päästään Tamperradan ytimeen: En ollut aiemmin käynyt, mutta nyt olen jo valmiiksi aivan myyty. Jono oli ovelle asti ja tupa täynnä väkeä. Kattilaan on päästävä uudestaan!

Kattilan kilapilupintxot etualalla kylmäsavulohimousseineen, takana nähtävästi nyhdettyä possua (jos oikein kuulin) wasabitahnalla höystettynä. Erittäin herkullisia molemmat. Ja kukkiakin vielä!

Kattilan kilapilupintxot etualalla kylmäsavulohimousseineen, takana nähtävästi nyhdettyä possua (jos oikein kuulin) wasabitahnalla höystettynä. Erittäin herkullisia molemmat. Ja kukkiakin vielä!

Yritin aloittaa ensimmäisen Tamperreda-elämykseni maanantaina Izakaya Nomusta (Kyttälänkatu 11) ja pettymys oli suuri, kun ravintola oli mitään selittelemättä kiinni. Olen yrittänyt Nomuun joskus aiemminkin, mutta se ei ole ollut auki silloinkaan. Ehkä se päivä vielä koittaa…

Kuulemani perusteella Tamperrada-kierroksen parasta antia on se, kun porukalla mennään paikasta toiseen iltasella ja nautiskellaan samalla lasillinen ja toinenkin. Ehkä ensi vuonna niin, nyt olen jakanut ravintolavisiitit useammalle päivälle, enkä siltikään ennätä mitenkään kaikkiin. Hieno tapahtuma, suosittelen pistäytymään missä vaan.

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

17 maanantai Elo 2015

Posted by Kulttulinaristi in Kirjallisuus, Teatteri

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

Arvostelen, Gummerus, Kirja, Kulttuuri, Tampereen Työväen Teatteri

Hyvä ystävä avasi silmäni sanomalla, ettei tykkää lukea käännöskirjallisuutta, koska se ei ole koskaan niin sujuvaa kuin suomeksi kirjoitettu kirjallisuus. Englanniksi hän kyllä lukee mielellään, mutta suomennettuja ei niinkään. Luettuani ensin Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin ja sitten Alice Munron Viha, rakkaus, ystävyys -kirjan, ymmärsin ystäväni sanoman sitten kun siirryin suomalaiseen kirjaan. Oi ja voi, kuinka sujuvaa on kieli, kuinka yhdessä lauseessa voidaan selittää ja kuvata suomalaisuutta alleviivaamatta, mutta kuitenkin niin, että se on mahdotonta kääntää millekään kielelle. Sama myös kirjallisuudessa, jota käännetään muista kielistä suomeksi.

     Puolet 6b:stä oli niitä, joiden elämän tärkeimpiä kysymyksiä olivat ritari ässä, pulttibois ja tappajahai. Hei älä mee tai viet multa kaiken, ne hoilottivat välitunneilla ja kulkivat käsi kädessä autiotaloon ja aivovaurioon. – – – Aleksikin koetti parhaansa mukaan hokea ou-steks-steksiä ja kikkarapää-käkkäräpäätä, oppia korvakuulolta hittibiisejä ja nyökytellä innokkaasti suosikkisarjojen uusimmille käänteille, vaikkei ollut nähnyt niistä vilaustakaan.

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

Takakansi ja paljon kehuja.

Takakansi ja paljon kehuja.

Pauliina Rauhalan esikoisteos Taivaslaulu kertoo noin kolmekymppisistä Aleksista ja Viljasta, lestadiolaisesta pariskunnasta ja heidän monilapsisesta perheestään. Vaikka lapset tai heidän olemassaolonsa on kirjassa merkittävää, tarina keskittyy kuitenkin kahteen aikuiseen ihmiseen, jotka elävät yhdessä, mutta kuitenkin jotenkin erillä toisistaan. Se, että ehkäisyä ei saa käyttää ja lapsia vain tulee ja tulee, pitää väkisinkin pariskunnan erossa toisistaan. Aika julmaa jotenkin. Ei ole väliä, vaikka lapsia syntyisi vuoden välein, aina on jaksettava ja otettava uusi elämä ilolla vastaan, vaikkei jaksaisi ja pystyisi hoitamaan kunnolla edellisiäkään.

     Kouluaikoina Aleksia oli toistuvasti kiusattu siitä, että hänen isänsä taisi olla melkoinen panomies, kun heillä oli kaksitoista lasta. Sillä tavalla uskovaisia kiusattiin. – – – Nyt hän tiesi, mitä hänen olisi pitänyt kiusaajilleen sanoa, kukaan ie ollut häntä kouluvuosina neuvonut: kahteentoista lapseen tarvitaan tasan kaksitoista panoa.

Kuinka paljon kirjassa on totta ja kuinka paljon kuviteltua, en tiedä, mutta jotenkin on helppo uskoa lukemaansa. Onhan näitä kuultu: televisiota ei saa katsoa, mutta netin kautta voi huoletta katsella ohjelmia.

Kirja antaa ymmärtää lestadiolaisuudesta saman, mitä niin moni islamilaisestakin maailmasta kertova kirja. Nainen on lasten tekoa varten ja miehille houkutus. Mies sitten tehdään siksi jotenkin heikoksi, koska hän ei voi vastustaa kiusausta ja siksi naisen on esimerkiksi hunnutettava itsensä päästä varpaisiin, ettei heikko miespoloinen joudu kiusauksen valtaan.

     Aihe vaihtuu Jumalan huolenpidosta tyttöjen pukeutumiseen. Älkäät sovittako teitänne tämän maailman muodon jälkeen. Maailmallisilla vaatteilla ei pidä tieten tahtoen kiusata lihan himoja. Pukeutumisessa täytyy pitää huolta siitä, että veljetkin voivat säilyä uskomassa.
     Mietin taas kerran, miksi saarnataan tytöistä ja miehistä. Puhuja kuulostaa vanhalta tuhmalta sedältä, joka tiirailee teini-ikäisiä. Vaikka siinä ei ole muusta kyse kuin siitä, ettei uskalla sanoa sanaa nainen. Nainen on liian viettelevä ja itsenäinen sana. Ei ole naisia, on vain äitejä, tyttöjä ja sisaria, joiden omassa seksuaalisuudessa ei ole muuta mainittavaa kuin se, että se aiheuttaa kiusauksia veljille, joiden liha on heikko.

Tarinaa kerrotaan kolmessa muodossa. Vilja kertoo omana itsenään, Aleksista kerrotaan kolmannessa persoonassa, mutta ei Viljan näkövinkkelistä. Lisäksi puhujaäänenä joissakin kappaleissa on lapsi, joka leikkii nukeilla ja sitä kautta käsittelee uskontoaan ja elämäänsä. Onko se joku Viljan ja Aleksin lapsista vai vain joku satunnainen lestadiolaislapsi, en pääse selvyyteen. Jotenkin ajattelen sen kuitenkin olevan yksi kirjassa esiintyvistä lapsista.

Aluksi nautin tekstistä hurjasti sen vähän ahdistavasta aihepiiristä huolimatta. Tarinakin tuntui etenevän. Kiinnostavana kirja pysyi koko ajan, mutta jotenkin vauhti hiipui. Epilogi oli oikein antikliimaksi. Ehkä se oli jotain hienoa ja monimerkityksellistä, mutta minulta se meni jotenkin ihan ohi. Siispä vinkki: jos kirja tuntuu hyvältä ennen epilogia. Jätä se siihen.

Taivaslaulu tulee muuten syksyllä Tampereen Työväen Teatteriin. Se oli yksi syy, miksi kirja piti lukea nyt, ennen näytelmän katsomista.

Kirjailija: Pauliina Rauhala
Kirja: Taivaslaulu
Alkuperäinen teos: –
Kustantaja: Gummerus
ISBN: 978-951-20-9922-1
Sivuja: 284
Kestäisikö toisen lukemisen: Toki.
Montako tähteä:  ****-

Hiedanrannan puutarhajuhlat

16 sunnuntai Elo 2015

Posted by Kulttulinaristi in Museo/Näyttely, Yleinen

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

Arvostan, Historia, Kulttuuri, Perinteinen, Tampere

Hiedanranta on teollisuusalue Nässyn rannalla, Nokian moottoritien ja rantatien risteyksen jälkeen oikealle käännyttäessä. Keskustasta kun tullaan nääs. Se on entistä Metsä Boardin sellutehtaan aluetta. Entisellä puunjalostusalueella on ollut jo vuosia hiljaista, mutta viime vuonna kaupunki osti sen Metsä Boardilta 26 miljoonalla eurolla. Vanhimmat teollisuusrakennukset ovat 1900-luvun alusta ja Wilhelm von Nottbeckin rakennuttama kartano vuodelta 1893.

Varoitus sortumavaarassa olevista rakennuksista ja rakennelmista.

Varoitus sortumavaarassa olevista rakennuksista ja rakennelmista.

Hienoltahan ne rakennukset näyttävät.

Hienoltahan ne rakennukset näyttävät.

Hiedanrannasta suunnitellaan uutta asutuskeskusta 15 000-25 000 asukkaalle, jonka läpi tai ohi ratikkakin tulisi kulkemaan. Tällä hetkellä alue toimii nimellä Väliaikainen Hiedanranta, jonka toimintaan ja tulevaisuuteen kaupunki kaipaa vinkkejä kaupunkilaisilta. Sieltä voi myös vuokrata tiloja käyttöönsä ja siellä voi järjestää jotain kivaa, kuten nyt 15.8. ja 16.8. järjestetyt puutarhajuhlat. Lauantain ohjelmaan kuului yömyöhälle jatkunut elektromusiikkidisko ja muuta hengailua. Sunnuntaina soitettiin jazzia ja hengailtiin.

Ohjelma.

Ohjelma.

Musaa ja hengailua hyvässä säässä ja seurassa.

Musaa ja hengailua hyvässä säässä ja seurassa.

Kansa kerääntyy katselemaan näkymää Nässylle.

Kansa kerääntyy katselemaan näkymää Nässylle.

Kaupungille saa antaa vinkkejä Hiedanrannan käyttötoiveista.

Kaupungille saa antaa vinkkejä Hiedanrannan käyttötoiveista.

Säät suosivat mitä mainioimmin ja nyt sunnuntaina käyneenä pienesti jäi harmittamaan, ettei eilen illalla jaksanut lähteä. Ja koskapa sää oli niin mainio ja tunnelma upean leppoisa, tuli mieleen, että varmaan tästäkin joku ”säästäkää Hiedanranta”-kansanliike saadaan aikaan. Tuntuu, että kun jotain alueita halutaan rakentaa, syntyy vastaliike. Kuten Eteläpuistossakin. Kävin muuten siellä eilen ja seurueen kanssa totesimme kaikki, että täälläpä ei ole ennen tullutkaan käytyä. Kiva alue joo, mutta ei siellä ihmisiä ollut. Miksei siis rakentaisi sitäkin, ympäristöä kunnioittaen. Kyllähän Pyynikillä ulkoilumaastoja riittää aivan kaupungin kupeessa.

Että minun puolestani rakentakaa Hiedanranta ja tehkää siitä kiva. Säästäkää, hyödyntäkää ja korjatkaa vanhaa niin paljon kuin mahdollista, tehkää koko rannan mittainen hiekkaranta laitureineen päivineen ja keksikää kaikkea aktiviteettia, joiden avulla kaupunkilaiset saadaan innostumaan!

Rantatielle näkyvät tolpat lähempää.

Rantatielle näkyvät tolpat lähempää.

Vasemmanpuoleisessa asui aikanaan tehtaan vartija.

Vasemmanpuoleisessa asui aikanaan tehtaan vartija.

Kartano.

Kartano.

Vesilaitos.

Vesilaitos.

Altaita ja rattaita.

Altaita ja rattaita.

Hommat loppu.

Hommat loppu.

Jos innostuit asiasta kuten minäkin, seuraa Väliaikaisen Hiedanrannan nettisivuja vaikka tästä linkistä. Ja hästäggäile tunnuksella #hiedanranta.

Ehkäpä alue herää uudella lailla henkiin...

Ehkäpä alue herää uudella lailla henkiin…

Maka Sushi, Tampere

09 sunnuntai Elo 2015

Posted by Kulttulinaristi in Ravintola, Ruoka, Yleinen

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

Arvostan, Arvostelen, Kala, Kulinarismi, Lounas, Ravintola, Sushi, Tampere

Olimme tänään menossa Hällä-näyttämölle Teatterikesän merkeissä Petra-näytelmää katsomaan. Koska aikaa oli, muttei liikaa, piti valita ravintola jostain läheltä. Ensin tuli mieleen Maruseki ja sitten tuli mieleen, että viimeisillä kerroilla hinta on ottanut laatuun liikaa etäisyyttä. Laatu laskee, hinta nousee. Jotenkin fin diningia haetaan, mutta maku ei piisaa. Tai jotain. MUTTA!

Muistin tuttavani suositelleen minulle kolmen nuoren yrittäjän perustamaa Maka Sushi -ravintolaa jo heti sen perustuttua. Sanoi, että lounas on hinta- ja laatusuhteeltaan mainio. Muulloin ei vielä ollutkaan käynyt kuin lounaalla. Minäpä päätin testata.

Maka Sushi löytyy Näsilinnankadulta Kauppa-aukiolta pienestä, pimeästä nurkasta. Aika viehättävä sijainti sinänsä.

Maka Sushi löytyy Näsilinnankadulta Kauppa-aukiolta pienestä, pimeästä nurkasta. Aika viehättävä sijainti sinänsä.

Seuralainen nuokkui autossa ja kun yllätyksenä vein hänet heräilevänä sushilaan, oli aloitus jotenkin kankea ja rasittava (ei siis seuralaisen syystä). Ravintolan neljästä sisällä olevasta pöydästä yhdessä oli huutava vauva, joka kyllä kohteliaasti kärrättiin kohta pihalle. Musiikki oli vähän painostavaa jumputusta näin ensi alkuun tyyliin sopimattomasti. Myöhemmin siihen tottui ja se olikin ehkä ihan tyyliin sopivaa. Tiedustelin kassalta, mitä täällä pitäisi syödä noin niinkuin suosituksia tunnustellakseni. Vastaus oli.”Sushia.” Ok, se kai se oli mielessäkin, mutta ei niin tarkasti olisi tarvinut sanoa. Pöytään mentyäni tarjoilija (sama kun kassalla ensin) pyyhki muut pöydät paitsi meidän pöytäämme. Pyysin kyllä, mutta kaikui pyyntöni kuuroille korville.

Seinämaalaus ja hillittömän kivat lamput.

Seinämaalaus ja hillittömän kivat lamput.

Pirteä ja yksinkertainen sisustus.

Pirteä ja yksinkertainen sisustus.

Nettisivulla sanotaan:”Tarjoamme laadukasta ja ammattitaidolla tehtyä sushia, mistään tinkimättä. Teemme ruoat käsityönä alusta asti itse, tervetuloa!” Pidän mielukkaammin vähän paremmasta kuin huonommasta palvelusta, ja siitä kyllä aluksi tuli tingittyä. Muuten lause piti vallan mainiosti paikkansa. Ja loppua kohden palvelukin parani. Liekö ollut ensimmäisellä kaverilla huono päivä, muilta onnistui palvelukin leppoisammin.

Tsekkasimme listan ja tilasimme 14 palan annoksen (18,50 €) ja lisäksi 10 lohinigiriä (15 €). Isompaan annokseen ei ollut tonnikaloja tarjolla, mutta tilalle tuli grillattua lohta ja ankeriasta. Mielenkiintoista. Huomasimme, että muista pöydistä käytiin hakemassa Misokeittoa. Menin kysymään, mitähän moinen maksaisi, niin vähän töksäyttäen minulle sanottiin sen kuuluvan hintaan. Sitähän en voinut tietää, kun ei ollut kerrottu, mutta hienoa. Hyvää oli se keitto, vaikkei sattumia ollutkaan. Siihen sai oman maun mukaan lisätä sipulin varsia, kuivattua merilevää ja chili-seesaminsiemen-jauhetta. Hyvää. Sopi santsia.

Misokeitto oheishörsäleillä.

Misokeitto oheishörsäleillä.

Kolme nuorta miestä hääri keittiössä ja kohta saimme hienot annoksemme. Lohi suorastaan suli suuhun. Ankerias vähän jännitti, mutta se olikin kypsennetty ja maistui todella hyvältä. Hyvä, että oli tonnikala loppu, johan sitä on maistettu. Maut olivat erittäin hyviä kaikin puolin ja sushi-palaset sopivan kokoisia. Riisillä oli hyvä koostumus, ei hajonnut, muttei ollut liian kovaa ja tiivistä. Kokemukseni tamperelaisista sushi-paikoista rajoittuvat tällä hetkellä Marusekiin ja Watamiin.  Miljööt ovat kaikissa kolmessa hyvin erilaiset. Palvelu ei ole muissakaan mitään ylenpalttista, joten paras vertailtava on ruoka ja siinä Maka menee muista ohi että heilahtaa. Taisin syödä yksiä parhaista susheista koskaan.

14 palan herkkuannos, takana 10 kappaletta suusa sulavia lohinigirejä.

14 palan herkkuannos, takana 10 kappaletta suusa sulavia lohinigirejä.

Ravintola: Maka Sushi
Missä: Näsilinnankatu 30, kauppa-aukio keskustan länsipäässä, Tampere
Vinkki: Misokeitto kuuluu hintaan ja sitä sopii santsia. Laita sekaan kaikkea, mitä laitettavissa on.
Palvelu: Aluksi aika onnetonta, mutta selvästi parani loppua kohti
Tykkäsinkö: Ruoka oli tosi hyvää ja ehkä ensi kerralla muutkin osaset natsaavat paremmin.
Oliko kallis: Hinta-laatu-suhteelta oikein hyvä.
Menisinkö uudestaan: Todellakin aion mennä!
Montako tähteä (1-5) kokonaiselämykselle: 3
Montako tähteä (1-5) ruoalle: 5
Seuralaisen tähdet kokonaiselämykselle:
4
Seuralaisen tähdet ruoalle: 4,5

DFM Company: Petra – Teatterikesä 2015

08 lauantai Elo 2015

Posted by Kulttulinaristi in Teatteri

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

Arvostelen, Historia, Kulttuuri, Tampere, Teatteri, Teatterikesä

Hupsista keikkaa, olipa huono!
Esittelin kulttuurikammoiselle seuralaiselle syyn mennä katsomaan Petraa näin: Se on islantilainen ja sähän tykkäät Islannista. Se kertoo herkän tarinan vanhasta islantilaismummusta, joka koko elämänsä kerää kiviä ja tekee niistä näyttelyn. Ajattelin, että kun suakin kivet kiinnostaa, niin varmaan tää ois hyvä. Tää tän tekijä on sen joku lapsen lapsi tai joku. Esitys on varmaan islanniks tai enkuks, mutta varmaan siellä on tekstitys (kyllä ei ollut). Siellä Teatterikesän nettisivullakin sanottiin, että:”Teatterintekijä Pétur Ármannsson inspiroitui persoonallisesta isomummostaan ja alkoi keräillä paloja yhteisestä menneisyydestä tuodakseen niitä näkyville – aivan kuten Petra kiviä. Syntyi sympaattinen ja valtavan hieno, pieni suuri esitys muistoista, suvun tarinoista, taiteen tekemisestäkin.”

Mitä lie haltijasaagaa upeine tunnelmineen ja maisemineen odotin, mutta kyllä ei ollut niistä mitään. Esitys oli suorastaan vaivaannuttava ja epämiellyttävän huono. Ja jollain lailla tässäkin esitettiin teatterin tekemistä, kuten aiemmin Teatterikesässä näkemissäni Q-teatterin Jotain toista ja Turun kaupunginteatterin Meganin tarina. Ehkä se on joku viime kauden trendi.

Lähtötilanne oli se, että lavalla olleista näyttelijöistä yksi kertoi juurikin Petran lapsenlapsen lukittautuneen Cumulus-hotelliin ja kirjoittaneen kirjeen, joka piti lukea ääneen yleisölle. Se oli sellainen ”teatteri on merkityksetöntä ja en voi pilata isoäitini muistoa ja minä olen turha ja koska teatteri on turhaa niin te yleisökin olette ja diipadaa ja fuck you ja moikka”. Täti takanani ehti hämmästellä, että onko tämä siis totta ja se olikin näytelmän toiseksi paras kohta. Paras oli loppukumarrus.

Alkuasetelma. Kyllä jo tässä vaiheessa hiipi mieleen ajatus, että näinköhän tästä spektaakkelia mahtaa tulla...

Alkuasetelma. Kyllä jo tässä vaiheessa hiipi mieleen ajatus, että näinköhän tästä spektaakkelia mahtaa tulla…

Sitten koko (onneksi vain) reilun tunnin kestäneen esityksen aikana ensin näyttelijät esittelivät itsensä kertoen miksi ja miten he tuntevat tämän Cumulukseen lukittautuneen päähenkilön (Péturin) ja sitten he kertoivat omalla tavallaan Petrasta lukien Péturin päiväkirjamerkintöjä ja näyttäen vanhoja valokuvia ja filmin pätkiä. Lopussa olikin sitten sellainen huipennus, että oksat pois! Lava tyhjennettiin niistä muutamasta tavarasta, mitä siellä oli ja yleisöä pyydettiin hengittämään syvään, hieromaan käsiä yhteen lämpöenergian aikaansaamiseksi ja sulkemaan silmänsä. Sitten oli luvassa jotain taikaa. Ajattelin antaa vielä mahdollisuuden ja menin mukaan hommaan. Ja sitten, tattadadattattaaaaaaaaaa… Pétur olikin ilmestynyt lavalle kitaran kanssa ja lauloi tippa silmässä jonkun hitaan laulun islanniksi. JA SIINÄ SE, WUHUUUU, KÄDET ILMAAN!!! Voi hyvä tavaton.

Josko Péturilla oli ongelmia (kirjeensä) mukaan siinä, että onko hänellä oikeutta kertoa isoäidistään näytelmän avulla pilaamatta isoäidin muistoa, sanoisin, että ehkä ei ole. Ehkä ainakaan tämä ei ollut se tapa. Tai sitten voi olla, että näytelmä ei vaan kohdannut odotuksiani (no ei todellakaan!!!). Olin myös aistivinani, ettei se kohdannut monen muunkaan odotuksia, sillä aplodit olivat melkoisen vaisut. Oikein jännityksellä odotan mahdollista Aamulehden arvostelua.

Käsiohjelman kansikin lupaa jotain ihan muuta.

Käsiohjelman kansikin lupaa jotain ihan muuta.

Näytelmän kanssa kävi vähän samalla lailla kuin aikoinaan flamenco-elokuvan kanssa, jota serkkuni minulle suositteli. Ystävän kanssa menimme elokuviin korkein odotuksin. Tuli flamncotanssi, tuli flamencolaulu ja yritimme olla kovasti vaikuttuneita ja odotimme itse elokuva alkua. Mutta se ei koskaan alkanut. Koko elokuva oli vain yksittäisiä tansseja ja lauluja. Tappavaa! Se ei ehkä olisi ollut sitä, jos olisi tiennyt, mitä menee katsomaan. Sama tämän kanssa. Aika kauan odotin, että varmaan se kohta alkaa, mutta jossain vaiheessa ymmärsin, että alkoi varmaan jo ihan alussa, vaikka luulin kaiken olevan yhtä puuduttavaa johdantoa.

Ainiin, entä seuralainen sitten? Pari kertaa herätin hänet esityksen aikana pyytääkseni anteeksi ehkä vähän kehnoa valintaani. Hänestä se ei siis ehkä tuntunut niin pitkältä, nukkuessahan aika kuluu nopeammin.

Ymmärränhän minä, ettei kukaan tahallaan huonoa tee. Voihan olla, että vika on katsojassakin. Itsepä loin mielikuvan ennen aikojaan ja oikein odotin tätä taianomaista, satumaista esitystä, joten pudotus oli melkoinen. Näyttelijöiden puolesta oikein harmittaa vaisut aplodit festivaaleilla, jonne heidät on valittu pääohjelmistoon esittämään tätä sydänverellä tekemäänsä näytelmää. Esityksen aikana mietin, että miltä tuntuu Péturin ja Petran sukulaisista, jotka esityksen näkevät. Onko se heillekin yhtä tuskastuttavaa vai aukeaako se erilailla. Mietin kyllä sitäkin, että kuka ja miksi tämän näytelmän pääohjelmistoon valitsi? Pitikö saada joku eksoottinen islannista ja nyt vaan ei sattunut muuta kohdalle?

Ehkäpä jos olisin katsonut trailerin, olisin voinut unohtaa alkuperäiset ajatukseni satumaisesta haltijasaagasta.

Petra – Trailer from Dance For Me on Vimeo.

Kenen: DFM Company (Islanti & Iso-Britannia)
Mikä: Petra
Missä: Hällä-näyttämöllä, Tampereen Teatterikesässä 2015
Keitä siinä oli: Brogan Davison, Kolbeinn Arnbjörnsson, Hjalti Jón Sverisson, Pétur Ármannsson
Kuka ohjasi: Brogan Davison ja  Pétur Àrmannsson
Tykkäsinkö: En tykännyt yhtään, mutta tulipa koettua tämäkin.
Menisinkö uudestaan:En, mutta ei minun tarvitsekaan.

Q-teatteri: Jotain toista – Teatterikesä 2015

08 lauantai Elo 2015

Posted by Kulttulinaristi in Teatteri

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

Arvostan, Homoseksuaalisuus, Kulttuuri, Tampere, Teatteri, Teatterikesä

Hyvänen aika mitä teatteria!!! On vaikea sanoa mitään niin hyvästä näytelmästä, ettei pilaa sen muistoa itseltään. Muista niin väliä, kun näimme näytelmän toiseksi viimeisen esityksen Tampereen Teatterikesässä.

Näytelmän on käsikirjoittanut ja ohjannut Q-teatterille Milja Sarkola, joka muuten juuri tämän vuoden Teatterikesässä valittiin Teatterikesän taiteelliseen johtoryhmään Mikko Roihan ja Miko Jaakkolan seuraksi.

Muistan nähneeni pari Q-teatterin juttua joskus nuoruudessani Teatterikesässä ja aina ne ovat tehneet vaikutuksen. Niin teki tämäkin. Q-teatterin kuvauksen mukaan näytelmä kertoo ”seksuaalisesta halusta. Halun tuottamasta puheesta. Estyneen ihmisen halusta ja siitä miten se ilmenee kehossa, rivien välissä, sisäisenä äänenä ja eri elämänvaiheissa. Halusta vierasta ja kiellettyä kohtaan. Esitys kertoo Naisen suhteesta Miehiin. Ja Naisiin. Ja Ohjaajan suhteesta Näyttelijöihin. Esitys ihmisen suhteesta omaan haluunsa.”

Hyvä lippu.

Hyvä lippu.

Missään ei kuitenkaan sanota, että näytelmä kertoo pääasiassa naisten välisistä suhteista olipa kyseessä sitten parisuhde tai ohjaaja-näyttelijäsuhde. Ja se onkin hienoa. On mahtavaa, jos nykypäivänä ei tarvitse enää erikseen kertoa, että tämä on HOMOnäytelmä, tässä kerrotaan HOMOista. Miksi aina niitä HOMOja joka paikassa, vaikka kyllähän minä ne hyväksyn, kunhan eivät minulle tule sitä homouttaan tyrkyttämään… Sydäntä lämmittävän mahtavaa on se, että on ymmärretty vihdoinkin, että samat lainalaisuudet, ilot ja onnet, surut ja murheet kuuluvat niin homojen kuin heteroidenkin suhteisiin.

Pääosassa on ohjaaja (ei siis oikea Milja Sarkola -ohjaaja, vaan ohjaajaa esittävä näyttelijä), joka, jos oikein ymmärsin, elää elämäänsä ja vähän karilla olevaa parisuhdettaan tässä ajassa. Samalla hän ohjaa teatterilla esitystä, jossa kertoo omasta elämästään ja suhteistaan niin naisiin kuin johonkin mieheenkin. Välillä esityksessä on vaikea pysyä kyydissä kun ei aina ymmärrä, kuka esittää ketäkin. Mielestäni merkillepantavaa on se, että en huomaa yhtä lukuun ottamatta kuulevani ainuttakaan roolihenkilön nimeä. Silti kaikki tulevat tutuiksi, vaikka kaikki esittävät useita rooleja, välillä siis myös pääroolia.

Kuva: Pate Pesonius / Q-teatteri

Kuva: Pate Pesonius / Q-teatteri

Näytelmä kertoo tämän päähenkilön kautta varmasti kaikille tutuista parisuhdeongelmista. Toinen on liian vähän paikalla, toinen liian paljon, toinen haluaa koko ajan, toinen ei koskaan, toinen haluaa läheisyyttä, toinen tilaa, toinen ymmärtää liikaa, toinen liian vähän, toinen tulkitsee, toinen ei… Onko olemassakaan suhdetta, jossa molemmat haluaisivat aina kaikkea yhtä paljon tai vähän? Tuskin. Mistä löytää se balanssi kahden toisiaan rakastavan, täysin erilaisen ihmisen välille? Useammassakin kohdassa oikein sydämestä viiltää, kun huomaa niin suoria leikkauksia omaan suhteeseensa. Leuka lattiassa joutuu seuraamaan, miten joku osaakin kirjoittaa otteita suoraan elämästäni. Ja luulisin, että katsomossa suuri osa muistakin voi tuntea samoin. Jos suostuisin käyttämään sanaparia ”ihon alle”, voisin sanoa, että näytelmä todellakin menee ihon alle. Ehkä ymmärrän sanat nyt ensimmäisen kerran. En suostu kuitenkaan.

Näyttelijät tekevät aivan järisyttävät roolisuoritukset. Johtuuko siitä, että muutamat heistä ovat minulle tuntemattomia ja ainoata miesnäyttelijää, Tommi Korpelaa, lukuunottamatta en ole nähnyt ketään aiemmin lavalla, mutta kuinka valtavan hyvin he näyttelevätkään. Ei. Väärin meni. He eivät näyttele, he elävät roolinsa. Hyvin harvoin pääsee näkemään teatteria, jossa kukaan ei tunnu näyttelevän, vaan kaikki ovat aitoja ja täysin kotona rooleissaan. Koska en tunne ohjaaja ja käsikirjoittaja Milja Sarkolaa ennestään, kuvittelin, että hän esittää itse itseään näytelmässä. Väärin meni, mutta Kulttuurin sekakäyttäjän blogista opin, että näytelmä totta tosiaan kertoo ohjaajan omasta elämästä ja siinä esitettävät hahmot ovat heijastuksia oikeasta elämästä ja oikeista ihmisistä. Se on niin monitasoinen, että siinä on vaikea pysyä mukana, mutta mitä enemmän sitä miettii, sitä paremmin se aukeaa. Se on vakava ja samaan aikaan hauska. Vaikka tarina käsitteleekin suhteita yleismaailmallisesti, osa jutuista auennee paremmin vain seksuaalivähemmistöjen edustajille. Tai en minä tiedä, kukin peilannee tarinaa omaan elämäänsä, on se sitten millainen hyvänsä. Näytelmän upeimman monologin palkinto menee Sanna-Kaisa Palolle, kun hän näyttelee näyttelevänsä halua tutustua toiseen pariskuntaan, joista toiseen naiseen hän on syvästi rakastunut.

Kuva: Pate Pesonius / Q-teatteri

Kuva: Pate Pesonius / Q-teatteri

Kuten sanottu, näin hienosti kirjoitetulle, näytellylle ja ohjatulle näytelmälle ei tee kunniaa sitä analysoimalla, vaikka kuinka käyttäisi ylisanoja. Kehuilta vain menee pohja. Sen kuitenkin vielä sanon, että Tampereen Teatterista (jonka päänäyttämöllä näytelmä esitettiin) poistuessani sydän hakkasi kovempaa ja mieli oli näytelmän uskomattomuudesta ylivirittyneenä. Ei voinut kuin huokaista ”THIS is Helsinki!” Kyllä. Moneen kertaan on jo Teatterikesän aikana tullut kuultua, että Tampere on Suomen teatteripääkaupunki, että täällä käydään väkilukuun nähden enemmän teatterissa kuin vaikka Helsingissä. Kuitenkaan en voisi kuvitella näkeväni yhtä uraaurtavaa, rohkeaa ja hienoa teatteria Tampereella. Ehkei vielä, mutta ehkä sen aika vielä tulee.

Kenen: Q-teatteri
Mikä: Jotain toista
Missä: Tampereen Teatterissa, Tampereen Teatterikesässä 2015
Keitä siinä oli: Lotta Kaihua, Tommi Korpela, Iida Kuningas, Elena Leeve, Sanna-Kaisa Palo ja Emmi Parviainen
Kuka ohjasi: Milja Sarkola
Tykkäsinkö: Todella, todella, todella paljon.
Menisinkö uudestaan: Menisin, Helsinkiin matkustaisin katsomaan, kunhan vaan vielä esittäisivät, vaan eivätpä esitä, enkä usko, että tämä on helposti siirrettävissä muualle.

Alice Munro: Viha, ystävyys, rakkaus

06 torstai Elo 2015

Posted by Kulttulinaristi in Kirjallisuus

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

Arvostelen, Hämmästelen, Kirja, Kulttuuri, Tammi

Voi pahus, pelkäänpä joutuvani myöntämään, että olen moukka. Alice Munro on 1930-luvulla syntynyt kirjailija, joka on saanut kirjallisuuden Nobelin vuonna 2013. Mistä ansiosta ihminen sellaisen Nobelin saa? Muistaisin erään sukulaiseni toivoneen Munron tuoreinta kirjaa silloin joulupukilta ja kas jo siitä on jäänyt Munron nimi mieleeni. Viha, ystävyys, rakkaus -kirjaa olen katsonut pokkarina useampaan kertaan, mutta vasta hiljattain se tarttui kaupassa kyytiin. Olen tahkonnut sitä läpi vähän luvattoman kauan.

Alice Munro: Viha, ystävyys, rakkaus

Alice Munro: Viha, ystävyys, rakkaus

Kirja on vuodelta 2001 (suomennettu 2002), ettei ihan uusinta tuotantoa. Se sisältää yhdeksän novellia eri ihmisistä, eri elämäntilanteista. Takakannessa kyllä puhutaan kertomuksista, mutta eikö novelli juuri ole tuollainen lyhyt tarina tai kertomus? Tämän kirjan perusteella novelli ei ole todellakaan minun tyyppiäni. Mitaltaanhan se olisi kiva, vähän kuin yksi hieman pidempi luku, nukkumaan mennessä luettava pätkä. Mutta kun! Minulle on hyvin tärkeää, että lukiessani kirjaa, pääsen henkilöhahmoihin sisälle. Että tiedän noin suurin piirtein, miltä kukakin näyttää ja kuka on kenellekin mikä. Kirjan tarinoissa saattoi olla jopa kehyskertomus, josta sitten sujahdettiin menneeseen. Ja paljon ihmisiä. Vaikka heitä välillä kuvailtiinkin, ei noin lyhyessä tarinassa voinut millään päästä hahmojen kanssa tutuiksi. Tai sitten olisi parasta kertoa vain yhdestä hahmosta. Osaksi vaikeus johtui siitä, että luen, kun menen nukkumaan. Jos kirja ei ole oikein kiinnostava, niin sammumisia toisinaan tapahtuu. Silloin ainakaan ei pysy kärryillä.

Kirjassa oli kaksi edes vähän parempaa tarinaa, nimittäin Nokkoset ja Queenie. Ne olivat jotenkin ymmärrettävämpiä, mutta totta puhuen, kun nyt jälkeenpäin selailen kirjaa, en saa niistä enää otetta. Hyvän tarinan muistaa myöhemminkin, siihen voi jälkeenpäinkin ikäänkuin kävellä sisään. Sen maisemasta on mielessä jokin muisto ja henkilöhahmot alkavat elää kun mielessään siihen maisemaan astuu sisään. Mutta ei näissä, ei. Se, että yhdeksästä tarinasta kaksi on ihan ok, ei vielä kirjaa tee. Tai se, että kirjassa oli yksi kohta, siis yksi ainoa kohta, joka on jäänyt mieleeni siksi, kun se on niin hämmentävän totta.

Perintökalusto-tarinassa nuori nainen menee vanhemman naisen ja tämän miehen kotiin. Hän tuntee naisen ennalta, mutta miestä ei, eikä oikein välittäisikään, koska suhteessa on (hänen mielestään) jotain epäsopivaa. Alfrida, vanhempi nainen, esittelee miehensä nuorelle naiselle.
”Kemia on Billin aluetta”, Alfrida sanoi.

     Kun minä en sanonut mitään, hän lisäsi: ”Hän oli töissä Gooderhamilla.”
     Ei reaktiota.
     ”Viinatehtaalla”, hän sanoi. ”Gooderhamin viski.”
     Syy siihen, miksi en sanonut mitään, ei ollut suinkaan se että olisin ollut epäkohtelias tai kyllästynyt (tai sen epäkohteliaampi kuin olin luonnostani siihen aikaan tai kyllästyneempi kuin olin odottanut olevani) vaan se etten ymmärtänyt että minun olisi pitänyt esittää kysymyksiä – kysyä melkein mitä vaan vetääkseni tuon ujon miehen mukaan keskusteluun, ravistellakseni hänet hereille aatoksistaan ja saadakseni hänet esiintymään miehenä jolla oli ohjat käsissään, talon isäntänä.

On melkoisen viiltävää huomata olevansa juuri tuo nuori nainen. Minä ihmettelen ja hämmästelen, miten toiset aina osaava t kysellä kuulumiset ja hyviä kysymyksiä. Miten osaavat kysyä lapsesta nimeltä tai täsmäkysymyksiä työpaikasta tai vieläpä muistavat vuosien takaa, että ”silloin kun kerroit, että sulla on se *****, niin miten se nyt voi”? Tuntuu kivalta kun joku kysyy. Siihen yrittää osata itse vastata ja sitten -tyhjää. Ihmettelee vaan kun juttu loppui. Se loppui siksi, kun itse on niin jumalaton moukka, ettei osaa kysyä.

Kirjailija: Alice Munro
Kirja: Viha, ystävyys, rakkaus
Alkuperäinen teos: Hateship, friendship, courtship, loveship, marriage
Kustantaja: Tammi, yhteistyössä Bonnier Books Finland
ISBN: 978-951-31-5704-3
Sivuja: 398
Kestäisikö toisen lukemisen: Ei ainakaan minun luvussani.
Montako tähteä:  *

Jorma Uotinen: Sous le Ciel de Paris – Teatterikesä 2015

05 keskiviikko Elo 2015

Posted by Kulttulinaristi in Konsertti, Musiikki, Teatteri, Yleinen

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

Arvostelen, Hämmästelen, Homoseksuaalisuus, Konsertti, Kulttuuri, Musiikki, Tampere, Teatteri, Teatterikesä

Tulin joutuneeksi jopa vähän tahtomattani Tampereen Teatterikesässä Telttaan Jorma Uotisen esitykseen Sous le Ciel de Paris. Se tapahtui tänään keskiviikkona 5.8.2015.

Teatterikesän telttaa on ajan hammas päässyt puraisemaan, mutta silti se on paljon, paljon raikkaampi kuin lukuisat Keskustoria kesäaikaan "koristavat" kaljateltat.

Teatterikesän telttaa on ajan hammas päässyt puraisemaan, mutta silti se on paljon, paljon raikkaampi kuin lukuisat Keskustoria kesäaikaan ”koristavat” kaljateltat.

Tervetuloa Telttaan!

Tervetuloa Telttaan!

No joo, no joo, nimmarinkin, mutta en sentään selfietä.

No joo, no joo, nimmarinkin, mutta en sentään selfietä.

Esitys oli loppuunmyyty, mikä minua hämmensi. Jorma Uotinenhan on näkemykseni mukaan nykytanssija ja ehkä vähän outo – vaikken sinänsä halua laittaa ihmisiä lokeroihin – muttei kuitenkaan erityisemmin kiinnostava. Ja siinähän se. Ja lisäksi, Ranska ja ranskalaisuus ei herätä minussa sen kummempia tuntemuksia kuin Norja ja norjalaisuus. Yleensä ihmiset valahtavat lattiaan, kun vain mainitaankin sana ”ranska”, koska se on romantiikan kieli se ja siitä kuuluukin mennä veltoksi tai jopa villiksi, mutta minussa se ei aiheuta kumpaakaan. Olen muutenkin outo minäkin.

Reilun tunnin verran Uotinen vei meitä eri tunnelmiin. Oli Piafia ranskaksi ja muuta ranskaksi ja jotain myös suomeksi, osa englanniksi. Hillittömät aplodit sai myös Piazzolaksi veikkaamani instrumentaali. Yllättäen kokonaisuus oli kuitenkin aika hieno. Hyvänen aika, mikä ääni!!! Niin matala. Niin syvä. Tunteikaskin ehkä. Ja persoona, ei hassumpi. Olin kokevinani, että hän tuntee syvästi. Tuntee hänet (him) ja hänet (her). Ja kenties myös kaikkea siltä väliltä.
Mietin minä sitäkin, että olisiko innostus sama, jos hän olisi Jorma Kangasalta, samalla äänellä ja olemuksella varustettuna. Olisiko tilaisuus sitten että wau, miten hienoa ja romanttista ja ihmeellistä vai olisiko se että ”painu sinä homo vittuun siitä!”. Olisiko? Miten se olisi? Ihmettelen sitä nykyaikana myös kaikissa muissa kysymyksissä…  Kaikemmaaliman homot ovat suoraan helvetistä ja ihmiskunnalle täysin tarpeettomia, jopa vahingollisia olentoja, mutta tietokoneella (Alan Turing) on kuitenkin kiva katsella muumeja (Tove Jansson), joita pidetään ihan suomalaisina hahmoina, joista olla ylpeitä. Ja paljon muuta. Ja se siitä.

No mutta, kuten sanottu, Ranska tai ranskan kieli ei aiheuta minussa ylimääräisiä värinöitä. Silti Uotinen tulkitsi hienosti useita ranskalaisia (ja suomalaisiakin, teemaan sopivia) kappaleita, joista tutuimpia – ja sitä myöten vaikuttavimpia tottakai – olivat Edith Piafin kappaleet. Kun La Vie en rose lähti soimaan, silmäkulmaan nousi neljäsosakyynel. Non regrette rien, teki vaikutuksen tottakai samoin kuin Padam.

Kuitenkin pankin räjäytti Susanna Haaviston (ainakin minulle) tutuksi tekemä laulu Odotusta Pariisissa. Siinä on laulu, jonka sanat osaan ulkoa. Minkään muun laulun sanoja en sitten osaakaan. Laulussa on kaihoa, odotusta, rakkautta, vääryyttä, oikeutta, mitä vain, mutta voi taivahan vallat se on hieno laulu se! Niin se oli myös Jorma Uotisen esittämänä. Ei riittänyt enää neljäsosakyynel, vaan oli annettava kyynelten vain tulla.
Hieno esitys, yllättävän hieno. Odotin jotain tekotaiteellista skeidulia, mutta hyvää tuppasi tulemaan. Jopa seuralainen, kulttuurin vihaaja, sanoi, ettei tuo nyt hassumpaa ollutkaan. Menisinkö siis uudesttan? No miksikäs en!

WordPress käyttää kääntäjää

05 keskiviikko Elo 2015

Posted by Kulttulinaristi in Yleinen

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

Arvostelen, Ärsyttävää, Kulinarismi, Kulttuuri

Aivan fantastista, jopa fantastillista, on se, että kirjoittamista aloitelleessani WordPress, tämän palvelun tarjoaja, ehdottaa minulle ”selvällä suomella” seuraavaa:

     Ota käyttöön häiriötön kirjoitustila, ja kaikki muokkaimen ympäriltä häviää, kun alat kirjoittaa. Liikuta hiirtä muokkaimen ulkopuolelle ja näet kaiken jälleen.

Mitä helvettiä???

Arkisto

  • toukokuu 2018 (1)
  • huhtikuu 2018 (6)
  • maaliskuu 2018 (1)
  • helmikuu 2018 (4)
  • syyskuu 2017 (5)
  • elokuu 2017 (1)
  • kesäkuu 2017 (3)
  • huhtikuu 2017 (2)
  • maaliskuu 2017 (2)
  • helmikuu 2017 (3)
  • tammikuu 2017 (1)
  • joulukuu 2016 (1)
  • marraskuu 2016 (3)
  • lokakuu 2016 (8)
  • syyskuu 2016 (7)
  • elokuu 2016 (6)
  • heinäkuu 2016 (12)
  • kesäkuu 2016 (3)
  • toukokuu 2016 (3)
  • huhtikuu 2016 (10)
  • maaliskuu 2016 (16)
  • helmikuu 2016 (7)
  • tammikuu 2016 (7)
  • joulukuu 2015 (3)
  • marraskuu 2015 (18)
  • lokakuu 2015 (16)
  • syyskuu 2015 (14)
  • elokuu 2015 (10)
  • heinäkuu 2015 (29)
  • kesäkuu 2015 (6)
  • toukokuu 2015 (5)
  • huhtikuu 2015 (7)
  • maaliskuu 2015 (9)
  • helmikuu 2015 (27)
  • tammikuu 2015 (29)
  • joulukuu 2014 (7)
  • marraskuu 2014 (19)

Kategoriat

  • Elokuva (12)
  • Juoma (20)
  • Kirjallisuus (75)
  • Konsertti (14)
  • Lehti (7)
  • Matkailu (61)
  • Museo/Näyttely (18)
  • Musiikki (24)
  • Peli (7)
  • Radio (5)
  • Ravintola (58)
  • Resepti (59)
  • Ruoka (125)
  • Teatteri (40)
  • Televisio (12)
  • Yleinen (248)

Avainsanat

200 kcal Alkoholi Arvostan Arvostelen Bazar Bon Eines Elokuva Elämys Ferran Adrià Gourmet Grillaus Hans Välimäki Hedelmä Helsinki Herkku Historia Homoseksuaalisuus Hämmästelen Juusto Jälkiruoka Kahvi Kahvila Kala Kana/broiler Kasvisruoka Keitto Kirja Konsertti Kotimaan matkailu Kotiruoka Kulinarismi Kulttuuri Lapsen kanssa Lastenteatteri Leipä Liha Like Lontoo Lounas Maisema Matkailu Menorca Moskova Museo Museokortti Musiikki Musikaali Nähtävyys Näyttely Otava/Seven Oulu Perinteinen Pizza Pori Praha Ravintola Resepti Salaatti Snack Stockmann Tammi Tampere Tampere-Talo Tampereen Teatteri Tampereen Työväen Teatteri Teatteri Televisio Televisiosarja Teos Turku Valokuvin kerrottu Venäjä Wsoy Ärsyttävää

Syötä sähköpostiosoitteesi, niin voit seurata tätä blogia ja saat ilmoituksia uusista julkaisuista sähköpostitse.

Follow Kulttulinarismia on WordPress.com

Pidä blogia WordPress.comissa.

  • Seuraa Seurataan
    • Kulttulinarismia
    • Already have a WordPress.com account? Log in now.
    • Kulttulinarismia
    • Mukauta
    • Seuraa Seurataan
    • Kirjaudu
    • Kirjaudu sisään
    • Ilmoita sisällöstä
    • Näytä sivu lukijassa
    • Hallitse tilauksia
    • Pienennä tämä palkki
 

Ladataan kommentteja...