Oneiron on fantasia kuolemanjälkeisitä sekunneista. Oneiron meni niin yli hilseen että ärsytti. Oneiron voitti Finlandia-palkinnon vuonna 2015. Ja sitähän minä en ymmärrä.

Oneironin näyttävä etukansi.

Josko ensin vähän Oneironista ja sitten Finlandiasta, jassoo.

Painostin työkaveria toivomaan joulupukilta Finlandia-voittajan. Parahin työveri, olen niiiiin pahoillani. Sinä sen kirjan tahkosit läpi, minä luovutin kahden ja puolensadan sivun vaiheilla. Jotenkin kuvittelin, että kirja olisi aivan mahtava ja avartava, sellainen oli hype sen ympärillä sekä ennen että jälkeen voiton.

Ei auennut sanoma minulle, vaikken loppuun asti päässytkään. Teksti oli vaikeaa. Tarina kertoo seitsemästä naisesta, jotka ovat jossain kuolemanjälkeisessä välitilassa ja siellä muistelevat toisille elämäänsä ja ilmeisesti sitä, miten kuolivat. He ovat satunnaisesti eri kulttuureista ja kansallisuuksista. Yhdistävänä tekijänä vain se, että ovat kuolleet ja päätyneet porukalla sinne välitilaan. Käyköhän kaikille niin vai ainoastaan näille seitsemälle? Kirjan rakenne on jotenkin monimutkainen. Yhdestä naisesta kerrotaan kuin erilaisin artikkelein. Tai väliotsikoin. En tiedä, siihen kohtaa ryydyin. Hypin sivuja kerrallaan, kunnes totesin, että kyllä riittää mulle tämä.

Eihän kirja varmasti huono voi olla, koska Ylelläkin sitä kuvataan sanoilla merkittävä, iso, rohkea, kunnianhimoinen ja rakenteellisesti haastava. Minä vain en ollut sille oikea lukija. Tai mielialani ei ollut oikea. Tai jotain. Tässäkö arvosteluni? Taitaa olla.

Oneiron. Antoikohan tämä takakansi odottaa enemmän? Ainakin odotin.

Sitten siihen Finlandia-asiaan. Tämä Oneiron oli nyt kolmas kirja viimeisiltä vuosilta, joka on jäänyt kesken. Miten ironista, yöpöydällä lukemisen jatkamista odottaa Mikko Rimmisen Nenäpäivä, myös Finlandia-voittaja (2010). Sen ehkä jatkan kuitenkin loppuun. Joskus. Kaiehkä.

Tuskin olen ainoa, enkä olekaan, joka vuosihan tätä aihetta jauhetaan, joka hämmästelee sitä, että lopulta teoksen valitsee vain yksi ihminen. Voisinko se olla minä? Jos olisin, niin muita ehdokkaita lukematta voisin vaikka vannoa, että joku muu kirja olisi voittanut. Onhan se, lapseni sanoin, epää, että yksi teos kahmii sellaisen maineen ja suosion. Ei sillä, kaikki kirjallisuuden saama tuki on hyvää, mutta että yhdelle. Vähän kuin levittelisi kirjat lattialle. heittäisi tikan ilmaan ja katsoisi, mihin tippuu. Pim, voittaja on siinä.

Tämän lukuelämyksen jälkeen odotan pienellä kauhulla seuraavaa koitosta, Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät. Valtosen kirja on viime vuoden Finlandia-voittaja nimittäin. Siinäpä mainio nimi kirjalla. Vähän samalla lailla kuin Anthony Doerrin Pulitzer-voittajalla Kaikki se valo jota emme näe. Kaksi kirjaa, jotka on luettava vain värisyttävän nimen vuoksi.

Kävipä hauska juttu. Tutkailin tuota männävuosien Finlandialistaa ja huomasin sieltä Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi (2000). Onhan sekin tuolla hyllyssä. Se on jäänyt aikanaan kesken. Mutta ehkä olin silloin liian nuori. Katsotaan miten käy Valtosen kanssa, päätän sitten, saako Sinisalo mahdollisuuden. Ja Helena Sinervo Ruonoilijan talossalla (2004), sekin näkyi löytyvän hyllystä. Saision Punainen erokirja (2003) on luettu, se oli hyvä ja mullistava, samoin Ulla-Lena Lundbergin Jää (2012) ja Sofi Oksasen Puhdistus (2008). Että on niissä hyviäkin ollut, ei käy kieltäminen.

Kirjailija: Laura Lindstedt
Kirja: Oneiron
Alkuperäinen teos: –
Suomentaja: –
Kustantaja: Teos
ISBN: 978-951-851-544-2
Sivuja: 429 ja liitteitä, itse lopetin jossain 250 paikkeilla
Mistä: Työveriltä lainasin.
Kestäisikö toisen lukemisen: Kun ei kestänyt ensimmäistäkään.
Haluaisinko nähdä tästä elokuvan: Ei kiitos.
Montako tähteä: + (eli nolla plus)