20 perjantai Tam 2017
Posted in Museo/Näyttely, Yleinen
Avainsanat
Arvostan, Elämys, Hämmästelen, Helsinki, Kotimaan matkailu, Kulttuuri, Museokortti, Näyttely, Valokuvin kerrottu
Jos et ole vielä käynyt lähes 90-vuotiaan japanilaistaiteilija Yayoi Kusaman näyttelyssä, alkaa nyt olla viimeiset hetket käsillä.
Jos vielä mietit, miksi mennä, tässä 10 syytä:
Syy nro 1
Syy nro 2
Syy nro 3
Syy nro 4
Syy nro 5
Syy nro 6
Syy nro 7
Syy nro 8
Syy nro 9
Syy nro 10
07 keskiviikko syys 2016
Posted in Museo/Näyttely, Yleinen
Avainsanat
Elämys, Helsinki, Kotimaan matkailu, Kulttuuri, Museo, Museokortti, Valokuvin kerrottu
Vielä hetken aikaa eli syyskuun puoleen väliin asti on Kiasmassa etelä-korealaisen Choi Jeong Hwan taideteoksia. Kävin alkukesästä katsomassa näyttelyn amerikkalaisen ystäväni kanssa. Tykkäsimme näyttelystä molemmat. Nyt satuin olemaan puolisoineni Taiteiden yössä, jossa näimme Choi Jeong Hwan ja helsinkiläisten tokaluokkalaisten valtavan yhteisteoksen, joka oli näytteillä Senaatintorilla.
Näyttely ottaa kantaa muovikrääsän kulutukseen ja sen tarjonnan yltäkylläisyyteen. Kun kulkee huoneessa, joka on täytetty lattiasta kattoon ulottuvilla muovikäyttöesinetorneilla, tulee väkisinkin ajatelleeksi, että kukin yksittäinen tuote maksaa vain muutaman euron. Vaikka sellaisen käyttöikä olisi vuosia, sitä käytetään hetki ja heitetään pois. Valtameret täyttyvät muovista ja koko luomakunta nautiskelee päivittäin vetensä ja ravintonsa joukossa päivittäisannoksen mikromuovia, nam nam.
Näyttely oli ihan hieno ja samalla vaivalla pääsi katsomaan myös muita Kiasman näyttelyitä. Kyllä nykytaide on kiehtovaa.
Choi Jeong Hwa, Happy Together, Kiasma
Vanhakin nuortuu ja koukkuselkä suortuu ja miten se oli, mutta ihanan meditatiivista on rakennella fraktaalimaisia kuvioita tällaisista kirjavista muovikimpaleista.
Kirjavia muovitorneja, joiden välissä voi kulkea ja kokea olevansa osa suurta ja ihanaa kulutusyhteiskuntaa. Samalla voi pikkuisen miettiä, mihin me tarvitsemme kaikkea tätä muovihärpäkettä, jota kaupat ovat pullollaan. Halvalla.
Kukat näkyvät Kiasman pääovelta kun pikkuisen viitsii taivuttaa päätä ja katsoa kakkoskerrokseen. Siellä ne aukenevat ja sulkeutuvat. Niiden alle voi mennä makoilemaan ja sekös vasta onkin mukavaa. Kukat ne siinä vain hurisevat ja aukenevat pään päällä.
Taiteiden yössä esitetyn, jälleen muovikrääsään kantaaottavan, merimaailman tarina.
Hienot muovipussitaidekalat valloittivat Senaatintorin Taiteiden yönä.
Koko teoksen keskipisteenä oli 35 metriä leveä mustekala.
Sama yöllä.
06 tiistai syys 2016
Posted in Museo/Näyttely, Yleinen
Avainsanat
Elämys, Helsinki, Kulttuuri, Museo, Museokortti, Valokuvin kerrottu
Minulla on museokortti. Tietysti, sillähän pääsee melkein museoon kuin museoon. Puolisollani ei ole museokorttia. Tietenkään, hänhän ei halua museoon eikä toiseenkaan museoon.
Sitten kävi ihme. Olimme Helsingissä ja geokätköllä sain hänet houkuteltua ”vähän vahingossa” museoon Senaatintorin kulmaan. Kun siellä on ehkä Hesan suosituin kätkö… Itse kätköhän ei ollut kauhean ihmeellinen, kiva kyllä, mutta sitten suostui puoliso museoon. Itse vielä ehdotti, että no käydään sitten katsomassa se Museum of Broken Relationships.
Melkoinen näyttely, sano. Onneksi siellä oli tarjolla kirjoja, joissa kerrottiin tarina kaikista esineistä. Näyttelyhuone nimittäin oli täynnä yksittäisiä esineitä. Nalle, juliste, taulu, laskuvarjoreppu, purkillinen tyhjiä pillerilevyjä, hääpuku, kirja, hajuvesipullo… Pelkkinä esineinä ei mitään, mutta kun kirjan ja tarinoiden kanssa alkoi käydä näyttelyä läpi, se välillä hymyilytti, välillä kylmäsi ja sai itkemäänkin.
Näyttely on auki vielä tämän viikon. Se on ilmainen. Mene sinne helsinkiläinen tai sinä, joka Helsingissä vierailet!
Opaskirja matkaan ja yksi kerrallaan perehtymään esineeseen ja tarinaan. Esine on vain esine, mutta kun siihen liitetään tarina, se voi olla koko elämä.
Auton sivupeili ja siihen liittyvä tarina toi elävästi mieleeni ystäväni, joka oli nähnyt (nyt ex-) puolisonsa auton vieraan miehen talon edessä ja siirtänyt auton toiselle kadulle vain kuullakseen seuraavana päivänä, kuinka kauheaa oli kun auto oli ”varastettu”.
Nalle oli ommeltu rakkaista farkuista ja ompelija itse oli ajatellut pienell seurustelutauolla, että nallen valmiiksi saatuaan hän tietää, antaako nallen kumppanilleen vai pitääkö sen itsellään. Jos antaa nallen, antaa itsensäkin. Niin vain jäi nalle antamatta ja se päätyi museoon.
Näyttelyssä oli tarinoita rikkoutuneista suhteista. Sitä ajatteli tietysti, että seurustelusuhteista, mutta onhan niitä ihmissuhteita muitakin. Ja elänsuhteita. En tiedä, miten juuri tämä esine ja tarina on päätynyt museoon. Perspektiiviä antamaan? Että kaikki suru on yhtäläistä, vaikka toisen menetys voi olla aikalailla rankempi kuin toisen, vaikkeivät sitten kuitenkaan ole verrattavissa. Minusta on hienoa ja toisaalta aika hurjaa, jos suurin menetys elämässä on alle vuoden ikäinen kääpiösiili nimeltä Hillevi. Tuo ”salaperäinen kaunotar, jota emme oikeastaan koskaan oikein oppineet tuntemaan”. Hillevi poistui sitten tästä maailmasta eutanasian avulla. Eu-ta-na-si-an. Osasinko tavata oikein? Harmi Hilleviä, mutta sen enempää enää terminologiaan puuttumatta tämä tarina oli koko näyttelyn hämmentävin.
Naurua kyynelten takaa. Elämän kantava voima on huumori.
Surullinen sammakko.
Perjantaina puolilta päivin museossa oli näinkin paljon väkeä, minusta se on aika hieno saavutus museolta.
Muuten… minkä esineen sinä valitsisit, joka kuvastaisi nykyistä tai mennyttä suhdetta?
02 lauantai Hei 2016
Posted in Museo/Näyttely, Yleinen
Avainsanat
Arvostan, Elämys, Hämmästelen, Kotimaan matkailu, Kulttuuri, Lapsen kanssa, Museo, Museokortti, Nähtävyys, Näyttely, Tampere, Valokuvin kerrottu
Ron Mueck on tämän hetken suosituimpia kuvanveistäjiä. Kuvanveistäjä tuo mieleen saviukkojen ja -akkojen tekijän, mutta näköjään voi kuvanveistäjä tehdä muutakin. Voi nimittäin tehdä uskomattoman aidon näköisiä ihmishahmoja.
Nukkuva pää, jota Mueckin omakuvanakin pidetään, on tullut tutuksi lukuisista näyttelyjulisteista ympäri kaupungin. Muistan nähneeni samaisen julisteen jossain Euroopan kaupungissa aiemmin ja jo silloin siinä oli jotain pysäyttävää ja mieleenpainuvaa. Ehkä siksi olin niin innoissani, kun näin kuvan museon mainoksessa. Nukkuva pää yllättää. Monin puolin.
Hahmot ovat pelottavan aitoja. Niitä olisi aivan pakko saada koskea. Ne voisivat elää ja hengittää. Jo se tekee niistä hämmentäviä. Mutta hämmennystä lisää vielä se, minkä kokoisia ne ovat. Ne nimittäin ovat väärän kokoisia. Ne ovat joko liian pieniä tai liian suuria, siis todellisuuteen jos verrataan, mutta ne ovat niiiiin aitoja, että ahdistaa. Seuralainen alkoikin voida vähän pahoin näyttelyssä.
Teokset ovat hyvin arkoja, eikä niitä saa koskea, vaikka kuinka tekisi mieli. Ja mieli kyllä tekee. Olisi ihan pakko päästä kokeilemaan, miltä niin oikean näköinen iho tuntuu. Ja pääseehän sitä, onneksi, yhdessä kohdassa.
Ron Mueckin teoksia esitellään nyt ensimmäistä kertaa Pohjoismaissa. Näyttely on nähtävillä Sara Hildenin taidemuseossa Tampereella 2.6.-16.10.2016. Tamperelaismuseon karun harmaat betoniseinät luovat mitä oivallisimmat puitteet teoksille, joita on näyttelyssä 10 kappaletta. Tuntuu toisaalta vähältä, mutta on paljon. Niitä toki haluaisi nähdä lisää, mutta jo tässä määrässä riittä mietittävää pitkäksi aikaa. Kun nyt tätä kirjoitan muutama viikko vierailun jälkeen ja katselen valokuvia, heräävät veistosten synnyttämät tarinat jälleen henkiin. Kuin kirjaa lukisi. Kokonainen elämä aukeaa silmien eteen yhdestä kuvasta tai kuvauksesta.
Näyttely kannattaa ehdottomasti kiertää suositellussa järjestyksessä ja katsoa Mueckin työskentelystä kertova video kokonaan. Vaikka hiljainen dokumentti kestää kauan, jopa alakoululainenkin sen jaksaa katsoa hievahtamatta ja hämmästellen. Ja koko näyttelyn, vaikka se voi paikoin olla vähän jännittävä. Ainakin se herättäää lapsessa kiinnostuksen ja hänkin saa tutkailla aidon näköisiä ihmiskehoja erilailla. Saa tuijottaa, eikä kukaan kiellä.
Tässä on näyttely, joka tulee ehdottomasti nähdä. Aikaa kyllä on, mutta mene heti, ettei käy kuten minulle aina. Kun aikaa on, on se aika kohta mennyt ja näyttely, teatteri, elokuva, mikä vain, jää kuitenkin näkemättä.
Tervetuloa taidenäyttelyyn, jonka kaikki muutkin tahtovat nähdä, elleivät ole jo nähneet.
Näin teoksesta valokuvan #ronmueck -Instagramissa. Ehdin jo ajatella, että toivottavasti tuo ei ole Tampereella, että se ei ole kiinnostava. Oli se ja oli se, nimittäin sekä Tampereella että kiinnostava.
Mueckin teokset ovat silkkaa todellisuutta. Tätäkin hahmoa voi tuijottaa vaikka kuinka kauan ja vain odottaa, että se räpäyttäisi silmää. Hengittäisi. Liikahtaisi.
Mitä kaikkia ajatuksia tuleekaan mieleen, kun hämmästyneen näköinen tumma nuori mies tuijottaa ja tutkailee tuoretta pistohaavaa kyljessään. Teos on samalla kaunis ja kammottava. Se on se pieni hetki, jolloin tajuaa, että näin tässä kävi, vaikkei ollut tarkoitus. Mitä tämän jälkeen tapahtuu? Aivot kärventyvät siitä vaihtoehtojen määrästä, mitä seuraavaksi. Eikä teos kerro. Se vain on se pysähtynyt pieni hetki.
Lusikassa makaavaa pariskuntaa tulee kierrettyä ympäri ja hämmästeltyä hahmojen karua todellista kauneutta. Ja hetken kauneutta. Vai sittenkin… seuralaiseni avasi silmäni todeten: katso tuon miehen kättä. Miksi hän on vetänyt sen pois? Se juuri. Taas Mueck on saanut yhdellä pienellä pysäytetyllä hetkellä luotua katsojalle hurjan määrän kysymyksiä.
Kun katsot koko teosta (joka ei ole tässä kuvassa), ajatteletkohan naiselle saman elämän, minkä minä ajattelen?
01 perjantai Huh 2016
Avainsanat
200 kcal, Arvostan, Arvostelen, Bazar, Bon, Gourmet, Gummerus, Helsinki, Herkku, Homoseksuaalisuus, Johnny Kniga, Kirja, Kotimaan matkailu, Kotiruoka, Kulinarismi, Kulttuuri, Lapsen kanssa, Like, Matkailu, Museokortti, Nähtävyys, Otava/Seven, Perinteinen, Ravintola, Resepti, Siltala, Tammi, Tampere, Tampereen Työväen Teatteri, Teos, Turku, Wsoy
Vastustan kuvien käsittelyä, koska kuvan on oltava ihan oikea kuva, joka on aseteltava ja rajattava ja oikeinväritettävä siinä ottotilanteessa. Koska se on valokuvaamista se.
Ja sitten on hittovie käynyt niin, että olen tutustunut Instagrammiin (tai 6Tag-äppiin) ja Microsoft Picture Manageriin ja molemmilla on niin peevelin helppoa niitä kuvia ihan vähän parantaa. Värejä kirkastaa. Horisonttia suoristaa. Vähän vaan valmista filtteriä lisätä. Sumentaa osasia huolettomasti.
Että niin. Jotta josko kivempia kuvia nähdä tahtoo, niin Instagrammissa on Kulttis nyt myös.
Tuosta sinne mene: https://www.instagram.com/kulttulinaristi/
Jos tykkäät, niin ryhdy seuraamaan.
Moni kiitos.
Gandhi pisteestä pisteeseen -tekniikalla.
11 perjantai Maa 2016
Posted in Museo/Näyttely, Yleinen
Avainsanat
Suomeenkin on rantautunut tapa pukeutua museossa tarraan, jolla todistaa maksaneensa pääsymaksun. Lisäksi, kuten ulkomaillakin, niin täällä meilläkin niitä kerätään museon edustalla tauluihin.
Eivätpä päädy tarrat tässä perheessä enää museon riesaksi/koristukseksi, vaan kotoisaan museoseinään/-sähkökaappiin. Nostaa varmasti myös myydessä asunnon hintaa, kun voi myynti-ilmoitukseen laittaa sanan ”kulttuurikoti”.
Kulttuurikodin museoseinä lukuisine museotarroineen.
10 torstai Maa 2016
Posted in Matkailu, Museo/Näyttely, Yleinen
Avainsanat
Arvostan, Elämys, Historia, Kotimaan matkailu, Kulttuuri, Lapsen kanssa, Museo, Museokortti, Nähtävyys, Näyttely, Tampere, Turku, Vapriikki
Yllättävän usein tulee nykyään kuultua kyysmys:”Oletko jo hankkinut museokortin?”. Helmikuun puoleen väliin asti vastasin aina ein, mutta tilanne on muuttunut.
Pieni koululaiseni oli käynyt luokkansa kanssa retkellä Näsilinnan Milavida-museossa. Koskapa Tampereella vahvasti vaikuttaneiden von Nottbeckien traaginen tarina oli selvästikin tehnyt vaikutuksen, hän suorastaan vaati päästä museoon uudestaan. Sinne kun sitten menimme, päätin omalta osaltani sijoittaa kulttuuriin, historiaan, taiteeseen, elämyksiin, oppiin, kauneuteen, kauheuteen… kaikkeen siihen, mitä yli 200 museokortin piiriin kuuluvalla museolla on kävijälle tarjota.
Museokortin pahviversio. Oikea tulee postissa myöhemmin.
Yleensä museoon tulee mentyä pari kertaa vuodessa. Nyt olen käynyt reilun kahden viikon aikana kerran siellä Milavidassa, kaksi kertaa Vapriikissa ja kerran Turussa Aboa Vetus & Ars Nova -museossa. Museokortti, joka on voimassa vuoden, maksaa 59 euroa. Liput edellä mainittuihin näyttelyihin olisivat maksaneet 36 euroa. Kohta ollaan ynnällä.
Mikä kortissa on mainiointa, sen kanssa voi museossa vain piipahtaa. Esimerkiksi Tampereen Vapriikki on hillittömän iso ja moniosastoinen museo, jossa 10 euron kertamaksulla jotenkin pitäisi nähdä kerralla kaikki. Ähkyhän siinä tulee. Sen sijaan sillä välin, kun lapseni oli eräänä iltana vajaan tunnin mittaisessa harrastuksessaan, ehdin käydä Postimuseossa (sijaitsee Vapriikissa myös) katsomassa hirvittävän hauskan mielenkiintoisen Art Mail -näyttelyn, johon en sillä kympin maksulla olisi tullut menneeksi. Ihana idea koko museokortti. Mihinkähän seuraavaksi menisin?
Näsilinna Tampereella.
Art mail -näyttely Postimuseossa Vapriikissa Tampereella.
Aboa Vetus & Ars Nova -museossa Turussa yhdellä maksulla saa nähdä aitoa vanhaa Turkua sekä vaihtuvia taidenäyttelyitä.
Sijoita itseesi, kulttuuriin, taiteeseen, historiaan ja tulevaisuuteen: Hanki museokortti!
Kulttulinarismia 