Maaliskuun alussa kuulin Aamulehden jutusta ”Vanhemmat tekivät kaksivuotiaasta tytöstä pojan ja vaativat teininä palaamaan tytöksi”. Vaikutti erikoiselta, mutta erikoisimmalta tuntui se, että tämä oli tapahtunut Afganistanissa, maassa, joka ei hyväksy mitään poikkeavaa ja missä sukupuolijaottelu on viety ehkä pisimmälle maailmassa. Eikä tämä ollut tapahtunut vain yhdessä perheessä, vaan useissa.

Afganistan on maailman pahin paikka olla nainen, koska naisella ei ole mitään arvoa. Tyttöjä synnyttävä nainen on kaikkein arvottomin nainen, koska nainen voi toiveillaan määrätä lapsen sukupuolen ja jos poikia ei ala kuulua, on vika aina naisessa. Nainen ei saa liikkua ulkona ilman miespuolista saattajaa. Koskaan.

Toinen lapsi syntyy maailmaan, jossa häntä odottaa oikeus omistukseen ja ulkomaailmaan. Toisella on syntyessään yksi ainoa etu, jota täytyy tiukasti valvoa ja kontrolloida: kyky synnyttää jonain päivänä omia poikia. Kuten äitinsä ennen häntä, hän on nähnyt päivänvalon paikassa, joka Yhdistyneiden kansakuntien sanojen mukaan on maailman pahin syntymäpaikka. Ja vaarallisin paikka elää naisena.

Kun edellisiä lauseita ajattelee tarkemmin, alkaa ymmärtää, miksi vanhemmat muuttavat tyttölapsensa pojiksi. Näitä lapsia kutsutaan bacha posheiksi.

Ainakin yhden pojan saaminen on täällä pakollista aseman ja maineen turvaamiseksi. Pojaton perhe on vajavainen, ja maassa, jossa ei ole täyttä lain suojaa, sellaista perhettä pidetään myös heikkona ja haavoittuvaisena. Niinpä jokaisen aviovaimon velvollisuus on synnyttää nopeasti poika – se on hänen elämänsä päätarkoitus, ja jos hän ei siihen pysty, muiden mielestä hänessä on selvästi jotain vikaa.

Ryntäsin Suomalaiseen kirjakauppaan hankkimaan Jenny Nordbergin kirjan. Nordberg on toimittaja, joka toi bacha posh -ilmiön julki New York Timesin artikkelissa vuonna 2010. Ahmin kirjan muutamissa päivissä. Aihe oli niiiiin kiinnostava ja teksti mielenkiintoista.

Jenny Nordberg: Kabulin tyttöjen salaisuus

Kirjan kirjoittaja tapaa muissa merkeissä afganistanilaisen naispoliitikon ja melkein heti käy selväksi, että yksi naisen lapsista on bacha posh. Kun kirjailija alkaa selvittää asiaa tarkemmin, tuntuu että seinä nousee pystyyn joka paikassa. Kukaan ei tiedä tästä tavasta mitään. Mutta eipä aikaakaan, kun backa posheja alkaa ilmestyä. Tai ainakin vähän jokainen tuntee jonkun, joka tuntee jonkun…

Siinä elämässä voi lennättää leijaa, juosta niin lujaa kuin pääsee, nauraa hervottomasti, pomppia ylös ja alas, koska se tuntuu hyvältä – – – katsella ihmisiä ulkona kadulla. Voi katsoa heitä silmiin. Voi puhua pelkäämättä ja tulla kuulluksi, välttyä kyselyltä, miksi olet yksin ulkona, mukavissa vaatteissa, joissa voi liikkua vapaasti. Afgaanitytölle se olisi ennenkuulumatonta.

Elämää ja olemista Afganistanissa on vaikea ymmärtää. Eikä sitä voi täysin länsimaisesta näkövinkkelistä ajatellakaan. On ymmärrettävä, ettei suurin osa kansasta osaa lukea. On ymmärrettävä, että kulttuuri on hirvittävän vanha ja sukupolvi toisensa jälkeen toistaa samaa kaavaa. On helppoa ajatella, että miksi naiset eivät vain ryhdy vastarintaan. He eivät voi. He eivät tiedä, että muutakin voisi olla. Ja naisetkin toistavat samaa kaavaa odottaen, että heidän tyttölapsensa toimivat samoin kuin hekin. Naiset nokittelevat toisiaan, jos poikalapsia ei synny. Mutta on ymmärrettävä, että he eivät muusta tiedä eikä heillä ole muuhun mahdollisuutta. Naista ei ole ilman miestä. Mies voi erota naisesta koska vain eikä naiselle jää mitään. Nainen, no, hänkin voi periaatteessa erota, käytännössä ei.

”Tällä hetkellä en ole mitään. En ollut mitään ennenkään enkä ole nyt. En ole koskaan ollut mies enkä nainen. Olin vaimo, ja nyt en enää ole. Kun mieheni vie minulta lapset, en ole enää äiti. Kenelle minulla on arvoa? Osaatko sanoa – kenelle?”

Tuntuu myös, että bacha posh -ilmiötä on vaikea ymmärtää. Miltä tuntuu kun saa koko lapsuutensa ja varhaisnuoruutensa elää vapaana, kulkea kaduilla, kohdella tyttöjä ja naisia kuten miehet heitä kohtelevat ja sitten yhtäkkiä teini-iän kynnyksellä muuttua takaisin naiseksi rooliin, jota ei ole koskaan oppinut. Kertovat kirjassa, että jos lapsi muutetaan takaisin tytöksi ennen nuoruusikää, hänellä ei ole niin pahoja ongelmia muuttumisessa kuin myöhemmin. Tunnetaan myös tapauksia, jossa nainen on jostain kumman syystä saanut pysyttyä bacha poshina naima- ja lapsentekoikänsä yli, mutta harvinaista se on.

On olemassa ilmaus, jota joskus käytetään avioliittomarkkinoille liian vanhasta bacha poshista. Hän on mardan kheslat: ”kuin mies”. Se voi olla joko tuomio tai kohteliaisuus, jolla ilmaistaan ihalilua sellaista naista kohtaan, jolla on miehen mieli ja voima. – – – Silloin on joka tapauksessa hyödytön naisena. Vasta sitten kun naisen ruumis ei enää ole muiden mielestä sovelias synnytykseen, siitä tulee enemmän hänen omansa.

Ei ilmiö aivan vieras ole länsimaissakaan. Kautta aikojen naiset ovat pukeutuneet miehiksi saavuttaakseen paremman ja vahvemman aseman, välttyäkseen pakkoavioliitoilta tai suojellakseen perheitään tai maitaan. Mitä paremmaksi tasa-arvo kasvaa, sitä vähemmän tarvitaan tällaista vahvempaan rooliin naamioitumista. Eikä kai se ihan poistunut ilmiö ole länsimaissakaan…

Se on tuttua amerikkalaiselle merijalkaväen homosotilaalle, joka on joutunut teeskentelemään heteroa. Se on tuttua juutalaisperheen jäsenille, jotka esiintyivät natsi-Saksassa protestantteina – – – Tunnustetun ja hyväksynyt ryhmän jäseneksi naamioituminen on sekä kumouksellista soluttautumista että myönnytys mahdottomalle rasistisille, seksistiselle tai muulla tavoin erottelevalle järjestelmälle.

Kirja oli ensimmäisiä lukemiani dokumentaarisia kirjoja. Kirjoja, jotka kertovat maailmastamme tällä hetkellä, tänä päivänä. Se oli uskomatonta luettavaa, mutta antoi jälleen perspektiiviä ja ennen kaikkea mahdollisuuden ymmärtää edes hieman niitä naisia, jotka eivät saa elää vapaina kuten me. Ja että he eivät voi sille mitään. Heillä ei ole mitään mahdollisuuksia. Se maailma on täysin toinen.

Kirjailija: Jenny Nordberg
Kirja: Kabulin tyttöjen salaisuus
Alkuperäinen teos:  The Underground Girls of Kabul
Kustantaja: WSOY
ISBN:  978-951-0-39570-7
Sivuja:  363
Kestäisikö toisen lukemisen:  Suorastaan vaatii sen.
Montako tähteä:  *****

Aiheesta muualla:
Hesarissa
Ylellä
Kirjanurkkaus-blogissa
Kirjainten valtakunnassa -blogissa