Kulttulinarismia

~ Kulttuuria ja kulinarismia.

Kulttulinarismia

Monthly Archives: maaliskuu 2016

Heikki Kinnusesta oli tulla tangolaulaja

30 keskiviikko Maa 2016

Posted by Kulttulinaristi in Elokuva, Kirjallisuus, Teatteri, Yleinen

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

Arvostan, Elämys, Kirja, Kulttuuri, Tammi, Tampere, Tampereen Komediateatteri, Teatteri, Televisio

Tangoa vai teatteriin
Tiesittekö, että Toivo Kärki suositteli nuorelle, matalaääniselle Heikki Kinnuselle tangolaulajan uraa? Nuoren miehen uhmakkuudella hän ilmoitti Kärjelle, että ei kuule kiinnosta. Vaikka ei tainnut näyttelijän urakaan aivan huono valinta olla. Ilman Heikki Kinnusen lukuisia sketsihahmoja Suomen viihdetaivas olisi yhtä tähteä synkempi.

Heikki Kinnunen tunnetaan työteliäänä näyttelijänä, joka itse toteaa, ettei uurastus siitä johdu, etteikö osaisi sanoa ei, vaan siitä, että aina on tykännyt sanoa kyllä kaikelle kiinnostavalle, johon aika on riittänyt. Sitä kautta hän on päässyt kokeilemaan erilaisia taiteen aloja lauluista radiokuunnelmiin, joista nuo jälkimmäiset ovat kuulemma teatterissa vaikenta.

Televisiota, elokuvia, teatteria
Koko kansan tuntemaksi Kinnunen on tullut viihdeohjelmien ja elokuvien kautta. Teatterityö, kuitenkin ehkä se päätyö siis, on jäänyt vähemmälle huomiolle, vaikka teattereita on tullut kierrettyä niin Helsingissä, Turussa kuin Tampereellakin. Käsi pystyyn, joka ei ole koskaan kuullut heittoa ”Onks Viljoo näkyny?” Se oli toistuva hauskuutuslause vuosia ennen Kummeleita, Putouksia ja Siskonpetejä. Kinnunen heitteli sitä 1984-85 esitetyssä Älywapaa Palokunta -sarjassa ja kertomansa mukaan tympääntyi siihen heti alkuunsa, kuten muukin työryhmä. Kansa kuitenkin halusi lisää ja kansa sai. Vuonna 1988 ilmestyi Spede Pasasen tuottama elokuva nimellä Onks Viljoo näkynyt?

Juuri julkaistu kirja valmiina luettavaksi.

Juuri julkaistu kirja valmiina luettavaksi.

Koskapa se teatterityö on jäänyt vähän vähemmälle huomiolle, kun me kaikki olemme vihannes- ja nakkimainoksista lähtien törmänneet Heikki Kinnuseen televisiossa, halusi Elisa Heilala kirjoittaa kirjan nimenomaan tästä teatterityön näkövinkkelistä. Kirjan nimeksi tuli Heikki Kinnunen Tarinankertojan elämät. Heilala vastasi aikoinaan myös niistä mainoksista ja teki Kinnusen kanssa yhteistyötä markkinoinnin tiimoilta kymmenisen vuotta. Alkujaan he ovat kotoisin samalta kylältä ja kirja alkoikin rakentua, kun Heilala kyseli läheisiltään, muistivatko he Kinnusen perhettä.

Muisto muuttuu, kun sitä tarkastelee eri näkövinkkelistä
Kirjassa on paljon näyttelijältä itseltään, mutta perspektiiviä on saatu myös haastattelemalla muita. Heikki Kinnunen hämmästyi saadessaan lukea kirjan ensiversion. Hän ihmetteli itsekin, että onko hän ehtinyt tehdä elämässään näin paljon. Kysymykseen, onko kirjaa sensuroitu, niin näyttelijä kuin kirjailijakin vastaavat: ei. Tietysti, vanhoista asioista kun on kyse, toinen muistaa asian toisin ja toinen toisin. Kun Heilala on haastatellut Kinnusen hyvin tuntemia henkilöitä, kuten perhettä ja ohjaajaystäviä, muistot ovat tarkentuneet ja ehkä vähän muuttuneetkin.

Onnistumiseen tarvitaan hyvä ryhmä
Kun nykyaika korostaa kovasti yksilöä ja soolouraa, painottaa Kinnunen, ettei ole koskaan ajatellut, että juuri hän olisi se, joka tekee esityksestä tai elokuvasta hyvän. Hän on aina kokenut, että onnistunut kokonaisuus vaatii koko joukkueen eikä siinä yksilösuorituksilla juhlita. Tulos on parempi kun kaikki pelaavat samaa peliä, puhaltavat yhteen hiileen ja soutavat samaan suuntaan (ja mitä näitä nyt on).

Mokaavatko tähdetkin?
Joka päivä, vastaa Kinnunen. Mutta mokista pääsee yli, kun päättää unohtaa ne mahdollisimman nopeasti eikä jää niihin rypemään. Jos jäisi ja olisi aina jäänyt, olisi saattaut elämä olla aika synkkää:
”Muutaman kerran on tullut lehtien taholta lähes varma tieto, että olen tappanut itteni, mutta ei mulla ole koskaan ollut sellaiseen tarvetta.”

Ei yksi vitsi vielä sketsiä tee
Kun 70-vuotisjuhlavuottaan viettävältä viihteen konkarilta kysytään, miten syntyy hyvä sketsi, hän kertoo tärkeän vinkin. Sketsi ei ole yksi venytetty vitsi, vaan se on tiivistetty pienoisnäytelmä. Jos yhden vitsin esittää viidessä minuutissa, siihen tulee paljon tyhjää. Viihteen voi jaka niin moneen osaan. On huumoria, komediaa, tragikomediaa, hupailua ja klovneriaa ja ne kaikki ovat eri lajeja. Hänen mukaansa pelkkä hupsuttelu tai hassuttelu ei ole sketsiviihdettä vaan sketsissä on oltava idea, ja käsikirjoitus, jota sitten toki voidaan käännellä ja väännellä niin, että lopputulos saattaa olla jotain aivan muuta kuin mihin aluksi pyrittiin.

Heikki Kinnusen avaus:"Kyllä mä tiedän, että teitä jännittää ihan kauheasti!"

Heikki Kinnusen avaus:”Kyllä mä tiedän, että teitä jännittää ihan kauheasti!”

Tarinankertojaa kuulemassa
Elisa Heilalan kirjoittama kirja julkaistiin eilen 29.3.2016 Tampereen Komediateatterissa, jossa Heikki Kinnunen esiintyy parhaillaan Pukija-nimisessä traagisessa komediassa. Tammi toi kirjan julkaisutilaisuuden Tampereelle, josta Tammelle suuri kiitos. Oli sykähdyttävää päästä kuulemaan Heikki Kinnusen omia ajatuksia kirjasta ja elämästään. Parinkymmenen minuutin mittaiseksi tarkoitettu Maarit Tastulan vetämä haastattelu venähti melkein tuntiin ja olisi saanut jatkua vielä kauemminkin. Kirjamessuilla on mahdollista päästä kuulemaan kirjailijoiden haastatteluita, mutta väkeä on paljon ja hallit meluisia. Oli hienoa nojautua tuolissa taaksepäin ja antaa puhetyön ammattilaisen sanojen virrata. Kertaakaan en kuullut sanoja niinku tai totanoin. Siinäpä nuoremmille opittavaa.

PS.
Mistä minä muistan Heikki Kinnusen parhaiten? Kuulin kerran jossain, en muista missä, että vaikka kaikki taatusti tuntevat Heikki Kinnusen, hän esittelee itsensä aina koko nimellä, etunimi ja sukunimi, eikä alennu siten niin monelle julkimolle tuttuun ”ettekötetiedäkukaminäolen”-latteuteen. En minä tiedä, pitääkö se paikkaansa, mutta siksi minä arvostan Heikki Kinnusta.

Heikki Kinnusen päivä

29 tiistai Maa 2016

Posted by Kulttulinaristi in Kirjallisuus, Teatteri, Yleinen

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

Kirja, Kulttuuri, Tammi, Tampere, Tampereen Komediateatteri, Teatteri

Tänään ilmestyy Heikki Kinnusen elämästä kertova kirja Tarinankertojan elämät. Kirjailija Elisa Heilala käsittelee kaikkien suomalaisten tunteman hauskuuttajan elämänvaiheita lapsuudesta Teatterikorkeakoulun kautta Suomen arvostetuimpiin teattereihin. Elokuva- ja televisiomaailmakin siinä käsitellään.

Kirja julkaistaan Heikki Kinnusen 70-vuotisjuhlan kunniaksi.

Tarinankertojan elämät.

Tarinankertojan elämät.

Illemmalla Kulttulinaristi lähtee Tampereen Komediateatteriin katsomaan Pukijaa, jossa Heikki Kinnunen esittää Shakespearen näytelmiin esikoistunutta Tähteä, itselleen omistautunutta näyttelijää. Pukija on Kinnusen ensiesiintyminen Tampereen Komediateatterissa, Tampereen Teatterissa hän on esiintynyt vuosia. Kyseessä on traaginen komedia, katsotaanpa naurattaako vai itkettääkö.

Kuva: Tampereen Komediateatteri / Pukija.

Kuva: Tampereen Komediateatteri / Pukija.

Marie Kondo: KonMari – Siivouksen elämänmullistava taika

28 maanantai Maa 2016

Posted by Kulttulinaristi in Kirjallisuus, Yleinen

≈ 2 kommenttia

Avainsanat

Arvostan, Arvostelen, Bazar, Elämys, Kirja, KonMari

Kaikkihan KonMarista ovat kuulleet. Suomalaisen suussa vaan pikkuisen turhan helposti tahtoo muuttua sana kirjaimella ja merkitys radikaalisti. Mutta kyllä, molemmista on kuultu ja nyt tästä ensin mainitusta myös luettu.

Aikas herkullinen kirja.

Aikas herkullinen kirja.

Siivouskirja. Että ihmisen pitää lukea siivouskirja osatakseen siivota. Väitän kuitenkin, etten ole tuttavapiiristäni ainoa, jolle siivous ei ole imeytynyt äidinmaidossa. Ei lapsuuden kodissani koskaan (omaa huonettani lukuun ottamatta) sotkuista ollut, mutta jostain syystä siivouksen lahja ei laskeutunut minuun.

Nyt näin aikuisena kotimme on useimmiten vähän sotkuinen. Ei kai sentään likainen, vaikkei imurikaan liian usein käteen eksy, mutta epäsiisti. Mistä se sitten johtuu, vaikka täällä kuitenkin siivotaan(kin), vaikkei se kivaa olekaan?

Se johtuu tavaran määrästä. Sitä on aivan liikaa. Kaapit ovat täynnä… mitä? Emminätiedä.

En minä tieNNYT. Nyt minä tiedän, mitä siellä oli ja nyt suurin osa siitä on joko roskiksessa, SPR:n keräyksessä, kirpparille menossa ja kierrätyksessä tai ainakin menossa. Ja nyt puhutaan kahden ja puolen päivän hommasta, 7 vuotta seisoneista romulaatikoista, lapsen huoneesta, olohuoneen kaapistosta ja makkarin lipastosta. Työ ei ole vielä ollenkaan valmis, mutta tähän mennessä 6 jätesäkillistä turhaa on poistettu ja osa odottaa poistoa. Ja mä olen niin onnellinen, voi kuinka onnellinen olenkaan!

Nämä hyllyt pursusivat ilmiselvästi aivan turhaa tavaraa, koska nyt sitä tavaraa ei ole. KonMari suosittelee tukevia laatikoita (esim kenkälaatikoita) kaappien järjestelyavuksi. Kun KonMari sanoo, minä uskon.

Nämä hyllyt pursusivat ilmiselvästi aivan turhaa tavaraa, koska nyt sitä tavaraa ei ole. KonMari suosittelee tukevia laatikoita (esim kenkälaatikoita) kaappien järjestelyavuksi. Kun KonMari sanoo, minä uskon.

Nitojalla ja reijittäjällä on oma paikka!!! Oli niillä ennenkin, mutta oli tehtävä raivausta päästäkseen niihin käsiksi.

Nitojalla ja reijittäjällä on oma paikka!!! Oli niillä ennenkin, mutta oli tehtävä raivausta päästäkseen niihin käsiksi.

Nämä odottavat pääsyä kierrätykseen.

Nämä odottavat pääsyä kierrätykseen.

Kaikki sai alkunsa KonMari-kirjasta. Kirjailija Marie Kondo on japanilainen siivous- ja järjestelyexpertti, joka kokeiltuaan lukuisia säilytysratkaisuja ymmärsi, että tavaroita ei kuuua säilöä ja varastoida, vaan käyttää. Mitä vähemmän tavaraa on, sitä helpommaksi muuttuu itse järjestely ja siivous. Kun jokaisella tavaralla on oma paikkansa, niitä ei tarvitse viljellä sinne tänne. Kun yhdestä paikasta löytyvät vaikka kaikki toimistotarvikkeet, niitä ei tarvitse olla jokaisessa kaapissa ja laatikossa erikseen. Mietipä huviksesi, monestako eri paikasta kotoasi löytyy kyniä.

Siivous voi olla myös ”kätevä” sijaistoimonto, kun pitäisi tehdä jotain muuta.

     Onko sinulle koskaan käynyt tenttiä edeltävänä iltana niin, ettet ole pystynyt pänttäämään vaan olet ryhtynyt vimmatusti siivoamaan? – – – Keräsin pöydälle levittämäni monistepinot yhteen kasaan ja heitin ne paperikoriin. Enkä pystynyt lopettamaan siihen, vaan kävin lattialla lojuvien papereiden ja kirjojen kimppuun ja rupesin järjestämään kirjahyllyä. Lopulta avasin pöytälaatikon ja aloin laittaa kyniä ojennukseen, ja ennen kuin huomasinkaan, kello oli puoli kolme yöllä.

Tuntuu tutulta. Mutta ajatella, jos asiat olisivatkin valmiiksi hyvässä perusjärjestyksessä, tavarat omilla paikoillaan. Odotan niin, että jonain päivänä tilanne olisi se.

Asunnon järjestäminen on loppujen lopuksi fyysinen toimenpide. Työn voi karkeasti jakaa kahteen osaan: pitää ensimmäiseksi päättää, heittääkö jotain pois, ja toiseksi, mihin panee säilytettävät tavarat. Jos pystyt tekemään nämä kaksi päätöstä, yllät todellakin täydellisyyteen. Sinun tarvitsee vain katsoa tavaroita yksitelleen ja päättää, säilytätkö sen ja mihin panet sen.

Lyhykäisyydessään KonMari-metodi perustuu siihen, että kaikki kodin tavarat käydään järjestyksessä läpi ei paikka, vaan tavararyhmä kerrallaan. Ensin otetaan vaatteet. Kaikki vaatteet, joka ikinen vaatekappale sekä tätä että muita sesonkeja, kaapista ja varastosta, kerätään lattialle. Mitä tässä yhteydessä ei muisteta kerätä, hävitetään kohdattaessa. Sitten niitä aletaan käydä kappale kappaleelta läpi miettien, tuottaako tämä vaate minulle iloa. Jos se tuotti sitä joskus, mutta jos sille ihan oikeasti ei ole enää käyttöä, kiitetään vaatetta sen aikaisesta ilon tuottamisesta ja laitetaan se pois. Ihan vilpittömästi, niitä aivan oikeasti iloa tuottavia vaatteita ja tavaroita on yllättävän vähän. Ja huomaa, on aivan eri valita kasasta tuotteita, jota tuottavat iloa kuin kaapista karsia niitä, jotka eivät tuota. Väitän, että Marie Kondon tapa on tehokkaampi.

     Olennaista on koota kaikki saman lajin tavarat yhteen paikkaan, koska silloin saat tarkan kuvan siitä, paljonko sinulla on mitäkin tavaraa. Yleensä määrä on ihmisille järkytys: usein tavaraa on ainakin kaksi kertaa niin paljon kuin he luulivat. Kun keräät tavarat yhteen, voit lisäksi vertailla niitä, jotka ovat keskenään hyvin samankaltaisia. Niin on helpompi päättää, mitä haluat säilyttää.

Vaatteista siirrytään kirjoihin ja siitä pikkuhiljaa vaikeampiin luovuttaviin. Marie Kondo sanoo, että jos kaiken tekee hänen kertomassaan järjestyksessä ja sillä pieteetillä, millä hänkin aikanaan, epäonnistumisen mahdollisuutta ei ole. Kirja on kuitenkin paikoin aika radikaali ja osa siitä kiittelyineen sun muineen menee vähän överiksi, mutta ymmärrän sen. On mentävä överiksi, että löytyisi kultainen keskitie.

Tavaroita ei saisi alkaa järjestää paikoilleen, ennen kuin kaikki on karsittu, mistä karsia vielä voi. Vähän jää meikälukijalle epäselväksi, että jätänkö kaikki tavarat lattialle, mutta epäilen kyseen olevan enemmänkin yhdestä tavararyhmästä. Jokatapauksessa järjestäminen on tärkeää ja mitään ei sovi tehdä puolivillaisesti. Kerran kunnolla tehdystä on iloa ikuisesti. Kai.

     Tavarat ovat mullin mallin vain kahdesta syystä: tavaroiden pois laittaminen on liian vaivalloista tai tavaroiden paikka ei ole selvillä. Jos sivuutame tämän keskeisen näkökohdan, luomme helposti järjestelmän, joka johtaa epäjärjestykseen. Itseni kaltaisille luonteeltaan laiskoille ihmisille suosittelen ehdottomasti säilytyksen keskittämistä yhteen paikkaan. Useimmiten on virhe ajatella, että tavarat on kätevämpi pitää käden ulottuvilla.

KonMari-metodissa vältellään pinoja. Kaikki mahdolliset tavarat ja vaatteet pitäisi laittaa pystyyn. Silloin yhdellä silmäyksellä voi nähdä koko valikoiman. Hyllyjen sijaan tulisi suosia vetolaatikoita. Ei se ihan hullulta tunnu. Tottahan se on, että pinon alimmaisia vaatteita tulee harvoin käytettyä. Pinon alimmaisena ovat juurikin ne, joita ei koskaan käytetä, joten ehkä niistä on syytä luopua.

Ennen.

Ennen (ei näitä oikein hyvällä tahdollakaan voi edes pinoiksi kutsua).

Jälkeen osa 1.

Jälkeen osa 1.

Jälkeen osa 2.

Jälkeen osa 2.

Ennen pinosin lakanat päällekkäin, nyt näen heti koko valikoiman.

Ennen pinosin lakanat päällekkäin, nyt näen heti koko valikoiman.

Minä ja perheeni aloitimme siivousprojektin sitten kuitenkin paikkakohtaisesti, mutta kirjan luettuani ymmärrän, että samoja tavaroita tulee tottavie säilytettyä monessa eri paikassa. Ja siinähän ei ole mitään järkeä. Luultavasti tulemme epäonnistumaan kodin ja elämäntavan parannusprojektissamme, mutta niin tai näin, alkuun on päästy. Tehdään vaikka ensin tämä yleiskarsinta ja otetaan joskus uusiksi tuoteryhmä kerrallaan.

Joka tapauksessa meillä on jo tyhjiä laatikoita voi vaikka kuinka monta. Lisäksi on sovittu, mikä on kenenkin laatikko, koska siinä Marie Kondo taitaa myös olla oikeassa, että jokaisella on oltava oma tila. Oma tila tulee helpommin pidettyä järjestyksessä kuin yhteinen ja omansa saa järjestää niinkuin tykkää. Ehkä sekin tulee luomaan siisteyttä ja järjestystä, että koko perheen kamoja ei ängetä samoihin kaappeihin, vaan kullakin on omien kaappiensa lisäksi yhteisissä tiloissa omia laatikoita. Mene ja tiedä, vielä se nähdään.

Tyhjä laatikko. Eikä edes ainoa.

Tyhjä laatikko. Eikä edes ainoa.

Minäkin haluan päästä samaan tilanteeseen kuin Marie Kondo:

En enää järjestele huonettani. Miksi? Koska se on jo järjestyksessä. Tai ehkä järjestän sen kerran tai joskus kahdesti vuodessa, ja siihen menee noin tunti. Näin jälkeenpäin tuntuu vaikealta uskoa, että joskus käytin päiväkausia paikkojen järjestämiseen ilman pysyviä tuloksia.

Kirjailija: Marie Kondo
Kirja:
KonMari – Siivouksen elämänmullistava taika
Alkuperäinen teos:
The Life-Changing Magic of Tidying
Suomentaja:
Päivi Rekiaro
Kustantaja:
Bazar
ISBN:
978-952-279-216-7
Sivuja:
222
Mistä:
Arvostelukappale kustantajalta ja kovasti kiitos siitä.
Kestäisikö toisen lukemisen:
Tähän on palattava useammankin kerran.
Haluaisinko nähdä tästä elokuvan:
Ei tästä elokuvaa voisi tehdä, mutta opastusvideoita varmasti. Niitä uskon myös jo olevan, onhan KonMariudesta tullut kultti. Facebook-ryhmä löytyy, samoin instagrammissa #konmari ja #mariekondo
Montako tähteä:
***** (vaikka välillä meni vähän yli)

KonMarista muualla:
Kaikki mitä rakastin -blogi
Oma koti valkoinen -blogi
Paikka kaikelle -blogi
Kolmistaan -blogi
Häivähdys purppuraa -blogi
Etuovi.com -blogi

Kari Hotakainen: Ihmisen osa

25 perjantai Maa 2016

Posted by Kulttulinaristi in Kirjallisuus, Yleinen

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

Arvostelen, Kirja, Kulttuuri, Siltala

Ensimmäinen lukemani Hotakainen, mikäli Kirjan ja ruusun päivän kirjaa Kantaja ei lasketa mukaan. Kantajan perusteella en välttämättä olisi Hotakaiseen tullut tarttuneeksi, mutta joulupukki toi minulle tuplapokkaripaketin, joka sisälsi tämän Finlandia-ehdokkaanakin olleen Ihmisen osan. Hyvä niin.

Huomio! Arvostelu on pitkä, mutta lopussa seisoo aikamoinen oivallus.

Kari Hotakainen: Ihmisen osa

Kari Hotakainen: Ihmisen osa

Otaksuin tarinan olevan huumoripitoisempi, jotenkin sillälailla se alkoi. Antoi ymmärtää. Salme Malmikunnas, vanhempi kirjoja ja kirjailijoita halveksuva rouvasihminen tapaa kirjamessuilla kirjailijan. Mietin, että onko se Hotakainen itse vai vain kuvitteellinen kirjailija. Päädyn johonkin siltä väliltä.

Kirjailija tarvitsee tarinan, Salme rahaa. Kirjailija ostaa Salmen elämän, jonka Salme antaa pitkin hampain ja pelkää, että kirjailijoille tyypilliseen tapaan aikoo esittää kirjassaan valheita.

Kehyskertomuksena ovat pari kirjailijan ja Salmen tapaamista, muut kappaleet käsittelevät Salmen perheen elämää. Lapsia on kolme. Jälkeenpäin ajatellen kirjan nimi on tosi hieno. Se voisi olla myös ”kohtalo” tai ”näin meni elämä”. Korjaan tässä kuitenkin, että toisin kuin Tommi Kinnusen Neljäntienristeyksessä, tässä kokonaisten elämien sijaan käsitellään lyhyehköä ajanjaksoa, vajaata vuotta, ymmärtäisin. Mutta jossain vaiheessa sitä voi itse kukin todeta, että ei se elämä siihen malliin mennyt, kuin suunnitteli, mutta niillä korteilla pelataan, jotka on saatu. Ja välillä saadaan jokeri. Mutta että sitähän olin sanomassa, että ”Ihmisen osa” kuvaa kirjaa kaikkein parhaiten. Se ei ole epätoivoinen, se osa, toivoa kyllä on, mutta ei ihminen siinä koko aikaa auringossa ja onnen kuplissa kylve. Kuin ei oikeastikaan.

Onko kirja realistinen? Ehkä juuri sen verran kuin Salme Malmikunnas uskoo kirjailijan todellisuuden kuvaamiseen pystyvän. Osa totta, osa keksittyä.

     Tuon jälkeen minun oli sanottava, että vihasn keksittyjä kirjoja, ja pahinta olisi se, että joku keksisi minun elämäni uudestaan johonkin kirjaan. Siitä se oikein riemastui ja sanoi, että juuri sillä tavalla se oli suunnitellut tekevänsä. Se tarvitsi jonkun hyvän elämän pohjaksi ja siihen päälle se keksisi lisää ja lopputuloksena olisi vielä parempi elämä kuin mitä se alimmainen alunperin oli.
     Helvetti! Että se minun elämä jää alimmaiseksi ja huonommaksi kuin se keksitty. Ja minulle maksettaisiin siitä häpeästä viisituhatta euroa. Yhtäkkiä se tuntui pieneltä summalta.

Sitäkään en osaa sanoa, oliko muu osa kirjasta kuvitteellisen kirjailijan kertomaa vaiko Salmen kertomaa. Vai tapahtuiko se kaikki ja jossain vaiheessa kirjailija tekisi siitä oman tarinansa. Tässä olen myös vähän kahden vaiheilla. Voi siis varmasti sanoa, että tarina on monitulkintainen ja vivahteikas. Se jää mieleen pyörimään.

Kiinnostavasta minä-muodossa kerronnasta huolimatta välillä olin vähän ulalla, että kuka puhuu, mitä ja miksi. Loppua paljastamatta voin kuitenkin kertoa, että kyllä se kaikki selviää. Ihmiset ja kohtalot nivoutuvat yhteen.

Järjettöämän hieno oivallus tarinasta ja tarinan kertomisesta, jonka kirjan avulla ymmärsin, on se, että hyvä tarina harvemmin syntyy vain yhdestä näkökulmasta. Samahan pätee tosielämässäkin. Kun ystäväpariskunta eroaa, kumman on mielestäsi syy? Sen, jonka puolta tapahtuneesta et kuule, vai sen, jonka puolen kuulet? Vanha sanonta kolikon kahdesta puolesta pitää varsin hyvin paikkansa. Se vain pitäisi aina muistaa. Aina liian iloiselta vaikuttavalla ihmisellä voi olla sydämellään paljon suurempia tuskia kuin sinulla koskaan. Hajamielinen ja kärttyisä työkaveri ei ehkä ole ilkeä sinulle, ehkä hän ei ole nukkunut kunnolla viikkokausiin. Syystä tai toisesta. Me vain niin helposti teemme johtopäätöksemme ja uskomme niihin. Aina, ihan aina, pitäiis muistaa, että asiassa tai ihmisessä on toinenkin puoli. Useampikin.

Samasta aiheesta, ja tässä sen oivalluksen koin, kirjailija ottaa esimerkikseen rantavallilla istuvan kansallislintumme laulujoutsenen, jonka takana näkyy suuri risteilijä ja jota kaikkea katsoja katselee hotellin terassilta haaveillen hetken ehkä itsekin olevansa lintu. Näkymä on ihmisen näköaistin synnyttämä kaunis ja rauhallinen totuus.

     Mutta sitten on myös muita totuuksia.
     Esimerkiksi sen joutsenen totuus. Ei se välttämättä koe itseään kansallislinnuksi, varsinkin kun muistetaan, että sitä vainottiin 1940-luvulle saakka. Se saattaa ajatella: nyt istun tässä, mutta kuinka kauan saan rauhassa istua, moneltako pitää lentää kohtuuton matka johonkin, missä on enemmän ruokaa. Taas nuo ihmiset kiljahtelevat ja ottavat kameroillaan kuvia toisistaan. Minä en ottaisi niistä kuvia, jos minulla kamera olisi. Luotoja ja ahdenpoukamia kuvaisin, iltayöstä ja aamuisin. Tuolla kaartelee lokki, minä tiedän, mitä sen toisesta päästä voi läiskähtää päälleni. Minun päiväni ovat arvaamattomia.
     Sitten on vielä näkökykyymme liittyvä harha. Katsomme tätä kaikkea Palacen terassilta emmekä erota, että itse asiassa joutsen istuu ruotsinlaivan kolmannen kannen kaiteella ja on lähdössä päivävuorolla Tukholmaan.
     Eli lyhyesti: laulujoutsenta on syytä kuvata ainakin kolmesta eri kulmasta: kaukaa, läheltä ja itse linnun näkökulmasta. Näin syntyvää kuvaa kutsutaan tarinaksi, ja niin kuin huomaamme, siellä on monta totuutta sen tarinan sisällä.

Kiitos Kari Hotakainen näistä lauseista ja tästä ajatuksesta. Näin, osiin purettuna, se aiehutti aivan valtavan tarinan kerrontaan liittyvän oivalluksen ryöpyn.

Kirjailija: Kari Hotakainen
Kirja:
Ihmisen osa
Alkuperäinen teos:
–
Suomentaja:
–
Kustantaja:
Siltala
ISBN:
978-952-234-294-2
Sivuja:
276
Mistä:
Joulupukki toi (itse paketoimassani paketissa – Valintatalosta ostin, hävettää).
Kestäisikö toisen lukemisen:
Miksikäs ei. Ainakin hyppelemällä voisi ottaa maistiaisia vähän sieltätäältä.
Haluaisinko nähdä tästä elokuvan:
Se olisi aikalailla sellainen nykyajan suomifilmi, joten ehkä en. Tampereen Teatterissa tätä esitettiin joku vuosi sitten. Nyt ajatellen se olisi voinut olla kiinnostava.
Montako tähteä:
****

Pub Niska, Turku

23 keskiviikko Maa 2016

Posted by Kulttulinaristi in Ravintola, Ruoka, Yleinen

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

Hämmästelen, Kulinarismi, Leipä, Pizza, Ravintola, Turku

Sukulainen tarjosi tortillapohjaan tekemiään peltileipiä. Silloin törmäsin ensimmäisen kerran nimeen peltileipä. Olivat hyvää herramujjee. Kuulin idean reseptiin lähteneen Pub Niskasta, Turun Aurajokirannassa sijaitsevasta ravintolasta, jossa tätä ahvenanmaalisherkkua tarjotaan. Jos se siis kotitekoisenakin oli noin hyvää, niin testikäynnille oli päästävä.

Kaipasimme lounaspaikkaa hiihtoloma-aikaan 2016 Turussa ja muistimme Niskan.

Pub Niska sijaitsee upeassa vanhassa talossa Aurajoen rannassa.

Pub Niska sijaitsee upeassa vanhassa talossa Aurajoen rannassa.

Lounas maksoi 9,50 € ja siihen sisältyi netissäkin luvattuja vaihtuvia peltileipäpaloja ja salaatti. Salaattipöydän olisi suonut olevan monipuolisempi, vaikka ihan ookoo se olikin. Peltileivät sitten, ne olivat ihan mukavan makuisia, mietoja, siltikin kivoja. Mutta sitten se pettymys. Tokihan nettisivullakin sanotaan:”Peltileipä eli pizza ahvenanmaalaisittain on valmistettu tuoreista ja korkealaatuisista, pääosin ahvenanmaalaisista raaka-aineista.” Silti odotin jotain muuta. Rapeaa pohjaa ehkä, jotain. Eri muotoa? En tiedä, mitä odotin, mutta pizzasta kuitenkin petyin. Siitä hypestä sen peltileivän ympärillä. Ehkä omaan tyhmyyteeni. Siihen, etten ymmärtänyt, että pizza on pizza, vaikka se olisi tehty ahvenanmaalaisista raaka-aineista.

Peltileipää ja salaattia niin paljon kuin napa vetää.

Peltileipää ja salaattia niin paljon kuin napa vetää.

Sisustus sitten, se oli aivan mainio. Ravintola sijainti on mitä ihanin, vanhassa talossa Aurajoen rannassa. Lounasaikaan aurinko sattui paistamaan ravintolaan, mikä vielä paransi tunnelmaa. Ravintola on saanut nimensä ja sitä mukaa sisustuksensa kieltolain aikana viinaa Suomeen ja Ruotsiin kuljettaneelta Algoth Niskalta. Hauska idea.

Tunnelmallinen ja tyylikäs ravintola kylpee alkukevään auringossa.

Tunnelmallinen ja tyylikäs ravintola kylpee alkukevään auringossa.

Jos siis mielii mukavan makuista pizzaa ja arvostaa mitä hienointa, yksinkertaisen kaunista ja rentoa sisustusta ja tunnelmaa, Niska on oikea paikka. Minullekin ehkä joskus toiste, kun odotukset ovat toiset. Kun tiedän, mitä saan.

Ravintola: Pub Niska Turku
Missä: Kristiinankatu 1, Aurajokiranta, toispual jokke.
Vinkki: Se on pizzaa ilman tomaattisoosia(ko?), älä odota ihmeempää.
Palvelu: Kassalla ihan normaali.
Tykkäsinkö: Odotin enemmän.
Oliko kallis: Normaali lounasbuffet-hinta (9,50€), bonusta hyvin vaihtuvat peltileivät.
Menisinkö uudestaan: Voin mennäkin, en minä sitä.
Montako tähteä (1-5) lounaskokonaisuudelle: 3 (odotusten alitus, vaikka ruoka oli hyvää, mutta pizzaa silti. Sisustus loistava.)
Seuralaisen tähdet lounaskokonaisuudelle: 3,5 (noo, pizzaa tuli ihan sopivasti, taloyhtiön remontti häiritsi, mutta ei toki johtunut heistä, olisikohan kannattanut tehdä joku diili remppamiesten kanssa, salaattipöytä ei ollut kummonen, ala carte oli muistaakseni parempi)

Madventures: Mad Success – Seikkailijan self-help

21 maanantai Maa 2016

Posted by Kulttulinaristi in Kirjallisuus, Yleinen

≈ 2 kommenttia

Avainsanat

Arvostan, Arvostelen, Johnny Kniga, Kirja

Olen heti alkuunsa pahoillani, siitähän on hyvä aloittaa. Pahoillani siitä, että arvostelusta tulee nimenomanna arvostelu, ei ylistys. Olisin suonut sen olevan huima ja kehuva.

Mad success - 99 askelta menestykseen duunissa, reissussa ja elämässä.

Mad success – 99 askelta menestykseen duunissa, reissussa ja elämässä.

Suhteeni kirjan kirjoittajiin, Riku Rantalaan ja Tuomas Milonoffiin eli Madventuresiin, alkoi väärällä jalalla. Niin sanoakseni. Tai ihan vain väärällä hetkellä. Ihan kamalan kauan aikaa sitten olin kuullut, että ihmiset katsoivat matkailuohjelmaa (WHAT??? Miksi? Niitä ei ehkä ollut kovin paljoa), jota vetivät jotkut aivan sekoboltsit kaverit. En osaa sanoa, oliko sarja uusi vai oliko se jo jatkunut kauan. Jokatapauksessa Madventures oli ilmiö jo silloin. Päätin katsoa ohjelman ja näin pätkän, joka on piirtynyt verkkokalvolleni. Riku Rantala oli tai ainakin näytti olevan jossain pöllyissä jossain viidakossa. Alkukantaista ja ennennäkemätöntä tai ei, taustaa tarkemmin tuntematta, näkemäni pätkä vaikutti huumeörvellykseltä ja mitä huumeisiin tulee, olen aina ollut ehävarmaanjopa liian tiukkis ja tuomitseva.

Ei mielikuvaa saa yhden kerran perusteella muodostaa, mutta siitä se vain muodostui ja siksi jäi Madventuresit meikäläiseltä kokonaan kokematta.

Ja älkäät ymmärtäköt tet väärin. Ei ole kyse siitä, etten pitäisi tyypeistä. Arvostan suuresti asioita, joita he tekevät. Seuraavan kerran aloin kiinnostua, kun rupesivat Docventures-nimikkeellä laatudokumentteja telkkarissa näyttämään. Hienosti valittuja, kiinnostavaia ja pysäyttäviä dokumentteja. Ja mitä vielä: ILMIÖITÄ. Aikamoisella rytinällä tuli lanseerattua hillitön ilmiö nimeltä lihaton lokakuu. Viime syksynä sitä vietettiin jo kolmannen kerran, mutta ensimmäinen kerta jo oli menestys ja sai monet varmasti paremmin ajattelemaan, mitä suuhunsa laittavat. Oli myös liity kirkkoon kampanja, jossa sai liittyä kirkkoon kuin kirkkoon. Hieno idea sekin. Mikä oli toteutuneiden liittymisten määrä, en tiedä, mutta ajatus oli makea sekin.

Ja sitten vielä pakolaistulvan Suomeen tulon alkumetreillä Madventures-kaverit olivat kovaa vauhtia perustamassa hienoa Startup Refugees -kampanjaa.

Näiden toinen toistaan komeampien tempausten vuoksi olin innoissani, kun huomasin Mad Succes – Seikkailija self-help -oppaan ilmestyneen. Kirja on värikkäine kansineen ja monipuolisine sisuksineen herkullisen näköinen. Sitä on ihana selailla, koska siellä on vähän kaikkea. On menestyksen askelia, on Mad cookie -vinkkejä, asiantuntijalausuntoja, kuvia, lainauksia ja ja ja ja ja… Kaikkea on. Niin, että lukiessa kirja alkaa vaikuttaa levottomalta. Se on moniajoa kirjan muodossa; kuin surffaisi yhtäaikaa koneela, mobiilissa, tabletilla ja surffilaudalla kuunnellen uutisia ja lueskellen aforismikirjaa. Läkähtyy.

"Mad success on ainoa elämäntaito-opas, jota koskaan tarvitset - ja muistutus siitä, että unelmien toteuttaminen on mahdollista.

”Mad success on ainoa elämäntaito-opas, jota koskaan tarvitset – ja muistutus siitä, että unelmien toteuttaminen on mahdollista.”

Harmikseni kirjan funktio jää minulle hieman etäiseksi. Koko sisältö rakentuu seitsemän kuoleman synnin, eli kuumotuksen, kuten asia kirjassa ilmaistaan, ympärille. Kiinnostavimpia juttuja ovat reissukertomukset, mutta koska en tunne tyyppejä hyvin, en osaa suhtautua siihen tuttavalliseen tapaan, jolla he minua sndin stadin kielellä opastavat elämään. Kieli on kirjoitetuksi aivan liian rentoa, minulle siis. On sanoja, joita en syystä tai toisesta kestä, yksi on ”kuumottaa”, ja jos jaksaisin, laskisin, montako kertaa se kirjassa esiintyy. Se on meinaan monta.

Muutenkin tekstiä olisi voinut tiivistää. Ehkä osa kyllästymisestä johtui puutumisesta lyhyen asian pitkään venyttämiseen ja vaikeaan kieleen (jossa kyllä taustalla koko ajan kuului Madventureiden paatoksellinen ääni).

     Taipaleellamme olemme tavanneet aika helvetin monta ihmisyksilöä, joille kohtuuttomuudesta on kasvanut apina selkään. Eikä mikä tahansa apina, vaan perkeleellinen, pirivietereiltä liikekielensä omaksunut 250-kiloinen maanisesti runkkaava oranki, joka vasemmalla käsivarrellaan nappaa kohtuuttomuuteen sortuneen uhrinsa hapetusniskalenkkiin.

Kirja sisältää elämänohjeita niin laihdutukseen kuin vihanhallintaankin ja tutustuttaa lukijan ihmisen sisällä visvaa ja peräloroa erittävään kyltymättömyyteen. Ronski kieli aiheuttaa minussa jonkinmoista ahdistuneisuutta. Vaikka luen avoimin mielin, en oikein saa kiinni mistään. En väitä, että se olisi kirjan syy, syy voi olla yhtä hyvin vastaanottajassakin. En osaa lukea sitä. En tiedä, tuleeko se lukea kannesta kanteen vai palata joskus johonkin aihepiiriin hakemaan neuvoa kulloiseenkin pulmaan.

On kirjassa ulkonäkönsä lisäksi toki paljon muutakin hyvää. On oivallus siitä, että vihan takana asuu pelko. Kyllä, pelko tekee vihaiseksi ja vihan taakse on helppo piiloutua. On rentoutusohjeita ja muistutuksia siitä, että välillä olisi syytä heittää kännykällä vesilintua ja olla vaan. Tuijottaa. Antaa kaiken olla.

Tahdon siis sanoa, että kirja voi olla hyvä. Ainakin näyttää, että sitä on tehty ajatuksella. Siihen on haluttu paljon kaikkea. Kappaleet ovat pitkiä ja aiheita lähestytään useammasta näkökulmasta, joku kuitenkin vaivaa. Tuntuu, että jos pari kaveria, joilla kyllä varmasti on aivan valtava elämänkokemus ja taitoa yhtä sun toistakin, pystyvät hallitsemaan kaikki elämän osa-alueet niin hyvin, että voivat antaa niihin muille ohjeita, he ovat aika velhoja.

Eli siis, kirja on varmasti hyvä, mutta valitettavasti se ei ollut sitä minulle. Olisin niin kovasti halunnut tykätä. Ja kaikesta huolimatta, vaikken ollut kirjan kohderyhmää, pidän itse kirjoittajia suuressa arvossa ja toivon heille ja heidän mahtaville projekteilleen kaikkea hyvää!

Kirjailija: Tuomas Milonoff ja Riku Rantala
Kirja:
Mad success – seikkailijan self-help
Alkuperäinen teos:
–
Suomentaja:
–
Kustantaja:
Johnny Kniga
ISBN:
978-951-0-41359-3
Sivuja:
295
Mistä:
Arvostelukappale kustantajalta.
Kestäisikö toisen lukemisen:
Ei ainakaan tällä erää.
Haluaisinko nähdä tästä elokuvan:
Tästä voisi ehkä tehdä keskusteluohjelman, elokuvaa ei. Mutta itsepä kysyin.
Montako tähteä:
**

Turun Kauppahallin uusi elämä

19 lauantai Maa 2016

Posted by Kulttulinaristi in Matkailu, Museo/Näyttely, Ravintola, Ruoka, Yleinen

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

Arvostan, Hedelmä, Herkku, Kala, Kana/broiler, Kotimaan matkailu, Kulinarismi, Liha, Nähtävyys, Perinteinen, Ravintola, Salaatti, Turku

Kyl mää niin kauhiast pal ilahtusisin ku Kauppahallis Turkkuses pitäytysisisisisin.

Se oli hyvänen aika puhjennut kukkaan. Siellä oli vilinää ja vilskettä. Leveä hymy karehti tamperelaisenkin huulilla, kun HÄN Turun Kauppahallissa kuljaili. Kerrassaan. Kyllä jos jossain, niin juuri Turussa soisi Kauppahllin olevan virkeä ja täynnä. Ja se oli.

Oli ravintolaa ja kahvilaa, liha-, kala ja maustekauppaa, ja jos ei ihan jokainen, niin ainakin ihan melkien jokainen liiketila täynnä. Ja Alkoki. Ihan ku nykyiseski pääkaupunkis.

Ja aivan oikeutetusti, monen monituista vuotta hiljaiseloa viettäneellä, nyt reipastuneella ja nuorekkaalla, mutta kuitenkin pohjimmiltaan vanhalla Kauppahallilla on nettiosoitteenaankin kauppahalli.fi. Ainoa oikea? Joo vai?!

Turun Kauppahalli löytyy Hansakorttelin ja Kauppatorin lähettyviltä osoitteesta Eerikinkatu 16.

Raikkaita vihanneksia.

Raikkaita vihanneksia.

Hillitön kalatiski ja vielä hillittömämmät lounasannokset Herkkunuotassa.

Hillitön kalatiski ja vielä hillittömämmät lounasannokset Herkkunuotassa.

Sushia ja vaikka mitä muita herkkuravintoloita.

Sushia ja vaikka mitä muita herkkuravintoloita.

Iso kahvila suurella pöytäalueella.

Iso kahvila suurella pöytäalueella.

Salaatti- ja keittolounaita tarjoavia ravintoloita.

Salaatti- ja keittolounaita tarjoavia ravintoloita.

Jopa salaattibuffet.

Jopa salaattibuffet.

Unohtamatta iki-ihanaa pikkumuseota pysyvällä henkilökunnalla.

Unohtamatta iki-ihanaa pikkumuseota pysyvällä henkilökunnalla.

 

Tampere Filharmonia – Alppien maisemissa

17 torstai Maa 2016

Posted by Kulttulinaristi in Musiikki, Yleinen

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

Konsertti, Kulttuuri, Lapsen kanssa, Musiikki, Orkesteri, Tampere, Tampere Filharmonia, Tampere-Talo

Vuosi sitten en tiennyt, että ihminen voi harrastaa käyrätorven soittoa. Varsinkaan pieni ihminen. Alamittainen ja alaikäinen.

Kävi niin, että lapseni ainoa harrastustoive oli käyrätorven soitto. Sitä kohti. Ja kyllä, ihminen voi soittaa käyrätorvea, kuten on tuttavapiirissämme käynyt selväksi. Tuttavaperheidemme alle teini-ikäisistä lapsista neljä soittaa käyrätorvea. Emme tienneet heidän kenenkään harrastavan, ennen kuin omamme aloitti harrastuksensa. Ennen sitä soitettiin pianoa (kyllä, pianoa, ei pienoa) ja viulua. Nykyiset luokkakaverit soittavat käyrätorvea(!), harmonikkaa ja lyömäsoittimia (ei pelkkää rumpua, vaan vähän kaikkea. Tästä linkistä valaisevaan osioon, näps).

Olen haaveillut ihan oikeasta Tampere Filhafmonian konsertista, mutta sinne meno on ollut vähän samalla lailla aktiivista, kuin hyvänpäivän tutulle sanottu ”hei pitäis soitella ja nähtäillä, heippa!. Että kiva olisi, mutta on tässä just nin paljo kaikkee kaupassakäyntiä ja sellasta. Ja sitten, PIM, mahdollisuus tarjoiltiin eteen juurikin tämän torviharrastuksen vuoksi. Kyseessä oli 11.3.2016 esitettävä, nuoren lupauksen, venezuelalaisen Rafael Payaren kapellimestaroima, Richard Straussin (1864-1949) säveltämä teos Alppisinfonia op. 64, jossa lavalla (ja sivulehtereillä) oli pikalaskemalla yhtäaikaa 23 käyrätorvistia (osa soittajista muualta kuin Tampere Filharmoniasta). Muutenkin kyseessä oli erittäin harvinainen 120 soittajan jättiorkesteri – vain harvoin tarjolla.

120 soittajan orkesteri (osa vielä piilossa, mutta tulossa myöhemmin sivuparvekkeille. Kyllä Tampere-Talon suuri sali on ylväs ja hieno. Jotain, jota ajan hammas ei ole päässyt puraisemaan.

120 soittajan orkesteri (osa vielä piilossa, mutta tulossa myöhemmin sivuparvekkeille. Kyllä Tampere-Talon suuri sali on ylväs ja hieno. Jotain, jota ajan hammas ei ole päässyt puraisemaan.

Harvemmin klassista kuuntelevalle, pienehkän lapsen kanssa konsertista nautiskelevalle, ensimmäisen (minkä? öö…) näytöksenpuoliajanjonkun Beethovenin pianokonsertto nro 1 C-duuri op. 15 meinasi käydä vähän raskaaksi, vaikka Juilliardista valmistunut, superlahjakas Vikingur Olafsson näppärästi pianistilöikin. Ja sai ihan hillittömät hurraahuudot ja takaisintaputukset. Väliajalle ei meinattu päästä ollenkaan.

Viimein alkoi se suurteos. Sitä kelpasi kuunnella. Kun suuri orkesteri aloitti soittamisen, mahassa oikein väänsi. Siis hyvällä tavalla, niin vaikuttavaa se oli. Teos eteni selkeässä järjestyksessä alkaen yöstä, edeten aurinkgonnousun kautta vuorelle nousuun ja sujuvasti siitä ylöspäin. Oli puroa, kukkaniittyä, vaaroja ja jäätiköitä. Teos kertoi vuorella vietetystä vuorokaudesta ja sai tunnelman hienosti esiin. Oli mukavaa seurata käsiohjelmasta eri vaiheita. Osaksi pysyi hyvin mukana, osaa joutui vähän funtsimaan. Ilman käsiohjelmaa elämys olisi saattanut jäädä hieman vajaaksi.

Mahtavimpia hetkiä olivat jo muutenkin normaalia orkesterikokoonpanoa useampien (8 tai 9) käyrätorvien lisäksi ehkä 14 muunkin saapuminen sivulehtereille. Otaksuin kohdan olevan teoksessa nimellä ”huipulla”. Kaikkein eniten odotin, kuten reaktioista päätellen moent muutkin, ”rajuilma ja myrsky”-osuutta, joka olikin tuulikoneineen (ei sellainen kuin Carolalla Euroviisuissa, vaan rullattava, tuulen ääntä pitävä) ja ukkospelteineen todella vaikuttava.

Kokonaisuus oli siis hieno ja kannustaa lähtemään konserttiin toistekin. Varmastikin on niin, että Filharmonian konserttiin mennään kuuntelemaan musiikkia. Ehkä silmät voi sulkea ja ajautua joihinkin tunnelmiin. En nyt jatkossakaan odottaisi mitään pyrospektaakkelia, mutta ehkä valaistuksella voisi luoda jotain tunnelmia. Voisiko?

Loppuun pieni maistiainen Alppisinfoniasta Berliinin Filharmonian esittämänä:

Friends & Brgrs, Tampere

15 tiistai Maa 2016

Posted by Kulttulinaristi in Ravintola, Ruoka, Yleinen

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

Kulinarismi, Liha, Ravintola, Tampere

Näin männäsyksynä pääkaupungissamme Helsingissä raikkaan, vihreävalkoisin ikkunateippauksin koristellun Friends & Brgrs -ravintolan. Muistin lukeneeni, että se on suomalainen ja että jotain parempaa siinä on kuin perinteisissä hampparibaareissa. Sen verran hyvä oli mielikuva, että olisin sinne halunnutkin, ellei syönti olisi sovittu toisaalle.

Olihan siis iloinen uutinen, kun kuulin ensimmäisen kerran, että tämä Pietarsaaresta alkujaan oleva hampurilaisravintola on tulossa Tampereelle legendaariseen Mäkkärin taloon tai Commercen taloon, jona rakennus myös tunnetaan. Suomen ensimmäinen Mäkkäri oli siis lopettamassa ja samoihin tiloihin oli mahtipontisesti tulossa tämä kotimainen hyvien lähiraaka-aineiden nimeen vannova putiikki. Hillitön sijainti.

Hyvässä ravintolassa on Heinzia pöydässä, sanoi oululainen kulinaristiystävä kerran.

Hyvässä ravintolassa on Heinzia pöydässä, sanoi oululainen kulinaristiystävä kerran.

Onhan se niin, ettei F&B:n ole tarkoituskaan olla nopeinta ja halvinta mättöä, mutta jotenkin sijaintinsa puolesta, Suomen ensimmäisen McDonaldsin tiloissa, sulkemisaika klo 22 perjantaina ja lauantaina tuntuu vähän erikoiselta. Ehkä tilanne muuttuu, jos väkeä riittää. Luin lauseeni, enkä tajunnut oikein yhteyttä itsekään. Tarkoitan siis sitä, että on tullut vuosikymmenten aikana totuttua siihen, että (nopsan) suolaisen saa kulmalta kun raahustaa yömyöhällä kotiin. Että mistä sen suolaisen nyt sitten saa? Tokikaan ei Kulttiksen yöraahustuksilla kannata paikkaa pitää auki, edellinen suolaisen tarve lienee ollut vuosituhannen alkupuolella. Muita, vieläkin aktiivisempia yökiitäjiä ajattelin.

F&B kertoi jo aiemmin aikovansa testata Tampereella porsliinilautasia ja lasilaseja, että jätemäärää saataisi vähennettyä. Kyllä minusta oli suorastaan loisteliasta syödä 11 euron hampurilaisateriaa oikealta lautaselta, kivasti aseteltuna. Ranet tulivat miniatyyrikokoisessa rasvakeitinkorissa, mikä teitysti sopi aiheeseen mitä mainioimmin. Annos ja asettelu oli siis yksinkertaisen kaunista. Kulinaristiystävä Oulusta joskus sanoi, että hyvän ravintolan tunnistaa siitä, että pöydässä on Heinzin ketsuppia. F&B on siis tällä mittarilla hyvä ravintola. Kuten monella muullakin.

Entä ruoka? Ken seuralainen sanoo, että tämähän maistuu melkein yhtä hyvältä kuin kotona tehty, otan sen kohteliaisuutena, koska koska hampurilainen todella maistuu hyvältä eikä mitenkään Mäkkärin, Hesen tai Kingin versiolta. Kysyin kassalla suositusta ja sain vastaukseksi Onion & Cheese -purilaisen. Minua myös asiallisesti opastettiin, että sipuli on makeaa, eikä välttämättä sikis kaikkien makuun. Otin neuvosta vaarin eli suosituksesta purilaisen ja tykkäsin kyllä. Pihvi oli paksu ja mehukas, maut olivat kohillaan.

Kolme kertaa jäähdytetyt, erikoisvalmisteiset ranskalaiset ja sipulijuustohampurilainen, nam. Vesi herahtaa muistellessa kielelle.

Kolme kertaa jäähdytetyt, erikoisvalmisteiset ranskalaiset ja sipulijuustohampurilainen, nam. Vesi herahtaa muistellessa kielelle.

Ranskiksia odotin kovasti, vaikken niin ranskisihminen olekaan. Olen ymmärtänyt, että ne valmistetaan, kuten sämpylätkin, alusta asti siinä paikanpäällä. Ja jotenkin useampaan kertaan rasvakeittämällä, että tulevat paremmiksi eivätkä ime kuitenkaan niin paljon rasvaa. Hyvä puoli oli asettelu ja se, että oikean perunan todellakin maistoi. Vähän jäi vaivaamaan se, että perunat eivät olleet rapeita. Ei niiden ehkä kuulukaan, mutta odotin, että olisivat olleet. Huonoja eivät kuitenkaan missään tapauksessa olleet. En tiedä, saako ystävässä ja prlstissa ostaa dippejä ranskiksiin, mutta jos saa, olisin kaivannut kysymyksen, haluanko dippiä. En honannut sitä tilata ja jonon jatkoksi en enää lähtenyt.

Tietoisku.

Tietoisku.

Tila on avara ja raikas, silti kotoisa. Paikka vaikuttaa siistiltä muttei sliipatulta. Ilme on skandinaavinen, muttei liian yksinkertainen. Seinillä on tietoiskuja ja mainoslauseita. Menu on hyvin näkyvillä seinällä. Jonotuspaikasta näkyy ison lasin läpi keittiöön. Hampurilaisen pyörittäjiä on melko paljon. Palvelu on ystävällistä ja hymyileväistä.

Vähänks kivaa kun porukkaa on ku pipoo?

Vähänks kivaa kun porukkaa on ku pipoo?

Ensimmäisellä käynnilläni, perjantai-iltana klo 19.30 jono oli lähes koko ajan ovelle asti, parhaimmillaan ulos, olkoonkin, että putiikki oli avattu vasta reilu viikko aiemmin. Sama ilmiö näkyi kyllä seuraavanakin perjantaina. Pöydät olivat kutakuinkin kaikki varattuja ja haluaisinkin käyttää tässä puheenvuoron jonotustekniikan puolesta. Jos kaikki ystävällisesti jonottavat vuoroaan, niin kyllä se paikka sieltä löytyy. Harva hamppariravintolassa pitkää iltaa istuu. Mutta sitten kun tehdään niin, että käydään ensin varaamassa pöytä ja heittämässä takit siihen ja tullaan sitten jonottamaan 20 ihmisen perään, niin sitten alkavat olla pöydät tukossa. Malttia ystävät, kyllä kaikille paikka löytyy.

Jono on tietysti kiva ja näyttävä, eikähän tänne tulla vain pikaruoka mielessä. Kassoja oli vierailuaikaan kaksi, ei pitkää riviä kuten mättöpurilaisbaareissa. Annoksia sai jonkun tovin odottaa, mutta mikäs siinä. Kassalta annetaan mukaan kiekko, joka ilmoittaa, kun ruoka on noudettavissa.

Friends and Brgrs, onneksi on englanti, ettei tarvitse nimetä ravintolaa nimellä Ystävät & Prlst. Mene ja koe, hyvää on! Ja kotimaista!

Ravintola: Friends & Brgrs
Missä: Hämeenkatu 17, Keskustori, Tampere
Vinkki: Tilaa ranskiksille joku dippi ja kysy, saako sitä limpparia lasillisen vai niin paljon kuin jaksaa.
Palvelu: Ystävällistä. Olisin kaivannut tiedon, mistä lisukkeet ja saako limua juoda kuink paljon vain.
Tykkäsinkö: Kyllä tykkäsin enemmän kuin Mäkkärin ja Hesen vastaavista.
Oliko kallis: Ei ollut. Purilainen muistikuvan mukaan noin 7-8 €, ateria 11 €.
Menisinkö uudestaan: Ilman muuta.
Montako tähteä (1-5) kokonaiselämykselle pikaruokasarjassa: 5
Montako tähteä (1-5) ruoalle pikaruokasarjassa: 4 (perunoiden koostumus ja tiedottomuus limpparin sallitusta noutomäärästä pudotti pisteen)
Seuralaisen tähdet kokonaiselämykselle:
5 (koska oli niin paljon väkeä)
Seuralaisen tähdet ruoalle: 4

Maalla on mukavaa

14 maanantai Maa 2016

Posted by Kulttulinaristi in Matkailu, Yleinen

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

Kotimaan matkailu, Maisema, Turku, Valokuvin kerrottu

Maalla on mukavaa, nimittäin Vehmaalla.

Voi reenata kauan unohduksissa olleita kässyhommia.

Voi reenata kauan unohduksissa olleita kässyhommia.

Voi tirkistellä luontoa (=peurojamitäliesorkkaeläimiä) takapihalla.

Voi tirkistellä luontoa (=peurojamitäliesorkkaeläimiä) takapihalla.

Ja kotiinpäin ajellessa saa hämmästellä traktorin munia talvisella pellolla.

Ja kotiinpäin ajellessa saa hämmästellä traktorin munia usvaisella, talvisella pellolla.

← Older posts

Arkisto

  • toukokuu 2018 (1)
  • huhtikuu 2018 (6)
  • maaliskuu 2018 (1)
  • helmikuu 2018 (4)
  • syyskuu 2017 (5)
  • elokuu 2017 (1)
  • kesäkuu 2017 (3)
  • huhtikuu 2017 (2)
  • maaliskuu 2017 (2)
  • helmikuu 2017 (3)
  • tammikuu 2017 (1)
  • joulukuu 2016 (1)
  • marraskuu 2016 (3)
  • lokakuu 2016 (8)
  • syyskuu 2016 (7)
  • elokuu 2016 (6)
  • heinäkuu 2016 (12)
  • kesäkuu 2016 (3)
  • toukokuu 2016 (3)
  • huhtikuu 2016 (10)
  • maaliskuu 2016 (16)
  • helmikuu 2016 (7)
  • tammikuu 2016 (7)
  • joulukuu 2015 (3)
  • marraskuu 2015 (18)
  • lokakuu 2015 (16)
  • syyskuu 2015 (14)
  • elokuu 2015 (10)
  • heinäkuu 2015 (29)
  • kesäkuu 2015 (6)
  • toukokuu 2015 (5)
  • huhtikuu 2015 (7)
  • maaliskuu 2015 (9)
  • helmikuu 2015 (27)
  • tammikuu 2015 (29)
  • joulukuu 2014 (7)
  • marraskuu 2014 (19)

Kategoriat

  • Elokuva (12)
  • Juoma (20)
  • Kirjallisuus (75)
  • Konsertti (14)
  • Lehti (7)
  • Matkailu (61)
  • Museo/Näyttely (18)
  • Musiikki (24)
  • Peli (7)
  • Radio (5)
  • Ravintola (58)
  • Resepti (59)
  • Ruoka (125)
  • Teatteri (40)
  • Televisio (12)
  • Yleinen (248)

Avainsanat

200 kcal Alkoholi Arvostan Arvostelen Bazar Bon Eines Elokuva Elämys Ferran Adrià Gourmet Grillaus Hans Välimäki Hedelmä Helsinki Herkku Historia Homoseksuaalisuus Hämmästelen Juusto Jälkiruoka Kahvi Kahvila Kala Kana/broiler Kasvisruoka Keitto Kirja Konsertti Kotimaan matkailu Kotiruoka Kulinarismi Kulttuuri Lapsen kanssa Lastenteatteri Leipä Liha Like Lontoo Lounas Maisema Matkailu Menorca Moskova Museo Museokortti Musiikki Musikaali Nähtävyys Näyttely Otava/Seven Oulu Perinteinen Pizza Pori Praha Ravintola Resepti Salaatti Snack Stockmann Tammi Tampere Tampere-Talo Tampereen Teatteri Tampereen Työväen Teatteri Teatteri Televisio Televisiosarja Teos Turku Valokuvin kerrottu Venäjä Wsoy Ärsyttävää

Syötä sähköpostiosoitteesi, niin voit seurata tätä blogia ja saat ilmoituksia uusista julkaisuista sähköpostitse.

Follow Kulttulinarismia on WordPress.com

Pidä blogia WordPress.comissa.

  • Seuraa Seurataan
    • Kulttulinarismia
    • Already have a WordPress.com account? Log in now.
    • Kulttulinarismia
    • Mukauta
    • Seuraa Seurataan
    • Kirjaudu
    • Kirjaudu sisään
    • Ilmoita sisällöstä
    • Näytä sivu lukijassa
    • Hallitse tilauksia
    • Pienennä tämä palkki
 

Ladataan kommentteja...