Vieläkin on pää pyörällä ja takaraivossa kumisee Palefacen äänellä ”I can’t get no SLEEEEP!” Männäviikon perjantaina oli Helsingin Musiikkitalolla hillitön, loppuunmyyty konsertti. Vieläpä kaksi kertaa. Se kantoi nimeä Classical Trancelations in Concert.
Musiikkitalon alakerrasta pääsee terassille, missä ainakin ennen tätä konserttia oli varsin rento ja leppoisa tunnelma. Ilta-aurinko paistaa ihanasti. Eiku.
Käsiohjelmia jaettiin ilmaiseksi, mainiota. Pysyipä mukana tällainenkin teknoummikko.
Ohjelmisto. Encorekin saatiin, vaikkei sitä listassa lukenut.
Miten kaikki saikaan alkunsa ja päätyi kahdeksi hienoksi loppuunmyydyksi konsertiksi.
Ensikatsaus itse saliin. Hieno ratkaisu tehdä salista areenamainen. Kiinnostaisi tietää, miten ääni kuuluu ja miltä itse show (tämä tai joku muu) tuntuu katsoa tuolta takaparvelta, joka todella on kaiken takana. Paikkoja siellä näytti olevan varsin paljon. Tunnelma juuri ennen ensimmäisiä tahteja on sähköisen odottava.
Sekä konsertti että Musiikkitalo tekivät vaikutuksen. En ole koskaan tunnustautunut tanssijytkeen ystäväksi, mutta sinfoniaorkesterin soittamanahan se upposi oikein hyvin. Ehdottomasti kovin veto oli juurikin Faithlessin Insomnia. Silloin yleisö suorastaan räjähti ja aplodeja annettiin seisten.
Salia halkoivat erittäin hienot laservalot ja discopallot pyörivät katossa. Toisaalta valoshowta olisi saanut olla enemmänkin, mutta olisiko siihen sitten turtunut, ehkä. Nyt sitä jäi odottamaan enemmän kuin lapsi karkkia pikkuaskin jälkeen. Ja se kai se parasta onkin.
Upea valaistus laservaloineen loi asianomaista tunnelmaa.
Väriloistetta.
Viimeisiä viedään.
Sovitukset olivat hienoja, vaikka tietysti kova bassojytke puuttui. Sitä olisi joissakin kohdissa jotenkin voinut korvata vielä enemmän lyömäsoittimilla, kuten laukaukset Daruden Sandstormissa. Kappaleiden tanssittavuus ja transsiin vaivuttava ominaisuus perustunee pitkälti saman toistoon, kiihtyvään tempoon ja kovenevaan musiikkiin. Akustisissa soittimissa ei pysty nuppia kääntämään kaakkoon, joten äänentaso jäi väkisinkin maltilliseksi, joka tietysti klassiseen orkesterimusiikkiin kuuluukin.
Orkesteri ja sen kapellimestari Klaus Mäkelä eivät seurueemme harmiksi osanneet, ainakaan silminnähden, nauttia saamistaan valtavista suosionosoituksista. Olisimme ehdottomasti kaivanneet koko orkesterin kumarruksia useampaan otteeseen, hehän sen suurimman työn tekivät. Yleisö oli todella vastaanottavaisessa tilassa ja olisi suorastaan janonnut suurempaa kontaktia esiintyjien kanssa. Pienellä kannustuksella, tai ehkä paremminkin luvan antamisella, koko sali olisi tanssinut.
Näin tamperelaisena on vedettävä sen verran kotiinpäin, että muutamaan kertaan tuli mietittyä, että voi kunpa tämä konsertti saataisi Tampereelle Santtu-Matias Rouvalin johdettavaksi, sitten olisi nimittäin peto irti!
Upea elämys kaiken kaikkiaan. Menisinkö toiste, niin kyllä menisin. Esitys on muuten nähtävissä kokonaisena Yle Areenassa vielä vajaan kuukauden. Linkki tässä, senkun klikkaat. Suosittelen lämpimästi!
Näkymä Musiikkitalon sisäänkäynniltä. Tai uloskäynniltä noin niinkuin illan päätteeksi. Älytön viritys, hieno häkkyrä.
Kulttulinarismia 