Avainsanat
Elämys, Helsinki, Kulttuuri, Museo, Museokortti, Valokuvin kerrottu
Minulla on museokortti. Tietysti, sillähän pääsee melkein museoon kuin museoon. Puolisollani ei ole museokorttia. Tietenkään, hänhän ei halua museoon eikä toiseenkaan museoon.
Sitten kävi ihme. Olimme Helsingissä ja geokätköllä sain hänet houkuteltua ”vähän vahingossa” museoon Senaatintorin kulmaan. Kun siellä on ehkä Hesan suosituin kätkö… Itse kätköhän ei ollut kauhean ihmeellinen, kiva kyllä, mutta sitten suostui puoliso museoon. Itse vielä ehdotti, että no käydään sitten katsomassa se Museum of Broken Relationships.
Melkoinen näyttely, sano. Onneksi siellä oli tarjolla kirjoja, joissa kerrottiin tarina kaikista esineistä. Näyttelyhuone nimittäin oli täynnä yksittäisiä esineitä. Nalle, juliste, taulu, laskuvarjoreppu, purkillinen tyhjiä pillerilevyjä, hääpuku, kirja, hajuvesipullo… Pelkkinä esineinä ei mitään, mutta kun kirjan ja tarinoiden kanssa alkoi käydä näyttelyä läpi, se välillä hymyilytti, välillä kylmäsi ja sai itkemäänkin.
Näyttely on auki vielä tämän viikon. Se on ilmainen. Mene sinne helsinkiläinen tai sinä, joka Helsingissä vierailet!
Opaskirja matkaan ja yksi kerrallaan perehtymään esineeseen ja tarinaan. Esine on vain esine, mutta kun siihen liitetään tarina, se voi olla koko elämä.
Auton sivupeili ja siihen liittyvä tarina toi elävästi mieleeni ystäväni, joka oli nähnyt (nyt ex-) puolisonsa auton vieraan miehen talon edessä ja siirtänyt auton toiselle kadulle vain kuullakseen seuraavana päivänä, kuinka kauheaa oli kun auto oli ”varastettu”.
Nalle oli ommeltu rakkaista farkuista ja ompelija itse oli ajatellut pienell seurustelutauolla, että nallen valmiiksi saatuaan hän tietää, antaako nallen kumppanilleen vai pitääkö sen itsellään. Jos antaa nallen, antaa itsensäkin. Niin vain jäi nalle antamatta ja se päätyi museoon.
Näyttelyssä oli tarinoita rikkoutuneista suhteista. Sitä ajatteli tietysti, että seurustelusuhteista, mutta onhan niitä ihmissuhteita muitakin. Ja elänsuhteita. En tiedä, miten juuri tämä esine ja tarina on päätynyt museoon. Perspektiiviä antamaan? Että kaikki suru on yhtäläistä, vaikka toisen menetys voi olla aikalailla rankempi kuin toisen, vaikkeivät sitten kuitenkaan ole verrattavissa. Minusta on hienoa ja toisaalta aika hurjaa, jos suurin menetys elämässä on alle vuoden ikäinen kääpiösiili nimeltä Hillevi. Tuo ”salaperäinen kaunotar, jota emme oikeastaan koskaan oikein oppineet tuntemaan”. Hillevi poistui sitten tästä maailmasta eutanasian avulla. Eu-ta-na-si-an. Osasinko tavata oikein? Harmi Hilleviä, mutta sen enempää enää terminologiaan puuttumatta tämä tarina oli koko näyttelyn hämmentävin.
Naurua kyynelten takaa. Elämän kantava voima on huumori.
Surullinen sammakko.
Perjantaina puolilta päivin museossa oli näinkin paljon väkeä, minusta se on aika hieno saavutus museolta.
Muuten… minkä esineen sinä valitsisit, joka kuvastaisi nykyistä tai mennyttä suhdetta?
Kulttulinarismia 