Yksi teatterisyksyn ennakkosuosikki oli ehdottomasti Tampereen Työväen Teatterin kantaesitetty Kohtalon Tango. Sen on Arturo Pérez-Reverten romaanin pohjalta käsikirjoittanut Tiina Puumalainen, joka on myös ohjannut näytelmän. Lyhykäisyydessään tarinassa on kyse, mitään paljastamatta, vuosikymmenet kestävästä epätoivoisesta rakkaudesta. Ja tangosta.

Lavastus on hieno. Se on toisaalta kai yksinkertainenkin, mutta upea. Suuria elementtejä liikutellaan sujuvasti ja näyttämö muuttu välillä laivaksi, satamakapakaksi tai hienostohotelliksi ja voi miksikä kaikiksi muiksikin.

Eikä ainoastaan lavastus, vaan myös valaistus on erittäin onnistunut. Sillä luodaan upeita tunnelmia autiomaasta illallisravintolaan vuoristossa. Ja kaikkeen siltä väliltä. Valojen ja varjojen kontrasti on monessa kohtauksessa henkeä salpaava. Puvustuskin osuu nappiin saatellen katsojan oikeaan aikakauteen.

Ja musiikki, no tottakai hei, sehän on tangoa. Siinä on sellaista Piazzola-henkeä, mutta en osannut tunnistaa, oliko se oikeasti sitä. Ja vähän oudosti ehkä Bolero on aika suuressa osassa. Joo se kuuluu juoneenkin joo, mutta tangoa olisi voinut olla enemmän niilläkin kohdilla. Ehken vain huomannut, että juuri Bolero jostain syystä kuului sinne, minne olisin odottanut muuta. Yleensä kaikkialla, niin elokuvissa kuin teatterissakin musiikki on liian kovalla. Tällä kerralla se oli liian hiljaisella. Musiikki tuli nauhalta, eikä se haitannut, mutta ehkä juuri tähän tunnelmaan olisi sopinut oikea orkesteri.

Upein kohtaus nähdään ensimmäisessä näytöksessä. Harmi sikäli, kun sitten sitä jää odottamaan lisää. Näyttämön rakennetta käytetään jälleen hienosti, kun puolet suuresta näyttämöstä kohoaa ylös paljastaen satamahyypiöiden täyttämän kapakan ja hetken tarina aivan kirjaimellisesti etenee kahdessa tasossa. Oi sitä intohimon ja kiihkon määrää, mikä näyttämöltä välittyy katsomoon kun väki käy tanssimaan alkuperäistä, ei kovinkaan salonkikelpoista, tangoa. Vaikka eipä siinä, kyllä minun salonkiini sopisi tulla moista tanssimaan… Kohtaukselle huokaili väliajalla yksi jos toinenkin.

Ja niin, teatteria ei olisi ilman näyttelijöitä ei, mutta tämä näytelmä vaatii ehdottomasti nuo taustalla olevat, tärkeääkin tärkeämmät asiat; lavastuksen, valaistuksen ja musiikin, että siitä tulee hyvä kokonaisuus.

Kaikkien eniten hämmästytti se, että pääosissa olivat naisten keskuudessa ihastusta (miksi?) herättävä Nicke Lignell nuorena (miksi?) Max Costana ja Jyrki Mänttäri vanhana (miksi?) Max Costana. Miksi? Ai mää kysyinkin jo että miksi, mutta silti että miksi niin? Jyrki Mänttäri, samoin kuin Nicke Lignell, ovat miehiä, jotka ovat säilyneet koko uransa ajan ulkoisesti täysin muuttumattomina ja harmi kyllä, minusta, kuten muistakin jututtamistani Lignell vaikuttaa vanhemmalta kuin Mänttäri. Ikäeron olisi pitänyt olla selkeämpi kuten se oli naisilla. Soili Markkanen oli ylväs ja ihastuttava vanhempana Mecha Inzuzana. Minulle vielä tuntematon Emma-Sofia Hautala nuorena Mecha Inzuzana jäi vähän etäiseksi, mutta ehkä se oli tarkoituskin. Tanssijat, osa Tanssiteatteri MD:n tanssijoita, olivat hyviä ja varsin tärkeässä osassa. Jari Ahola vakuutti niin nuoren Mecha Inzuzan puolisona kuin shakinpelaajanakin, josta jälkimmäisestä roolista piste ryhdistä ja olemuksesta. Aika merkittävä virhe puvustuksessa vaan oli se, että hänen hiuksensa oli molemmissa rooleissa samat, joka hämäsi useampaakin katsojaa.

Tarina oli epätoivoisine rakkauksineen ihan hyvä, mutta jotenkin en pysynyt kärryillä. Alkuperäinen romaani (suomennettuna toki) muuten näkyi olevan Hulluilla Päivillä pokkarina myynnissä. Mietin, ostanko, mutta jätin ostamatta. Sekä itse että seuralaiseni olimme väliajalla ihan pihalla siitä, missä ajassa ja paikassa ollaan. Ollaanko Euroopassa vai Etelä-Ameriikassa. Ehkä se, että tarinaa käytiin kahdessa ajassa kahdella miehityksellä, alkoi selvitä viimeistään väliaikaan laskeuduttaessa. Toisessakin näytöksessä oli ihan hienoja kahden eri ajan samanaikaisia kuvauksia, mutta en tiedä oliko vika minussa vai ohjauksessa, mutta niitäkin oli osittain vähän vaikea seurata.

Ei näytelmä huono ollut, ei missään tapauksessa. Kokonaisuus vaan oli ainakin näin alkuvaiheessa vähän epätasapainoinen lavastuksen, valojen ja musiikin hyväksi, mutta hyvähän se on, että välillä selvemmin tulee esille se näkymättömämpi osa, mikä teatterista luo teatterin. Ilman näyttelijöitä ei tosiaankaan olisi teatteria, mutta harvalla riittäisi intoa katsoa sitä ilman panostusta kaikkiin tavallisemmin taustalle jääviin seikkoihin. Jos puvustus, lavastus ja valaistus ovat hyvät, niitä harvoin huomaakaan. Jos ne ovat huonot, ne todellakin tulee huomattua. Nyt ne huomattiin siksi, että ne olivat loistavat!

Kenen: Arturo Pérez-Reverten romaanin pohjalta Tiina Puumalaisen käsikirjoittama
Mikä: Kohtalon tango
Missä: Tampereen Työväen Teatteri, Suuri näyttämö, kantaesitys 8.10.2015
Keitä siinä oli: Jyrki Mänttäri, Nicke Lignell, Soili Markkanen, Emma-Sofia Hautala, Jari Ahola, Mika Honkanen, Juha-Matti Koskela, Samuli Muje, Jaana Oravisto, Matti Pussinen-Eloranta, Auvo Vihro, Eriikka Väliahde ja monta loistavaa tanssijaa.
Kuka ohjasi: Tiina Puumalainen
Kuka koreografioi: Osku Heiskanen, Sirpa Suutari-Jääskö ja Jukka Haapalinen
Tykkäsinkö: Paikoittain aivan hyvä, odotin kyllä enemmän.
Menisinkö uudestaan: Voisin mennä, mutta pakko ei olisi päästä.