Olen vähän vältellyt kirjan arvostelua. Miksi? Koska se oli niin huono. Oikein kovasti odotin, että pääsen kirjan kimppuun nyt kun olen vallan vaihtanut suomalaiseen kirjallisuuteen. Kävin kanssani kädenvääntöä Mikko Rimmisen Nenäpäivän ja tämän Antti Holman Järjestäjän välillä surullisin seurauksin. Kun Järjestäjä voitti. Mutta toisaalta, onpa nyt luettu.

Antti Holma on pop nyt vähän joka paikassa. Kaikelle kansalle hän tuli tunnetuksi viihdeohjelma Putouksessa. Vieläköhän muuten Putousta tulee uutta kautta? Asiaan. Holma on näyttelijä, kolumnisti sekä kirjailija ja nyt hän on myös talk show -juontaja. Katsoin yhden jakson Antti Holma Showta, eikä sekään tehnyt vaikutusta. Tai no, sketsit olivat mainioita, mutta muuten ohjelmassa oli liikaa puhetta. Annan vielä toisen mahdollisuuden.

Kauhea ristiriita syntyy kun haluaisi kovasti jostain pitää, muttei pidä. Putous-kokemuksellahan Holma on tosi hyvä, hauska ja heittäytyvä näyttelijä. Hän kirjoittaakin ihan kivasti, mutta se, että Järjestäjä-kirjan kannessa sanotaan, että ”Holma on ällistyttävä verbaali-lahjakkuus”, nostaa odotukset kirjan sisällölle turhan korkeiksi. Kanssani hyvin pitkälle samoilla linjoilla tuntuu olevan Kujerruksia-blogi.

Kirja kertoo yksinään viihtyvästä Tarmosta, joka siirtyy kirjastohommista teatteriin järjestäjäksi. Holman teatterituntemus tulee esiin tietysti erilailla kuin vallan alan ulkopuolelta tulevan kirjailijan. Kirjaa lukiessa osaa kyllä kuvitella ja nähdä teatteriympäristön ja sen tunnelman, ne kuvataan hyvin.

     Tunnistin jo Suomalaisen Teatterin kaljaseurueen. Se oli sietämätön ja illoittain vaihtuva kokoelma erilaisia ahavoituneita poskipäitä, huutoa ja kovaäänistä kiroilua. Huonosti puhdistetut maskit, hikiset kaulat ja esityksiin tuodut kukat paljastivat heidät. Heidän huutonsa, terävät, koulutetut äänet ja käytössä käheytyneet. Minä rakastin sitä kun he nauroivat. He nauroivat usein ja kovaa, kauhea kotkotus nousi koko kapakan ylle. Nautin heidän seurastaan, vaikken ollut heidän seurassaan.

Jokainen teatterin lähibaarissa näytelmän jälkeen notkunut varmasti tunnistaa tuon tekstin. Aika hienoa, että näyttelijä itse osaa asettua tuon seurueen ulkopuolelle ja kirjoittaa siitä niin osuvasti.

Alussa kirjaa on epämiellyttävä lukea. En osaa kuvata, miksi ja miten se saa lukijan, ainakin minut, tuntemaan olonsa vaivaantuneeksi. Teksti ei ole jotenkin kypsää. Loppua kohti se kypsyy, eikä lukeminenkaan ole niin hankalaa.

Odotin jotain ehkä hauskaakin, mutta ei kirja hauska ollut. Ihmettelin, ja siitä se vaivaantuneisuuskin osittain johtui, miksi hämmentävän monessa kohtaa mainittiin kakka ja kerrottiin, kuinka Tarmo menee kakalle ja niin edelleen. Keskustelimme aiheesta ystävien kanssa ja tulimme siihen tulokseen, että erite mainittuna noin on jotenkin paljon henkilökohtaisempaa kuin se, että käyttäisi roisimpaa kieltä. Asia jäi kuitenkin vaivaamaan.

Olin ainoa miehen kaltainen koko talossa, miesten sosiaalitila oli minun. Olisin voinut vaikka kakata pukuhuoneen lattialle jos niikseen tulee, kyllä, olisin voinut tehdä sen.

Varmaan joo, mutta miksi? Miksi se on ainoa asia, mikä tulee mieleen, mitä pukuhuoneessa voi yksin tehdä? Olisikohan kyseessä joku kirjailijan fetissi, vai miksi ihmeessä sitä pitää tarjoilla moenssa käänteessä? Tartun nyt vähän yksityiskohtiin, mutta kun ne kirjassa häiritsivät.

Toinen hankalalta tuntuva seikka oli ”hauskat” nimet. Varmaan on juurikin niin, että kulttuurialalta löytyy monen monituista ihmistä, joilla on erikoiset yhdistelmänimet. On ihan hasuka keksiäkin sellaisia, mutta kun niitä on enemmän kuin tavallisia nimiä, hauskuuden tavoittelu menee yli: Varvara Ketterstein-Kaikkonen, Pirkko Lundstedt-Majaniemi, Kimmo-Pekka, Suvi-Tuuli, Minnamari, Tellervo Ylispanger-Jorma jne.

Mutta ettei vallan kritisoimiseksi menisi, niin kyllä kirjalla hetkensäkin on. Muistaisin Anna Perhonkin käsitelleen kirjassaan Pientä säätöä tätä samaa ”no niin”-aihetta. Järjestäjän luettuani olen kiinnittänyt vielä enemmän huomiota siihen, kuinka itse sanon lapselleni hyvin monessa kohdassa no niin.

     Menin tupakalle ja koetin polttaa niin, ettei isä kuulisi tupakointiani puhelimessa. Kerroin hänelle, että olin hakenut uutta työtä teatterista.
     ”No niin!” isä sanoi.
     ”Niin,” minä sanoin.
     ”Pirun kirkon palvelukseen?”
     ”No niin isä.”
     No niin. ”No niin”, me sanoimme, tilanteesta riippumatta, ja sisällöt ratkaisi äänenkorkeus, kuin kiinassa konsanaan. Suruviestiin vastattiin ”No niin” siten että ”No” on korkeampi kuin ”niin”. Ilouutisiin päinvastoin. Oli ollut sellainenkin hetki, että olimme joutuneet sanomaan ”No niin” kuin ilouutiseen, mutta hitaasti ja osaaottavalla, laskevalla lopukkeella. Se oli murheellisista murheellisin ”No niin”, ja sitä käytettiin vain hätätilanteissa. Sitä sävyä isäni käytti silloin, kun soitin hänelle humalassa muutama vuosi sitten ja sanoin, ettei minusta ole eläjäksi, minussa on niin paljon virheitä. ”No niin”, hän sanoi ja minä rauhoituin, mutta ei hän koskaan väittänyt vastaan. Kyllä hän tiesi, mitä hänelle halusin sanoa, vaikka en sitä saanut sanotuksi. Kun isä jonain päivänä kuolisi, minulla olisi kukka-asetelman nauhaan kaksi sanaa.

Kirjailija: Antti Holma
Kirja: Järjsetäjä
Alkuperäinen teos: –
Kustantaja: Antti Holma ja Kustannusosakeyhtiö Otava
ISBN: 978-951-1-28959-3
Sivuja: 380
Kestäisikö toisen lukemisen: No niin. No ei.
Montako tähteä: *+ (Valitettavasti. Antaisin enemmän, mutten voi.)