Pyhäinpäivä on hyvä päivä leppoisalle teatteriesitykselle. Valkoinen on valkoinen. Lavasteet ovat valkoiset, näyttelijät ovat pukeutuneet valkoiseen, tunnelma on rento ja leppoisa, jotenkin valkoinen. Näytelmässä on kaksi henkilöä, Trasseli ja Pumpuli, jotka elävät valkoisen tasaista, tavallista ja normaalia elämää valkoisuuden keskellä. Kaikki on valkoista ja valkoinen on hyvä. Valkoinen on normaalia. Jos jokin ei olekaan valkoista, se on kammottavaa. Jos jokin on erilaista, se on pelottavaa.

Kuva Kari Sunnari / Tampereen Työväen teatteri

Kaikessa helppoudessaan esitys on ihana lasten esitys. Musiikki on mukavaa, tahti rauhallinen ja puhe selkeää. Esityksessä hyödynnetään myös viittomakieltä. Lapset tykkäävät, oma 5-vuotiaani seuraa koko 40 minuuttia herkeämättä ja on suorastaan järkyttynyt, kun esitykseen ilmaantuu joku muu väri kuin valkoinen. Ja kas, se idea onkin, että valkoisuuteen ilmestyy muutakin. Valkoisten munien keskelle tipahtaa yksi punainen muna, o-ou!

Näytelmän voi ottaa helppona lasten katsottavana tai sitten sitä voi analysoida enemmän. Mikä on sen tarkoitus? Mitä lie käsikirjoittaja ajatellut, mutta minulle tuli mieleen seuraavaa. Normaali on normaalia siihen asti kun epänormaalista tulee yleistä ja siten normaalia. Trasseli ja Pumpuli vaalivat valkoisuutta, koska niin on aina ollut ja molemmat kuvittelevat, että niin tulee olla. Vallankumoukseen vaaditaan aina yksi, joka sen aloittaa. Molemmat hämmästelevät ja pelkäävät muita värejä, koska kaikki on aina ollut valkoista. Kumpaakin kuitenkin kiehtovat muutkin värit ja kun toinen uskaltaa tunnustaa rakkautensa muihin väreihin, uskaltaa sen tehdä toinenkin. Ja kas, värillisestä on tullut normaalia.

Näytelmässä voi myös nähdä sateenkaariteeman. Kun yhden munan lisäksi loputkin munat vaihtavat väriään, niissä on nähtävissä sateenkaaren värit. Myös Trasselin ja Pumpulin suhdetta voi ajatella syvällisemmin. Ovatko he työkavereita? Ovatko he vanhempi ja lapsi? Ovatko he pariskunta? He viettävät koko ajan yhdessä, he nukkuvat samassa sängyssä eli riippumatossa ja halaavat aamuvoimistelun päätteeksi. He ovat tottuneet elämään valkoisessa, normaalissa maailmassa, normaalien säännösten mukaan, mutta löytävätkin ihanan värikkään maailman, kaikki sateenkaaren värit ja uskaltavat olla sitä, mitä todellisuudessa ovat.

Näytelmän teeman voi nähdä myös poliittisena. Tai sen voi nähdä aluksi vaikka Pohjois-Koreana, jossa kaikki on samanlaista valkoista ja sellaisena hyvä, mutta jos joukkoon eksyy joku muu vaikka vihreä, niin se heitetään roskiin. Mutta muutoksen on lähdettävä korkeimmalta tasolta, kuten tässä toisesta valkoisuuden ylläpitäjästä, koska muuten muutos pyyhitään pois.

Esityksen lavasteet ovat mainiot. Koko lava on saatu valkoiseksi. Ainoa häiritsevä yksityiskohta on se, että toisen hahmon baskeri on luonnonvalkoinen kun kaikki muu on kirkkaan valkoista.

Näyttelijät ovat rooleissaan oikein hyviä. Näin Juha-Matti Koskelan viikko sitten samalla näyttämöllä Kaikki on kohta hyvin -näytelmässä. Rakastuin häneen silloin ja rakastumiseni jatkuu. Hän on ihana. Hän on lempeä ja höpsö. Vai hänen roolihahmonsa? Odotan, että näen hänet jossain inhottavassa roolissa, toistaiseksi hän on ollut vain hurjan söpö. Ja hyvä, ei se söpöys ja ihanuus sitä poista. Jukka Saikkonen on pitkän linjan näyttelijä ja tuttu Teatteri 2000:sta, kokenut näyttelijä lasten teatterissa. On vaikea kuvitellakaan, että hän tyrisi mitään roolia. Ainoa osuus, joka hiukan tökkii, on näytelmän lopussa oleva värikylpyosio, jossa yleisöltä kysellään, mitä värejä he haluaisivat nähdä, mutta vastauksia ei kaikin osin joko kuulla tai kuunnella.

Kokonaisuudessaan näytelmä oli mukava myös aikuiselle. Musiikki ja rauhallisuus tekivät tunnelmasta uneliaan ja koko esityksen ajan huulilla pysyi onnellinen ja odottava hymy.

Kenen: Andy Manley
Mikä: Valkoinen
Missä: Tampereen Työväen Teatteri
Keitä siinä oli: Juha-Matti Koskela ja Jukka Saikkonen
Kuka ohjasi: Maarit Pyökäri
Tykkäsinkö: Kyllä tykkäsin
Menisinkö uudestaan: Miksikäs en