Tag Archives: Tampere Filharmonia

Tampere Filharmonia – Alppien maisemissa

17 torstai Maa 2016

Posted by in Musiikki, Yleinen

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

, , , , , , ,

Vuosi sitten en tiennyt, että ihminen voi harrastaa käyrätorven soittoa. Varsinkaan pieni ihminen. Alamittainen ja alaikäinen.

Kävi niin, että lapseni ainoa harrastustoive oli käyrätorven soitto. Sitä kohti. Ja kyllä, ihminen voi soittaa käyrätorvea, kuten on tuttavapiirissämme käynyt selväksi. Tuttavaperheidemme alle teini-ikäisistä lapsista neljä soittaa käyrätorvea. Emme tienneet heidän kenenkään harrastavan, ennen kuin omamme aloitti harrastuksensa. Ennen sitä soitettiin pianoa (kyllä, pianoa, ei pienoa) ja viulua. Nykyiset luokkakaverit soittavat käyrätorvea(!), harmonikkaa ja lyömäsoittimia (ei pelkkää rumpua, vaan vähän kaikkea. Tästä linkistä valaisevaan osioon, näps).

Olen haaveillut ihan oikeasta Tampere Filhafmonian konsertista, mutta sinne meno on ollut vähän samalla lailla aktiivista, kuin hyvänpäivän tutulle sanottu ”hei pitäis soitella ja nähtäillä, heippa!. Että kiva olisi, mutta on tässä just nin paljo kaikkee kaupassakäyntiä ja sellasta. Ja sitten, PIM, mahdollisuus tarjoiltiin eteen juurikin tämän torviharrastuksen vuoksi. Kyseessä oli 11.3.2016 esitettävä, nuoren lupauksen, venezuelalaisen Rafael Payaren kapellimestaroima, Richard Straussin (1864-1949) säveltämä teos Alppisinfonia op. 64, jossa lavalla (ja sivulehtereillä) oli pikalaskemalla yhtäaikaa 23 käyrätorvistia (osa soittajista muualta kuin Tampere Filharmoniasta). Muutenkin kyseessä oli erittäin harvinainen 120 soittajan jättiorkesteri – vain harvoin tarjolla.

120 soittajan orkesteri (osa vielä piilossa, mutta tulossa myöhemmin sivuparvekkeille. Kyllä Tampere-Talon suuri sali on ylväs ja hieno. Jotain, jota ajan hammas ei ole päässyt puraisemaan.

120 soittajan orkesteri (osa vielä piilossa, mutta tulossa myöhemmin sivuparvekkeille. Kyllä Tampere-Talon suuri sali on ylväs ja hieno. Jotain, jota ajan hammas ei ole päässyt puraisemaan.

Harvemmin klassista kuuntelevalle, pienehkän lapsen kanssa konsertista nautiskelevalle, ensimmäisen (minkä? öö…) näytöksenpuoliajanjonkun Beethovenin pianokonsertto nro 1 C-duuri op. 15 meinasi käydä vähän raskaaksi, vaikka Juilliardista valmistunut, superlahjakas Vikingur Olafsson näppärästi pianistilöikin. Ja sai ihan hillittömät hurraahuudot ja takaisintaputukset. Väliajalle ei meinattu päästä ollenkaan.

Viimein alkoi se suurteos. Sitä kelpasi kuunnella. Kun suuri orkesteri aloitti soittamisen, mahassa oikein väänsi. Siis hyvällä tavalla, niin vaikuttavaa se oli. Teos eteni selkeässä järjestyksessä alkaen yöstä, edeten aurinkgonnousun kautta vuorelle nousuun ja sujuvasti siitä ylöspäin. Oli puroa, kukkaniittyä, vaaroja ja jäätiköitä. Teos kertoi vuorella vietetystä vuorokaudesta ja sai tunnelman hienosti esiin. Oli mukavaa seurata käsiohjelmasta eri vaiheita. Osaksi pysyi hyvin mukana, osaa joutui vähän funtsimaan. Ilman käsiohjelmaa elämys olisi saattanut jäädä hieman vajaaksi.

Mahtavimpia hetkiä olivat jo muutenkin normaalia orkesterikokoonpanoa useampien (8 tai 9) käyrätorvien lisäksi ehkä 14 muunkin saapuminen sivulehtereille. Otaksuin kohdan olevan teoksessa nimellä ”huipulla”. Kaikkein eniten odotin, kuten reaktioista päätellen moent muutkin, ”rajuilma ja myrsky”-osuutta, joka olikin tuulikoneineen (ei sellainen kuin Carolalla Euroviisuissa, vaan rullattava, tuulen ääntä pitävä) ja ukkospelteineen todella vaikuttava.

Kokonaisuus oli siis hieno ja kannustaa lähtemään konserttiin toistekin. Varmastikin on niin, että Filharmonian konserttiin mennään kuuntelemaan musiikkia. Ehkä silmät voi sulkea ja ajautua joihinkin tunnelmiin. En nyt jatkossakaan odottaisi mitään pyrospektaakkelia, mutta ehkä valaistuksella voisi luoda jotain tunnelmia. Voisiko?

Loppuun pieni maistiainen Alppisinfoniasta Berliinin Filharmonian esittämänä:

Satua ja Sopasta Tampere-Talossa

25 keskiviikko Hel 2015

Posted by in Konsertti, Musiikki, Yleinen

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

, , , , , , , , , ,

Lapsilla hiihtoloma ja silleen. Kaikkea ohjelmaa on kaupungissa ja tolleen. Yhtenä ohjelmana oli eilen tiistaina Satu Sopasen ja Tampere Filharmonian kamariorkesterin yhteiskonsertti ”Tahtipuikon metsästys”. Pienellä varauksella omituisin odotuksin menin sinne kera perheen.

Tässä vielä jännittyneinä odotellaan.

Tässä vielä jännittyneinä odotellaan ja etsitään paikkoja.

Konsertti oli suunnattu lapsille, luonnollisestikin. Lapsen lippu maksoi alle kympin, aikuisten yli kympin. Kokoonpanomme oli kaksi aikuista ja yksi lapsi, joista yksi onneksi ihan tykkäsi, kaksi kokivat pääasiassa myötähäpeää ja mahakipua. Konsertti oli ylipirteä, niinkuin odottaa saattoi. Tarina oli vähän kökkö, mutta sentään lapset osallistuivat. Parasta antia olivat Sibeliuksen, Bachin ja Mozartin sävelet, joita orkesteri niin kauniisti soitti. Ja avustaja, joka joutui parvella kiipeämään kolmelle tuolille laskiessaan siiman avulla tahtipuikkoa (=PUUKEPPIÄ, miksi???) lavalle sekä ennen kaikkea opetusohjelma lapsen kasvattamisesta. Lavalla ja lavan reunalla nimittäin hyöri yksi alamittainen, jota huoltaja kävi vähän väliä poimimassa lavalta pois, mutta jonne alamittainen aina kapusi uudestaan. Se on hienoa katsottavaa kun aikuinen ei saa ehkä neljän vanhaa (ja itseään?) käyttäytymään sen vertaa, ettei huomio itse ohjelmasta siirtyisi siihen jännitykseen, lähteekö lapsi juoksemaan lavalle vai pysyykö reunassa.

En tiedä, onko vika katsojassa eli minussa (ja aikuisseuralaisessa), mutta en pysty heittäytymään. En pysty iloisesti rapsuttelemaan itseäni laulun tahdissa, en leikkimään sadepisaraa (vaikka se olikin esityksen aatelia ollen Sibeliuksen kappale) enkä eläytymään nuken hepsankeikkaan, joka laulaa ”yksi, käksi…”. Minusta konsertti oli kolmen vartin kärsimysnäytelmä, mutta olen varmastikin vähemmistössä. Konsertti taisi olla loppuunmyyty. Emminä pahalla, minä vaan hämmästelen niin montaa asiaa koko kokonaisuudessa.

Satu Sopasta ei tullut vangittua kuvaan, mutta orkesteri antoi kaikkensa. Erityisesti pidin ilmeikkäistä sellisteistä, joista toisella oli kivat jalat.

Satu Sopasta ei tullut vangittua kuvaan, mutta orkesteri antoi kaikkensa. Erityisesti pidin ilmeikkäistä sellisteistä, joista toisella oli kivat jalat.

Vertaisin konserttia mielelläni Mio, poikani Mio -esitykseen, joka Tampere-Talossa viime syksynä vedettiin. Ei ollut täyttä salia, vaikka oli koko orkesteri koossa ja esitys oli aivan hillitön. Oli tosin iso sali, kun Sopasella oli pieni. Siinä oli hieno musiikki ja hieno esitys. Hengästyttävä, mutta hyvällä tavalla. Siinä oli kulttuuriantia, jota tahtoisin lapselleni tarjota toistekin.

Käsi pystyyn sinä aikuinen ihminen, joka ihan oikeasti koit vilpittömästi valtavia ilon ja oivalluksen hetkiä Tahtipuikko-konsertissa! Olenko vain äkäinen, kyyninen vanaha ihiminen, kun en saanut siitä mitään irti? Tai sain kai: kokemuksen.

Mietimme konsertin jälkeen seuralaisen kanssa, että mielummin menemme johonkin Tampere Filharmonian aikuisten konserttiin lapsen kanssa, jolloin kaikki meistä saavat siitä jotain. Tällä kerralla ainoastaan lapsi sai. Hyvä toki että edes hän, mutta ei hänkään nyt mitenkään liekeissä ollut. Sitten kun minä perustan konserttitalon tai teatterin tai elämyspuiston, niin minä teen sillä lailla, että lapsen lippu maksaa 30 euroa ja siihen pääsee aikuinen tai kaksi ilmaiseksi mukaan. Kas on kurjaa, että ne, jotka saavat vähiten, maksavat eniten.

Mio, poikani Mio

08 lauantai Mar 2014

Posted by in Konsertti, Musiikki

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

, , , , ,

Mio, poikani Mio yllätti iloisesti. Hyvää uskalsin toivoakin, vieläkin parempaa sain.

Tampere-Talon suuren salin lava hetki ennen orkesterin saapumista.

Tampere-Talon suuren salin lava hetki ennen orkesterin saapumista.

Tampereen kulttuuririentoja esittelevästä aplodi-lehdestä huomasin syksyllä, että Mio on tulossa Tampereen Filharmonian ohjelmistoon. Kertojana tarinalla olisi näyttelijä Petra Karjalainen. Samana iltana nappasin kirjahyllystäni nuorena kirjastosta ostamani Astrid Lindgrenin kirjan Mio, poikani Mio. Luin sen 5-vuotiaalle lapselleni, joka tykkäsi kovasti. Pidin itsekin, mutta minulle koko tarina vaatisi vielä jonkinlaista analyysiä. Joku suurempi sanoma siinä tuntuisi olevan, mutten ole aivan tavoittanut, mikä se on.

Tänään klo 15 oli viimein esitys Tampere-Talossa. Petra Karjalainen oli nuori Juhani Ville Hämäläinen Liisankadulta, joka eräänä päivänä katosi muille maille ja paljastuikin Mioksi, kuninkaan pojaksi. Esitys ei ollut mikään näytelmä, vaikka näyttelijä nuorta poikaa esittikin. Orkesteri soitti upeasti ja musiikki oli kuin mistäkin kovan luokan jenkkileffasta. Petra Karjalainen kertoi tarinan minä-muodossa aivan kuten kirjakin kerrotaan. Hän tulkitsi kaikki roolit ja lauloikin välillä. Oli upea seurata orkesterin, näyttelijän ja kapellimestarin yhteistyötä. Kuinka tarina ja musiikki nivoutuivat yhteen. Hieno kokonaisuus. Kyyneleet nousivat silmiin jo ensimmäisillä tahdeilla.

Konsertti oli tarkoitettu lapsille, mutta se oli paikoittain melko jännittävä. Me hämmästelemme, kuinka Harry Potterit sun muut ovat niin pelottavia ja julmia, mutta on sitä ennenkin osattu. Sitäpaitsi Miossakin on näkymättömyysviitta ja muita elementtejä, mitä nykykirjoistakin löytyy. Esitys kesti reilun tunnin ajan ja lähes koko ajan lapsenikin seurasi tarinaa herkeämättä. Varmastikin se, että olimme hiljattain lukeneet kirjan yhdessä, auttoi selviämään jännittävimpien paikkojen yli. Dramaattinen musiikki antoi tarinalle nimittäin lisää ulottuvuutta.

Siitä on joku tovi aikaa, kun olen viimeksi kuullut filharmonista orkesteria. Nyt tuli mieleen, että kannattaisi ehkä useamminkin. Kunhan esittävät taas jotain elokuvamusiikkijuttuja, niin minä olen mukana.