Ensimmäinen lukemani Hotakainen, mikäli Kirjan ja ruusun päivän kirjaa Kantaja ei lasketa mukaan. Kantajan perusteella en välttämättä olisi Hotakaiseen tullut tarttuneeksi, mutta joulupukki toi minulle tuplapokkaripaketin, joka sisälsi tämän Finlandia-ehdokkaanakin olleen Ihmisen osan. Hyvä niin.

Huomio! Arvostelu on pitkä, mutta lopussa seisoo aikamoinen oivallus.

Kari Hotakainen: Ihmisen osa

Otaksuin tarinan olevan huumoripitoisempi, jotenkin sillälailla se alkoi. Antoi ymmärtää. Salme Malmikunnas, vanhempi kirjoja ja kirjailijoita halveksuva rouvasihminen tapaa kirjamessuilla kirjailijan. Mietin, että onko se Hotakainen itse vai vain kuvitteellinen kirjailija. Päädyn johonkin siltä väliltä.

Kirjailija tarvitsee tarinan, Salme rahaa. Kirjailija ostaa Salmen elämän, jonka Salme antaa pitkin hampain ja pelkää, että kirjailijoille tyypilliseen tapaan aikoo esittää kirjassaan valheita.

Kehyskertomuksena ovat pari kirjailijan ja Salmen tapaamista, muut kappaleet käsittelevät Salmen perheen elämää. Lapsia on kolme. Jälkeenpäin ajatellen kirjan nimi on tosi hieno. Se voisi olla myös ”kohtalo” tai ”näin meni elämä”. Korjaan tässä kuitenkin, että toisin kuin Tommi Kinnusen Neljäntienristeyksessä, tässä kokonaisten elämien sijaan käsitellään lyhyehköä ajanjaksoa, vajaata vuotta, ymmärtäisin. Mutta jossain vaiheessa sitä voi itse kukin todeta, että ei se elämä siihen malliin mennyt, kuin suunnitteli, mutta niillä korteilla pelataan, jotka on saatu. Ja välillä saadaan jokeri. Mutta että sitähän olin sanomassa, että ”Ihmisen osa” kuvaa kirjaa kaikkein parhaiten. Se ei ole epätoivoinen, se osa, toivoa kyllä on, mutta ei ihminen siinä koko aikaa auringossa ja onnen kuplissa kylve. Kuin ei oikeastikaan.

Onko kirja realistinen? Ehkä juuri sen verran kuin Salme Malmikunnas uskoo kirjailijan todellisuuden kuvaamiseen pystyvän. Osa totta, osa keksittyä.

     Tuon jälkeen minun oli sanottava, että vihasn keksittyjä kirjoja, ja pahinta olisi se, että joku keksisi minun elämäni uudestaan johonkin kirjaan. Siitä se oikein riemastui ja sanoi, että juuri sillä tavalla se oli suunnitellut tekevänsä. Se tarvitsi jonkun hyvän elämän pohjaksi ja siihen päälle se keksisi lisää ja lopputuloksena olisi vielä parempi elämä kuin mitä se alimmainen alunperin oli.
     Helvetti! Että se minun elämä jää alimmaiseksi ja huonommaksi kuin se keksitty. Ja minulle maksettaisiin siitä häpeästä viisituhatta euroa. Yhtäkkiä se tuntui pieneltä summalta.

Sitäkään en osaa sanoa, oliko muu osa kirjasta kuvitteellisen kirjailijan kertomaa vaiko Salmen kertomaa. Vai tapahtuiko se kaikki ja jossain vaiheessa kirjailija tekisi siitä oman tarinansa. Tässä olen myös vähän kahden vaiheilla. Voi siis varmasti sanoa, että tarina on monitulkintainen ja vivahteikas. Se jää mieleen pyörimään.

Kiinnostavasta minä-muodossa kerronnasta huolimatta välillä olin vähän ulalla, että kuka puhuu, mitä ja miksi. Loppua paljastamatta voin kuitenkin kertoa, että kyllä se kaikki selviää. Ihmiset ja kohtalot nivoutuvat yhteen.

Järjettöämän hieno oivallus tarinasta ja tarinan kertomisesta, jonka kirjan avulla ymmärsin, on se, että hyvä tarina harvemmin syntyy vain yhdestä näkökulmasta. Samahan pätee tosielämässäkin. Kun ystäväpariskunta eroaa, kumman on mielestäsi syy? Sen, jonka puolta tapahtuneesta et kuule, vai sen, jonka puolen kuulet? Vanha sanonta kolikon kahdesta puolesta pitää varsin hyvin paikkansa. Se vain pitäisi aina muistaa. Aina liian iloiselta vaikuttavalla ihmisellä voi olla sydämellään paljon suurempia tuskia kuin sinulla koskaan. Hajamielinen ja kärttyisä työkaveri ei ehkä ole ilkeä sinulle, ehkä hän ei ole nukkunut kunnolla viikkokausiin. Syystä tai toisesta. Me vain niin helposti teemme johtopäätöksemme ja uskomme niihin. Aina, ihan aina, pitäiis muistaa, että asiassa tai ihmisessä on toinenkin puoli. Useampikin.

Samasta aiheesta, ja tässä sen oivalluksen koin, kirjailija ottaa esimerkikseen rantavallilla istuvan kansallislintumme laulujoutsenen, jonka takana näkyy suuri risteilijä ja jota kaikkea katsoja katselee hotellin terassilta haaveillen hetken ehkä itsekin olevansa lintu. Näkymä on ihmisen näköaistin synnyttämä kaunis ja rauhallinen totuus.

     Mutta sitten on myös muita totuuksia.
     Esimerkiksi sen joutsenen totuus. Ei se välttämättä koe itseään kansallislinnuksi, varsinkin kun muistetaan, että sitä vainottiin 1940-luvulle saakka. Se saattaa ajatella: nyt istun tässä, mutta kuinka kauan saan rauhassa istua, moneltako pitää lentää kohtuuton matka johonkin, missä on enemmän ruokaa. Taas nuo ihmiset kiljahtelevat ja ottavat kameroillaan kuvia toisistaan. Minä en ottaisi niistä kuvia, jos minulla kamera olisi. Luotoja ja ahdenpoukamia kuvaisin, iltayöstä ja aamuisin. Tuolla kaartelee lokki, minä tiedän, mitä sen toisesta päästä voi läiskähtää päälleni. Minun päiväni ovat arvaamattomia.
     Sitten on vielä näkökykyymme liittyvä harha. Katsomme tätä kaikkea Palacen terassilta emmekä erota, että itse asiassa joutsen istuu ruotsinlaivan kolmannen kannen kaiteella ja on lähdössä päivävuorolla Tukholmaan.
     Eli lyhyesti: laulujoutsenta on syytä kuvata ainakin kolmesta eri kulmasta: kaukaa, läheltä ja itse linnun näkökulmasta. Näin syntyvää kuvaa kutsutaan tarinaksi, ja niin kuin huomaamme, siellä on monta totuutta sen tarinan sisällä.

Kiitos Kari Hotakainen näistä lauseista ja tästä ajatuksesta. Näin, osiin purettuna, se aiehutti aivan valtavan tarinan kerrontaan liittyvän oivalluksen ryöpyn.

Kirjailija: Kari Hotakainen
Kirja: Ihmisen osa
Alkuperäinen teos: –
Suomentaja: –
Kustantaja: Siltala
ISBN: 978-952-234-294-2
Sivuja: 276
Mistä: Joulupukki toi (itse paketoimassani paketissa – Valintatalosta ostin, hävettää).
Kestäisikö toisen lukemisen: Miksikäs ei. Ainakin hyppelemällä voisi ottaa maistiaisia vähän sieltätäältä.
Haluaisinko nähdä tästä elokuvan: Se olisi aikalailla sellainen nykyajan suomifilmi, joten ehkä en. Tampereen Teatterissa tätä esitettiin joku vuosi sitten. Nyt ajatellen se olisi voinut olla kiinnostava.
Montako tähteä: ****