Hyvin nuorena näin, tai paremminkin koin, Oopperan Kummituksen Lontoossa. Niin kokonaisvaltainen elämys se oli. Unohtumaton ja vaikuttava. Miten vanhempani minut sinne osasivatkaan viedä? Jäin koukkuun ja sittemmin näin samaisen Lloyd Webberin version Tukholmassa, tosin tukholmaksi esitettynä, muistaisin. Sekin oli ihana.
Joskus Oopperan Kummitus -kiertue tuli Suomeen ja pieni pettymys tuli, kun kyseessä oli jäähalliesitys eikä se ollutkaan Lloyd Webberin versio, vaan joku muu. Tarina oli sama. Jotenkin minulla olisi mielikuva, että Kummituksesta on tehty elokuvakin, siis joskus aikaisemmin, tarinalle uskollinen mutta musiikiltaan eri. Äkkihakemalla en löydä sitä netistä. Ainakin sellainen, lavaversiolle hyvin uskollinen ja upealla, sillä oikealla, musiikilla höystetty elokuva valmistui vuonna 2004. Sitä on katsottu ja kuunneltu sekä elokuvissa käyty katsomassa Finnkinon välittämä esitys jostakin juhlanäytöksestä Lontoosta.
Olen niin toivonut, että perheenikin saisi kokea sen elämyksen, minkä minä nuorena. Siinä vaiheessa kun sain tietää Kummituksen saapuneen Helsinkiin, kaikki liput olivat jo menneet. Päätin unohtaa koko asian.
Ja sitten tulivat Hullut Päivät ja tieto, että yksi näytös myydään kokonaan keltaisilta päiviltä. Lipunmyynti alkoi klo 7. Klo 7.10 näytös oli loppuunmyyty. Koskapa minulla kotona lippujenostonettihai, niin nyt meillä on liput!!!
Kun nyt sitten katsoin Oopperan sivuilta trailerin, pääsi itku. Se näyttää aivan oikealta. Se näyttää juuri siltä, miltä sen pitääkin näyttää. Ehkä en pysty odottamaan!
Vuosi sitten en tiennyt, että ihminen voi harrastaa käyrätorven soittoa. Varsinkaan pieni ihminen. Alamittainen ja alaikäinen.
Kävi niin, että lapseni ainoa harrastustoive oli käyrätorven soitto. Sitä kohti. Ja kyllä, ihminen voi soittaa käyrätorvea, kuten on tuttavapiirissämme käynyt selväksi. Tuttavaperheidemme alle teini-ikäisistä lapsista neljä soittaa käyrätorvea. Emme tienneet heidän kenenkään harrastavan, ennen kuin omamme aloitti harrastuksensa. Ennen sitä soitettiin pianoa (kyllä, pianoa, ei pienoa) ja viulua. Nykyiset luokkakaverit soittavat käyrätorvea(!), harmonikkaa ja lyömäsoittimia (ei pelkkää rumpua, vaan vähän kaikkea. Tästä linkistä valaisevaan osioon, näps).
Olen haaveillut ihan oikeasta Tampere Filhafmonian konsertista, mutta sinne meno on ollut vähän samalla lailla aktiivista, kuin hyvänpäivän tutulle sanottu ”hei pitäis soitella ja nähtäillä, heippa!. Että kiva olisi, mutta on tässä just nin paljo kaikkee kaupassakäyntiä ja sellasta. Ja sitten, PIM, mahdollisuus tarjoiltiin eteen juurikin tämän torviharrastuksen vuoksi. Kyseessä oli 11.3.2016 esitettävä, nuoren lupauksen, venezuelalaisen Rafael Payaren kapellimestaroima, Richard Straussin (1864-1949) säveltämä teos Alppisinfonia op. 64, jossa lavalla (ja sivulehtereillä) oli pikalaskemalla yhtäaikaa 23 käyrätorvistia (osa soittajista muualta kuin Tampere Filharmoniasta). Muutenkin kyseessä oli erittäin harvinainen 120 soittajan jättiorkesteri – vain harvoin tarjolla.
120 soittajan orkesteri (osa vielä piilossa, mutta tulossa myöhemmin sivuparvekkeille. Kyllä Tampere-Talon suuri sali on ylväs ja hieno. Jotain, jota ajan hammas ei ole päässyt puraisemaan.
Harvemmin klassista kuuntelevalle, pienehkän lapsen kanssa konsertista nautiskelevalle, ensimmäisen (minkä? öö…) näytöksenpuoliajanjonkun Beethovenin pianokonsertto nro 1 C-duuri op. 15 meinasi käydä vähän raskaaksi, vaikka Juilliardista valmistunut, superlahjakas Vikingur Olafsson näppärästi pianistilöikin. Ja sai ihan hillittömät hurraahuudot ja takaisintaputukset. Väliajalle ei meinattu päästä ollenkaan.
Viimein alkoi se suurteos. Sitä kelpasi kuunnella. Kun suuri orkesteri aloitti soittamisen, mahassa oikein väänsi. Siis hyvällä tavalla, niin vaikuttavaa se oli. Teos eteni selkeässä järjestyksessä alkaen yöstä, edeten aurinkgonnousun kautta vuorelle nousuun ja sujuvasti siitä ylöspäin. Oli puroa, kukkaniittyä, vaaroja ja jäätiköitä. Teos kertoi vuorella vietetystä vuorokaudesta ja sai tunnelman hienosti esiin. Oli mukavaa seurata käsiohjelmasta eri vaiheita. Osaksi pysyi hyvin mukana, osaa joutui vähän funtsimaan. Ilman käsiohjelmaa elämys olisi saattanut jäädä hieman vajaaksi.
Mahtavimpia hetkiä olivat jo muutenkin normaalia orkesterikokoonpanoa useampien (8 tai 9) käyrätorvien lisäksi ehkä 14 muunkin saapuminen sivulehtereille. Otaksuin kohdan olevan teoksessa nimellä ”huipulla”. Kaikkein eniten odotin, kuten reaktioista päätellen moent muutkin, ”rajuilma ja myrsky”-osuutta, joka olikin tuulikoneineen (ei sellainen kuin Carolalla Euroviisuissa, vaan rullattava, tuulen ääntä pitävä) ja ukkospelteineen todella vaikuttava.
Kokonaisuus oli siis hieno ja kannustaa lähtemään konserttiin toistekin. Varmastikin on niin, että Filharmonian konserttiin mennään kuuntelemaan musiikkia. Ehkä silmät voi sulkea ja ajautua joihinkin tunnelmiin. En nyt jatkossakaan odottaisi mitään pyrospektaakkelia, mutta ehkä valaistuksella voisi luoda jotain tunnelmia. Voisiko?
Loppuun pieni maistiainen Alppisinfoniasta Berliinin Filharmonian esittämänä:
Lapsilla hiihtoloma ja silleen. Kaikkea ohjelmaa on kaupungissa ja tolleen. Yhtenä ohjelmana oli eilen tiistaina Satu Sopasen ja Tampere Filharmonian kamariorkesterin yhteiskonsertti ”Tahtipuikon metsästys”. Pienellä varauksella omituisin odotuksin menin sinne kera perheen.
Tässä vielä jännittyneinä odotellaan ja etsitään paikkoja.
Konsertti oli suunnattu lapsille, luonnollisestikin. Lapsen lippu maksoi alle kympin, aikuisten yli kympin. Kokoonpanomme oli kaksi aikuista ja yksi lapsi, joista yksi onneksi ihan tykkäsi, kaksi kokivat pääasiassa myötähäpeää ja mahakipua. Konsertti oli ylipirteä, niinkuin odottaa saattoi. Tarina oli vähän kökkö, mutta sentään lapset osallistuivat. Parasta antia olivat Sibeliuksen, Bachin ja Mozartin sävelet, joita orkesteri niin kauniisti soitti. Ja avustaja, joka joutui parvella kiipeämään kolmelle tuolille laskiessaan siiman avulla tahtipuikkoa (=PUUKEPPIÄ, miksi???) lavalle sekä ennen kaikkea opetusohjelma lapsen kasvattamisesta. Lavalla ja lavan reunalla nimittäin hyöri yksi alamittainen, jota huoltaja kävi vähän väliä poimimassa lavalta pois, mutta jonne alamittainen aina kapusi uudestaan. Se on hienoa katsottavaa kun aikuinen ei saa ehkä neljän vanhaa (ja itseään?) käyttäytymään sen vertaa, ettei huomio itse ohjelmasta siirtyisi siihen jännitykseen, lähteekö lapsi juoksemaan lavalle vai pysyykö reunassa.
En tiedä, onko vika katsojassa eli minussa (ja aikuisseuralaisessa), mutta en pysty heittäytymään. En pysty iloisesti rapsuttelemaan itseäni laulun tahdissa, en leikkimään sadepisaraa (vaikka se olikin esityksen aatelia ollen Sibeliuksen kappale) enkä eläytymään nuken hepsankeikkaan, joka laulaa ”yksi, käksi…”. Minusta konsertti oli kolmen vartin kärsimysnäytelmä, mutta olen varmastikin vähemmistössä. Konsertti taisi olla loppuunmyyty. Emminä pahalla, minä vaan hämmästelen niin montaa asiaa koko kokonaisuudessa.
Satu Sopasta ei tullut vangittua kuvaan, mutta orkesteri antoi kaikkensa. Erityisesti pidin ilmeikkäistä sellisteistä, joista toisella oli kivat jalat.
Vertaisin konserttia mielelläni Mio, poikani Mio -esitykseen, joka Tampere-Talossa viime syksynä vedettiin. Ei ollut täyttä salia, vaikka oli koko orkesteri koossa ja esitys oli aivan hillitön. Oli tosin iso sali, kun Sopasella oli pieni. Siinä oli hieno musiikki ja hieno esitys. Hengästyttävä, mutta hyvällä tavalla. Siinä oli kulttuuriantia, jota tahtoisin lapselleni tarjota toistekin.
Käsi pystyyn sinä aikuinen ihminen, joka ihan oikeasti koit vilpittömästi valtavia ilon ja oivalluksen hetkiä Tahtipuikko-konsertissa! Olenko vain äkäinen, kyyninen vanaha ihiminen, kun en saanut siitä mitään irti? Tai sain kai: kokemuksen.
Mietimme konsertin jälkeen seuralaisen kanssa, että mielummin menemme johonkin Tampere Filharmonian aikuisten konserttiin lapsen kanssa, jolloin kaikki meistä saavat siitä jotain. Tällä kerralla ainoastaan lapsi sai. Hyvä toki että edes hän, mutta ei hänkään nyt mitenkään liekeissä ollut. Sitten kun minä perustan konserttitalon tai teatterin tai elämyspuiston, niin minä teen sillä lailla, että lapsen lippu maksaa 30 euroa ja siihen pääsee aikuinen tai kaksi ilmaiseksi mukaan. Kas on kurjaa, että ne, jotka saavat vähiten, maksavat eniten.
Minulle on jo useasti huomautettu, että tämä blogin kaksiäänisyydestä se toinen ääni puuttuu. Nyt siitä ei ole tokikaan enää aikoihin huomautettu, joten liekö epätoivo vallannut Kulttulinaristin?
Oli miten oli, heivaan ukuleleni hetkeksi syrjään ja otan näppäimistön kauniisiin käsiini. Kas, katsoipa eräänä iltana kauan kauan sitten Kulttulinaristi boksilta jotain musiikkiohjelmaa. Hän yleensä kaikenmoisia taidejuttuja katselee ja minä taas en, mutta tätä ohjelmaa siinä omien puuhien ohessa kuuntelin ja sehän kuulosti vallan hauskalta! Ohjelmassa oli kyseessä Ylen lähettämä The Ukulele Orchestra of Great Britainin Anarchy in the Ukulele – Live at the Barbican. (Jos et usko katso pätkä Royal Albert Hall -keikasta.)
Siitähän alkoikin sitten sellainen puolisalattu ukulelevillitys, että katselin salaa tuota tallennetta aina kun Kulttulinaristin silmä vältti vaikkakaan sitä ei kovin usein tapahtunut. Haa, vaan tuli leikkauksesta johtuvaa sairaslomaa jolloin piti vain maata ja töllötellä töllöä eikä kukaan ollut vahtimassa ja mikäli Anarkia Ukulelellä olisi ollut VHS:llä olisi se varmasti kulunut puhki. Eipä aikaakaan kun olin kuntoutunut tolpilleni ja ukulelen ostoonhan sitä oli lähdettävä!
Tässä välissä kerron, että ikinä en ole mitään muuta soittanut kuin puhelinta ja siihenkin minulla on kammo. Soittohommat ovat täyttä utopiaa. Pienenä halusin toki soittaa viulua ja kovasti kaverin kanssa soittotunnille olisi riennettykin, mutta liekkö vanhemmillani jokin viisaus ollut kun sen torppasivat. Sain joululahjaksi sitten sähköiset kosketinsoittimen ja sehän olikin siitä kiva vehje, että siihen oli valmiiksi nauhoitettu biisejä, joten mitään ei tarvinnut itse opetella. Isäni kojeella monesti vieraat sitten ällistyttikin vetäisemällä Hey Jude –kappaleen näyttelemällä sen soittamista. Vähäiset OIKEAT soittokokemukseni perustuvat ala-asteen pakollisiin musiikkitunteihin ja juurikin niihin pakollisiin nokkahuilusoitantoihin. Kolme vuotta lepuutin huilua huulillani ja esitin sen soittamista (kun ei puhaltanut huiluun ei sitä tarvinnut myöskään pestä! Laiskuuden huippu?). Tuli sitten se päivä, että siirtyminen yläasteelle oli enää nokkahuilukokeesta kiinni ja edellisenä ilta jouduin opettelemaan sormiliikkeet, joilla nokkiksesta lähtee ääni, jota hyvällä mielikuvituksella saattoi arvata Elefanttimarssiksi. Pimeässä komerossa sitä sitten opettajalle esittämään ja mahtoi olla opettajalla olla ylpeyden hetket, että kolme vuotta eikä suotta!
Mutta takaisin ukuleleen. Ukulele on havaijilainen kitaramainen pieni nelikielinen soitin. Vähän liikuttavan näköinen jos minulta kysytään. Ilmeisesti ukulele on tänä päivänä ympäri maailmaa hittisoitin ja soitinkauppa, josta oman Mahaloni (alle 50e) mukaan nappasin, sanoi myyvänsä niitä tusinoittain joululahjoiksi. Soittotaidottomana oman tien kulkijana pari iltaa rämpyttelin itsekseni soitinta. Virityksistäkään en mitään tiennyt, mutta onneksi kännykkään oli tarjolla erihyviä virittimiä! Päädyin ostamaan verkosta ukulelen opastuskurssin, joka mainosti olevansa paras ja kuinka muutama minuutti pari kertaa viikossa tekee juuri minusta ukulelevirtuoosin. No tuskin uskoin, mutta kohti tähteyttä havitellessani on kivaa, että on soittokavereita ja Ukulele Buddyistä sitä juuri onkin! Mutta JP ja Mitch minua jo odottelevatkin jammailemaan kanssaan, joten moro!
Minä, Mitch ja JP jammaillaan!
Verkkokurssi: Ukulelen opetusta Missä:http://www.ukulelebuddy.com/ Vaikeusaste: Noviisista virtuoosiksi Oliko kallis: Ei paha: 10h online opastusta 67 dollaria – eliniäksi Käyttäisinkö uudestaan: Kyllä ja käytänkin
Kulttulinarismia 