Avainsanat
Elämys, Kotimaan matkailu, Kulttuuri, Lapsen kanssa, Maisema, Museo, Nähtävyys, Näyttely, Pispala, Tampere
22 perjantai Hei 2016
Posted Museo/Näyttely, Yleinen
inAvainsanat
Elämys, Kotimaan matkailu, Kulttuuri, Lapsen kanssa, Maisema, Museo, Nähtävyys, Näyttely, Pispala, Tampere
02 lauantai Hei 2016
Posted Museo/Näyttely, Yleinen
inAvainsanat
Arvostan, Elämys, Hämmästelen, Kotimaan matkailu, Kulttuuri, Lapsen kanssa, Museo, Museokortti, Nähtävyys, Näyttely, Tampere, Valokuvin kerrottu
Ron Mueck on tämän hetken suosituimpia kuvanveistäjiä. Kuvanveistäjä tuo mieleen saviukkojen ja -akkojen tekijän, mutta näköjään voi kuvanveistäjä tehdä muutakin. Voi nimittäin tehdä uskomattoman aidon näköisiä ihmishahmoja.
Nukkuva pää, jota Mueckin omakuvanakin pidetään, on tullut tutuksi lukuisista näyttelyjulisteista ympäri kaupungin. Muistan nähneeni samaisen julisteen jossain Euroopan kaupungissa aiemmin ja jo silloin siinä oli jotain pysäyttävää ja mieleenpainuvaa. Ehkä siksi olin niin innoissani, kun näin kuvan museon mainoksessa. Nukkuva pää yllättää. Monin puolin.
Hahmot ovat pelottavan aitoja. Niitä olisi aivan pakko saada koskea. Ne voisivat elää ja hengittää. Jo se tekee niistä hämmentäviä. Mutta hämmennystä lisää vielä se, minkä kokoisia ne ovat. Ne nimittäin ovat väärän kokoisia. Ne ovat joko liian pieniä tai liian suuria, siis todellisuuteen jos verrataan, mutta ne ovat niiiiin aitoja, että ahdistaa. Seuralainen alkoikin voida vähän pahoin näyttelyssä.
Teokset ovat hyvin arkoja, eikä niitä saa koskea, vaikka kuinka tekisi mieli. Ja mieli kyllä tekee. Olisi ihan pakko päästä kokeilemaan, miltä niin oikean näköinen iho tuntuu. Ja pääseehän sitä, onneksi, yhdessä kohdassa.
Ron Mueckin teoksia esitellään nyt ensimmäistä kertaa Pohjoismaissa. Näyttely on nähtävillä Sara Hildenin taidemuseossa Tampereella 2.6.-16.10.2016. Tamperelaismuseon karun harmaat betoniseinät luovat mitä oivallisimmat puitteet teoksille, joita on näyttelyssä 10 kappaletta. Tuntuu toisaalta vähältä, mutta on paljon. Niitä toki haluaisi nähdä lisää, mutta jo tässä määrässä riittä mietittävää pitkäksi aikaa. Kun nyt tätä kirjoitan muutama viikko vierailun jälkeen ja katselen valokuvia, heräävät veistosten synnyttämät tarinat jälleen henkiin. Kuin kirjaa lukisi. Kokonainen elämä aukeaa silmien eteen yhdestä kuvasta tai kuvauksesta.
Näyttely kannattaa ehdottomasti kiertää suositellussa järjestyksessä ja katsoa Mueckin työskentelystä kertova video kokonaan. Vaikka hiljainen dokumentti kestää kauan, jopa alakoululainenkin sen jaksaa katsoa hievahtamatta ja hämmästellen. Ja koko näyttelyn, vaikka se voi paikoin olla vähän jännittävä. Ainakin se herättäää lapsessa kiinnostuksen ja hänkin saa tutkailla aidon näköisiä ihmiskehoja erilailla. Saa tuijottaa, eikä kukaan kiellä.
Tässä on näyttely, joka tulee ehdottomasti nähdä. Aikaa kyllä on, mutta mene heti, ettei käy kuten minulle aina. Kun aikaa on, on se aika kohta mennyt ja näyttely, teatteri, elokuva, mikä vain, jää kuitenkin näkemättä.
Näin teoksesta valokuvan #ronmueck -Instagramissa. Ehdin jo ajatella, että toivottavasti tuo ei ole Tampereella, että se ei ole kiinnostava. Oli se ja oli se, nimittäin sekä Tampereella että kiinnostava.
Mueckin teokset ovat silkkaa todellisuutta. Tätäkin hahmoa voi tuijottaa vaikka kuinka kauan ja vain odottaa, että se räpäyttäisi silmää. Hengittäisi. Liikahtaisi.
Mitä kaikkia ajatuksia tuleekaan mieleen, kun hämmästyneen näköinen tumma nuori mies tuijottaa ja tutkailee tuoretta pistohaavaa kyljessään. Teos on samalla kaunis ja kammottava. Se on se pieni hetki, jolloin tajuaa, että näin tässä kävi, vaikkei ollut tarkoitus. Mitä tämän jälkeen tapahtuu? Aivot kärventyvät siitä vaihtoehtojen määrästä, mitä seuraavaksi. Eikä teos kerro. Se vain on se pysähtynyt pieni hetki.
Lusikassa makaavaa pariskuntaa tulee kierrettyä ympäri ja hämmästeltyä hahmojen karua todellista kauneutta. Ja hetken kauneutta. Vai sittenkin… seuralaiseni avasi silmäni todeten: katso tuon miehen kättä. Miksi hän on vetänyt sen pois? Se juuri. Taas Mueck on saanut yhdellä pienellä pysäytetyllä hetkellä luotua katsojalle hurjan määrän kysymyksiä.
Kun katsot koko teosta (joka ei ole tässä kuvassa), ajatteletkohan naiselle saman elämän, minkä minä ajattelen?
01 perjantai Huh 2016
Avainsanat
200 kcal, Arvostan, Arvostelen, Bazar, Bon, Gourmet, Gummerus, Helsinki, Herkku, Homoseksuaalisuus, Johnny Kniga, Kirja, Kotimaan matkailu, Kotiruoka, Kulinarismi, Kulttuuri, Lapsen kanssa, Like, Matkailu, Museokortti, Nähtävyys, Otava/Seven, Perinteinen, Ravintola, Resepti, Siltala, Tammi, Tampere, Tampereen Työväen Teatteri, Teos, Turku, Wsoy
Vastustan kuvien käsittelyä, koska kuvan on oltava ihan oikea kuva, joka on aseteltava ja rajattava ja oikeinväritettävä siinä ottotilanteessa. Koska se on valokuvaamista se.
Ja sitten on hittovie käynyt niin, että olen tutustunut Instagrammiin (tai 6Tag-äppiin) ja Microsoft Picture Manageriin ja molemmilla on niin peevelin helppoa niitä kuvia ihan vähän parantaa. Värejä kirkastaa. Horisonttia suoristaa. Vähän vaan valmista filtteriä lisätä. Sumentaa osasia huolettomasti.
Että niin. Jotta josko kivempia kuvia nähdä tahtoo, niin Instagrammissa on Kulttis nyt myös.
Tuosta sinne mene: https://www.instagram.com/kulttulinaristi/
Jos tykkäät, niin ryhdy seuraamaan.
Moni kiitos.
17 torstai Maa 2016
Avainsanat
Konsertti, Kulttuuri, Lapsen kanssa, Musiikki, Orkesteri, Tampere, Tampere Filharmonia, Tampere-Talo
Vuosi sitten en tiennyt, että ihminen voi harrastaa käyrätorven soittoa. Varsinkaan pieni ihminen. Alamittainen ja alaikäinen.
Kävi niin, että lapseni ainoa harrastustoive oli käyrätorven soitto. Sitä kohti. Ja kyllä, ihminen voi soittaa käyrätorvea, kuten on tuttavapiirissämme käynyt selväksi. Tuttavaperheidemme alle teini-ikäisistä lapsista neljä soittaa käyrätorvea. Emme tienneet heidän kenenkään harrastavan, ennen kuin omamme aloitti harrastuksensa. Ennen sitä soitettiin pianoa (kyllä, pianoa, ei pienoa) ja viulua. Nykyiset luokkakaverit soittavat käyrätorvea(!), harmonikkaa ja lyömäsoittimia (ei pelkkää rumpua, vaan vähän kaikkea. Tästä linkistä valaisevaan osioon, näps).
Olen haaveillut ihan oikeasta Tampere Filhafmonian konsertista, mutta sinne meno on ollut vähän samalla lailla aktiivista, kuin hyvänpäivän tutulle sanottu ”hei pitäis soitella ja nähtäillä, heippa!. Että kiva olisi, mutta on tässä just nin paljo kaikkee kaupassakäyntiä ja sellasta. Ja sitten, PIM, mahdollisuus tarjoiltiin eteen juurikin tämän torviharrastuksen vuoksi. Kyseessä oli 11.3.2016 esitettävä, nuoren lupauksen, venezuelalaisen Rafael Payaren kapellimestaroima, Richard Straussin (1864-1949) säveltämä teos Alppisinfonia op. 64, jossa lavalla (ja sivulehtereillä) oli pikalaskemalla yhtäaikaa 23 käyrätorvistia (osa soittajista muualta kuin Tampere Filharmoniasta). Muutenkin kyseessä oli erittäin harvinainen 120 soittajan jättiorkesteri – vain harvoin tarjolla.
120 soittajan orkesteri (osa vielä piilossa, mutta tulossa myöhemmin sivuparvekkeille. Kyllä Tampere-Talon suuri sali on ylväs ja hieno. Jotain, jota ajan hammas ei ole päässyt puraisemaan.
Harvemmin klassista kuuntelevalle, pienehkän lapsen kanssa konsertista nautiskelevalle, ensimmäisen (minkä? öö…) näytöksenpuoliajanjonkun Beethovenin pianokonsertto nro 1 C-duuri op. 15 meinasi käydä vähän raskaaksi, vaikka Juilliardista valmistunut, superlahjakas Vikingur Olafsson näppärästi pianistilöikin. Ja sai ihan hillittömät hurraahuudot ja takaisintaputukset. Väliajalle ei meinattu päästä ollenkaan.
Viimein alkoi se suurteos. Sitä kelpasi kuunnella. Kun suuri orkesteri aloitti soittamisen, mahassa oikein väänsi. Siis hyvällä tavalla, niin vaikuttavaa se oli. Teos eteni selkeässä järjestyksessä alkaen yöstä, edeten aurinkgonnousun kautta vuorelle nousuun ja sujuvasti siitä ylöspäin. Oli puroa, kukkaniittyä, vaaroja ja jäätiköitä. Teos kertoi vuorella vietetystä vuorokaudesta ja sai tunnelman hienosti esiin. Oli mukavaa seurata käsiohjelmasta eri vaiheita. Osaksi pysyi hyvin mukana, osaa joutui vähän funtsimaan. Ilman käsiohjelmaa elämys olisi saattanut jäädä hieman vajaaksi.
Mahtavimpia hetkiä olivat jo muutenkin normaalia orkesterikokoonpanoa useampien (8 tai 9) käyrätorvien lisäksi ehkä 14 muunkin saapuminen sivulehtereille. Otaksuin kohdan olevan teoksessa nimellä ”huipulla”. Kaikkein eniten odotin, kuten reaktioista päätellen moent muutkin, ”rajuilma ja myrsky”-osuutta, joka olikin tuulikoneineen (ei sellainen kuin Carolalla Euroviisuissa, vaan rullattava, tuulen ääntä pitävä) ja ukkospelteineen todella vaikuttava.
Kokonaisuus oli siis hieno ja kannustaa lähtemään konserttiin toistekin. Varmastikin on niin, että Filharmonian konserttiin mennään kuuntelemaan musiikkia. Ehkä silmät voi sulkea ja ajautua joihinkin tunnelmiin. En nyt jatkossakaan odottaisi mitään pyrospektaakkelia, mutta ehkä valaistuksella voisi luoda jotain tunnelmia. Voisiko?
Loppuun pieni maistiainen Alppisinfoniasta Berliinin Filharmonian esittämänä:
10 torstai Maa 2016
Posted Matkailu, Museo/Näyttely, Yleinen
inAvainsanat
Arvostan, Elämys, Historia, Kotimaan matkailu, Kulttuuri, Lapsen kanssa, Museo, Museokortti, Nähtävyys, Näyttely, Tampere, Turku, Vapriikki
Yllättävän usein tulee nykyään kuultua kyysmys:”Oletko jo hankkinut museokortin?”. Helmikuun puoleen väliin asti vastasin aina ein, mutta tilanne on muuttunut.
Pieni koululaiseni oli käynyt luokkansa kanssa retkellä Näsilinnan Milavida-museossa. Koskapa Tampereella vahvasti vaikuttaneiden von Nottbeckien traaginen tarina oli selvästikin tehnyt vaikutuksen, hän suorastaan vaati päästä museoon uudestaan. Sinne kun sitten menimme, päätin omalta osaltani sijoittaa kulttuuriin, historiaan, taiteeseen, elämyksiin, oppiin, kauneuteen, kauheuteen… kaikkeen siihen, mitä yli 200 museokortin piiriin kuuluvalla museolla on kävijälle tarjota.
Yleensä museoon tulee mentyä pari kertaa vuodessa. Nyt olen käynyt reilun kahden viikon aikana kerran siellä Milavidassa, kaksi kertaa Vapriikissa ja kerran Turussa Aboa Vetus & Ars Nova -museossa. Museokortti, joka on voimassa vuoden, maksaa 59 euroa. Liput edellä mainittuihin näyttelyihin olisivat maksaneet 36 euroa. Kohta ollaan ynnällä.
Mikä kortissa on mainiointa, sen kanssa voi museossa vain piipahtaa. Esimerkiksi Tampereen Vapriikki on hillittömän iso ja moniosastoinen museo, jossa 10 euron kertamaksulla jotenkin pitäisi nähdä kerralla kaikki. Ähkyhän siinä tulee. Sen sijaan sillä välin, kun lapseni oli eräänä iltana vajaan tunnin mittaisessa harrastuksessaan, ehdin käydä Postimuseossa (sijaitsee Vapriikissa myös) katsomassa hirvittävän hauskan mielenkiintoisen Art Mail -näyttelyn, johon en sillä kympin maksulla olisi tullut menneeksi. Ihana idea koko museokortti. Mihinkähän seuraavaksi menisin?
Aboa Vetus & Ars Nova -museossa Turussa yhdellä maksulla saa nähdä aitoa vanhaa Turkua sekä vaihtuvia taidenäyttelyitä.
Sijoita itseesi, kulttuuriin, taiteeseen, historiaan ja tulevaisuuteen: Hanki museokortti!
08 tiistai Maa 2016
Avainsanat
Arvostan, Hedelmä, Herkku, Kasvisruoka, Kulinarismi, Lapsen kanssa, Snack
Jaa mikä pomelo? Pomelo, pummelo tai buoi, rakkaalla lapsella on kolme nimeä.
Se löytyy kaupasta hedelmäosastolta aika harvoin, mutta satokausikalenteri kertoo samaa kuin kaupan hylly, nyt, juuri nyt on pomelon aika! Pomelo on sitruspuu, joka kuuluu ruutakasveihin. Kuulostaa aika fiksulta. En tiennyt itse tätä, enkä tiedä, mikä on ruutakasvi mutta opin Wikipediasta ja hyödynsin heti.
Se on yleensä yksittäispakattu muoviin ja verkkoon. Sillä on järisyttävän paksu kuori samoin kuin hedelmälihan ympärillä olevat kalvot. Kokemus kuitenkin opettaa, että kalvot kannattaa jättää syömättä. Kuten greipissäkin. Pomelo, ainakin tämä hunajapomelo (en tiedä onko muita, wikipedia ei kertonut suoraan, mutta vinkkasi vähän) on isosyinen ja kuivakka, hiukan ehkä greippiä muistuttava, muttei ollenkaan niin kitkerä. Ei tarvitse lisäillä sokeria, sen kuin syö pois.
Tässä on 200 gramman annos. Finelin ravintoainetaulukko ei tunne pomelopoloista, mutta internet opetti, että 100 grammassa on 45 kaloria. Aivan mainio herkku siis. Vallan mainio ja täyttävä eväs myös.
En ole niin kovasti hedelmien perään, pystyisin (ainakin henkisesti) elämään ilman niitä, mutta kun pomelon näen, se on menoa se.
Alla olevassa videossa opetetaan kuorinta ilman, että tarvii kantapään kautta oppia.
29 maanantai Hel 2016
Avainsanat
Hotelli, Kotimaan matkailu, Lapsen kanssa, Maisema, Matkailu, Turku, Valokuvin kerrottu
Riemua lomaosakkeista? Kyllä juu! Lomaosake (RCI, Holiday Club ja onhan noita muitakin) on aika erikoinen juttu. Maksat paljon saadaksesi oikeuden asua jossain huoneistossa jossain yhdessä paikassa yhtenä tiettynä viikkona vuodessa. Sitten maksat kaikenmaailman yhtiövastikkeita ainakin saman verran vuodessa kuin samankokoisesta keskusta-asunnosta vuodessa. Se on asia, jota en lomaosakkeissa ihan hiffaa.
Mutta sitten se kiva puoli. Siitä viikostaan saa jotain pisteitä, jos sitä ei käytä, ja niillä pisteillä voi vaihtaa muita viikkoja muihin kohteisiin. Toki sekin maksaa vajaan 200 euroa per laaki (Euroopassa) eikä niitä kohteita ole sitten juuri sinne, minne haluaisi matkustaa. Mutta jos joustoa riittää ja kohteen saa mätsäämään, niin yleensä huoneistot ovat verrattoman kivoja. Sellaisia, joista sillä hinnalla ei tarvitsisi edes haaveilla. Varsinkin nyt kun olemme löytäneet kotimaan matkailun.
Häivähtävän hetken pohdimme alku vuodesta kesämökin hankintaa. Kiva mökki veden rannalla maksaa lähes 100 000 euroa. Kun näitä lomaosakkeita nyt sattuu jo olemaan, niin pienellä kalkuleerauksella pääsimme siihen, että näillä hinnoilla vajaan 50 vuotta voi vuokrata erilaisia mökkejä ja loma-asuntoja 10 viikkoa vuodessa, että tuo 100 000 tulee täyteen. Se siitä omasta mökistä. Näitä ei tarvitse remontoida itse.
Rantakallio täynnä maalauksia. Eivät vaikuta töhryiltä ja siksi ovatkin kivoja kertoan historiasta, mutta mitä, en tiedä. Vaikuttavat ainakin osittain veneiden nimiltä.
Näkymä hiekkarannalta. Koko pieni poukama tuo mieleen etelän lomakohteen rantaravintoloineen (suljettuna nyt), vesivälinevuokraamoineen ja pikkukauppoineen. Tällaisia herttaisia paikkoja on varmasti meren ja järvien rannat täynnä, mutta mistä näitä löytää?
Hiekkarannalla on Airisto Spa – more than sauna. Haluaisinpa tietää, mitä se more than on? Täytynee poiketa kesämmällä katsomaan.
PS. Holiday Club Airiston lisäksi olemme reissanneet osakkeilla ainakin Kreetalla, Espanjassa useissa kohteissa, Madeiralla, Portugalissa mantereella, Englannissa ja Naantalissa.
04 torstai Hel 2016
Avainsanat
Historia, Kotimaan matkailu, Lapsen kanssa, Nähtävyys, Perinteinen, Valokuvin kerrottu
Tuli kesää ikävä ja aloin katsella reissukuvia. Kristiinankaupungin viehättävässä miljöössä tuli vietettyä yksi vuorokausi, eikä se suinkaan ole viimeinen vuorokausi siellä, sinne on päästävä toistekin.
Pukinsaari Campingin kioskissa on Suomen suurimmat jäätelöpallot ja mökki nro 4 lepää kivasti veden päällä.
Kesäravintola Pavis löytyy Kristiinankaupungin Korkeasaaresta. Ihana iltafiilis.
Upeassa Jungman-ravintolassa herkullisella buffet-lounaalla. Lämmin suositus.
Ah, mikä kesä. Uskon, että se tulee vielä tänäkin vuonna.
12 torstai Mar 2015
Avainsanat
Arvostan, Arvostelen, Gourmet, Herkku, Jälkiruoka, Juusto, Kala, Kulinarismi, Lapsen kanssa, Liha, Ravintola, Tampere
Sain valita merkkipäivääni silmällä pitäien kuusi kiinnostavinta ravintolaa Tampereelta. Tutkailin eat.fi-palvelua miettiessäni vaihtoehtoja. Törmäsin Dabbaliin, jonka kuvaus oli ”suomalaista perinneruokaa” ja sijainti Yliopistonkatu. Ehdin huvittaa sekä itseäni että perhettäni, että ai kebab ja pizza on jo suomalaista perinnettä (vaikka alkaahan ne olla), kunnes tajusin, että kyseessähän on kaupungin uusi tulokas, Lapland Hotel Tampereen ylistetty ravintola.
Ja niistä kuudesta vaihtoehdosta juuri tämän oli seuralaiseni valinnut. Hyvä, koska se oli ”nää ei oo sitten missään järjestyksessä”-listallani salaisena ykkösenä.
Ravintola, kuten hotellikin, henkii Lappia ja tuntui hieman oudolta, että sellainen hotelli nyt Tampereelle. Itse hotellista en tiedä, mutta ravintolaa ei turhaan ole kehuttu. Ja hotellikin alkaa tuntua varsin kiinnostavalta. Harmi vaan, että se sattuu sijaitsemaan kotikaupungissa. Täytynee värvätä joku ulkopaikkakuntalainen tuttava sinne asumaan, että pääsee tiiraamaan tarkemmin.
Listalta löytyy poroa tottakai, mutta myös muuta lihaa ja kalaa enemmän tai vähemmän teemaan sopivasti. Alkupalojen hinnat ovat 10,50-16 €:n välillä. En syönyt alkupalaa, mutta Sallan villiporo ja jäkälä kuulostaa annoksena kiehtovalta. Listalla on myös salaattia, sandwichejä, pizzaa ja hampurilaisia, joista juurikin hampurilaista kylän parhaaksi kehui (toisen) ravintolan omistaja.
Alkuun tuotiin mustaherukkaista alkoholitonta kuohujuomaa ja keittiö tervehti meitä mustikkaisella gazpacho-keitolla. Leipiä oli kolmea laatua ja pyytäen sai lisää.
Me söimme pääruoaksi minä Flank Steakin ja bearnaisea (27 €), seuralaiseni Inarijärven rautua ja kukkakaalia (26 €). Ja nyt nähkää ja kuulkaa, hyvät lukijat, lapsi söi lasten annoksellisen lihapullia ja muusia ja sen hinta on 3 €. Kolme euroa, siinä on oikea hinta lasten aterialle, joka usein jää lapsilta vieläpä vähäiselle syönnille (en tarkoita tätä annosta, vaan elämässä yleensä). Lasten annoksista poronkäristys maksoi 6,90 €, muut selkeästi alle vitosta ollen kuitenkin erittäin laadukkaita eivätkä vain nakkeja ja raneja.
Flank Steak ja bearnaisea -annokseen kuului myös puikulaperunaranskalaisia. Kiva idea, mutta olisivat saaneet olla perunat perunoina, ei olisi pahentanut annosta ollenkaan. Kastiketta olisi mennyt lusikallinen enemmänkin. Liha oli todella mureaa ja maukasta. Melkein kostui silmäkulma vain siksi, kun ruoka oli niin hyvää.
Inarijärven rautu oli ihanan kiinteää ja napakkaa. Kypsyys oli täydellinen jättäen kalan inansa mediumiksi. Tässä annoksessa kastiketta oli varsin runsaasti. Jopa nahka tuli syötyä parempiin suihin, oli se niin hyvä koko annos.
Jälkkäriksi oli Isänpäivänäsunnuntaina jälkkäribuffet aikuisilta 10 € ja lapsilta 5 €. Pöydässä oli muutamia erilaisia suupalajälkkäreitä sekä juustoja vähän liian kuumassa kun vallan hikoilivat ja vähän jopa sulivatkin. Jälkkäripöytä on ainoa pieni miinus kaikin puolin täydellisessä elämyksessä. Siitä 10 € tuntui sittenkin hiukan liian arvokkaalta ja varsinkin lapsen vitonen, kun ei hän ottanut kuin yhden suupalan. Tämä onkin ainoa asia, joka pudottaa arvosanan vitosesta 5-:een, mutta koska lasten ruoat ovat niin järjettömän järkevän hintaisia ja laatuisia, kumoaa se tuon miinuksen. Ja voi kun olisimme huomanneet, samaa erittäin järkevää hitapolitiikkaa olisi seuraillut myös jäätelöpallo ja kastike hintaan 1,20 €. Pahus kun jäi huomaamatta.
Ravintolan ulkoasu noudattelee aikalailla samaa kuin aiempi Holiday Innin ravintola, mutta vähän on laitettu pölkkyä ja takkaa ja taljaa, muutostakin siis on. Avarasta ja erittäin valoisasta on tullut vähän kotoisampi jä tunnelmallisempi. Henkilökuntaa tuntuu olevan paljon ja palvelu on ystävällistä.
Miljöö on tuttu Holiday Innin ravintolavieraille, jotenkin ylätason tuolitkin näyttävät tutuilta, mutta mikäs siinä. Tunnelma on nyt kuitenkin lämpimämpi ja kotoisampi.
Jos joskus on tuntunut oudolta mennä omassa kaupungissa hotelliin, vaikka vaan syömään, niin sellaiset ajatukset voi nyt unohtaa. Dabbal lunastaa varmasti paikkansa Tampereen ravintolakartalla.
Ravintola: Kitchen & Bar Dabbal
Missä: Yliopistonkatu 44, Tampere-Talon lähellä
Vinkki: Jäätelöpallo, muista lapselle jäätelöpallo.
Palvelu: Ystävällistä.
Tykkäsinkö: Todella paljon.
Oliko kallis: Arvokas joo (paitsi lasten annokset), mutta ei missään nimessä kallis. Rahalle kyllä saa vastinetta.
Menisinkö uudestaan: Todellakin menen, myös lounaalle joskus.
Montako tähteä (1-5) kokonaisuudelle: 5
Seuralaisen tähdet kokonaisuudelle: 5
08 sunnuntai Mar 2015
Avainsanat
Hedelmä, Kasvisruoka, Kotiruoka, Kulinarismi, Lapsen kanssa, Snack
En voinut kävellä ohi K-kaupan vesimelonitarjouksesta. Pieniä Sweet Mini Top Seedles -meloneja myytiin alle eurolla kilo. Liikuttava pikkumeloni ei ollut kovinkaan makea eikä toisaalta aivan siemenetönkään.