Kulttulinarismia

~ Kulttuuria ja kulinarismia.

Kulttulinarismia

Tag Archives: Kulttuuri

Tampereen Teatteri: CATS

19 tiistai syys 2017

Posted by Kulttulinaristi in Teatteri, Yleinen

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

Arvostan, Elämys, Kotimaan matkailu, Kulttuuri, Lapsen kanssa, Tampere, Tampereen Teatteri, Teatteri

Ensimmäinen kokemukseni Catsistä on Lontoosta vajaa 30 vuotta sitten. Olihan se elämys pienelle tamperelaislikalle. Seuraavan kerran Cats osui kohdalle Helsingissä jäähalliesityksenä engelskaksi edelleen. Ja nyt, voi nyt Tampereen Teatterissa.

Eihän silloin vajaa 30 vuotta sitten ihmisellä montaa CD-levyä ollut, joten kun Lontoosta ostettiin Catsin levy niin sitä myös kuunneltiin. Kaikki kappaleet ovat tuttuja, vaikka niiden sanoma on täysin pimennossa. TT:n Catsiin valmistautuminen aloitettiin perheen piirissä paria viikkoa aiemmin kun vanha CD kaivettiin esille. Voi sitä muistojen tulvahdusta, minkä musiikki sai aikaan. Miltähän tämä vaikuttaisi suomeksi?

Kissanristiäisissä kissat kuiskaavat yhdessä äänessä pitkän litanian kissojen nimiä. Hykerryttävää. Kuva: Harri Hinkka / Tampereen Teatteri

Sen verran olin antanut itseni tutustua TT:n versioon etukäteen, että tiesin siihen kirjoitetusta rotasta. Rotan rooli oli paikoittain ihan huvittava ja Risto Korhonen rottana mitä oivallisin. Maskeeraus ja puvustus oli todella hienot, mutta silti rotan osan tarpeellisuus jäi minulle vähän epäselväksi. Ehkä olen tässä perinteiden kannalla ja pitäisin näytelmän mahdollisen alkuperäisessä muodossaan.

Olipa kerran rotta, joka tahtoi olla kissa. Kuva: Harri Hinkka / Tampereen Teatteri

Sitähän se suurimmaksi osaksi olikin ja hyvä niin. Lavastusta oli alkuperäisestä roskiskansisekaisuudesta karsittu. Kun väkeä on lavalla parikymmentä kerrallaan eikä TT:n päänäyttämö ole kauhean suuri, ei lavastuksenkaan tarvitse olla kauhean rönsyilevä.

Catsin tarina perustuu T. S. Elliotin kissarunoihin kirjasta ”Old Possum’s Book of Practical Cats”. Näytelmässä ei varsinaisesti ole juonta vaan se kertoo erilaisista kissoista, joista yksi on junakissa ja toinen hyvästä ruoasta pitävä hienostokissa. Aleksi Seppäsen maaginen Mister Mistofeli esittää ehdottomasti näyttävimmän numeron. Siinä yhdellä jos toisellakin tippuu leuka lattiaan kun Mister Mistofeli tekee taikojaan. En muista, millaisia ne temput olivat alkuperäisessä esityksessä, mutta sen tiedän, että oma alle kymmenvuotiaani tulee tämän muistamaan. Liikuttavin esitys on vanhan teatterikissa Gusin laulu, jossa hän muistelee, millaista teatteri oli ennen vanhaan. Kuinka hellästi Helena Rängmanin Jellimaari vanhusta ohjaakaan istumaan. Kohtaus on niin aito että itkettää. Vaikuttavin kaikista on se, jota kaikki tarinan tuntevat kai eniten odottavatkin…

Meidän näkemässämme versiossa hurmaavaa Grizabellaa, alkuperäisessä versiossa glamour cat, esittää Ritva Jalonen. Voi luoja, ei paljon muuta voi sanoa. Jalonen aloittaa Muiston vähän epävarmasti ja laulun voimistuessa liimaa minut tuoliini. Niin suurella vaikuttavuudella ja voimalla eletyn elämän ilo ja tuska vyöryvät päälle, että luulen rikkovani tukevan istuimen. Voi olla, että kyseessä on yksi vaikuttavimmista teatterihetkistä ikinä!

Ritva Jalosen laulu Grizabellana saattaa olla yksi vaikuttavimmista teatterielämyksistä koskaan. Kuva: Harri Hinkka / Tampereen Teatteri

Andrew Lloyd Webberin näytelmät ovat yleensä paikkaan sitomatta aina samanlaisia. Kuulin, että Jukka Virtasen suomennos käännettiin takaisin englanniksi, jotta sen oikeellisuus voitiin tarkastaa. Mitä tarkoittaa Jellicle cat? Se oli suomennettu Jellikki, joka tarkittaa luultavasti yhtä paljon kuin alkuperäinenkin versio. Seurueeni jäsenet keksivät, että Jellikki voisi olla jellonan ja lemmikin välimuoto. Aika hyvä. Aivan kaikki sanat eivät olleet kääntyneet ihan selkeäksi suomeksi, mutta sitäkin hienompi oli maagisen Mister Mistoffelin kertosäkeen suomennos: niin maagillista taikomista… IHANA!

Kaiken kaikkiaan koko tuotanto on hillitön. Musiikki on mukaansatempaavaa ja monipuolista. Lavasteet, vaatteet, turkit, maskeeraus, valaistus, koreografia, ohjaus, taitava orkesteri, tanssijat ja näyttelijät yhdessä luovat upen kokonaisuuden. Tanssijaa ei erota näyttelijästä eikä toisnpäin, niin upeaa on liike ja laulu. Iloisia kasvoja katsoessa itsekin ilostuu. Jos teatterinkatsojana kaipaa syvällistä tarinaa ja puheteatteria, ei tämä vastaa toiveeseen, mutta kaikessa muussa vastaa. Tämän musikaalin jälkeen on pehmoinen, pörröinen ja hyvä mieli monta päivää. Leppoisa kissamusiikki pyörii päässä. Lipulla on hintaa, kyllä, mutta näin suurella porukalla ja LLoyd Webberin musikaalilla kustannuksia syntyy. Tampereen teatterin Catsissä jokaiselle kulutetulle eurolle saa hyvässä fiiliksessä ainakin kaksi takaisin.

Mene katsomaan, mene! Jos olet onnekas ja saat vielä lipun. Mau!

Tanssijaa ei erota näyttelijästä eikä päinvastoin. Kaikki laulavat taidokkaasti ja mahtavasti. Kuva: Harri Hinkka / Tampereen Teatteri

Kenen: T. S. Elliotin kissarunot ja Andrew Lloyd Webberin musiikki
Mikä: Cats
Missä: Tampereen Teatteri, ensi-ilta 8.9.2017
Keitä siinä oli: Risto Korhonen, Ritva Jalonen/Irina Milan, Lari Halme, Tero Harjunniemi, Helena Rängman, Pia Piltz, Elisa Piispanen, Elina Rintala, Matti Hakulinen, Martti Manninen, Heikki Mäkäräinen, Aki Haikonen, Ville Mäkinen, Katra Salopuro, Sonja Pajunoja, Ulriikka Heikinheimo, Pyry Smolander, Mikko Nuopponen, Jukka Wennström, Wilhelm Blomberg, Maria Påhls, Raisa Kekarainen, Jaakko Mölsä, Hanna Mönkäre, Aleksi Seppänen, Heikki Järvinen ja Suvi Salospohja
Kuka ohjasi: Georg Malvius
Kuka koreografioi: Adrienne Åbjörn
Tykkäsinkö: Tykkäsin, nautin, suorastaan kehräsin.
Menisinkö uudestaan: Jos vain tilaa on keväälle niin kyllä!

Tampereen Teatteri: HUOJUVA TALO

13 keskiviikko syys 2017

Posted by Kulttulinaristi in Teatteri, Yleinen

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

Kulttuuri, Tampere, Tampereen Teatteri, Teatteri

Huojuva talo kertoo Eerosta, joka rakastuu väärään naiseen, vaikka oikeakin olisi saavutettavissa. Tarina kertoo siitä, kuinka pienillä valinnoilla on suuria vaikutuksia. Se kertoo siitä, kuinka yhden illan aikana elämä voi mennä kohti onnea tai onnettomuutta.

Yhtenä iltana… Kuva: Harri Hinkka / Tampereen Teatteri

Vaikkei Huojuva talo olekaan tuttu teos, kiinnostuin sen näytelmän teemasta. Maria Jotunin alkuperäisen teoksen roolit on käännetty ylösalaisin. Heikoista naisista on tullut heikkoja miehiä ja perheiden päitä ovat vahvat naiset. Eikä tässä yhteydessä sanaa ”vahva” käytetä hyvässä tarkoituksessa.

Molemmat pääosan esittäjät, Arttu Ratinen Eerona ja Anna-Maija Tuokko Leana, tekevät hurjan hienot roolisuoritukset. Siitä on ruvettu puhumaan viimeaikoina, että mitä tapahtuu naisnäyttelijän mielessä kun hänet ilta toisensa jälkeen näytelmässä hakataan tai raiskataan. Kun uudestaan ja uudestaan pitää uskottavasti esittää kärsivää, loukkaantunutta, menettää lapsensa, kuolla…

Antti Mikkolan Huojuvassa talossa tätä tulee pohtineeksi ehkä vieläkin enemmän juuri siksi kun asetelma on niin toinen. Joutuu haastamaan itsensä ajattelemaan, onko kummankin kärsimys samanlaista. Siis sekä oikea että näytelty. Tuleeko itsekin ajateltua Eeron hahmosta, että onpa siinä heikko mies, miksei hän ota kimpsujaan ja lähde? Niinkuin voi mies sitoa naisen perhehelvettiin, voi sen tehdä nainenkin. En tiedä, miten alkuperäisessä tarinassa on käsitelty lapsilla pelaaminen, mutta näin päin se on ainakin helppoa… Jos nainen sanoo, että mies lyö ja mies sanoo, että nainen lyö, niin kumpaa uskotaan enemmän? Kumpi saa lapset?

Tämä kuva kuvastaa koko näytelmää. Jotankin tässä piilee tarinan ydin. Näytteleminen, mitä se on? Tämä on jotain pelottavan aitoa. Kuva: Harri Hinkka / Tampereen Teatteri

Näytelmä on järkyttävä ja sen jälkeen on paha mieli. Toki se on mielestäni hyvän teatterin merkki. Ei sen tarvi mukavaa olla eikä varsinkaan hauskaa. Tärkeintä on, että se jättää jäljen ja herättää tunteita, hyviä tai huonoja. Lavastus on yksinkertainen ja pienieleisyydessään tarinaan sopiva. Jos pienen kritiikin sanan sanon, on se liiallinen taustakuvan käyttö. Alussa se on vaikuttava, mutta sitä on liikaa. Joko sillä tahdotaan alleviivata jotain, mikä tulisi selville muutenkin tai sitten sitä halutaan käyttää tehosteena, en tiedä. Taustakuvan käytön kanssa sanoisin, että vähemmän olisi lopulta enemmän.

Kun Lea heilui näytelmässä veitsen kanssa miestään uhaten, edessäni istunut rouva painoi katseensa alas. Vaikeita aiheita, kuten perheväkivaltaa, käsittelevissä näytelmissä on aina se riski, että tarina jollakin katsojalla liippaa liian läheltä. Ja se on osa teatterin hurjuutta, karuutta ja no, kauneuttakin. Se, kun joku lähtee itkien kesken esityksen pois. Ei siksi, että näytelmä olisi huono vaan siksi, että se on liian hyvä.

Mikä kuva!!! Tätä kuvaa olen tuijottanut useamman kerran. Katso sitä tarkasti. Aivoihin sattuu, kun katsoo. Kuva: Harri Hinkka / Tampereen Teatteri

Kenen: Marja Jotunin tarina, Antti Mikkolan dramatisointi
Mikä: Huojuva Talo
Missä: Tampereen Teatteri, ensi-ilta 31.8.2017
Keitä siinä oli: Arttu Ratinen, Anna-Maija Tuokko, Anna Tiensuu, Mari Turunen, Ville Majamaa, Ella Mettänen, Aliisa Pulkkinen ja Markku Thure
Kuka ohjasi: Antti Mikkola
Kuka koreografioi: –
Tykkäsinkö: Sen verran ahdisti, että tykkäsin kyllä.
Menisinkö uudestaan: Ehkä tämä oli yhdellä kerralla katsottu, mikä ei todellakaan tarkoita sitä, etteikö se olisi ollut hyvä. Kyllä oli!

TTT: Viulunsoittaja katolla

11 maanantai syys 2017

Posted by Kulttulinaristi in Teatteri, Yleinen

≈ 3 kommenttia

Avainsanat

Historia, Kulttuuri, Musikaali, Perinteinen, Tampere, Tampereen Työväen Teatteri, Teatteri

Ensimmäinen kokemukseni Viulunsoittaja katolla -näytelmästä on Seinäjoen kesäteatterista kauan aikaa sitten. Olin silloin sekä tarinasta että ympäristöstä hyvin vaikuttunut. Siinä oli myös elementtejä, joiden kuvittelin kuuluvan perinteisesti jokaiseen viulunsoittajaan. Pienen pettymyksen siis koin kun TTT:n versiossa se olikin toteutettu toisin.

Kuva: Kari Sunnari / Tampereen Työväen Teatteri

Teatterin taiteellinen johtaja Maarit Pyökäri totesi jossain haastattelussa taannoin, että viulunsoittajan teema on tänäkin päivänä hyvin ajankohtainen. Moni muu on todennut, että viulunsoittaja on aikalailla jo nähty. Eräs tuttava totesi, että tämä oli kenties hienointa, mitä TTT:n lavalla on koskaan nähty. Minä totean, että tarina on ajankohtainen, toteutus oli varsin komea ja Viulunsoittaja katolla kuuluu yleissivistykseen.

Satuin seurueineni ennakkonäytökseen, joka taisi olla hienojen omaisten illan ja ensi-illan välinen matalikko. Aistimani perusteella työryhmä oli tuolloin vähän väsynyt hurjan harjoittelujakson jälkeen ensi-iltaa odottaessa. Eikä ihme. Kaikista muista näytöksistä lukemani arvosteluthan ovat olleet silkkaa kultaa ja energisyyden ylistystä. Sen vuoksi haluaisinkin nähdä TTT:n Viulunsoittajan nousevan uudelleen katolle, koska haluaisin kokea sen hypen, joka tämän version ympärillä pyörii.

Muutamista laulu- ja näyttelijäsuorituksista mainitakseni sanon, että Ola Tuomisen, jota ei kuulemma niin laulumiehenä pidetä, laulu oli minusta mitä mainiointa. Pidin kovasti Rikas mies jos oisin -laulun tulkinnasta. Maria Lundin lauluäänestä pidän kovasti, mutta myös pidän hänestä enemmän laulajana kuin näyttelijänä. Petra Karjalaista kuulisi kovin mielellään enemmänkin. Juha Junttu oli jäätävintä, mitä voi olla. Vähän pelotti katsoa niin julmaa viileyttä. Jos Jari Aholan hahmossa olikin miehittäjän itsekritiikkiä ja ymmärtäväistä pehmeyttä, oli Junttu aivan toiselta planeetalta. Erinomainen suoritus.

Kuva: Kari Sunnari / Tampereen Työväen Teatteri

Lavalla on porukkaa kuin pipoa, välillä vähän liiankin kanssa. Näytelmän aikana ehdin miettiä, että usein tulee valitettua lippujen hinnoista, myös minun, koska käyn teatterissa paljon. Miksi musikaali maksaa niin paljon? Kun katsoos itä väkeä, joka nousee lavalle illasta toiseen elämään aitoine tunteineen muutamatuntisen näytelmän meidän katsojien vuoksi, voi sitä hintaakin hyvin perustella. Eikä ollenkaan koko henkilökunta ole näkyvillä siinä lavalla. Hienoon teokseen tarvitaan hurjan paljon väkeä.

Kuva: Kari Sunnari / Tampereen Työväen Teatteri

Niinkuin laulussakin sanotaan, niin ”PERINTEET” ja perinteinen tarinahan Viulunsoittaja on. Se tekee tarinasta ehkä myös paikoin pitkäveteisen ja ennalta arvattavan kun sama toistuu uudelleen ja uudelleen kun tiukan isän taipuessa tyttäriensä uuden ajan kotkotuksiin. Hienosti kuitenkin nykyaikaankin sulautuu se, että jokaiselle ikäpolvelle uusi sukupolvi on perinteitä rikkova, uudistuva, villi ja edistyksellinen. Jokaisessa sukupolvessa on niitä, jotka eivät hyväksy uutta, mutta myös niitä, jotka oppivat uutta ja uskovat, ettei kaikki uusi ja tuntematon ehkä olekaan pahasta. Tunnen itsekin sellaisia jälkimmäisiä. Ne ovat minun vanhempani.

Tähän tulee pieni spoilaus näytelmän lopusta. Jos vaikka muuten tarina onkin perinteinen ja tasapaksu, niin loppukohtaus singauttaa näytelmän aivan eri sfääriin. Se, miten muuten vanhassa ajassa kylpevä näytelmä liu’utetaan nykypäivään, saa vedet silmiin ja sydämen pakahtumaan.

Kenen: Käsikirjoitus Joseph Stein, Musiikki Jerry Bock
Mikä: Viulunsoittaja katolla
Missä: Tampereen Työväen Teatteri, ensi-ilta 1.9.2017
Keitä siinä oli: Ola Tuominen, Petra Karjalainen, Petra Ahola, Maria Lund, Miia Virtanen, Idalilja Raipia, Helmi Holmström, Ansa Ahola, Karoliina Tapala, Anna Pukkila, Juha-Matti Koskela, Jari Ahola, Antti Lang, Minna Hokkanen, Jari Leppänen, Kake Aunesneva, Pentti Helin, Jyrki Mänttäri, Juha Junttu, Henna Wallin, Annina Rubinstein sekä paljon tanssijoita ja 8-henkinen orkesteri
Kuka ohjasi: Miika Muranen
Kuka koreografioi: Petri Kauppinen
Tykkäsinkö: Olisin luullut tykkääväni vieläkin enemmän.
Menisinkö uudestaan: Menisin, koska haluaisin nähdä sen uusin silmin ja myöhemmän esityksen.

Christian Rönnbacka: Kävikö käry

09 lauantai syys 2017

Posted by Kulttulinaristi in Kirjallisuus, Yleinen

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

Arvostelen, Bazar, Kirja, Kulttuuri

Tiedätkö jonkun, joka on petkuttanut vakuutusyhtiötä? Onko matkalla rikkoutunut pokkarikamera tullut kirjoitettua korvaushakemukseen järjestelmäkameraksi tai onko varastettu polkupyörä ollutkin Yosemite ilmoitetun Cannondalen sijaan? Kiva tapa saada harmille vähän lisää korvausta, mutta tapa, joka maksaa kaikille muille vakuutuksenottajille.

Christian Rönnbacka: Kävikö käry?

Kävikö käry on kirja vakuutusetsivien kokemuksista. Tarinat ovat tosia, vaikka osin väritettyjä muutettuine nimineen ja paikkakuntineen. Kirjassa kerrotaan vakuutusten historiasta ja esitellään vakuutusetsivän työtä muutaman sivun juttujen muodossa.

Christian Rönnbacka on entinen poliisi, nykyinen vakuutusetsivä. Hän on kirjoittanut aiemmin dekkareita ja tämä on ensimmäinen tietokirja. En tunne hänen tyyliään, mutta tietokirjaksi osa esimerkeistä on kirjoitettu hämmentävän vitsailevalla tavalla. Toki tekstiin on haettu dramatiikkaa ja väriä, mutta alleviivatun hauskaksi kirjoitetut jutut tuntuvat jopa vähän kiusallisilta.

Kirja on helppo ja nopea luettava ja siinä esitellään tosi kekseliäitä tapoja yrittää huijata vakuutusyhtiötä. Rönnbacka toki toivoo, ettei kirjaa pidettäisi oppaana vakuutuspetostelun ihmeelliseen maailmaan. Hän toivoo sen olevan enemmänkin varoittava esimerkki siitä, että valheella on lyhyet jäljet.

Vakuutuspetosta valmistellessa on hyvä suunnitella asiaa hetken. Lisäksi internetistä voi saada hyviä vinkkejä siitä, miten helpot massit kietaistaan. Tiedonhakuun netistä panostetaan paljon. Vauva.fi ja kaksplus.fi -sivustoilta löytyy keskustelua sen ympäriltä, onko jokin vahinko korvattava vai ei. Siinä sitten ruoditaan usean henkilön voimalla, mikä vakuutusyhtiö korvaa ja kuinka toinen jättää maksamatta, kunnes jollekulle iskee perusteltu ahdistus ja hän kertoo keskustelijoille vastauksen löytyvän vakuutusehdoista, ja mikäli ehdot ovat epäselvät, soittamalla siihen omaan vakuutusyhtiöön.

Minusta kirja oli kiinnostava. Lukemani jälkeen näen vakuutusyhtiöt jotenkin erilailla. Tuntuu aina, että kauheasti sinne koko ajan maksaa, mutta koskaan ei mitään saa. Eihän se vakuutusyhtiö tosiaankaan mikään sijoitusrahasto olekaan. Vakuutus on tarkoitettu korvaamaan tapahtunut vahinko tai onnettomuus. Siis sitä tyytyväisempi pitäisi olla, mitä vähemmän joutuu vakuutusyhtiön puoleen kääntymään.

Kirjailija: Christian Rönnbacka
Kirja: Kävikö käry
Alkuperäinen teos: –
Kustantaja:
Bazar
Suomentaja: –
ISBN: 978-952-279-343-0
Sivuja: 239
Mistä: Arvostelukappale kustantajalta.
Kestäisikö toisen lukemisen: Jotain herkullisia kohtia voisi lukea uudelleenkin, mutta tuskin koko kirjaa tulee luettua.
Haluaisinko nähdä tästä elokuvan: Ei pystyisi tekemään. Sketsisarjan korkeintaan.
Montako tähteä: ***- (ei mikään kirjallisuuden merkkiteos, mutta ihan hauskaa ja nopeaa luettavaa. Antaa myös aihetta ajatteluun.)

Pyynikin kesäteatteri: Niskavuoren nuori emäntä

29 torstai Kes 2017

Posted by Kulttulinaristi in Teatteri, Yleinen

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

Arvostan, Arvostelen, Elämys, Historia, Kulttuuri, Maisema, Musiikki, Tampere, Teatteri

Aina käy niin, että kun kuulee teatteristaelokuvastakirjastasarjasta paljon hyvää, odotukset kasvavat. Vaikka kuinka yrittäisi hangoitella vastaan, ne vain jatkavat paisumistaan. Sitten käy niin, että itse elämys jää latteaksi.

MUTTA nyt tuli poikkeus.

Kävelen usein Pyynikin kesäteatterin toimiston ohi. Kun näin ikkunassa julisteen Niskavuoren nuoresta emännästä, totesin ensisilmäyksen jälkeen, että siinäpä jälleen kesäteatteriesitys, jota ei tarvitse nähdä. Väärin.

Pyynikin kesäteatteri: Malviina, Loviisa ja Juhani Elina Keinonen, Maria Pere ja Mikko Nousiainen KUVA: Harri Hinkka

Ensi-illasta asti on esityksestä kuulunut ja näkynyt pelkkää hyvää. Facebooksyöte on pullollaan ”Vaikuttava/upea/koskettava/mieletön Niskavuori ät paikassa Pyynikin kesäteatteri”-päivityksiä ja arvosteluissa ei pahaa sanaa näy.

Kovasti olivat siis odotukset korkealla, vaikken olisi sitä halunnut myöntääkään. Ja nyt, kaksi tuntia esityksen päättymisestä teen saman kuin niin monet muutkin ja ylistän Niskavuoren nuorta emäntää. Kehu on pahin spoilaus. Samalla toivon, että se ei vähääkään vähennä kenenkään teatterielämyksen upeutta.

Niskavuorisaaga ei ole minulle tuttu muuta kuin käsitteenä, en siis tiennyt, mitä juonen puolesta odottaa. Kaikki muut sen kai tuntevat, että jääköön se referoimatta. Paljon olen lukenut, mutta suomalaista vanhempaa kirjallisuutta hyvin vähän. Nyt syttyi palo.

Pyynikin kesäteatteri: Niskavuoren naisenergiaa KUVA: Leena Klemelä

Minusta näytelmä oli ylistys suomalaiselle naiselle ja suomalaisuudelle. Suomalaiselle sisulle, niin paljon kuin sitä toiset jo haluaisivat heittääkin romukoppaan. Minulle syntyi ajatus, että onkohan minun sukupolveni (+/-40-vuotiaat) viimeinen, joka ymmärtää sellaisen suomalaisen periksiantamattomuuden ja tuskaisen vahvuuden? Jonkun sellaisen sinivalkoisen metsäntuoksuisen kansallistunteen, jossa on vielä muutamilla säikeillä kiinni jotain siitä, mitä isovanhempamme ovat rakentaneet.

Ymmärtävätkö meidän lapsemme enää sitä, kuinka lähellä vielä on aika, jolloin naiset eivät saaneet äänestää, jolloin tilalliset eivät naineet piikoja ja renkejä tai päinvastoin, jolloin puolisot valittiin sen mukaan, mikä on talolle ja suvulle parhaaksi… Oma alakouluikäiseni oli katsomassa näytelmää ja näistä asioista kun jälkeenpäin puhuimme, hänellä tippui leuka lattiaan, kun kerroin, ettei siihen aikaan olisi voinut nainen mennä naimisiin naisen tai mies miehen kanssa. Eli ei, he eivät enää ymmärrä. Onko se hyvä vai huono asia, ehkä molempia. Juurensa tulisi toki tuntea, mutta enää ei ole ketään, joka niistä osaisi kertoa. Kun historian unohtaa, se alkaa toistaa itseään.

Johonkin tähän kaihoon pohjautuu se, että Niskavuoren nuori emäntä iski suoraan sydämeen. Tai sieluun. Molempiin. Se oli vaikuttava ja käyttäisin sanaa väkevä, ellen kammoksuisi sitä niin kovasti. Se loi samalla jotain kaukaisista korpimaista kumpuavaa epätoivon ja ylpeyden tunnetta. ”Kyllä me Niskavuorelaiset aina vedämme yhtä köyttä muuta maailmaa vastaan!”-toteamus menee vähän samaan sarjaan kuin viime talvena TTT:llä nähdyn Mielensäpahoittajan lausahdus:”Vaikka mikä olisi niin kahveet keitetään.” Niin on pärjätty, yhtä köyttä vetämällä ja kahvia juomalla. Miten tulevaisuudessa?

Pyynikin kesäteatteri: Kustaava (Ronja Alatalo), Juhani (Mikko Nousiainen) Saaroisten isäntä (Puntti Valtonen, Heta (Petra Karjalainen) ja Antti Niskavuori (Olli Riipinen) KUVA: Leena Klemelä

Ohjaus oli onnistunut nappiin, samoin laulut ja lavasteet puvustuksesta puhumattakaan. Kaikki oli sujuvaa ja ennen kaikkea näyttelijät, joka ikinen, tekivät hienoa työtä myös silloin kun eivät olleet parrasvaloissa, vaan jossain sivussa. Alussa jotenkin lässyltä ja, anteeksi ilmaukseni, vitun ihanalta tuntuneesta Loviisasta sukeutui jämäkkä ja paikoin jäätävä Niskavuoren emäntä. Näyttelijäntyönä siis aivan loistosuoritus Maria Pereeltä (minulle ennalta tuntematon). Loviisan alku kun tuntui jotenkin ohuelta ja hennolta, mutta loppua kohden ymmärsi, että kyse oli nimenomaan taidosta, ei taitamattomuudesta.

Haluan nähdä näytelmän uudestaan. Se oli upea. Haluan myös, että kaikki muutkin näkevät sen. Olen nähnyt elämäni aikana paljon teatteria, hyvää ja huonoa. Siihen, että vaikutun, vaaditaan nykyään aika paljon. En muista, koska olisin viimeksi ollut vastaavan tunnekuohun vallassa teatterin jälkeen. En muista, koska olisin viimeksi kuvannut teatteriesitystä sanalla upea.

Pyynikin kesäteatteri: Heta Niskavuori, piiat ja rengit (Petra Karjalainen) KUVA: Leena Klemelä

Kenen: Hella Wuolijoki
Mikä: Niskavuoren nuori emäntä
Missä: Pyynikin kesäteatteri, ensi-ilta 16.6.2017
Keitä siinä oli: Maria Pere, Mikko Nousiainen, Elina Keinonen, Petra Karjalainen, Sari Havas, Ronja Alatalo, Olli Riipinen, Puntti Valtonen,  Heidi Kirves, Kake Aunesneva, Anna Pukkila, Anssi Valikainen, Jenni Nikolajeff, Teemu Koskinen, Laura Hänninen, Jani Rasimus, Annina Rubinstein, Henna Wallin ja Miikka Wallin.
Kuka ohjasi: Miika Muranen
Kuka koreografioi: Jenni Nikolajeff
Tykkäsinkö: Haluamattani odotin paljon, mutta paljon enemmän sain.
Menisinkö uudestaan: Vaikka heti huomenna.

John Williams: Augustus

28 keskiviikko Kes 2017

Posted by Kulttulinaristi in Kirjallisuus, Yleinen

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

Arvostelen, Bazar, Historia, Kirja, Kulttuuri

Voi nyyh, etten sanoisi.

Luettuani John Williamsin Stonerin, olin aika vaikuttunut ja jäin kovasti odottamaan Butcher’s Crossingia. Sama homma: vaikuttunut.

Butcherin lukemisen jälkeen tiedustelin kustantajalta, onko Williamsin kolmaskin kirja, Augustus, ehkä joskus kääntyvä suomeksi. Silloin oli liian aikaista saada vastausta, mutta sain sen aikanaan ja se oli kyllä. Jäin innolla odottamaan.

John Williams: Augustus

Harmittaa ihan älyttömästi sanoa, että Augustus oli yksi niistä hyvin harvoista kirjoista, joiden suhteen olen joutunut antamaan periksi. Olen pitänyt rajana 100 sivua. Jos sitten ei ota tuulta purjeisiinsa, saa lopettaa. Usein en ole kuitenkaan lopettanut, mutta nyt luovutin sivulla 108. Nynny, mammari, luovuttaja!!!

Augustus voitti alkuperäisen julkaisunsa (1972) jälkeen National Book Awardsin, koska se tarjoili Rooman ajan kuvausta niin vaikuttavasti, kerrotaan kirjan takakannessa. Haluan siis uskoa, että kirja on hyvä, mutta lukijassa on tässä tapauksessa vika.

Minun on vaikea niellä tekstiä historiallisista tapahtumista, jotka ikäänkuin ovat totta, mutteivät sitten kuitenkaan. Sen totesin jo lukiessani Paulo Coelhon viimeisintä kirjaa Vakoojaa. Kirjan on oltava joko faktaa tai fiktiota, ei jotain siltä väliltä – minun mielestäni siis. Koska olen nukkunut aikanaan kaikki muut historian (ja monien muiden aineiden) tunnit kuin antiikin Kreikkaa käsittelevät, en pysty hahmottamaan ketkä tässä kirjassa esiintyvät henkilöt ovat ja miten he liittyvät toisiinsa.

Kirjan alussa on saate kirjailijalta itseltään, jossa hän kertoo, ettei kirja kokonaisuudessaan ole totta, vaan:

     …osa tämän kirjan asiavirheistä on tahallisia. Olen vaihtanut useiden tapahtumien järjestystä; olen keksinyt omasta päästäni siellä, missä historiallinen tieto on ollut epävarmaa tai puutteellista; ja olen antanut identiteetin muutamalle henkilölle, joita historia ei mainitse – – – Muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta tämän romaanin asiakirjat ovat minun sepittämiäni – – – mutta jos tässä kirjassa on totuuksia, ne ovat fiktion eivätkä historian totuuksia.

Kirja on kirjoitettu kirjemuodossa. Siinä milloin kukakin Rooman hahmo kirjoittaa toiselle kirjettä ja siitä tulisi muodostua itse tarinan juoni. Henkilöhahmoja on paljon ja nimet ovat vaikeita. Lisäksi kirjeet ovat ajallisesti epäjärjestyksessä. Toki niiden ajassa hyppiminen tukee (tukenee) tarinaa, mutta minulle se on liian vaikea. Ennustan ja tunnustan, että en olisi päässyt juoneen kiinni myöhemminkään.

Melkoinen murska-arvio lähinnä itselleni. Josko joku historiasta kiinnostunut haluaa ottaa haasteen vastaan, lainaan kirjaa ilomielin. Siksi ehkä vain lainaan, että saatan joskus vielä itse ottaa haasteen vastaan uudestaan, jos siltä tuntuu. Saa sen mieluusti omaksikin hankkia vaikka Bazarin verkkokaupasta. Minun mielestäni kirja tulee omistaa, siksi e-kirja tuntuu niin vieraalta.

Jos lupaat kohdella kirjaa yhtä kauniisti kuin silloin kun luet sellaista salaa kaupassa tai olet ostanut jollekin lahjaksi, mutta päätät lukea varovaisesti itse ensin, ota yhteys kulttulinaristi(at)gmail.com.

Kirjailija: John Williams
Kirja: Augustus
Alkuperäinen teos: Augustus
Kustantaja: Bazar
Suomentaja: Ilkka Rekiaro
ISBN: 978-952-279-399-7
Sivuja: 429
Mistä: Arvostelukappale kustantajalta.
Kestäisikö toisen lukemisen: Kyllä haluaisin tavoitella yli 108 sivuun. Ehkä toiste.
Haluaisinko nähdä tästä elokuvan: Ymmärtäisinköhän sitten?
Montako tähteä: * (se tulee aikaisemmista kirjoista ja siitä, että tämä varmaan on aivan merkittävä teos, palkinnot ja kaikki kuitenkin…)

Erik Bertrand Larssen: PARAS

14 keskiviikko Kes 2017

Posted by Kulttulinaristi in Kirjallisuus, Yleinen

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

Arvostan, Arvostelen, Bazar, Elämys, Kirja, Kulttuuri

Nykyään herään useimpina aamuina mielessäni kysymys: Mitähän mukavaa tänään tapahtuu?

Kun heräät huomenna, älä torkuta, vaan ala pohtia, mitä mukavaa päivän aikana mahtaa tapahtua. Jos haluat saada päivästä kaiken irti, älä mieti, että pitäisiköhän sinun lähteä lenkille vai vielä köllötellä. Mukavuudenhalusi saa sinut vastaamaan köllöttelyn puolesta. Sen sijaan mieti, miltä sinusta tuntuu lenkin jälkeen.

Mikään oppi ei tule ilmaiseksi eikä luonnonlahjakkuutta ole olemassakaan. On vain kovaa harjoittelua. Kaiken uuden oppiminen vaatii toistoa ja treenausta, on kyse sitten torven soitosta, shakin peluusta tai uuden aamukysymyksen opettelusta.

Nämä ovat tärkeimmät opit, mitkä olen sisäistänyt norjalaisen mentaalivalmentajan Erik Bertrand Larssenin kirjasta Paras. Siinä on paljon muitakin huippuoppeja, jotka voisi tiivistää muutamaan lauseeseen. Sellaisenaanhan ne eivät mitään kenellekään opeta, mutta kirjassa kerrottujen esimerkkien avulla kyllä.

Paras ensin.

Larssen on koulutukseltaan upseeri, laskuvarjosotilas ja taloustieteilijä, joka on siirtänyt oppejaan kaikilta aloilta mentaalivalmennukseen. Hän on valmentanut huippu-urheilijoita ja yritysjohtajia ja lopulta koonnut oppinsa kirjaksi. Kirjassa on paikoittain vähän ahdistavan innokas amerikkalainen kerrontatyyli, mutta sen kun pystyy ohittamaan, itse sanoma on älyttömän hyvä.

Mokani kirjan kanssa oli se, että aloin lukea sitä innolla, mutta puuduin jossain vaiheessa ja aloitin samaan aikaan toisen (tosin tylsän) kirjan lukemisen. Jäivät sitten molemmat ja tauko kesti liian kauan. Oli vaikea päästä uudelleen kirjaan kiinni, mutta lopulta sekin onnistui ja taas innostuin.

Seuraavaksi pitäisi tarttua Larssenin seuraavaan kirjaan. Sen nimi on kevyesti Helvetinviikko. En ole uskaltanut kirjaa vielä avata, koska uskon sen olevan helvetillinen kirja. Se opastaa Helvetinviikkoon, jolloin kaikki tehdään Larssenin oppien mukaan. Se sairaalla tavalla kiehtoo minua ja siksi en ole sitä avannutkaan, kun mietin, että onko se sitten mentävä heti se viikko itsekin vai pitääkö lukea ensin. Vähän pelottaa myös, että siinä on ylipaljon urheilua ja että se siihen sitten kaatuu koko viikko tällaiselta kirjan ja pelikonsolin ääressä viihtyvältä plösöltä. No joo ehkä olen nynny. Tai laiska. Laiska nynny!

Miltähän mahtaisi tuntua sen viikon jälkeen kun olisi itsensä vetänyt ihan piippuun?

”Ihminen ei yleensä kadu valintojaan. Sen sijaan hän katuu usein niitä valintoja, joita ei tehnyt.”

Kirjailija: Erik Bertrand Larssen
Kirja: PARAS
Alkuperäinen teos: Bli best med mental trening
Kustantaja: Bazar
Suomentaja: Päivi Kivelä
ISBN: 978-952-279-422-2
Sivuja: 248
Mistä: Arvostelukappale kustantajalta.
Kestäisikö toisen lukemisen: Tämä suorastaan pitää lukea toistamiseen.
Haluaisinko nähdä tästä elokuvan: No ei tämmösestä pysty tekemään.
Montako tähteä: **** (se oli paikoittain pikkuisen tylsä ja siitä lähtee yksi tähti, kokonaisuudessaan varsin kiinnostava kirja)

Bazarin uutuudet

12 keskiviikko Huh 2017

Posted by Kulttulinaristi in Kirjallisuus, Yleinen

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

Bazar, Kirja, Kulttuuri

Kirjakauden kohokohtia on se, kun uutuuskatalogit alkavat putkahdella postilaatikkoon. Pari viikkoa sitten kävin keräilemässä koko viikon postit kerralla ja siellähän oli seassa Bazarin syysmallisto. Kuvasto löytyy tästä linkistä.

Bazarin kirjakuvaston kansi on melko monitulkintainen… tai oikeammin Eowyn Iveyn kirjan kansi, mutta kuitenkin!

Jos ehtisin, haluaisin lukea ehkä kaikki uutuuskirjat, mutta nostan tässä omaksi TOP3-listakseni:

Alaskalaissyntyisen Eowyn Iveyn kirjan Maailman kirkkaalle laidalle, joka yllättäen sijoittuu Alaskaan. Sanovat, että tarina on kiehtova ja samalla hyytävä tarina rakkaudesta, seikkailusta ja selviytymisestä. Tarkoitetaankohan hyytävällä tässä talvisen kylmää vai viiltävää kauhua…?

Irlantilaisen John Boynen Poika vuoren huipulla tuntuu sopivan ahdistavan hyvin nykypäivään. Se sijoittuu ajallisesti toiseen maailmansotaan kertoen pariisilaispojasta, joka joutuu orpona muuttamaan Saksaan tätinsä luokse, jossa muuttuu arasta poikasesta unformua kantavaksi sotilaaksi.

Aivan ykkösodotuskohde on kuitenkin Yuval Noah Hararin teos Homo Deus – huomisen lyhyt historia. Se on tietokirja, joka kurkistaa tulevaisuuteen. Hararin edellinen kirja Sapiens (linkissä arvosteluni) oli niin uskomattoman hyvä kirja, että tämän seuraavan ei luulisi olevan kovinkaan huono.

Kivoja kirjoja kaikille kuille.

Hugh Howey: Hiekka

02 sunnuntai Huh 2017

Posted by Kulttulinaristi in Kirjallisuus, Yleinen

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

Arvostelen, Kirja, Kulttuuri, Like

Mikä on paras ikinämilloinkaan lukemasi kirja -kysymykseen vastaan kyllä että Hugh Howeyn Siilo, vaikka jalompaa olisi vastata vaikka Seitsemän veljestä tai Sota ja rauha. Nooh, rehellisyys maan perii.

Siilo-sarjaan kuului kolme kirjaa, joista ensimmäinen oli siis paras ikinä, toinen (Siirros) vähän vaikeaselkoinen ja kolmas (Kohtalo <-linkistä arvosteluuni) taas oikein hyvä. Siksi meinasin mennä sijoiltani koko ihminen kun jonkun kirjabloggarin instagrammissa näin kuvan Howeyn uudesta kirjasta.

Kun olettaa luvassa olevan jotain upeaa, haluaa elämystä lykätä. Olisin toisaalta halunnut lukea kirjan heti saatuani sen käsiini, mutta toisin kävi ja odottelin ja vartoilin. Kun aloitin, oli kirja muutaman illan urakka, niin helppoa luettavaa se kuitenkin oli.

Hugh Howey: Hiekka

Kuten Siilo-trilogiassakin, saa Hugh Howey maalattua Hiekan maiseman tarkasti mieleeni. Näen sen aavikoituneen maiseman, jossa tulevaisuuden ihmiset yrittävät elää ja selviytyä. Kaikki on kadonnut aikojen kuluessa hiekkaan, ei ole kuin tuuli ja tuiverrus ja jostain kaukaa kuuluva jyske.

     Aurinko porotti hiekkapilvien väistyessä. Koko päivän joko paistoi tai satoi hiekkaa. Öisin oli kylmä ja pedot ulvoivat. Elämän piinat seurasivat toisiaan vuoroissa, joten jokin niistä päivysti aina. Ihmisestä nyhdettiin kurjuutta päivin ja öin samalla tavalla kuin vettä ja öljyä pumpattiin maan uumenista. Se vero perittiin jokaiselta, joka oli tahtomattaan syntynyt tähän maailmaan.

Siinä, missä Siilo on moniulotteinen ja pikkutarkka, tämä Hiekka jotenkin tuntuu menevän sieltä, mistä aita on matalin. Siilon alussa jaetut pelikortit menevät kohta alun jälkeen uuteen jakoon, mutta kaikki tuntuu järkevältä ja perustellulta. Hiekka taas on jotenkin kevyt rakennelma tai ohut. Sen maisema ja maailma ovat mielenkiintoiset samoin kuin ensin vähän ufolta tuntuva hiekkasukellus. Se on kuitenkin kuvailtu niin hienosti, että se tuntuu aivan mahdolliselta ja todelliselta. On luotu uskottavasti jotain, mitä ei (ainakaan vielä) ole olemassa.

Hugh Howey: Hiekka

Mutta itse tarina, se on se, mikä on liian helppo. Kyse on perheestä, jossa isä on lähtenyt livohkaan ja perhe sittemmin hajonnut ympäriinsä, kuitenkin samaan kylään tai kaupunkiin, paikan kokoa on vähän vaikea hahmottaa. Toisaalta ollaan pienessä piirissä, toisaalta kuitenkin suuressa kaupungissa. Aivoissa tuntuu samalta kuin Paulo Coelhon Vakoojassa, jossa ei pysty päättämään, onko tarina satua vai totta tai silmälaseissa, jotka tarkentavat väärin. Vaikka kuinka yrität, et saa tarkennettua kuvaa teräväksi. Mikä tekee tarinasta liian helpon on se, että kaikkialle hajaantuneen perheen jäsenet saattavat aivan yhtäkkiä, tosta noin vain tavata toisensa keskellä aavikkoa juuri, kun toinen on nääntymässä janoon ja kuumuuteen. Jos tämä kävisi edes vain kerran, mutta kun se käy jonkunkin kerran. Hiekkasukellus, sellaisena kuin se tähän on keksitty, tuntuu tarinaan kuuluen suorastaan järkevältä, mutta tyhjyydessä kohtaamisen mahdollisuus on jotenkin liian suuri sattuma.

Vai miltä tuntuu, jos olet vaeltanut ilman karttoja ja kompasseja reilun viikon aavikolla ja muistanut, millä puolella näkymää täytyy suurta hiekkakasaa pitää ja sitten, PIM vain, saavut juuri oikealla hetkellä oikeaan paikkaan, jossa et ole koskaan käynytkään? Käyttäisin tähän sellaista valtamerilaivavertausta, että jos lähtösatamassa lähtee metrin verran sivummalle, mitä on ollut aikomus ja koko matkan menee luotisuoraan, niin maapallon toisella puolella perille saavutaan kovin eri kohtaan, mihin oli tarkoitus.

Minä en ole mikään pikalukija, joten tulen lukeneeksi lauseet tarkkaan. Siksi harmittaa ihan hurjasti, jos tekstiin on päässyt kirjoitusvirheitä. Yksi tai kaksi on ihan ookoo, mutta suurempi määrä alkaa vaivata. Tai väärät sanamuodot eli huono suomi. Häpeän vähän itsekin tätä pilkunnu…viilaajamaisuuttani, mutta on vaikea kestää kieleemme hiipivää amerikkalaistumista, joka tähänkin käännökseen on päässyt livahtamaan (s. 173) ”En voi käydä toisen kerran suihkussa vain siksi…” Oikeampi muoto lienee ”toista kertaa”. Pikkujutt, pintahaava, mutta silti.

Millä lie lukmisharrastuksen vasemmalla jalalla olen tähän vuoteen herännyt, ja vieläpä näin tolkuttoman myöhäisessä vaiheessa, kun mitään oikein innostavaa ei ole vielä osunut kohdalle? Toki mitä enemmän lukee, sitä enemmän saa vertailupohjaa ja varmasti sitä kriittisemmäksi lukijaksi muuttuu. Kun on kerran saanut maistaa jotain hyvää, haluaa sitä toiste ja kun sitä on saanut tarpeeksi monta kertaa, täytyy päästä maistamaan jotain vieläkin makeampaa.

Kohtako sitten ollaan jo muinaisen Levottomat-elokuvan teemassa, että kun mikään ei tunnu miltään?

Kirjailija: Hugh Howey
Kirja: Hiekka
Alkuperäinen teos: Sand
Kustantaja: Like
Suomentaja: Einari Aaltonen
ISBN: 978-952-01-1467-1
Sivuja: 351
Mistä: Arvostelukappale kustantajalta.
Kestäisikö toisen lukemisen: Emmä taida. Siilon sen sijaan kyllä.
Haluaisinko nähdä tästä elokuvan: Vaikka, sehän voisi näyttää ihan hienolta.
Montako tähteä: ***- (jos odotukset eivät olisi olleet niin korkealla, olisi arvosana taatusti ollut parempi)

Paulo Coelho: Vakooja

30 torstai Maa 2017

Posted by Kulttulinaristi in Kirjallisuus, Yleinen

≈ Jätä kommentti

Avainsanat

Arvostelen, Bazar, Historia, Kirja, Kulttuuri

Sain Paulo Coelhon varmasti tunnetuimman teoksen, Alkemistin, kaverilta joululahjaksi joskus nuorena. Kävimme silloin joka joulu Oulussa ja matkalla kotiin oli aikaa lukea. Jotenkin näen mielessäni sen hetken, kun isän vieressä etupenkillä (äiti unessa takana) luin kirjan loppuun ja kuinka itkin, itkin ja itkin. Mitä siinä tapahtui, en muista, mutta jotenkin se oli ihan hirmuisen vaikuttavaa.

Kirjahyllystäni löytyy lähes kaikki Coelhon teokset… Tsekkasin tässä välissä Paulo Coelho -Wikipedian ja joudunkin korjaamaan: reilu puolet Coelhon suomennetuista teoksista. Alkemistin jälkeen nimittäin olin siinä ajatuksessa, että tuon symboliikan viljelijän kirjojen on kaikkien oltava hyviä. Olen lukenut niistä lähes kaikki, muttei mikään niistä ole yltänyt sellaisiin sfääreihin kuin se ensimmäinen. Olen jututtanut joitakin muitakin Coelhonsa lukeneita ja kyllä ovat kaikki yhdessä tuumin samaa mieltä kanssani. Jopa jossain vaiheessa kylläsyin siihen kun ei vain edes lähelle yhtä hyvää löytynyt.

Kun nyt sain tilaisuuden lukea Coelhon uusimman kirjan, Vakoojan, päätin antaa taas mahdollisuuden.

Vakooja vehkan alla.

Kirjan alussa lukee:

Perustuu tositapahtumiin.

Perustuu. Jos elokuva perustuu tositapahtumiin, voi kuvitella, että pohjalla on totuus, mutta sitä on elokuvan vuoksi vähän maustettu. Sen jotenkin tietää olevan väritettyä totuutta. Kun kirja perustuu tositapahtumiin, voi kai ajatella sen olevan myös väritetty tarina. Mutta missä menee toden ja sadun raja?

Kirjassa Mata Hari, sekä arvostusta että pahennusta herättänyt, tasan sata vuotta sitten kuollut näyttelijä, kurtisaani ja tanssija, vakoojakin(ko?) kirjoittaa kirjettä vankilassa vapauttavaa päätöstä odotellessaan. Kirjeessä hän käy läpi elämäänsä ja kokemuksiaan.

Ongelmani tässä perustuu tositapahtumiin -asiassa on se, että mistä ja miksi juuri Paulo Coelho on saanut tämän kirjeen käsiinsä. Hänhän on yksi maailman tunnetuimmista kirjailijoista, joten kai hän yhden kirjeenkin on voinut tulla saaneeksi, mutta miksi se ei olisi tullut julki aiemmin ja kun nyt kerran on, niin miksi hän, joka muuten kirjoittaa eteerisiä, moniuloitteisia ja -tulkintaisia symboliikkakirjoja, kirjoittaisi puhtaaksi yhden vanhan kirjeen omalla nimellään. Tätä minä sitten pohdin koko kirjan lukemisen ajan, joka tosin on aika lyhyt aika, koska kirja on nopeasti luettavissa. Kenen sanoja ja ajatuksia oli hieno kohta, jossa nuori Margaretha Zelle sai äidiltään kukansiemeniä pienessä pussukassa saatesanoin

     ”Kukat opettavat meille, että mikään ei ole pysyvää, ei kauneus eikä kuihtuminen, sillä ne antavat uusia siemeniä. Muista tämä, kun tunnet iloa, surua tai tuskaa. Kaikki muuttuu, vanhenee, kuolee ja syntyy uudelleen.” – – –
     ”Korkeimmatkin puut kasvavat samalaisista pienistä siemenistä. Muista se, äläkä yritä saada aikaa kulumman nopeammin.”

Onko tämä totta? Onko tämä tapahtunut? Onko Margaretha saanut mukaansa pussukan, siemenet ja nuo sanat vai onko tämä Coelhon sanomaa, vaikkakin hienoa sellaista?

Poiketen tavoistani, aion tehdä pienen paljastuksen, koska olisin itsekin tällaisen paljastuksen halunnut lukea. En kursivoi sitä, ettei se tätä alustusta lukematta hyppää tahattomasti silmiin. Se ei mielestäni spoilaa mitään, siksi sen rohkenen tehdä. Jälkisanoissa Coelho kirjoittaa kirjan tapahtumien olevan totta, mutta että hän on joutunut luomaan dialogit, yhdistämään tapahtumia, muuttelemaan tapahtumien järjestystä ja poistamaan merkityksettömiksi kokemiaan asioita. Hän painottaa, että kirja ei ole Mata Harin elämäkerta. Ei kai totuutta ja täyttä totta ole mahdollistakaan taltioida muiden kuin Karl Ove Knausgårdin, tuon oman norjalaisuutensa dokumentoijan (yritin lukea, en toisaalta kestänyt liikaa totuuttakaan). Haluaisin kuitenkin voida luottaa lukemaani ja kaipaisin jonkinlaisen tiedon totuuden määrästä ennen teoksen lukemista.

Onkohan muilla tätä samaa vikaa kuin minulla vai olenko vain jotenkin liian suoraviivainen? Ei tämä Vakooja ole ollenkaan ainoa, jossa olen samoja asioita joutunut pohtimaan.

Kirjailija: Paulo Coelho
Kirja: Vakooja
Alkuperäinen teos: A Espiã
Kustantaja: Bazar
Suomentaja: Jarna Piippo ja Sanna Pernu
ISBN: 978-952-279-392-8
Sivuja: 190
Mistä: Arvostelukappale kustantajalta.
Kestäisikö toisen lukemisen: Nopsaanhan tämän luin, mutta tokkopa toistamiseen.
Haluaisinko nähdä tästä elokuvan: Miksikäs en.
Montako tähteä: **+ (voisikohan se olla enemmän, jos olisin tiennyt alusta asti sen, mikä lopussa kerrottiin?)

← Older posts
Newer posts →

Arkisto

  • toukokuu 2018 (1)
  • huhtikuu 2018 (6)
  • maaliskuu 2018 (1)
  • helmikuu 2018 (4)
  • syyskuu 2017 (5)
  • elokuu 2017 (1)
  • kesäkuu 2017 (3)
  • huhtikuu 2017 (2)
  • maaliskuu 2017 (2)
  • helmikuu 2017 (3)
  • tammikuu 2017 (1)
  • joulukuu 2016 (1)
  • marraskuu 2016 (3)
  • lokakuu 2016 (8)
  • syyskuu 2016 (7)
  • elokuu 2016 (6)
  • heinäkuu 2016 (12)
  • kesäkuu 2016 (3)
  • toukokuu 2016 (3)
  • huhtikuu 2016 (10)
  • maaliskuu 2016 (16)
  • helmikuu 2016 (7)
  • tammikuu 2016 (7)
  • joulukuu 2015 (3)
  • marraskuu 2015 (18)
  • lokakuu 2015 (16)
  • syyskuu 2015 (14)
  • elokuu 2015 (10)
  • heinäkuu 2015 (29)
  • kesäkuu 2015 (6)
  • toukokuu 2015 (5)
  • huhtikuu 2015 (7)
  • maaliskuu 2015 (9)
  • helmikuu 2015 (27)
  • tammikuu 2015 (29)
  • joulukuu 2014 (7)
  • marraskuu 2014 (19)

Kategoriat

  • Elokuva (12)
  • Juoma (20)
  • Kirjallisuus (75)
  • Konsertti (14)
  • Lehti (7)
  • Matkailu (61)
  • Museo/Näyttely (18)
  • Musiikki (24)
  • Peli (7)
  • Radio (5)
  • Ravintola (58)
  • Resepti (59)
  • Ruoka (125)
  • Teatteri (40)
  • Televisio (12)
  • Yleinen (248)

Avainsanat

200 kcal Alkoholi Arvostan Arvostelen Bazar Bon Eines Elokuva Elämys Ferran Adrià Gourmet Grillaus Hans Välimäki Hedelmä Helsinki Herkku Historia Homoseksuaalisuus Hämmästelen Juusto Jälkiruoka Kahvi Kahvila Kala Kana/broiler Kasvisruoka Keitto Kirja Konsertti Kotimaan matkailu Kotiruoka Kulinarismi Kulttuuri Lapsen kanssa Lastenteatteri Leipä Liha Like Lontoo Lounas Maisema Matkailu Menorca Moskova Museo Museokortti Musiikki Musikaali Nähtävyys Näyttely Otava/Seven Oulu Perinteinen Pizza Pori Praha Ravintola Resepti Salaatti Snack Stockmann Tammi Tampere Tampere-Talo Tampereen Teatteri Tampereen Työväen Teatteri Teatteri Televisio Televisiosarja Teos Turku Valokuvin kerrottu Venäjä Wsoy Ärsyttävää

Syötä sähköpostiosoitteesi, niin voit seurata tätä blogia ja saat ilmoituksia uusista julkaisuista sähköpostitse.

Follow Kulttulinarismia on WordPress.com

Pidä blogia WordPress.comissa.

  • Seuraa Seurataan
    • Kulttulinarismia
    • Already have a WordPress.com account? Log in now.
    • Kulttulinarismia
    • Mukauta
    • Seuraa Seurataan
    • Kirjaudu
    • Kirjaudu sisään
    • Ilmoita sisällöstä
    • Näytä sivu lukijassa
    • Hallitse tilauksia
    • Pienennä tämä palkki
 

Ladataan kommentteja...