Vaikken olekaan mikään kahvihifistelijä, on kapselikahvi ollut minulle kauhistus. Syy on kapseleiden muovijätteessä. Sitten kohtasin monikansallisen pahuudenytimen ja valaistuin. Nespresson kapselit ovat alumiinia, joten ne voi kierrättää pienmetallijätteeseen ja kun taloyhtiössä sellainen astia löytyy, niin helppoa on.
Nespressolla on muotoilu hallussa. Kapselit ovat kirjavia ja kauniita, koneetkin kivan näköisiä ja oheistuotteet ovat niin hienoja, että niitä tekee mieli ostaa, vaikkei tarvitsisi.
Jonollinen jämäkapseleita.
Kaikista näistä riippumatta olen vähentänyt kotikahvittelua, enkä ole tullut tilanneeksi kapseleita lisää, vaikka alkavat käydä vähiin. Kapselit tilataan netistä tai puhelinpalvelusta, kaupasta niitä ei saa. Olen venyttänyt tilaamista kauan, kun en ole saanut aikaiseksi. Mutta kas, tänään soi puhelin ja Nespressolta soitettiin ja kysyttiin, olenko tyytyväinen heihin. Olivat kenties huomanneet pitkäksi venähtäneen tilausvälin. Sen sijaan, että olisin näpytellyt tilausta koneelle, nainen luurissa teki sen puolestani ja pisti vielä 20 kapselia veloituksetta.
Jos vanhat merkit pitävät paikkaansa, nautiskelen viimeistään ylihuomenna, mutta ehkä jo huomenna, uusia kahveja. Erittäin hyvää palvelua!
Nyt menin törmäämään internetin ihmeellisessä maailmassa niin ihastuttavan oloiseen reseptiin, että meinasi tulla silmäkulmaan kyynel. Jaan sen tänne ihan vaan kokeilematta ja lupaan ja vannon kautta kiven ja kannon sen joskus testata. Olen nimittäin kaavaillut joskus kotitekoisten mozzarellatikkujen testaamista, mutta tämähän se vasta olisi jotain.
Minulle on jo useasti huomautettu, että tämä blogin kaksiäänisyydestä se toinen ääni puuttuu. Nyt siitä ei ole tokikaan enää aikoihin huomautettu, joten liekö epätoivo vallannut Kulttulinaristin?
Oli miten oli, heivaan ukuleleni hetkeksi syrjään ja otan näppäimistön kauniisiin käsiini. Kas, katsoipa eräänä iltana kauan kauan sitten Kulttulinaristi boksilta jotain musiikkiohjelmaa. Hän yleensä kaikenmoisia taidejuttuja katselee ja minä taas en, mutta tätä ohjelmaa siinä omien puuhien ohessa kuuntelin ja sehän kuulosti vallan hauskalta! Ohjelmassa oli kyseessä Ylen lähettämä The Ukulele Orchestra of Great Britainin Anarchy in the Ukulele – Live at the Barbican. (Jos et usko katso pätkä Royal Albert Hall -keikasta.)
Siitähän alkoikin sitten sellainen puolisalattu ukulelevillitys, että katselin salaa tuota tallennetta aina kun Kulttulinaristin silmä vältti vaikkakaan sitä ei kovin usein tapahtunut. Haa, vaan tuli leikkauksesta johtuvaa sairaslomaa jolloin piti vain maata ja töllötellä töllöä eikä kukaan ollut vahtimassa ja mikäli Anarkia Ukulelellä olisi ollut VHS:llä olisi se varmasti kulunut puhki. Eipä aikaakaan kun olin kuntoutunut tolpilleni ja ukulelen ostoonhan sitä oli lähdettävä!
Tässä välissä kerron, että ikinä en ole mitään muuta soittanut kuin puhelinta ja siihenkin minulla on kammo. Soittohommat ovat täyttä utopiaa. Pienenä halusin toki soittaa viulua ja kovasti kaverin kanssa soittotunnille olisi riennettykin, mutta liekkö vanhemmillani jokin viisaus ollut kun sen torppasivat. Sain joululahjaksi sitten sähköiset kosketinsoittimen ja sehän olikin siitä kiva vehje, että siihen oli valmiiksi nauhoitettu biisejä, joten mitään ei tarvinnut itse opetella. Isäni kojeella monesti vieraat sitten ällistyttikin vetäisemällä Hey Jude –kappaleen näyttelemällä sen soittamista. Vähäiset OIKEAT soittokokemukseni perustuvat ala-asteen pakollisiin musiikkitunteihin ja juurikin niihin pakollisiin nokkahuilusoitantoihin. Kolme vuotta lepuutin huilua huulillani ja esitin sen soittamista (kun ei puhaltanut huiluun ei sitä tarvinnut myöskään pestä! Laiskuuden huippu?). Tuli sitten se päivä, että siirtyminen yläasteelle oli enää nokkahuilukokeesta kiinni ja edellisenä ilta jouduin opettelemaan sormiliikkeet, joilla nokkiksesta lähtee ääni, jota hyvällä mielikuvituksella saattoi arvata Elefanttimarssiksi. Pimeässä komerossa sitä sitten opettajalle esittämään ja mahtoi olla opettajalla olla ylpeyden hetket, että kolme vuotta eikä suotta!
Mutta takaisin ukuleleen. Ukulele on havaijilainen kitaramainen pieni nelikielinen soitin. Vähän liikuttavan näköinen jos minulta kysytään. Ilmeisesti ukulele on tänä päivänä ympäri maailmaa hittisoitin ja soitinkauppa, josta oman Mahaloni (alle 50e) mukaan nappasin, sanoi myyvänsä niitä tusinoittain joululahjoiksi. Soittotaidottomana oman tien kulkijana pari iltaa rämpyttelin itsekseni soitinta. Virityksistäkään en mitään tiennyt, mutta onneksi kännykkään oli tarjolla erihyviä virittimiä! Päädyin ostamaan verkosta ukulelen opastuskurssin, joka mainosti olevansa paras ja kuinka muutama minuutti pari kertaa viikossa tekee juuri minusta ukulelevirtuoosin. No tuskin uskoin, mutta kohti tähteyttä havitellessani on kivaa, että on soittokavereita ja Ukulele Buddyistä sitä juuri onkin! Mutta JP ja Mitch minua jo odottelevatkin jammailemaan kanssaan, joten moro!
Minä, Mitch ja JP jammaillaan!
Verkkokurssi: Ukulelen opetusta Missä:http://www.ukulelebuddy.com/ Vaikeusaste: Noviisista virtuoosiksi Oliko kallis: Ei paha: 10h online opastusta 67 dollaria – eliniäksi Käyttäisinkö uudestaan: Kyllä ja käytänkin
Kerta kaikkiaan. Ja taas, yhteen vai erikseen? Internweb kertoo, että mieluiten erikseen. Toista ongelmaa ratkoessani löysin niinkin hienon paikan kuin: Kirjoittajan ABC-kortti. Kaikkea ihanaa tarjoaa internet lukijalleen.
Tosiasiahan on se, että viilailen itsekin pilkkuja. Muiden kirjoituksista. Omiaan voikin sitten katsoa vaaleanpunaisemmin lasein. Kirjoitan pitkälti siten kuin puhun. Osan selkeistä kielioppivirheistä teen kirjoittaessani tieten ja tahallani, osan tahattomasti. Tottahan se on, että ylioppilaskirjoituksista on aikaa vierähtänyt, no, tovi. Ei silloin ollut koulussa kuin yksi tietokone eikä kellään mitään sähköposteja. Kaikki tehtiin hissuksemmin, taiten ja käsin.
Sittemmin on tullut netti ja tekstiviesti ja ennalta-arvaava tekstinsyöttö ja pirun pienet puhelinnappulat, joilla ei mitenkään voi kirjoittaa oikein. Olen alkanut sallia itselleni huonompaa kieltä, enemmän kirjoitusvirheitä, kaksi pistettä kolmen sijaan, isolla kirjoitetun sanan ilman väliä heti toisen perään, joskus jopa pienellä kirjaimella alkavan lauseen. Ja kas, siinä samalla kielioppi katoaa ja täytyy miettiä, tuleeko pilkku ettäjottakoskakunjosvaikan eteen vai ei ja onko yhdyssana yhdyssana vai yhdys sana.
Yritä tässä sitten.
On se netti yhden hyvänkin tuonut ja se on se, ettei tarvitse kaivaa sanakirjaa esille. Voi mennä vaikka Kielitoimiston sanakirjaan tai Kielikellon arkistoon. Siinäpä piristettä oman kielen ja kieliopin unohtamisesta johtuviin synkkiin iltoihin.
Kulttulinarismia 