Samalla kun ruotsalaisyhtye Kent on päättänyt ihan kerrassaan viimeisen Helsingin konserttinsa ikinä, on hyvä muistella toisen suuren ruotsalaisnimen, Eva Dahlgrenin konserttia Tampereella.

Vuosien varrella on tullut seurattua niin Dahlgrenia kuin hänen puolisoaan, korusuunnittelija Efva Attlingiakin monessa käänteessä. Eva Dahlgrenin konserteissa on käyty niin Helsingissä, Tampereella kuin Turussakin. On ollut yksityiskonsertteja, mutta myös yhteiskonsertteja muiden artistien kanssa. Paras konserttielämys ikinä oli Helsingissä Ravintola Teatterissa, Efva Attlingin Suomen valloituksen 10-vuotisjuhlissa, joissa Dahlgren veti lyhyen ja ytimekkään, intiimin klubikeikan – varsinainen kerran elämässä -elämys.

Nyt edellisestä konsertista on aikaa vallan paljon aikaa ja Suomen muutaman kaupungin kiertue pääsi suorastaan yllättämään. Kaikesta huolimatta paikat lopulta aivan täyteen Tampere-talon saliin saatiin jollain onnen kantamoisella aivan keskeltä, olisikohan ollut riviltä kolme.

Uutta levyä en ollut ymmärtänyt kuunnella ennakkoon, kuin ei seuralaisenikaan. Oikein hienojen uusien kappaleiden lisäksi tuli tuttuun tapaan myös kourallinen takuuvarmoja lempikappaleita. Erona aikaisempiin konsertteihin tämä musiikki oli jotenkin raskaampaa vääntöä. Lavastus oli toisaalta hyvin vaatimaton, mutta valoilla luotiin upeita maisemia ja tunnelmia. Dahlgren kertoikin perehtyneensä muutaman vuoden valokuvausprojektinsa yhteydessä valoon ja valaistukseen. Liekö se vaikuttanut myös konsertin valaistukseen.

Eva Dahlgren puhuu aina konserttiensa välispiikit ruotsiksi. Sisäsuomalaista se on joskus harmittanut kun virkamiesruotsinsa paremmin oppineet ovat hyville jutuille naureskelleet ja itsen on vain täytynyt hymähdellä mitäänymmärtämättömänä oikeissa kohdissa, aina myöhässä. Mikä lie kypsyminen tapahtunut minussa, mutta tällä kerralla ymmärsin lähes kaiken. Puheen. Dahlgrenin puheet eivät kuulosta koskaan kovin harjoitelluilta, mutta tulevat luontevasti ja ovat hauskoja, jotain sentään ymmärtänyt olen minäkin. Kaiken kaikkiaan koko Dahlgren on aina vaikuttanut lempeältä, lämpimältä, huumorintajuiselta ja jotenkin suomalaiseen sielunmaisemaan sopivalta artistilta. Ei diivalta eikä tähdeltä,vaan tavalliselta (joskin aika upealta) naiselta, joka vaan sattuu tekemään lauluja ja esittämään ne ihan järkyttävän hyvin.

Nostan hattua moiselle naiselle ja jään odottelemaan seuraavaa konserttia, joka toivottavasti ei anna odottaa itseään niin kauaa kuin tämä antoi.