Näinkin kaukana Suomesta paikoilla näkyi toisinaan olevan nimet myös suomeksi. Tie seuraili pitkän matkaa alas virtaavaa Sarvisjokea. Tai ylös virtaavaa, miten vaan, maantieteellisesti ylös ja painovoimallisesti alas. Siinä se virtaa vaan vuodesta toiseen. Toteaisin kuin entinen turisti Thaimaassa termiittien monikaistaista valtatietä ja loputonta virtaa tuijottaessaan: mistä ne tulevat, minne ne menevät?

Altan vihreiden, lämpimien ja rehevien maisemien jälkeen oli jopa vähän pelottavaa ajaa pitkää ja suoraa karua ylänköä kohti Olderfjordia. Maisema oli täysin toinen. Uskomattoman autio. Muutamia autoja ja jokusta kaukaista tönöä lukuun ottamatta missään ei ollut mitään. Hämmästyttävä tyhjyys. Ajatukset siitä, miltä täällä näyttää ja miten täällä selviää talvella.

Olderfjordissa oli ihana pieni yhdistetty kauppa, posti ja huoltoasema nimeltä Lind & Sønn As. Siitä matka jatkui vähän päässä olevan kartan sekoittaen niin, että Jäämeri olikin siirtynyt oikealle puolen kun Altassa se vielä oli vasemmalla ja koko ajan mentiin pohjoiseen päin. Syy selviää kartasta, mutta hetken aikaa oli suunnat sekaisin.

Pohjoiseen menevää (ainoaa) tietä reunustavata jylhät liuskekivijyrkänteet. Paikoittain kiviä oli tippunut tiellekin, kaahailu ei siis kannattanut. Ajatella, toisella puolella upeat jyrkänteet, toisella loputtomasti vettä.

Matkaa kohteeseen oli vielä jotain 50 ja 100 km:n välillä, mutta tälle rannalle oli pysähdyttävä. Tyyni veden pinta, täydellinen hiljaisuus ja autio ranta. Maisema voisi olla yhtä hyvin Välimereltä, mutta tämä vesi oli täydellisen kirkasta ja rannalla lojui muutaman meduusan kanssa edesmenneiden kuningasrapujen kuoren kappaleita. Aikamoisia otuksia.

Tästä maisemasta ei ollut kiire pois, vaikka hostellin viimeinen sisäänkirjautumisaikalähestyi uhkaavasti. On hetkiä, joina kiire on toissijaista.

Suuria kivitorneja, pieniä kivitorneja… ja paljon kiviä, joissa luki mustalla tussilla kirjoitettuna rakastavaisten nimiä. Ehkä täällä olisi saanut nätisti töhriä? Minusta ne tekstit olivat aika romanttisia ja ihan paikallaan.

Kas, poroja tiellä. Vähän täällä ja siellä.

Honningsvågia lähestyttäessä näkyi myös jossain kauempana vedessä pieni talojen alue. Nousin autosta ihastelemaan maisemaa, kuuntelemaan merilintujen huutelua ja haistelemaan raikastakin raikkaampaa pohjoista meri-ilmaa. Harvinaista herkkua ja näin pohjoisessa ensimmäistä kertaa ikinä.

Matkan varrelle osui useita toisinaan pitkiäkin tunneleita. Tunnelin suulla näkyi merkintä tunnelin pituudesta ja kuinka korkealla meren pinnasta tunneli kulki. Nordkapp-tunnelenissa luki mitaksi 6870 m ja maininta 212 m.u.h tarkoitti, kuinka paljon meren pinnan ALLA se kulki. Vaikka tunneli oli tilava ja valaistu, mitä se joskus männävuosina ei ollut, tuntui aika hurjalta ajaa vain alemmas ja alemmas ja alemmas ja ajatella, mitä pään päällä oli. Jäämeri.

Tunnelin jälkeen ymmärsi todella saapuneensa pohjoiseen. Ilma oli vielä kirkkaampaa ja raikkaampaa. Lämpöä juhannusviikolla oli kymmenisen astetta, mutta se ei tuntunut kylmältä ollenkaan. Se tuntui ihanalta.

Aurinko laski vuoren taa, horisontin alle sitten vasta joskus loppukesästä. Pohjoisen kesä on erikoisessa valossaan sanoin kuvaamaton!