Kuten usein muulloinkin, päädyn nytkin kirjoittamaan muista aiheista.

Julia Cameron on kirjoittanut kirjan ”Tyhjän paperin nautinto”. Se on hyllyssä, en ole lukenut. Minulla sen sijaan on tyhjän paperin kauhu. Mietin koko päivän, mistä kaikista aiheista minun pitäisi kirjoittaa. Blogikuvakansioni alkaa kohta hidastaa tietokonetta, koska se on täynnä kuvia noista kirjoittamattomista aiheista. Selaan kuvia ja ahdistun. Tuijotan tyhjää tilaa, vilkkuvaa kursoria, mietin, mistä pitikään kirjoittaa. Ja jos keksin, ihmettelen, mitä siitä piti kirjoittaa.

Kirjoista Stoner, Tulevaisuuden Arabi, Voi, maamme Suomi… Näytelmistä, joita ei enää edes esitetä, ravintoloista, joiden ruokaa en enää muista, nippanappa ehkä sen, oliko se hyvä vaiko ei. Näyttelyistä. Resepteistä, joita olen keksinyt tai testinyt. Reissuista joita olen tehnyt tai tekemässä. Pohdinnoista, kuten ”mitä kulttuuri on”. Saatan keksiä päivällä lukemattomia hyviä aiheita ja lauseita ja illalla tuijotan vilkkuvaa viivaa.

Talouteni kanssani jakava ehdotti, että alkaisin käyttää sanelukonetta. Sain sellaisen joulupukilta kun tein päättötyötäni ammattikorkeakoulussa. Laitoin siihen paristot ja kuuntelin. Siellä soi peili menneisyydestä, jouluta 2002. Ikivanha peili isovanhempieni luota, jossa on soittorasia. Peili, jota soitan joka kerta pohjoisessa käydessäni. Siellä sanelukoneessa vuosia sitten edesmennyt isoisäni toivotti hyvää Joulua.