Vuosi sitten en tiennyt, että ihminen voi harrastaa käyrätorven soittoa. Varsinkaan pieni ihminen. Alamittainen ja alaikäinen.

Kävi niin, että lapseni ainoa harrastustoive oli käyrätorven soitto. Sitä kohti. Ja kyllä, ihminen voi soittaa käyrätorvea, kuten on tuttavapiirissämme käynyt selväksi. Tuttavaperheidemme alle teini-ikäisistä lapsista neljä soittaa käyrätorvea. Emme tienneet heidän kenenkään harrastavan, ennen kuin omamme aloitti harrastuksensa. Ennen sitä soitettiin pianoa (kyllä, pianoa, ei pienoa) ja viulua. Nykyiset luokkakaverit soittavat käyrätorvea(!), harmonikkaa ja lyömäsoittimia (ei pelkkää rumpua, vaan vähän kaikkea. Tästä linkistä valaisevaan osioon, näps).

Olen haaveillut ihan oikeasta Tampere Filhafmonian konsertista, mutta sinne meno on ollut vähän samalla lailla aktiivista, kuin hyvänpäivän tutulle sanottu ”hei pitäis soitella ja nähtäillä, heippa!. Että kiva olisi, mutta on tässä just nin paljo kaikkee kaupassakäyntiä ja sellasta. Ja sitten, PIM, mahdollisuus tarjoiltiin eteen juurikin tämän torviharrastuksen vuoksi. Kyseessä oli 11.3.2016 esitettävä, nuoren lupauksen, venezuelalaisen Rafael Payaren kapellimestaroima, Richard Straussin (1864-1949) säveltämä teos Alppisinfonia op. 64, jossa lavalla (ja sivulehtereillä) oli pikalaskemalla yhtäaikaa 23 käyrätorvistia (osa soittajista muualta kuin Tampere Filharmoniasta). Muutenkin kyseessä oli erittäin harvinainen 120 soittajan jättiorkesteri – vain harvoin tarjolla.

Harvemmin klassista kuuntelevalle, pienehkän lapsen kanssa konsertista nautiskelevalle, ensimmäisen (minkä? öö…) näytöksenpuoliajanjonkun Beethovenin pianokonsertto nro 1 C-duuri op. 15 meinasi käydä vähän raskaaksi, vaikka Juilliardista valmistunut, superlahjakas Vikingur Olafsson näppärästi pianistilöikin. Ja sai ihan hillittömät hurraahuudot ja takaisintaputukset. Väliajalle ei meinattu päästä ollenkaan.

Viimein alkoi se suurteos. Sitä kelpasi kuunnella. Kun suuri orkesteri aloitti soittamisen, mahassa oikein väänsi. Siis hyvällä tavalla, niin vaikuttavaa se oli. Teos eteni selkeässä järjestyksessä alkaen yöstä, edeten aurinkgonnousun kautta vuorelle nousuun ja sujuvasti siitä ylöspäin. Oli puroa, kukkaniittyä, vaaroja ja jäätiköitä. Teos kertoi vuorella vietetystä vuorokaudesta ja sai tunnelman hienosti esiin. Oli mukavaa seurata käsiohjelmasta eri vaiheita. Osaksi pysyi hyvin mukana, osaa joutui vähän funtsimaan. Ilman käsiohjelmaa elämys olisi saattanut jäädä hieman vajaaksi.

Mahtavimpia hetkiä olivat jo muutenkin normaalia orkesterikokoonpanoa useampien (8 tai 9) käyrätorvien lisäksi ehkä 14 muunkin saapuminen sivulehtereille. Otaksuin kohdan olevan teoksessa nimellä ”huipulla”. Kaikkein eniten odotin, kuten reaktioista päätellen moent muutkin, ”rajuilma ja myrsky”-osuutta, joka olikin tuulikoneineen (ei sellainen kuin Carolalla Euroviisuissa, vaan rullattava, tuulen ääntä pitävä) ja ukkospelteineen todella vaikuttava.

Kokonaisuus oli siis hieno ja kannustaa lähtemään konserttiin toistekin. Varmastikin on niin, että Filharmonian konserttiin mennään kuuntelemaan musiikkia. Ehkä silmät voi sulkea ja ajautua joihinkin tunnelmiin. En nyt jatkossakaan odottaisi mitään pyrospektaakkelia, mutta ehkä valaistuksella voisi luoda jotain tunnelmia. Voisiko?

Loppuun pieni maistiainen Alppisinfoniasta Berliinin Filharmonian esittämänä: