Kyllä koin sellaisen pimeän välähdyksen, kun kuulin Jari Sarasvuon haastattelun Radio Aallossa eräänä syksyisenä aamuna. Hän kertoi siinä uudesta kirjastaan ja siitä, kuinka hän nyt katuvana katsoo tekojaan taaksepäin ja tunnistaa itsessään piirteitä, joista ei niin pidä.

Haastattelussa hän kertoi, että hänen oli kirjoitettava tämä kirja, että hän voisi jatkaa elämäänsä eteenpäin. Hän käytti sanaa ”amputoida” siinä, että hänen on amputoitava tämä menneisyys itsestään jatkaakseen matkaa.

Näppärä oivallus oli se, että hän oli aikanaan antanut suuria lainoja tai ihan vain rahaa ystävilleen ja sukulaisilleen. Näin jälkikäteen hän oli kuitenkin huomannut, etteivät hänen avustuksensa olleetkaan aivan pyyteettömiä, vaan niillä oli tarkoitus saada lainan/lahjan saaja valtaan samalla omaa itsetuontoaan pönkittäen.

Ja jotenkin tämän avoimen tilityksen johdosta minä koin oman pimeän välähdykseni ja se oli se, että halusin lukea kirjan. Minulla ei ole ollut mitään Sarasvuota vastaan eikä myötä. Tiedän, että hän tuli tutuksi uraa uurtavasta Hyvät, pahat ja rumat -ohjelmasta ja sittemmin perusti Trainer’s Housen, jolla meni lujaa niin kauan kuin meni. Otaksuin, että kirja on oivaltavaa aikuisen ihmisen tekstiä, jossa vahvasti aikuinen Sarasvuo muistelee menneitä ja toteaa että no voi että olinpa minä höpsö.

Vähän osuin oikeaankin, mutta pääasiassa en. Kirjan alku on saarnaavaa elämäntaito-ohjausta valmennustyyliin. Sen sijaan, että Sarasvuo nöyränä katsoisi taaksepäin, on kirja täynnä hänen itsensä korotusta ja kirkastusta.

     (Jari Sarasvuon Yle Puheen ohjelmasta vuodelta 2013) Ihmiset kuuntelevat perhekunnittain. Pariskunnat kuuntelevat kynttilänvalossa ja pitävät toisiaan kädestä. Joku lähtee kahden tunnin hiihtolenkille, joka venyykin kolmeen tuntiin, kun ei saa monologista kyllikseen. Jyväskylän Tiimiakatemiassa pidetään oppitunteja, joissa oppilaat kuuntelevat viisastelujani muistiinapnoja tehden ja sitten he vielä keskustelevat. Teini-ikäiset kaverit lähtevät pitkälle autoajelulle, jonka aikana kuunnellaan Jaria pimeydessä.
     Saan yhteyden ihmiseen, koska saan hengittävän yhteyden itseeni.

Se on paljon sanottu omasta radio-ohjelmasta. Tuntuu kuin puhuttaisi vähintäänkin Jeesuksesta.

Sama juttu Fight Clubin, kuntoilu- ja valmennuskurssin kanssa. Media vähätteli, mutta asiakkaat tuntuivat tyytyväisiltä.

     He rakastivat elämäänsä, itseään ja toisiaan kuin ei koskaan aikaisemmin.
     Fight Clubissa syntyi pareja. Siellä eheytettiin perheitä. Ihmiset saivat parempia duuneja. He saivat parempia ystäviä. Vanhoja kaunoja haudattiin, masennuksesta ja alkoholismista alettiin toipua. Yrittäjinä menestyttiin ja ultramatkoja juostiin.

En minä sitä tarkoita, ettäkö Sarasvuon tarvitsisi nöyristellä, ei. Kaveri on saanut uransa aikana valtavasti aikaan, kerännyt valtavan omaisuuden, tehnyt hienoja innovaatioita ja ainakin tekstinsä perusteella saanut itsensä ympäröityä jopa kiusallisen fantastisilla ihmisillä. Teos vilisee niin työkavereiden nimiä ja jokainen on toistaan upeampi, uljaampi ja parempi. Suomen kielessä sana paras on paras. Ei voi käyttää muotoa parhain (vaikka sitä käytetäänkin), koska vain yksi voi olla paras. Jari Sarasvuon tielle on osunut pääasiassa parhaita ihmisiä, mutta vielä heitäkin parhaampia ja ihan kertakaikkiaan parhaimpia. Hyvä hänelle. Mutta eikö joku raja kuitenkin, jos nöyränä taakseen katsoo hän?

Tekstissä käytetään paljon sanaa kiihottunut. Sarasvuo kiihottuu vähän siitä ja tästä. Koskaan minulle ei selviä, onko kyseessä seksuaalinen vaiko joku muu kiihottuminen, toivon sen olevan jotain muuta, koska siitä ensimmäisestä en niin tällaisessa teoksessa välittäisi tietää. Toinen silmään pistävä sana on iivisniemeläinen. Sarasvuo on syntyjään iivisniemeläinen ja sitä hän haluaa kovasti tuoda julki. Vähän että kyllä se iivisniemeläinen tähänkin pystyy kun on Iivisniemeltä aina Hesaan asti päästy. Huomaa, että Sarasvuo ei ole varsinaisesti kirjailija, koska teksti on paikoittain epätasaista. Samassa kappaleessa hän voi puhua itsestään sekä ensimmäisessä että kolmannessa persoonassa ja käyttää preesensiä ja imerfektiä sekaisin. Eipä siinä, niin käytän minäkin, mutta minäkään en ole kirjailija. Tarviiko olla kirjailija kirjoittaakseen kirjan, ei.

     Trainers’ House Oyj laskisi liikkeelle 5 miljoonan euron hybridilainan. Toimenpiteen onnistuminen on sen armoilla, että Jari Sarasvuo merkitsisi lainasta ainakin 2/3, mieluiten enemmän. Kun minä ensin ja eniten, muutkin uskaltautuisivat mukaan.

Ei kirja varmaankaan huono ole, minä vain en kovin paljon pitänyt siitä. Minusta tarinat uran varrelta niin menestyksistä kuin epäonnistumisistakin olivat parhaita paloja, mutta väliin mahtui niiiiin paljon nimiä ja euroja, että paikoittain tekstiin aivan puutui. Jari Sarasvuo on henkilö, joka varmasti jakaa tunteita. Oletin, että kirja olisi päästänyt lähemmäs. Tehnyt Jari Sarasvuosta ihan vaan tavallisen Jarin, mutta minusta tässä niin sanotusti omakehu haisi. Vaikka enhän minä tiedä, kun en tunne, tiedän vain sen mitä luin. Ja toisaalta:

     Et koskaan tiedä, millaista kohtaloa kantaa tuokin nahistunut vierustoveri bussissa tai juhlaillallisilla hermostuneesti ovelle vilkuileva hyväosainen. Koska et voi tietää, ei pidä esittää tuomitsevia arvioita olemattomin perustein. Paras jättää tuomiot jakamatta tyystin. Ihminen ansaitsee myötätuntosi erityisesti silloin, kun hän ei sitä käytöksellään ansaitse. Moraalin musta vyö.

Jari Sarasvuo on fiksu mies. Ei hän ihan turhilla pöljäilyillä olisi moista uraa tehnyt. Jos kaikki seuraisivat Sarasvuon elämänohjetta, maailma olisi varmasti ihan kiva paikka: ”Elämäni tarkoitus on loistaa kirkkaasti, rikastuttaa jokaista kohtaamaani ihmistä ja kasvaa kaikista kokemuksistani.”

Kirjailija: Jari Sarasvuo
Kirja: Välähdyksiä pimeässä ja pimeitä välähdyksiä
Alkuperäinen teos: –
Kustantaja: Jari Sarasvuo ja Kustannusosakeyhtiö Otava
ISBN: 978-951-1-28305-8
Sivuja:472
Mistä: Arvostelukappale kustantajalta
Kestäisikö toisen lukemisen: En jaksaisi.
Haluaisinko nähdä tästä elokuvan: Ei tästä oikein voisi tehdä.
Montako tähteä: * (harmi, odotin niin paljon enemmän)