Kukapa olisi arvannut, että Viikinsaareen voi soutaa? Varmaan moni, mutta kenkään niistä en ollut minä.

Tulimme hankkineeksi kesällä venheen. Ja venhepaikan tottakai.

Kaikki lähti siitä, että veneily alkoi vaikuttaa kiinnostavalta soutu/kesä-tahdilla. Koska en tiennyt, mitä maksaa venepaikka ja miten sellaisen saa, soitin huvikseni kaupungin venepaikkavastaavalle. Palvelu oli mitä mainiointa. Sain tietää, että venepaikka tamperelaisen veden rannassa maksaa 60 euroa vuodessa. mikä hinta se sellainen on? Kuulin myös, mistä löytäisin vapaita paikkoja alle kilometrin päästä kotiosoitteestani.

Katsomaan. Valkkaamaan. Ja pim, olimme venepaikallisia.

Enää vene. Uudet kaksipaikkaiset maksoivat reilun 1000 euroa, oh-hoh. Satamamestari (kyllä, Mansessakin on sellainen ja kyllä, kaikki muut paitsi minä, tuntevat häent nimeltä) kertoi, että kaupunki järjestää huutokauppoja rannoilta kerätyistä käyttämättömistä veneistä, mutta että tori.fi:ssä ja huuto.netissä useimmat veneet ovat varastettuja. Ja että veneitä varastetaan paljon. Sillä (ja tiliotetta tarkastelemalla) karsiutui tonnin vene laskuista.

Vähän niinku tutunkauppaa sitten saimme myöhemmin ruman, kauttaaltaan ruskeaksi maalatun, puolipenkkisen poloisen alle satasella melkein omaan rantaan. Eipä kukaan varasta ja jos varastaa, niin tarpeeseen vie.

Muutenhan veneily tuntuukin olevan halpaa hupia. Pelastuliivikierros perheelle maksoi reilun 50 euroa Citymarketin tarjouksesta loppukesästä ja arvaatteko, mitä maksavat Suomessa valmistetut airot? Se yllätti minut täysin. Kolmisen kymppiä ne maksavat. Kukapa olisi uskonut?!

Oli jo loppukesä ja otaksun, ettei Viikinsaareen enää tehty laivalla matkoja, kun lähdin lapsukaisen kanssa rannasta soudulle. Otaksuin, että hänen hermonsa kestää stiä riemua noin 15 minuuttia, mutta toisin kävi. Otimme suunnaksi Viikinsaaren, johon tulikin yllättäen matkaa muutama kilometri. Vanha kalamies varmana nauraisi, mutta ei naurattanut, kun unohdin hanskat kotiin ja hinkkasin kädet rakkuloilla lasta saareen, koska veneessä ei oel vessaa. En nimittäin löytänyt rantautumispaikkaa ja oli valmis kääntymään kotisatamaa kohti, kun hätä yllätti.

Viilenevässä illassa kiersimme saarta lapsi hädästä ja itse rakoista itkien, mutta kyynelehdintämme palkittiin kun rantauduimme iahstuttavalle hiekkarannalle. Olimme kuin mitkäkin Robinson Crusoet voitokkaina veneestä noustessamme.

Ja kuinka olikaan mahtavaa ihan vain kahteen pekkaan kuljailla pitkin saarta, jossa ei ainakaan havaintomme mukaan ollut ketään muuta kuin me.

Aika hillittömät päättäjäiset ensimmäiselle veneilukesälle.