Esityksen jälkeen pyysin ”eiks tän vuoden teatterikäynnit vois olla jo tässä”-seuralaistani kuvailemaan näytelmää yhdellä adjektiivilla. Se oli KIVA. Jos hän sanoo teatterista ”kiva”, hänen on täytynyt olla suorastaan innoissaan. Oma adjektiivini oli ERINOMAINEN. Pidän itseäni teatterin suurkuluttajana ja kriittisenä katsojana. Myös muut kuulemani kommentit ovat olleet kehuvia.

Tuhannesti pahoittelen, jos tämän vuoksi jonkun elämyksen latistan. Useinhan käy niin, että kun jotain näytelmää hypetetään, siltä alkaa joko odottaa liikaa tai sitten varautuu jo valmiiksi siihen, että ei todellakaan voi olla hyvä, täytyy olla erityiskriittinen. Jättäkää siis kehuni omaan arvoonsa ja vetäkää omat johtopäätöksenne. En pane pahakseni, jos joku vaikka kertoisi kommenteissa omista tunnelmistaan.

Taas, kuten Taivaslaulussakin, roolitus on onnistunut aiiiiivan nappiin. Aimo Räsänen on (kuten aina) roolissaan täysin luonteva. Niin hyvä, niin oikea ja todellinen. Janne Kallioniemi on vähän synkkä ja ahdistunut, siis roolissaan. Mutta innostumistakin löytyy juuri kuin hänen tilanteessaan voi kuvitella. Suvi-Sini Peltola ei pääse/joudu esittämään lasta eikä vauvaa, vaan tavallista aikuista naista ja ai kuinka on hän siinä niin hyvä. Sanoisinko myös että niin oikea ja todellinen. Antakaa Peltolalle enemmän rentoja, uskottavia aikuisen naisen rooleja! Karoliina Kudjoin olen nähnyt lavalla kerran aiemmin Sormet hunajapurkissa -näytelmässä enkä vakuuttunut alkuunkaan. Silloinkin kyse oli Kari Heiskasen tekstistä, joten odotin häntä nyt vähän pelokkain tunnelmin. Mutta vielä mitä!!! Ihana lyhyessä tukassaan tyylikästä entisen elämänsä varjoa mukanaan kantavaa sisustussuunnittelijaa esittäen. Hienoa, monitasoista tulkintaa.

Eräitä näyttelijöitä voisi kliseisesti kuvata kuin viinejä, jotka vain paranevat vanhetessaan. Ja niin, että minulle ei juuri viini maistu, mutta aina joskus kohdalle osuu kuitenkin maukas ja kokonaisuutta täydentävä viini. Pentti Helin on muuttunut tylsien roolien ikisedästä charmantiksi, kypsäksi herraksi. Näytteleminen on muuttunut entisestä paljon sulavampaan suuntaan. Ei ole ihan ensimmäinen rooli, jossa hän on mies paikallaan. Hienona suorituksena muistan myös viime vuonna (tai toissa… tai aiemmin…) näkemäni Rakkauslaulun. Hei wau! Ja toinen viini, johon nyt rakastun aina uudestaan ja uudestaan, on Teija Auvinen. Turhan usein hän on täti-ihmisen rooleissa, koska Valokuvavarkaissa saatiin nähdä, että hänestä on niiiiin paljoon muuhunkin. Rooli oli tyystin erilainen kuin yleensä. Tällä kertaa kyseessä oli jälleen täti-ihmisen osa ja sen hän veti mainiosti. Olen rakastunut. Tässä näytelmässä ehkä kaikkiin.

Käsikirjoitus ja ohjaus ovat Kari Heiskasen. Toisin kuin Sormet hunajapurkissassa tässä Heiskasen omintakeinen puhe ei kuulu näyttelijöiden suussa. Ja hyvä niin. Teksti on valtavan hyvä. Olin kai Aplodista lukenut, mitä näytelmä käsittelee, mutta muuten päätin olla perehtymättä, mennä avoimin mielin. Juuri ennen esityksen alkua tuttava heitti lauseen:”No niin, sitten mennään parisuhdedraamaa katsomaan!” Voi ei, voi ei, voi ei, voi ei!!! Tiesin seuralaisen suhtautuvan kammolla ahdistusta ja tiukkaa draamaa kohtaan. Itsehän koen näytelmän sitä paremmaksi, mitä enemmän ahdistaa, mikäli se ei johdu huonosta näytelmästä.

Ja kyllä, vaikeita asioita käsiteltiin hienosti, suoraan ja monella tasolla. Mutta silti kepeästi ja huumorilla. Nauraa sai ja kai välillä melkein itkettikin. Ohjaus oli mennyt nappiin, koska niin sujuvasti tarina eteni. Olihan se osittain vähän uskomatonkin ja kärjistetty, mutta niin luonteva ja aito, että se olisi voinut olla totta. Oliko se totta? Näytelmässä esitettiin kuvakäsikirjoitus elokuvaan, jonka tekijä kertoi varastavansa tarinansa toisten elämistä. Niinkö Heiskanenkin? Varastiko hänkin? Niin totta se jotenkin oli.

Yksi halusta toinen rakkaudesta on ehkä pakko nähdä toistamiseen. Niin paljon siinä oli mietittävää.

Teatteri on murroksessa. Kuten teatterin taiteellinen johtaja Maarit Pyökäri kertoo suuren näyttämön ala-aulassa olevassa tekstitaulussa, suuria massoja on vaikea saada nykyään liikkeelle. Teatteriyleisö segmentoituu tarkemmin kuin ennen. On vaikea löytää yhtä, vuosikausia täyden salin vetävää vetonaulaa. Ihmettelin jotenkin että tällainen kuuden näyttelijän puhenäytelmä on tuotu suurelle näyttämölle. Mutta sehän sopi siihen hienosti. Jos tänä vuonna meinaisi katsoa vain yhden teatteriesityksen, se voisi olla tämä.

Kenen: Kari Heiskanen
Mikä: Yksi halusta toinen rakkaudesta
Missä: Tampereen Työväen Teatteri, Suuri näyttämö, kantaesitys 17.9.2015
Keitä siinä oli: Aimo Räsänen, Karoliina Kudjoi, Teija Auvinen, Pentti Helin, Suvi-Sini Peltola
Kuka ohjasi: Kari Heiskanen
Tykkäsinkö: Todella paljon. Teatterivuoden rima on nostettu korkealle.
Menisinkö uudestaan: Menen.