Hyvän teatterikappaleen tunnistaa siitä, että koko ajan vähän itkettää. Että pakahduttaa. Että tuntee. Eikä sillä, voi se naurattaakin, mutta yleensä mieleenpainuvimpien teatterielämysten jälkeen on pala kurkussa. Ainakin näin vähän keskimääräistä enemmän teatterin penkkiä kuluttavan näkövinkkelistä. Ja kyllä vain, Taivaslaulu itketti useampaankin otteeseen niin, että sydämeen sattui.

Luin Pauliina Rauhalan alkuperäisen Taivaslaulu-kirjan jokin aika sitten. Arvosteluni siitä voi lukea edellisen lauseen linkistä. Teatterilseuralaiseni ei ole lukenut kirjaa eikä hänen mielestään teatterikappaleen hyvyyttä voi mitata sen ahdistavuudella. Hänestä esitys oli synkän lisäksi myös mielenkiintoinen ja pohdituttava (lypsin juuri nämä adjektiivit hänestä painottaen, että ahdistavaa ei saa käyttää). Se tuntui pohdituttavan myös muita katsojia. Yleensä väliajalle siirryttäessä yleisö hälisee, mutta nyt vallitseva tunnelma oli vaiteliaisuus. Takanani käveli katsoja, joka itki itkemistään ja sanoi ettei kestä, että on päästävä pois.

Näytelmä noudatteli hienosti kirjaa. Kirja itsessään oli ihan hyvä, mutta näytelmä jotenkin täydensi sen. Kokonaisuutena ne olivat upea paketti. Suosittelen lämpimästi lukemaan ensin kirjan ja sitten katsomaan näytelmän. Hahmot muuttuvat todeksi ja tarina jäsentyy uudella lailla. Kirja oli paikoittain vähän pitkäveteinen, mutta vain paikoittain, näytelmä piti otteessaan alusta loppuun.

Tarina kertoo vanhoillislestadiolaisesta Viljasta ja Aleksista, jotka ovat vallan uskovia ihmisiä, mutta joiden uskoa koetellaan. Kuva, joka ulkopuolelle näkyy, on usein vain iloiset kymmenlapsisen perheen reippaat äidit. Heitä näytelmässäkin nähdään. Mutta sitten ovat myös ne, jotka eivät jaksa, jotka eivät pysty. Joille liian suuri taakka on se, että lapsia vain tulee, koska se on Jumalan tahto ja se, joka Jumalan tahtoa vastaan tekee, sitä Jumala vihaa. Hirvittävä painolasti ihmiselle kannettavaksi, vaikka vanhat viisaat sanovatkin, ettei Jumala kenellekään anna enempää kuin minkä jaksaa kantaa. Antaa toisille kuitenkin.

”Jo aikojen alussa Jumala on tiennyt pienet sielut, jotka juuri minun kohtuuni lähetetään kypsymään. Sitä ennen ne nukkuvat esiuntaan taivaan kehdoissa tuulten keinuteltavina. – – – Isä Jumala istuu joka päivä jykevän pöytänsä ääressä ja kirjoittaa kultaisella kynällä paksuun mustaan kirjaan aikatauluja. Hän valmistelee kehtolaisten lentomatkoja äidinmahoihin. Sateisina päivinä, kun taivas itkee iloaan ja aurinko pujahtaa nauramaan onneaan pulleiden harmaiden pilvien takaa, pienet sielut liukuvat pitkänä jonona sateenkaarta pitkin alas maahan ja lentävät voikukanhahtuvina kotikohtuisinsa, vaikka äidit vielä huolettomina kiskovat tiukkoja housunnappeja litteiden vatsojensa päälle. – – –
      Minä näen, kuinka Isä Jumala suuttu, jos paksun mustan kirjan aikataulut menevät sekaisin. – – – Yhdellä valtikanheilautuksella tapahtuu rangaistus: siunaus on otettu pois. – – – Sillä hetkellä kun paksun mustan kirjan eräpäivä menee ohi, äidistä tulee murhaaja. Tottelemattomien äitien hylätyt vauvasielut uinuvat yhä taivaan kehdoissa pilvipeittojen alla. – – –
      Minulle on kerrottu, että syntymättömät lapset on synnytettävä helvetin tulessa kymmenkertaisessa kivussa. – – – Helvetissä joudun myös synnyttämään puoli-ihmisiä, villieläimiä ja hirviöitä, jotka kerääntyvät ympärilleni piiriin nauramaan niljaisesti tuskilleni. – – – Lapset katselevat langennutta äitiään taivaan riemusta yhdessä muiden autuaitten kanssa. Miehet katselevat myös, samalla kun soittavat ylistyslaulua harpuin, huiluin, kantelein.”

Kun jo pienestä asti on oppinut uskomaan edelliseen, ovat tunteet varmasti ristiriitaiset. Siinä vaiheessa kun ei jaksa. Tarinan Vilja (Eriikka Väliahde) ei jaksa. Ympärillä on pontevia lestadiolaisäitejä, jotka jaksavat ja neuvovat toistakin jaksamaan. Toteavat, että nykyään on niin muotia olla jaksamatta ja masentua, että ei ennen ollut aikaa sellaiselle. Näytelmän raastavimpiin kohtiin kuuluu Viljan raskaustestin tuloksen odottaminen. Asia, joka toisille perheille on niin odotettu ja onnellinen tapahtuma, saa Viljan romahtamaan. Ja Väliahde saa suorituksellaan katsojan romahtamaan.

Rooleissa on myös lapsia, siis oikeita lapsia, jotka hekin tekevät mainiot roolisuoritukset. Heillä on joitakin pidempiäkin puheenvuoroja ja heidän läsnäolonsa saa myös katsojalle ristiriitaisen tunnelman. Lapset ovat ihania, mutta että rajansa määrälläkin? Tai toisaalta, niinkuin Viljan äiti (Teija Auvinen), uskossaan vankkumattomasti onnellinen 14 (muistaakseni) lapsen äiti toteaa, että kun ihmiset päivittelevät lapsieni määrää, niin minä kysyn heiltä, että kenet minun pitäisi antaa pois? Kuka lapsistani on turha? Ja että siihen ne kyselyt loppuvatkin. Tommi Raitolehto on Aleksina hyvin luonteva, kuten rooleissaan aina. Aleksi on hyvä ja lämmin mies, joka tekee osansa (näytelmässä ehkä vielä selkeämmin kuin kirjassa) ja on vaimonsa tukena. Eikä hänkään kaikkia uskonsa oppeja allekirjoita, vaan epäilee vahvasti ja taistelee omaa itseään vastaan.

Roolivalinnat ovat kaiken kaikkiaan osuneet kohdilleen. Jyrki Mänttäri ja Jukka Saikkonen vakavamielisinä uskonmiehinä, Auvo Vihro Aleksin kovaotteisena, omalla tavallaan lastaan rakastavan isänä, Miia Selin reippaana lestadiolaisemäntänä silitetyssä Marimekossaan kuten kaikki muutkin, ovat omiaan omiin rooleihinsa. Kenenkään työstä ei ole pahaa sanottavaa.

Näytelmässä otetaan hienosti kantaa vähän molempiin suuntiin, ei katsota vain yksisilmäisesti että ompa vaan kamalaa se lestatouhu vaan annetaan myös ymmärtää, ettei se kaikille niin kamalaa ole ei tietenkään. Kunhan jaksaa. Kunhan ei toivo muuta.

Lavastus on yksinkertaisuudessaan jylhä ja toimiva. Valoilla saadaan rakennettua hienosti tunnelmia ja ylävaloilla jonkinlaista kylmää pyhyyttä. Lava jatkuu catwalkin tyyppisesti pätkän matkaa katsomoon ja etupenkkejä on jatkettu parilla rivillä. Istuin seuralaisineni varsin edessä, jolloin kokonaisuus jäi vähän hataraksi, vaikka kasvot näkyivät hyvin. Osa kohtauksista tapahtui tuolla näyttämön jatkeella, jolloin eturiviläiset joutuivat katsomaan taaksepäin. Ei se haitannut, mutta hienointa olisi ehkä jostain riveiltä 5-8 aika keskeltä. Veikkaisin.

Näytelmän tasaisen rakenteen rikkoi toisaalta hiukan erikoiset tanssikohtaukset, joista toiset sopivat tilanteeseen, osa jäi vähän etäiseksi ja oli hieman häiritseväkin. Toisaalta ne antoivat katsojalle pieniä hengähdystaukoja, jolloin ajatuksia sai ehkä hieman etäännytettyä vaikeasta aiheesta.

Kokonaisuudessaan esitys oli hieno ja kuten sanottu, kirjan kanssa mahtava kokonaisuus. Mitä enemmän asiaa ajattelee, sitä enemmän siitä aukeaa uusia näkökulmia. Luulenpa, että se täytyy katsoa vielä uudestaankin.

Kenen: Pauliina Rauhala, Seija Holma
Mikä: Taivaslaulu
Missä: Tampereen Työväen Teatteri, Eino Salmelaisen näyttämö, kantaesitys 29.8.2015
Keitä siinä oli: Eriikka Väliahde, Tommi Raitolehto, Jari Ahola, Teija Auvinen, Jyrki Mänttäri, Suvi-Sini Peltola, Jukka Saikkonen, Auvo Vihro ja Miia Selin
Kuka ohjasi: Heidi Räsänen
Tykkäsinkö: Erittäin vahva kyllä.
Menisinkö uudestaan: Aion mennä ja valkkaan paikkani keskeltä, koska haluan nähdä kokonaisuuden.