ASEMAKATU, OULU, 1965 (?).
     ARVIOLTA 16-18 -VUOTIAS
     MIESHENKILÖ POLTTAA TUPAKKAA.
     KUVAAJA TUNTEMATON.

     Aarni jätti pyörän puutalon seinää vasten, tasasi hengitystään, työnsi kätensä takin taskuun ja ravisti tulitikkuaskia kankaan uumenissa. Trap, trap, trap. Tikut törmäilivät toisiinsa ja rasian seiniin, ja Aarni paremminkin aavisti kuin kuuli niiden rapinan. Se rauhoitti häntä. Trap, trap, trap.

Pauliina Vanhatalon viides kirja Pitkä valotusaika alkaa 60-luvun Oulusta. Sopii minulle. Oulu on tuttu ja oululaisuus lähellä sydäntä. Voin helposti kuvitella maiseman ja ihmiset alkavat välittömästi elää. Ehkä siinä auttaa alun kuvaus. Se, että heti ensimmäisellä sivulla annetaan kuvalle paikka ja nimi. Ennen kuin itse tekstiin pääsee käsiksi, joutuu väkisinkin hahmottamaan mieleensä tilanteen Asemakadulla (vaikka näenkin kyllä nyt ajatellen Tuiran maiseman, haitanneeko tuo). Uppoan heti tunnelmaan ja tarinaan.

Tarinan päähenkilö on elämäänsä tympääntynyt nuorimies Aarni, joka pääsee eli joutuu töihin tätinsä valokuvaliikkeeseen ja saa sitä kautta sisältöä elämäänsä. Hän aloittaa apulaisena, mutta tulee vähän vastentahtoisestikin kiinnostuneeksi myös valokuvauksesta. Hän löytää itselleen puolison ja perustaa perheen. Valokuvaus on aina tavalla tai toisella mukana kuviossa toisaalta antaen sisältöä elämään, toisaalta tehden siitä vaikeaa.

Kirja kertoo toisaalta vaatimattomasta suomalaisesta miehestä, joka elää tuskaista taiteilijaelämää, ei tosin ismoalankomaisesti, vaan tavallisesti. Hän haluaa saada töitään esille, muttei saa. Hän elää ihanan vaimon ja perheen kanssa, muttei välttämättä aina huomaa sitä. Hän kuvittelee kannattelevansa perhettään, mutta ehkä perhe kannatteleekin häntä.

Tarina etenee muutamassakin aikakaudessa, joista yksi on tämä vuosi. Takaumat ja nykyaika muodostavat hienon kudelman, jota on nautinnollista lukea. Kirjan lukee aika äkkiä, mutta mielikuva ja tunnelmat jäävät vahvoina muistiin. On helppo palata valokuvaliikkeeseen tai Aarnin kotiin.

Toisin kuin monissa kirjoissa, kenenkään henkilöhahmon kohdalla ei Pitkässä valotusajassa tarvitse palata henkiön kuvaukseen tai miettiä, että kenestäs taas olikaan kyse. Henkilöiden nimet, ulkonäöt (vaikkei niistä taideta kertoakaan) ja suhteet toisiinsa ovat kertalukemalla selkeät. Yksityiskohta, jota henkilötarinoihin liittyen arvostan kovasti, oli Aarnin Enni-tädin ja valokuvaliikkeen toisen omistajan Liisa Kerimäen suhde. Se oli myös asia, jota jouduin tarkastelemaan ja miettimään, miten kukakin suhteen tulkitsee, kuka minkäkin värisillä laseilla kirjaa lukee. Missään kohtaa mitään ei alleviivattu, muutamasta pienestä vihjeestä vain olin ymmärtävinäni heidät elämänkumppaneiksi. Vaikka elettiinkin 60-lukua, asiasta ei tehty numeroa eikä se sinänsä ollut tarinan kannalta mtienkään merkittävää. Se vain oli. Tavallista. Kirjailijalle hatunnosto.

Toinen tarkastelemani seikka on kirjan vahva oululaisuus. Kun olin pieni, kävimme useita kertoja vuodessa Oulussa. Odotin, että Oulun raja saapuu. Odotin myös, että Oulun rajalla olisi ollut leijonaptsaat, mitä siellä ei sitten ollutkaan. Leijonia tai ei, kun raja ylittyi, vaihdoin murteen Oulun murteeksi. Kuinka puhdasta tai ei se olikin, pululainen nuotti on helposti löydettävissä aivojeni murrekeskuksesta. Siitä päästään asiaan. Kirjassa puhutaan paljon oulua. Olisiko se murretta tuntematta häiritsevää, vai tunnistavatko kaikki muutkin sujuvasti oululaisen venytyksen ja kaksostuneet konsonantit? Kuulevatko muutkin (kuin oululaiset ja minä) lukiessaan puheen korvissaan? Minä pidän rohkeaa murteen käyttöä rikkautena, myös kirjassa. Se antaa hahmoille omanlaisensa äänen ja syventää lukijan suhdetta luettaviin henkilöihin.

Minä pidin kirjasta. Se oli kivasti rakennettua, sujuvaa ja helppoa luettavaa, vaikken tarkoita, että tarina olisi ollut helppo. Pauliina Vanhatalo on minulle ennestään tuntematon kirjailija. Tämän lukuelämyksen perusteella Pitkä valotusaika ei tule jäämään viimeiseksi kirjaksi, jonka häneltä luen.

Kirjailija: Pauliina Vanhatalo
Kirja: Pitkä Valotusaika
Alkuperäinen teos: –
Kustantaja: Kustannusosakeyhtiö Tammi
ISBN: 978-951-31-8500-8
Sivuja: 223
Kestäisikö toisen lukemisen: Helposti, mutta menisi vieläkin nopsempaan kuin ensimmäinen kerta. Ehkä. TAi sitten olisi helpompi jäädä tunnelmien äärelle.
Montako tähteä:  ****