Hyvä ystävä avasi silmäni sanomalla, ettei tykkää lukea käännöskirjallisuutta, koska se ei ole koskaan niin sujuvaa kuin suomeksi kirjoitettu kirjallisuus. Englanniksi hän kyllä lukee mielellään, mutta suomennettuja ei niinkään. Luettuani ensin Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin ja sitten Alice Munron Viha, rakkaus, ystävyys -kirjan, ymmärsin ystäväni sanoman sitten kun siirryin suomalaiseen kirjaan. Oi ja voi, kuinka sujuvaa on kieli, kuinka yhdessä lauseessa voidaan selittää ja kuvata suomalaisuutta alleviivaamatta, mutta kuitenkin niin, että se on mahdotonta kääntää millekään kielelle. Sama myös kirjallisuudessa, jota käännetään muista kielistä suomeksi.

     Puolet 6b:stä oli niitä, joiden elämän tärkeimpiä kysymyksiä olivat ritari ässä, pulttibois ja tappajahai. Hei älä mee tai viet multa kaiken, ne hoilottivat välitunneilla ja kulkivat käsi kädessä autiotaloon ja aivovaurioon. – – – Aleksikin koetti parhaansa mukaan hokea ou-steks-steksiä ja kikkarapää-käkkäräpäätä, oppia korvakuulolta hittibiisejä ja nyökytellä innokkaasti suosikkisarjojen uusimmille käänteille, vaikkei ollut nähnyt niistä vilaustakaan.

Pauliina Rauhalan esikoisteos Taivaslaulu kertoo noin kolmekymppisistä Aleksista ja Viljasta, lestadiolaisesta pariskunnasta ja heidän monilapsisesta perheestään. Vaikka lapset tai heidän olemassaolonsa on kirjassa merkittävää, tarina keskittyy kuitenkin kahteen aikuiseen ihmiseen, jotka elävät yhdessä, mutta kuitenkin jotenkin erillä toisistaan. Se, että ehkäisyä ei saa käyttää ja lapsia vain tulee ja tulee, pitää väkisinkin pariskunnan erossa toisistaan. Aika julmaa jotenkin. Ei ole väliä, vaikka lapsia syntyisi vuoden välein, aina on jaksettava ja otettava uusi elämä ilolla vastaan, vaikkei jaksaisi ja pystyisi hoitamaan kunnolla edellisiäkään.

     Kouluaikoina Aleksia oli toistuvasti kiusattu siitä, että hänen isänsä taisi olla melkoinen panomies, kun heillä oli kaksitoista lasta. Sillä tavalla uskovaisia kiusattiin. – – – Nyt hän tiesi, mitä hänen olisi pitänyt kiusaajilleen sanoa, kukaan ie ollut häntä kouluvuosina neuvonut: kahteentoista lapseen tarvitaan tasan kaksitoista panoa.

Kuinka paljon kirjassa on totta ja kuinka paljon kuviteltua, en tiedä, mutta jotenkin on helppo uskoa lukemaansa. Onhan näitä kuultu: televisiota ei saa katsoa, mutta netin kautta voi huoletta katsella ohjelmia.

Kirja antaa ymmärtää lestadiolaisuudesta saman, mitä niin moni islamilaisestakin maailmasta kertova kirja. Nainen on lasten tekoa varten ja miehille houkutus. Mies sitten tehdään siksi jotenkin heikoksi, koska hän ei voi vastustaa kiusausta ja siksi naisen on esimerkiksi hunnutettava itsensä päästä varpaisiin, ettei heikko miespoloinen joudu kiusauksen valtaan.

     Aihe vaihtuu Jumalan huolenpidosta tyttöjen pukeutumiseen. Älkäät sovittako teitänne tämän maailman muodon jälkeen. Maailmallisilla vaatteilla ei pidä tieten tahtoen kiusata lihan himoja. Pukeutumisessa täytyy pitää huolta siitä, että veljetkin voivat säilyä uskomassa.
     Mietin taas kerran, miksi saarnataan tytöistä ja miehistä. Puhuja kuulostaa vanhalta tuhmalta sedältä, joka tiirailee teini-ikäisiä. Vaikka siinä ei ole muusta kyse kuin siitä, ettei uskalla sanoa sanaa nainen. Nainen on liian viettelevä ja itsenäinen sana. Ei ole naisia, on vain äitejä, tyttöjä ja sisaria, joiden omassa seksuaalisuudessa ei ole muuta mainittavaa kuin se, että se aiheuttaa kiusauksia veljille, joiden liha on heikko.

Tarinaa kerrotaan kolmessa muodossa. Vilja kertoo omana itsenään, Aleksista kerrotaan kolmannessa persoonassa, mutta ei Viljan näkövinkkelistä. Lisäksi puhujaäänenä joissakin kappaleissa on lapsi, joka leikkii nukeilla ja sitä kautta käsittelee uskontoaan ja elämäänsä. Onko se joku Viljan ja Aleksin lapsista vai vain joku satunnainen lestadiolaislapsi, en pääse selvyyteen. Jotenkin ajattelen sen kuitenkin olevan yksi kirjassa esiintyvistä lapsista.

Aluksi nautin tekstistä hurjasti sen vähän ahdistavasta aihepiiristä huolimatta. Tarinakin tuntui etenevän. Kiinnostavana kirja pysyi koko ajan, mutta jotenkin vauhti hiipui. Epilogi oli oikein antikliimaksi. Ehkä se oli jotain hienoa ja monimerkityksellistä, mutta minulta se meni jotenkin ihan ohi. Siispä vinkki: jos kirja tuntuu hyvältä ennen epilogia. Jätä se siihen.

Taivaslaulu tulee muuten syksyllä Tampereen Työväen Teatteriin. Se oli yksi syy, miksi kirja piti lukea nyt, ennen näytelmän katsomista.

Kirjailija: Pauliina Rauhala
Kirja: Taivaslaulu
Alkuperäinen teos: –
Kustantaja: Gummerus
ISBN: 978-951-20-9922-1
Sivuja: 284
Kestäisikö toisen lukemisen: Toki.
Montako tähteä:  ****-