Hyvänen aika mitä teatteria!!! On vaikea sanoa mitään niin hyvästä näytelmästä, ettei pilaa sen muistoa itseltään. Muista niin väliä, kun näimme näytelmän toiseksi viimeisen esityksen Tampereen Teatterikesässä.

Näytelmän on käsikirjoittanut ja ohjannut Q-teatterille Milja Sarkola, joka muuten juuri tämän vuoden Teatterikesässä valittiin Teatterikesän taiteelliseen johtoryhmään Mikko Roihan ja Miko Jaakkolan seuraksi.

Muistan nähneeni pari Q-teatterin juttua joskus nuoruudessani Teatterikesässä ja aina ne ovat tehneet vaikutuksen. Niin teki tämäkin. Q-teatterin kuvauksen mukaan näytelmä kertoo ”seksuaalisesta halusta. Halun tuottamasta puheesta. Estyneen ihmisen halusta ja siitä miten se ilmenee kehossa, rivien välissä, sisäisenä äänenä ja eri elämänvaiheissa. Halusta vierasta ja kiellettyä kohtaan. Esitys kertoo Naisen suhteesta Miehiin. Ja Naisiin. Ja Ohjaajan suhteesta Näyttelijöihin. Esitys ihmisen suhteesta omaan haluunsa.”

Missään ei kuitenkaan sanota, että näytelmä kertoo pääasiassa naisten välisistä suhteista olipa kyseessä sitten parisuhde tai ohjaaja-näyttelijäsuhde. Ja se onkin hienoa. On mahtavaa, jos nykypäivänä ei tarvitse enää erikseen kertoa, että tämä on HOMOnäytelmä, tässä kerrotaan HOMOista. Miksi aina niitä HOMOja joka paikassa, vaikka kyllähän minä ne hyväksyn, kunhan eivät minulle tule sitä homouttaan tyrkyttämään… Sydäntä lämmittävän mahtavaa on se, että on ymmärretty vihdoinkin, että samat lainalaisuudet, ilot ja onnet, surut ja murheet kuuluvat niin homojen kuin heteroidenkin suhteisiin.

Pääosassa on ohjaaja (ei siis oikea Milja Sarkola -ohjaaja, vaan ohjaajaa esittävä näyttelijä), joka, jos oikein ymmärsin, elää elämäänsä ja vähän karilla olevaa parisuhdettaan tässä ajassa. Samalla hän ohjaa teatterilla esitystä, jossa kertoo omasta elämästään ja suhteistaan niin naisiin kuin johonkin mieheenkin. Välillä esityksessä on vaikea pysyä kyydissä kun ei aina ymmärrä, kuka esittää ketäkin. Mielestäni merkillepantavaa on se, että en huomaa yhtä lukuun ottamatta kuulevani ainuttakaan roolihenkilön nimeä. Silti kaikki tulevat tutuiksi, vaikka kaikki esittävät useita rooleja, välillä siis myös pääroolia.

Näytelmä kertoo tämän päähenkilön kautta varmasti kaikille tutuista parisuhdeongelmista. Toinen on liian vähän paikalla, toinen liian paljon, toinen haluaa koko ajan, toinen ei koskaan, toinen haluaa läheisyyttä, toinen tilaa, toinen ymmärtää liikaa, toinen liian vähän, toinen tulkitsee, toinen ei… Onko olemassakaan suhdetta, jossa molemmat haluaisivat aina kaikkea yhtä paljon tai vähän? Tuskin. Mistä löytää se balanssi kahden toisiaan rakastavan, täysin erilaisen ihmisen välille? Useammassakin kohdassa oikein sydämestä viiltää, kun huomaa niin suoria leikkauksia omaan suhteeseensa. Leuka lattiassa joutuu seuraamaan, miten joku osaakin kirjoittaa otteita suoraan elämästäni. Ja luulisin, että katsomossa suuri osa muistakin voi tuntea samoin. Jos suostuisin käyttämään sanaparia ”ihon alle”, voisin sanoa, että näytelmä todellakin menee ihon alle. Ehkä ymmärrän sanat nyt ensimmäisen kerran. En suostu kuitenkaan.

Näyttelijät tekevät aivan järisyttävät roolisuoritukset. Johtuuko siitä, että muutamat heistä ovat minulle tuntemattomia ja ainoata miesnäyttelijää, Tommi Korpelaa, lukuunottamatta en ole nähnyt ketään aiemmin lavalla, mutta kuinka valtavan hyvin he näyttelevätkään. Ei. Väärin meni. He eivät näyttele, he elävät roolinsa. Hyvin harvoin pääsee näkemään teatteria, jossa kukaan ei tunnu näyttelevän, vaan kaikki ovat aitoja ja täysin kotona rooleissaan. Koska en tunne ohjaaja ja käsikirjoittaja Milja Sarkolaa ennestään, kuvittelin, että hän esittää itse itseään näytelmässä. Väärin meni, mutta Kulttuurin sekakäyttäjän blogista opin, että näytelmä totta tosiaan kertoo ohjaajan omasta elämästä ja siinä esitettävät hahmot ovat heijastuksia oikeasta elämästä ja oikeista ihmisistä. Se on niin monitasoinen, että siinä on vaikea pysyä mukana, mutta mitä enemmän sitä miettii, sitä paremmin se aukeaa. Se on vakava ja samaan aikaan hauska. Vaikka tarina käsitteleekin suhteita yleismaailmallisesti, osa jutuista auennee paremmin vain seksuaalivähemmistöjen edustajille. Tai en minä tiedä, kukin peilannee tarinaa omaan elämäänsä, on se sitten millainen hyvänsä. Näytelmän upeimman monologin palkinto menee Sanna-Kaisa Palolle, kun hän näyttelee näyttelevänsä halua tutustua toiseen pariskuntaan, joista toiseen naiseen hän on syvästi rakastunut.

Kuten sanottu, näin hienosti kirjoitetulle, näytellylle ja ohjatulle näytelmälle ei tee kunniaa sitä analysoimalla, vaikka kuinka käyttäisi ylisanoja. Kehuilta vain menee pohja. Sen kuitenkin vielä sanon, että Tampereen Teatterista (jonka päänäyttämöllä näytelmä esitettiin) poistuessani sydän hakkasi kovempaa ja mieli oli näytelmän uskomattomuudesta ylivirittyneenä. Ei voinut kuin huokaista ”THIS is Helsinki!” Kyllä. Moneen kertaan on jo Teatterikesän aikana tullut kuultua, että Tampere on Suomen teatteripääkaupunki, että täällä käydään väkilukuun nähden enemmän teatterissa kuin vaikka Helsingissä. Kuitenkaan en voisi kuvitella näkeväni yhtä uraaurtavaa, rohkeaa ja hienoa teatteria Tampereella. Ehkei vielä, mutta ehkä sen aika vielä tulee.

Kenen: Q-teatteri
Mikä: Jotain toista
Missä: Tampereen Teatterissa, Tampereen Teatterikesässä 2015
Keitä siinä oli: Lotta Kaihua, Tommi Korpela, Iida Kuningas, Elena Leeve, Sanna-Kaisa Palo ja Emmi Parviainen
Kuka ohjasi: Milja Sarkola
Tykkäsinkö: Todella, todella, todella paljon.
Menisinkö uudestaan: Menisin, Helsinkiin matkustaisin katsomaan, kunhan vaan vielä esittäisivät, vaan eivätpä esitä, enkä usko, että tämä on helposti siirrettävissä muualle.