Hupsista keikkaa, olipa huono!
Esittelin kulttuurikammoiselle seuralaiselle syyn mennä katsomaan Petraa näin: Se on islantilainen ja sähän tykkäät Islannista. Se kertoo herkän tarinan vanhasta islantilaismummusta, joka koko elämänsä kerää kiviä ja tekee niistä näyttelyn. Ajattelin, että kun suakin kivet kiinnostaa, niin varmaan tää ois hyvä. Tää tän tekijä on sen joku lapsen lapsi tai joku. Esitys on varmaan islanniks tai enkuks, mutta varmaan siellä on tekstitys (kyllä ei ollut). Siellä Teatterikesän nettisivullakin sanottiin, että:”Teatterintekijä Pétur Ármannsson inspiroitui persoonallisesta isomummostaan ja alkoi keräillä paloja yhteisestä menneisyydestä tuodakseen niitä näkyville – aivan kuten Petra kiviä. Syntyi sympaattinen ja valtavan hieno, pieni suuri esitys muistoista, suvun tarinoista, taiteen tekemisestäkin.”

Mitä lie haltijasaagaa upeine tunnelmineen ja maisemineen odotin, mutta kyllä ei ollut niistä mitään. Esitys oli suorastaan vaivaannuttava ja epämiellyttävän huono. Ja jollain lailla tässäkin esitettiin teatterin tekemistä, kuten aiemmin Teatterikesässä näkemissäni Q-teatterin Jotain toista ja Turun kaupunginteatterin Meganin tarina. Ehkä se on joku viime kauden trendi.

Lähtötilanne oli se, että lavalla olleista näyttelijöistä yksi kertoi juurikin Petran lapsenlapsen lukittautuneen Cumulus-hotelliin ja kirjoittaneen kirjeen, joka piti lukea ääneen yleisölle. Se oli sellainen ”teatteri on merkityksetöntä ja en voi pilata isoäitini muistoa ja minä olen turha ja koska teatteri on turhaa niin te yleisökin olette ja diipadaa ja fuck you ja moikka”. Täti takanani ehti hämmästellä, että onko tämä siis totta ja se olikin näytelmän toiseksi paras kohta. Paras oli loppukumarrus.

Sitten koko (onneksi vain) reilun tunnin kestäneen esityksen aikana ensin näyttelijät esittelivät itsensä kertoen miksi ja miten he tuntevat tämän Cumulukseen lukittautuneen päähenkilön (Péturin) ja sitten he kertoivat omalla tavallaan Petrasta lukien Péturin päiväkirjamerkintöjä ja näyttäen vanhoja valokuvia ja filmin pätkiä. Lopussa olikin sitten sellainen huipennus, että oksat pois! Lava tyhjennettiin niistä muutamasta tavarasta, mitä siellä oli ja yleisöä pyydettiin hengittämään syvään, hieromaan käsiä yhteen lämpöenergian aikaansaamiseksi ja sulkemaan silmänsä. Sitten oli luvassa jotain taikaa. Ajattelin antaa vielä mahdollisuuden ja menin mukaan hommaan. Ja sitten, tattadadattattaaaaaaaaaa… Pétur olikin ilmestynyt lavalle kitaran kanssa ja lauloi tippa silmässä jonkun hitaan laulun islanniksi. JA SIINÄ SE, WUHUUUU, KÄDET ILMAAN!!! Voi hyvä tavaton.

Josko Péturilla oli ongelmia (kirjeensä) mukaan siinä, että onko hänellä oikeutta kertoa isoäidistään näytelmän avulla pilaamatta isoäidin muistoa, sanoisin, että ehkä ei ole. Ehkä ainakaan tämä ei ollut se tapa. Tai sitten voi olla, että näytelmä ei vaan kohdannut odotuksiani (no ei todellakaan!!!). Olin myös aistivinani, ettei se kohdannut monen muunkaan odotuksia, sillä aplodit olivat melkoisen vaisut. Oikein jännityksellä odotan mahdollista Aamulehden arvostelua.

Näytelmän kanssa kävi vähän samalla lailla kuin aikoinaan flamenco-elokuvan kanssa, jota serkkuni minulle suositteli. Ystävän kanssa menimme elokuviin korkein odotuksin. Tuli flamncotanssi, tuli flamencolaulu ja yritimme olla kovasti vaikuttuneita ja odotimme itse elokuva alkua. Mutta se ei koskaan alkanut. Koko elokuva oli vain yksittäisiä tansseja ja lauluja. Tappavaa! Se ei ehkä olisi ollut sitä, jos olisi tiennyt, mitä menee katsomaan. Sama tämän kanssa. Aika kauan odotin, että varmaan se kohta alkaa, mutta jossain vaiheessa ymmärsin, että alkoi varmaan jo ihan alussa, vaikka luulin kaiken olevan yhtä puuduttavaa johdantoa.

Ainiin, entä seuralainen sitten? Pari kertaa herätin hänet esityksen aikana pyytääkseni anteeksi ehkä vähän kehnoa valintaani. Hänestä se ei siis ehkä tuntunut niin pitkältä, nukkuessahan aika kuluu nopeammin.

Ymmärränhän minä, ettei kukaan tahallaan huonoa tee. Voihan olla, että vika on katsojassakin. Itsepä loin mielikuvan ennen aikojaan ja oikein odotin tätä taianomaista, satumaista esitystä, joten pudotus oli melkoinen. Näyttelijöiden puolesta oikein harmittaa vaisut aplodit festivaaleilla, jonne heidät on valittu pääohjelmistoon esittämään tätä sydänverellä tekemäänsä näytelmää. Esityksen aikana mietin, että miltä tuntuu Péturin ja Petran sukulaisista, jotka esityksen näkevät. Onko se heillekin yhtä tuskastuttavaa vai aukeaako se erilailla. Mietin kyllä sitäkin, että kuka ja miksi tämän näytelmän pääohjelmistoon valitsi? Pitikö saada joku eksoottinen islannista ja nyt vaan ei sattunut muuta kohdalle?

Ehkäpä jos olisin katsonut trailerin, olisin voinut unohtaa alkuperäiset ajatukseni satumaisesta haltijasaagasta.

Petra – Trailer from Dance For Me on Vimeo.

Kenen: DFM Company (Islanti & Iso-Britannia)
Mikä: Petra
Missä: Hällä-näyttämöllä, Tampereen Teatterikesässä 2015
Keitä siinä oli: Brogan Davison, Kolbeinn Arnbjörnsson, Hjalti Jón Sverisson, Pétur Ármannsson
Kuka ohjasi: Brogan Davison ja  Pétur Àrmannsson
Tykkäsinkö: En tykännyt yhtään, mutta tulipa koettua tämäkin.
Menisinkö uudestaan:En, mutta ei minun tarvitsekaan.