Voi pahus, pelkäänpä joutuvani myöntämään, että olen moukka. Alice Munro on 1930-luvulla syntynyt kirjailija, joka on saanut kirjallisuuden Nobelin vuonna 2013. Mistä ansiosta ihminen sellaisen Nobelin saa? Muistaisin erään sukulaiseni toivoneen Munron tuoreinta kirjaa silloin joulupukilta ja kas jo siitä on jäänyt Munron nimi mieleeni. Viha, ystävyys, rakkaus -kirjaa olen katsonut pokkarina useampaan kertaan, mutta vasta hiljattain se tarttui kaupassa kyytiin. Olen tahkonnut sitä läpi vähän luvattoman kauan.

Kirja on vuodelta 2001 (suomennettu 2002), ettei ihan uusinta tuotantoa. Se sisältää yhdeksän novellia eri ihmisistä, eri elämäntilanteista. Takakannessa kyllä puhutaan kertomuksista, mutta eikö novelli juuri ole tuollainen lyhyt tarina tai kertomus? Tämän kirjan perusteella novelli ei ole todellakaan minun tyyppiäni. Mitaltaanhan se olisi kiva, vähän kuin yksi hieman pidempi luku, nukkumaan mennessä luettava pätkä. Mutta kun! Minulle on hyvin tärkeää, että lukiessani kirjaa, pääsen henkilöhahmoihin sisälle. Että tiedän noin suurin piirtein, miltä kukakin näyttää ja kuka on kenellekin mikä. Kirjan tarinoissa saattoi olla jopa kehyskertomus, josta sitten sujahdettiin menneeseen. Ja paljon ihmisiä. Vaikka heitä välillä kuvailtiinkin, ei noin lyhyessä tarinassa voinut millään päästä hahmojen kanssa tutuiksi. Tai sitten olisi parasta kertoa vain yhdestä hahmosta. Osaksi vaikeus johtui siitä, että luen, kun menen nukkumaan. Jos kirja ei ole oikein kiinnostava, niin sammumisia toisinaan tapahtuu. Silloin ainakaan ei pysy kärryillä.

Kirjassa oli kaksi edes vähän parempaa tarinaa, nimittäin Nokkoset ja Queenie. Ne olivat jotenkin ymmärrettävämpiä, mutta totta puhuen, kun nyt jälkeenpäin selailen kirjaa, en saa niistä enää otetta. Hyvän tarinan muistaa myöhemminkin, siihen voi jälkeenpäinkin ikäänkuin kävellä sisään. Sen maisemasta on mielessä jokin muisto ja henkilöhahmot alkavat elää kun mielessään siihen maisemaan astuu sisään. Mutta ei näissä, ei. Se, että yhdeksästä tarinasta kaksi on ihan ok, ei vielä kirjaa tee. Tai se, että kirjassa oli yksi kohta, siis yksi ainoa kohta, joka on jäänyt mieleeni siksi, kun se on niin hämmentävän totta.

Perintökalusto-tarinassa nuori nainen menee vanhemman naisen ja tämän miehen kotiin. Hän tuntee naisen ennalta, mutta miestä ei, eikä oikein välittäisikään, koska suhteessa on (hänen mielestään) jotain epäsopivaa. Alfrida, vanhempi nainen, esittelee miehensä nuorelle naiselle.
”Kemia on Billin aluetta”, Alfrida sanoi.
     Kun minä en sanonut mitään, hän lisäsi: ”Hän oli töissä Gooderhamilla.”
     Ei reaktiota.
     ”Viinatehtaalla”, hän sanoi. ”Gooderhamin viski.”
     Syy siihen, miksi en sanonut mitään, ei ollut suinkaan se että olisin ollut epäkohtelias tai kyllästynyt (tai sen epäkohteliaampi kuin olin luonnostani siihen aikaan tai kyllästyneempi kuin olin odottanut olevani) vaan se etten ymmärtänyt että minun olisi pitänyt esittää kysymyksiä – kysyä melkein mitä vaan vetääkseni tuon ujon miehen mukaan keskusteluun, ravistellakseni hänet hereille aatoksistaan ja saadakseni hänet esiintymään miehenä jolla oli ohjat käsissään, talon isäntänä.

On melkoisen viiltävää huomata olevansa juuri tuo nuori nainen. Minä ihmettelen ja hämmästelen, miten toiset aina osaava t kysellä kuulumiset ja hyviä kysymyksiä. Miten osaavat kysyä lapsesta nimeltä tai täsmäkysymyksiä työpaikasta tai vieläpä muistavat vuosien takaa, että ”silloin kun kerroit, että sulla on se *****, niin miten se nyt voi”? Tuntuu kivalta kun joku kysyy. Siihen yrittää osata itse vastata ja sitten -tyhjää. Ihmettelee vaan kun juttu loppui. Se loppui siksi, kun itse on niin jumalaton moukka, ettei osaa kysyä.

Kirjailija: Alice Munro
Kirja: Viha, ystävyys, rakkaus
Alkuperäinen teos: Hateship, friendship, courtship, loveship, marriage
Kustantaja: Tammi, yhteistyössä Bonnier Books Finland
ISBN: 978-951-31-5704-3
Sivuja: 398
Kestäisikö toisen lukemisen: Ei ainakaan minun luvussani.
Montako tähteä:  *