Tulin joutuneeksi jopa vähän tahtomattani Tampereen Teatterikesässä Telttaan Jorma Uotisen esitykseen Sous le Ciel de Paris. Se tapahtui tänään keskiviikkona 5.8.2015.

Esitys oli loppuunmyyty, mikä minua hämmensi. Jorma Uotinenhan on näkemykseni mukaan nykytanssija ja ehkä vähän outo – vaikken sinänsä halua laittaa ihmisiä lokeroihin – muttei kuitenkaan erityisemmin kiinnostava. Ja siinähän se. Ja lisäksi, Ranska ja ranskalaisuus ei herätä minussa sen kummempia tuntemuksia kuin Norja ja norjalaisuus. Yleensä ihmiset valahtavat lattiaan, kun vain mainitaankin sana ”ranska”, koska se on romantiikan kieli se ja siitä kuuluukin mennä veltoksi tai jopa villiksi, mutta minussa se ei aiheuta kumpaakaan. Olen muutenkin outo minäkin.

Reilun tunnin verran Uotinen vei meitä eri tunnelmiin. Oli Piafia ranskaksi ja muuta ranskaksi ja jotain myös suomeksi, osa englanniksi. Hillittömät aplodit sai myös Piazzolaksi veikkaamani instrumentaali. Yllättäen kokonaisuus oli kuitenkin aika hieno. Hyvänen aika, mikä ääni!!! Niin matala. Niin syvä. Tunteikaskin ehkä. Ja persoona, ei hassumpi. Olin kokevinani, että hän tuntee syvästi. Tuntee hänet (him) ja hänet (her). Ja kenties myös kaikkea siltä väliltä.
Mietin minä sitäkin, että olisiko innostus sama, jos hän olisi Jorma Kangasalta, samalla äänellä ja olemuksella varustettuna. Olisiko tilaisuus sitten että wau, miten hienoa ja romanttista ja ihmeellistä vai olisiko se että ”painu sinä homo vittuun siitä!”. Olisiko? Miten se olisi? Ihmettelen sitä nykyaikana myös kaikissa muissa kysymyksissä…  Kaikemmaaliman homot ovat suoraan helvetistä ja ihmiskunnalle täysin tarpeettomia, jopa vahingollisia olentoja, mutta tietokoneella (Alan Turing) on kuitenkin kiva katsella muumeja (Tove Jansson), joita pidetään ihan suomalaisina hahmoina, joista olla ylpeitä. Ja paljon muuta. Ja se siitä.

No mutta, kuten sanottu, Ranska tai ranskan kieli ei aiheuta minussa ylimääräisiä värinöitä. Silti Uotinen tulkitsi hienosti useita ranskalaisia (ja suomalaisiakin, teemaan sopivia) kappaleita, joista tutuimpia – ja sitä myöten vaikuttavimpia tottakai – olivat Edith Piafin kappaleet. Kun La Vie en rose lähti soimaan, silmäkulmaan nousi neljäsosakyynel. Non regrette rien, teki vaikutuksen tottakai samoin kuin Padam.

Kuitenkin pankin räjäytti Susanna Haaviston (ainakin minulle) tutuksi tekemä laulu Odotusta Pariisissa. Siinä on laulu, jonka sanat osaan ulkoa. Minkään muun laulun sanoja en sitten osaakaan. Laulussa on kaihoa, odotusta, rakkautta, vääryyttä, oikeutta, mitä vain, mutta voi taivahan vallat se on hieno laulu se! Niin se oli myös Jorma Uotisen esittämänä. Ei riittänyt enää neljäsosakyynel, vaan oli annettava kyynelten vain tulla.
Hieno esitys, yllättävän hieno. Odotin jotain tekotaiteellista skeidulia, mutta hyvää tuppasi tulemaan. Jopa seuralainen, kulttuurin vihaaja, sanoi, ettei tuo nyt hassumpaa ollutkaan. Menisinkö siis uudesttan? No miksikäs en!